The Felice Brothers (US) @ The Horseshoe Tavern, Toronto, 30.4.2019


Legendaarinen The Horseshoe Tavern on Toronton klubiskenen nestori, joka on toiminut samassa tarkoituksessa peräti vuodesta 1947. Talo on rakennettu 1861 ja alun perin tila on toiminut kengittäjän työverstaana. Siitä siis nimi. Klubi toimi joitakin vuosia strippibaarina ja tanssipaikkana 1970-luvun lopulta, mutta palasi elävään musiikkiin 1983 alkaen ja on siitä lähtien profiloitunut eritoten folk/punk/indie-pyhätöksi.


Toronto on pilvenpiirtäjien suurkaupunki, josta löytyy kuitenkin pikkukaupungin tunnelmaa. Korkeiden kliinisten taivaanraapijoiden väleistä pilkistää onneksi vanhaa ja rähjäistäkin rakennuskantaa. Kaupungissa on särmää, mutta kertavisiitiltä en löytänyt sen todellista luonnetta. Kannabiksen haju tarttui useasti nokkaan, sillä sen käyttö on laillistettu Kanadassa viime vuonna. Klubiin oli saapunut kiitettävästi kaikenkarvaista väkeä aina ruutupaitaisista tukkijätkien näköisistä kolleista mimmiporukoihin. Yleisö oli ikäjakaumaltaan varsin laaja, josta vanhimmat ovat käyneet mestassa jo Waylon Jenningsin kulta-aikoina. 

The Horseshoe Tavern on katutason klubi, joka muistuttaa paremminkin valtavaa baaria, jossa pitkän ja suht matalan salin päässä on lava, eikä mikä tahansa lava, sillä siellä on soittanut The Rolling Stones heittäessään yllätyskeikan Bridges to Babylon–kiertueen alle vuonna 1997. Siitä klubi sietääkin olla ylpeä. Tarina kertoo, että tuolloin Dan Aykroyd olisi toiminut baarimikkona ja John Goodman turvamiehinä. Mutta on paikassa moni muukin arvostettu bändi vieraillut kuten Wilco ja The National

The Felice Brohters on yhtye, joka on tahkonut musaa lähes viisitoista vuotta, vaikka nuorilta sällit edelleen näyttivät. Bändillä on nimeä enemmän Pohjois-Amerikassa, mutta uuden Undress-albumin puitteissa kiertue yltää Eurooppaan ja Skandinaviaan asti, vaikka Suomi jää väliin. The Felice Brothers soittaa varsin traditionaalista amerikkalaista folkrokkia. Se ei tarjoa sinänsä mitään uutta, mutta tekee sen varsin virkistävällä tavalla. Uusien biisien esittelyyn keskittynyt keikka antoi bändistä vakuuttavan kuvan.

Bändin tarina alkoi Brooklynin metroasemilla, missä kolme veljestä aloittivat katumuusikkoina. Sittemmin he perustivat sukunimensä mukaisesti nimetyn yhtyeen The Felice Brohters. Nykyään kokoonpanossa on enää kaksi veljestä, kun kolmas Simone perusti oman bändin jo kymmenen vuotta sitten. Keulahahmot IanJames Felice ovat jatkaneet veljeskunnan edustajina. Toki yhtyeessä pari muutakin muusikkoa. Bassoa soittaa Jesske Hume ja rummuissa on Will Lawrence. Kitaristi Ian laulaa enemmistön kappaleista ja James vastaa koskettimista ja välillä myös harmonikasta, joka tuo soundiin täyteläisen lisämausteen. Kun James laulaja, käy Ianilta myös pianon soitto. Yhtyeen musiikki on tyylitajuista folkrokkia, jossa tarinankerronta on keskiössä ja paikoin kantaaottavissa sanoituksissa.

Uudelta levyltä kirkkaimmaksi nousi albumin nimikappale Undress, mutta tarttuvin ralli oli Special Announcement, jonka kertsi kannusti ironisesti pyrkimään presidentiksi. TV Mama maistui myös ja muistutti Rollareiden 1970-luvun alun tuotantoa. The Kid heijasti Bob Dylan-vaikuitteita. Vanhemmista biiseistä hiteimmin toimi Love Me Tenderly. Kaiken kaikkiaan komeita tarinallisia kappaleita. Hevosenkengän majatalossa oli lämmin tunnelma, niin kostea, että hikoilin paitani märäksi, mutta siihen vaikutti enemmän kondis ja kanadalaiset flunssalääkkeet.

Teenage Fanclub (UK) @ Tavastia, Helsinki, 22.4.2019

Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä. 

Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.

Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen. 

Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu  harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin. 

Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.

Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.

Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.

