Nina Hagen hämmensi jo edellisellä Suomen vierailullaan 2010 Kaisaniemessä, niin keikan nähneet väittävät. En ollut paikalla, mutta nyt ymmärrän miksi. Punkin ylipapittaren uskoontulo on muuttanut keikkojen luonteen. Ennen räävitön ja rienaava eri musiikkityyleillä teatraalisesti leikittelevä artisti on tänä päivänä gospelsaarnaaja, jolla on suora puhelinyhteys taivaaseen. Nina Hagen laukoo pokkana: ”Jumala on olemassa ja Darwin oli väärässä.”
Ei keikka pelkkää gospelia ollut, vaikka We Shall Overcome -tyyliset viisut jäivät päällimmäisenä mieleen. Illan aikana kuultiin myös Boney M –diskokombon hitiksi coveroima rastafariklassikko Rivers of Babylon, mutta Nina Hagenin käsittelyssä sekin muuttui gospeliksi. Settilista sisälsi myös aimo annoksen kabaree-hengessä Bertolt Brechtiä, jota Nina Hagen ylisti niin teatterin kuin historiankin suurimpana oppi-isänään.
Eipä ole helppoa olla Nina Hagenin bändissä, sillä settilista näytti tulevan Hagenin päästä mielen mukaan. Useaan otteeseen kakkosriviltä katsottuna niin kosketinsoittaja, basisti kuin kitaristikin näytti olevan pihalla, että mihin kappaleeseen pitäisi päästä kiinni. Nina soitti itse akustista kitaraa ja istui baarijakkarallaan suurimman osan keikasta. Silloin tällöin hän nousi seisaalleen kuten David Bowien poismenoa kunnioittavalla tulkinnallaan Better Future. Sääli vain, että esitys oli fiasko, kun Hagen ei tahtonut muistaa sanoja. Lukulasit taisivat jäädä backstagelle, sillä lattialla olevasta lunttilapusta hän ei saanut selvää. Onneksi kitaristi kannatteli apulaulullaan häntä ja biisi saatiin vaivoin loppuun.
Kuusikymppinen Nina Hagen on fyysisesti hyvässä kunnossa ja pukeutuu edelleen huomiota herättävästi. Ääniala on vuosien saatossa kaventunut, mutta matala viskibasso on oiva keino viihdyttää yleisöä. Nina Hagen esitys oli settilistansa osalta pettymys, koska hän ei soittanut sitä musiikkia mistä hänet 1970- ja 1980-luvuilla opittiin tuntemaan. Parasta Nina Hagenin keikassa olivatkin välipuheet, vaikka liturgia saneltiin pääosin saarnastuolista. Kiinnostavaa oli kuulla Hagenin tarinoita keskitysleirillä kuolleesta isoisästä, omasta puberteetistaan kuten myös fasismin ja rasismin vastaisista kannanotoista. Hän väitti myös, että rock’n rollin keksi Sister Rosetta Tharpe. Ei ihan tuulesta temmattu.
Keikan päätteeksi Nina Hagen soitti odotetusti My Wayn, mutta keskeytti sen välittääkseen harmituksensa, että promoottorit olivat karsineet kiertuebudjettia pudottamalla rumpalin pois. Yleisö olisi kuunnellut mielellään myös rumpalia, sillä lipusta joutui pulittamaan lähes 60€. Ennakkolipunmyynti oli sen verran heikkoa, että sali täyttyi vain reilun puolen salin verran, mutta paikalla oli sitäkin innokkaampaa yleisöä. Enpä muista hetkeen nähneeni, että yleisöstä olisi ojennettu artistille kiitokseksi suuri kukkakimppu. Hieno ele tosifanilta.
Vasta reilu puoli vuotta sitten löysin Golden Classics Cafe & Barin, joka sijaitsee Jätkäsaaressa Lars Sonckin suunnittelemassa L3-makasiinissa Länsiterminaalin vieressä. Historiaa huokuva rakennus seisoo uudisrakennusten välissä kuin viimeinen mohikaani. Onneksi rakennus on suojeltu ja pitkää ikää toivon myös Golden Classics -baarille. Vintage-toiminta pitää kuppilan vireessä, mutta mestassa on tarjolla elävää musiikkia aina silloin tällöin. Enpä muista nähneeni rokkiklubia, missä olisi baaritiskillä kulho täynnä ilmaisia sipsejä juomien kyytipojaksi.
Illan pääesiintyjä Creek Road Eleven ei sekään ole konkari, vaikka muusikoilla on maileja takana. Bändi on napannut nimensä treenikämppänsä osoitteesta ja hyvin se ilmentää koko yhtyeen tuotantoa. Creek Road Eleven ei ole lähtenyt keksimään moottoripyörää uudestaan, mutta ajelee uskottavasti Mississippin rantaviivaa pitkin. Bändi soittaa americanaa, jossa kuuluu vaikutukset niin countrysta, southern rockista kuin bluesista.