Settilista:

About You

Start Again

The Gabbage

Everything Is Falling Apart

Only With You

Catholic Education

Alcoholiday

The Darkest Part of the Night

Your Love is the Place Where I Come From

Planets

Hold On

I Don’t Want Control of You

It’s A Bad World

I’m In Love

My Uptight Life

The Concept

Encore

The Fall

Metal Baby

Everything Flows

Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku

Creek Road Eleven, Petri Matero Group @ Golden Classics Cafe & Bar, Helsinki, 22.4.2016

Näyttökuva 2016-4-28 kello 23.06.26Vasta reilu puoli vuotta sitten löysin Golden Classics Cafe & Barin, joka sijaitsee Jätkäsaaressa Lars Sonckin suunnittelemassa L3-makasiinissa Länsiterminaalin vieressä. Historiaa huokuva rakennus seisoo uudisrakennusten välissä kuin viimeinen mohikaani. Onneksi rakennus on suojeltu ja pitkää ikää toivon myös Golden Classics -baarille. Vintage-toiminta pitää kuppilan vireessä, mutta mestassa on tarjolla elävää musiikkia aina silloin tällöin. Enpä muista nähneeni rokkiklubia, missä olisi baaritiskillä kulho täynnä ilmaisia sipsejä juomien kyytipojaksi.

Saavuin pelipaikoille tasan kymmenen ja illan aloittanut Petri Matero Group tuuttasi jo ensimmäistä biisiään. Juurevaa voimabluesia tahkoava bändi on vielä tuorehko ilmestys, mutta soittaa sielukkaalla otteella omaa tuotantoa. Valitettavasti lämmittelijä jäi taustamusiikin rooliin, mutta osaava trio vaikutti olevansa. Nimi jää mieleen ja heille on annettava varmasti uusi mahdollisuus.

IMG_8738Illan pääesiintyjä Creek Road Eleven ei sekään ole konkari, vaikka muusikoilla on maileja takana. Bändi on napannut nimensä treenikämppänsä osoitteesta ja hyvin se ilmentää koko yhtyeen tuotantoa. Creek Road Eleven ei ole lähtenyt keksimään moottoripyörää uudestaan, mutta ajelee uskottavasti Mississippin rantaviivaa pitkin. Bändi soittaa americanaa, jossa kuuluu vaikutukset niin countrysta, southern rockista kuin bluesista.

Settilista sisälsi pääosin omia biisejä, mutta esikuvat ovat selkeästi syvällä lännessä. Bändin keulilla heilui kaksikko Toni Ruuska ja Jyrki Levä. Toni hoiti kitaran ohessa pääasiallisesti laulut ja lead-kitaristi Levä lauloi stemmoja. Välillä roolit vaihtuvat. Bassoa soitti Pete Christiansson, rummuissa Jani Miinala ja koskettimia Petri Frestadius. Nuorehko bändi on treenannut Purotiellä ahkerasti, sillä soitto sujui hyvin yhteen. Hieman vielä keikkarutiinia, niin yhtye kerää roots-musiikin ystäviä kuin biisoni kärpäsiä. Soundcheck oli tehty hiukan hosuen, sillä alkuun laulu ei tahtonut kuulua ja välillä Levän vaihtaessa Les Paulin Stratoon, kitarasoolokin hukkui muun soitannan sekaan. Onneksi miksaaja korjasi lennosta tilannetta.

IMG_8746Creek Road Eleven soittaa omaa tuotantoa. Debyyttialbumi julkaistaan vielä tänä vuonna, mutta esimakua siitä on jo tarjolla Youtubessa. Keikan aloitti väkevästi Long Straight Higway ja kakkosena kuultiin The Rolling Stones klassikko Dead Flowers, jossa Jyrki Levä jäljitteli Mick Taylorin kitarointia mainiosti. Toni Ruuskan murea lauluääni on varsin uskottava americanaan. Omaksi suosikiksi illan vedoista nousi Rain Keeps Falling Down, jossa meininki ei kalpene The Jayhawksille. Bändin kannattaa satsata jatkossakin moniääniseen laulantaan. Illan toisena lainakappaleena kuultu Steve Earlen Hillbilly Highway soi letkeästi ja muistutti että homman voi ottaa rennosti pilke silmäkulmassa. Omasta repertuaarista löytyvä Homesick Girl olisi helposti radiosoittokamaa Appalakkien tuolla puolen. Bändin omat biisit ovat tyylilajissaan erittäin kelvollisia. Sanoitukset edustavat tuttua ehkä vähän kliseistä idoliensa kuvastoa, mutta onko sillä väliä, jos ne kuulostavat hyvältä.IMG_8743.JPG

Atomirotta @ Lepakkomies, Helsinki, 5.9.2015

Atomirotta on noussut nopeasti yhdeksi valtakunnan sähäkimmistä bändeistä. Kotimaan valloitus alkoi reilu vuosi sitten, kun kesähitti Aurinkoon räjäytti pankin. Kakkossingle Hima taas todisti, ettei bändi ole yhden hitin ihme. Marraskuussa 2014 julkaistu esikoisalbumi I jäi jouluruuhkan jalkoihin, vaikka nousikin 11. sijalle virallisella albumilistalla. Toisessa ajankohdassa albumi olisi koputellut varmasti kärkipaikkoja.