Creek Road Eleven soittaa omaa tuotantoa. Debyyttialbumi julkaistaan vielä tänä vuonna, mutta esimakua siitä on jo tarjolla Youtubessa. Keikan aloitti väkevästi Long Straight Higway ja kakkosena kuultiin The Rolling Stones klassikko Dead Flowers, jossa Jyrki Levä jäljitteli Mick Taylorin kitarointia mainiosti. Toni Ruuskan murea lauluääni on varsin uskottava americanaan. Omaksi suosikiksi illan vedoista nousi Rain Keeps Falling Down, jossa meininki ei kalpene The Jayhawksille. Bändin kannattaa satsata jatkossakin moniääniseen laulantaan. Illan toisena lainakappaleena kuultu Steve Earlen Hillbilly Highway soi letkeästi ja muistutti että homman voi ottaa rennosti pilke silmäkulmassa. Omasta repertuaarista löytyvä Homesick Girl olisi helposti radiosoittokamaa Appalakkien tuolla puolen. Bändin omat biisit ovat tyylilajissaan erittäin kelvollisia. Sanoitukset edustavat tuttua ehkä vähän kliseistä idoliensa kuvastoa, mutta onko sillä väliä, jos ne kuulostavat hyvältä.
The Independent ei ole The Filmoren maineen arvoinen, mutta vasta reilu kymmenen vuoden ikäisenä se on noussut nopeasti kaupungin tärkeimmäksi indierokin näyttämöksi, jossa sekä kuumat uudet tulokkaat että kokeneemmat bändit vierailevat tiuhaan. Klubi vetää 374 henkeä, mutta punaisten seinien sisällä on isomman venuen tuntu. Takaseinää koristaa baaritiski, jonka nurkasta pääsee myös ylös parvelle. Puuterointitilat on hauskasti lavan takana. Lipun sai kohtuulliseen 15$ (+ verot) hintaan. Näin kynnys keikoille pidetään Kaliforniassa matalana, mutta siitä huolimatta sali oli vain sopivasti täynnä.
Illan aloitti Cross Record, joka on pariskunnan Emily Cross ja Dan Duszynski muodostama indieyhtye Austinista, Texasista. He ovat julkaisseet pari pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen vastikään helmikuussa. Wabi-Sabi sai mm. Pitchforkissa hyvän arvion. Emily laulaa ja välillä soittaa sähkökitaraa, vaikka San Franciscon illassa hän valitti väsynyttä kättään ja keräsi yleisöltä empatiapisteitä. Dan vastaa kitaroista ja lyömäsoittimista sekä taustalaulusta. Duettobändin esiintyminen on eleetöntä, musiikki melankolisen laiskaa kenkiintuijottelua, mutta Emilyn äänessä ja Danin kitaroinnissa on jotain vangitsevaa. Ennestään tuntemattoman bändin biisit eivät auenneet täysin, mutta niitä kuunteli pakottamatta sen puolisen tuntia minkä keikka kesti.
ettei The Filmoreen ole mahdollisuutta ehtiä, varsinkaan, kun Shearwaterin keikka venyi lähes keskiyölle. Jonathan Meiburgin johtama yhtye on myös kotoisin Austinista. Meiburgin ura alkoi Okkervil Riverissä kosketinsoittajana, mutta vuonna 1999 rinnalle perustettu Shearwater vei Meiburgin kokonaan vasta 2008. Jonathan Meiburg on multi-instrumentalisti, mutta The Independentissä hän pärjäsi vuorottelemalla kahta kitaraa. Miehen taustalla soittanut kyvykäs bändi koostui rumpalista nimeltä Josh Halpern, bassoa soitti Sadie Powers, koskettimia Emily Lee ja kitaraa Lucas Harrison Oswald. Shearwaterilla on Euroopan kiertue takana ja se näkyi hallitussa soitannassa, toisaalta suoraan Sveitsistä San Franciscoon lentänyt bändi oli jetlageissaan hieman nuutuneen oloinen. Bändi soitti kappaleita pääosin uudelta tammikuussa Subpopin nimissä julkaistulta albumilta Jet Plane and Oxpow ja sehän kelpasi, sillä Meiburgin protestialbumiksi nimetty pitkäsoitto on alkuvuoden parhaimmistoa. Etenkin Quiet Americans, Wildlife in America, Filaments ja Pale Kings ovat komeita lauluja. Harmitti, ettei albumin paras kappale Only Child soinut San Franciscon illassa.
Shearwater on Jonathan Meiburgin bändi eikä hänkään ole sädekehällä varustettu pyhimys, varsinkaan kun virittää kitaraa lähes joka biisin välissä. Meiburg on lavalla kuin kuka tahansa naapurin heppu, mutta välillä hän päästää puuman irti ja ottaa stagen haltuun kuin Peter Gabriel. Erityisesti hänen jylhä lauluäänensä on iso osa Shearwaterin lavakarismaa. Meiburg säveltää pätevää musiikkia ja nostaa Shearwaterin yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista indiebändeistä.
Dead Kennedys olisi keikkabongauslistalla ollut kova juttu, mutta bändi ilman Jello Biafraa on kuin Sex Pistols ilman Johnny Rottenia. Siten harmitus ei ollut niin suuri. Shearwater tarjosi kuitenkin ensikosketuksen tuoreeseen tämän hetken musiikkiin, mutta tuskin sillä on kuitenkaan samaa klassista asemaa 35 vuoden päästä kuin Dead Kennedysin biiseillä.
Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.
Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.
Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.
Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.
Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.
Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.
Keikkakeppi 