Atomifest

Ahkerat rotat ovat kuitenkin valloittaneet faniensa sydämet armottomilla livekeikoilla. Niitä bändi on veivannut tiuhaan ja viime viikonlopun tripla taputteli nätisti keikkakesän pakettiin. Bändi soitti kolme iltaa peräkkäin Kallion Leppakkomiehessä, joista ehdin tarkistamaan viimeisen. Kyseessä oli minifestivaali Atomifest, jossa Atomirottaa lämmitteli joka ilta eri esiintyjä. Lauantaina esilöylyt heittivät räppärit Petos ja Ässä.

Atomirotan tiukkuudesta kertoo, että bändi myi punk-luolan joka ilta loppuun. Lepakkomies oli lauantaina kuin pätsi, mutta veikkaan yhtä läikkyvä hornan kattila olivat torstai ja perjantaikin. Matala tila on tunkkainen putkilo, missä ilma ei kierrä kuin kalsareissa. Ei siis ihme, että osa jannuista bailasi ilman paitaa. En ole nähnyt hetkeen yhtä infernaalista meininkiä yleisön keskuudessa, korkeintaan taannoisella Teksti-TV 666:n keikalla päästiin samoin sfääreihin. Atomirotta yhdistää räpin, rokin, bluesin, punkin ja funkin persoonalliseksi keitokseksi, joka tavoittaa helposti ystäviä yli lajirajojen. Notkean Rotan jäsenistöstä uudeksi bändiksi muodostunut Atomirotta on katu-uskottava räppipiireissä, mutta myös legendaarisen kitaristi Rane Raitsikan myötä myös rokkikööreissä. Ranella on historia niin Lamassa kuin Smackissa, jonka jälkeen hän pörräsi Los Angelesin rokkikuvioissa 20 vuotta. Kotiinpaluun jälkeen miehestä on kuoriutunut uusi luova ulottuvuus. Mies lämää tarttuvia riffejä tarkasti verkon perille. Tuoreen iskukyvyn löytänyt Rotta hoitaa laulut ja lyriikat pakottomasti. Lavalla hän on pitelemätön seremoniamestari. Trion täydentää koneista vastaava Pajulaakso, jonka oletin olevan statisti taustalla, mutta väärin meni. Häiskä pomppi niin, että pää lähes kolisi kattoon.

AtomirottaAtomirotan lavaenergia on sitä luokkaa, että paidoista voi puristaa vettä. Tosin osalla lauantai-illan meininki meinasi karata turhautumisen puolelle. Eturivin mimmiosasto kävi toistensa ryysyihin kiinni. Tästä tulikin mieleen eräs vuonna 1969 järjestetty Altamontin festivaali, jossa The Rolling Stonesin keikan aikana alkaneet levottomuudet eivät Mick Jaggerin huomautuksista huolimatta rauhoittuneet, vaan jättivät historiaan ikävän jäljen väkivaltaisuksista. Onneksi Lepakkomiehessä jäätiin kauaksi tästä ja tilanne rauhoittui nopeasti Rotan ja Ranen puututtua kahakkaan. Takalinjoille asti en nähnyt yksityiskohtia, mutta jotain se kertoo Atomirotan kuumuudesta. Bändi on kyhännyt kasaan crossover-keitoksen, joka saa jengin liekkeihin. Helppo väittää, että Atomirotta on kattanut vasta alkupalat pitkään ”Beggars banquet” -juhlapöytäänsä. Pidot vielä paranevat.

Lee Fields @ The Expressions (US), Cody ChesnuTT (US), U-Roy (JAM) @ LP48, Pori Jazz 19.7.2013

Kun musiikki taukoaa Pori Jazzin päälavalla Kirjurinluodolla, niin se ei tarkoita, että tarjonta loppuisi siihen. Ohjelmaa riittää aamun pikkutunneille saakka. Tällä kertaa suuntasin LP48 -telttaan, mikä sijaitsee vain parin kiven heiton päässä areenasta. Teltta on valkoinen markkinateltta ja vähän kaipasinkin takavuosien telttaa, joka toi Huvilateltan mieleen. LP48:n alue kokonaisuudessaan toimi mainiosti ja sen visuaaliseen ilmeeseen oli satsattu tyylikkäällä valosuunnittelulla. Teltan sisukset olivat Pori Jazz -logoineen näyttävät, mutta myös värivaloilla maalatut puut alueen reunamilla tekivät miljööstä maagisen.

Lee Fields

Lee Fields & The Expressions @ LP48

Olin merkannut seuraavaksi soul-painoitteisen illan listalle Lee Fields & The Expressionsin, joka ennnakkoasetelmaltaan olisi ollut Bobby Womackille mainio lämppäri. Onneksi ei ollut, sillä mies orkestereineen veti pitemmän korren. En ollut aikaisemmin miestä pahemmin kuunnellut. Ei siis ihme, että illan juontajakin spiikkasi Fieldsin soulin aliarvostetuimmaksi mieheksi. Kiinnitin Fieldsiin huomiota ensimmäisen kerran vasta viime syksynä, kun hän esiintyi Tavastialla. Keikalle en ehtinyt, mutta otin ensikosketukseni Spotifyn kautta ja heti napsahti – tässäpä vasta soulin setämies. Ilo oli varsin korkealentoista, kun havaitsin Fieldsin jazzien ohjelmistossa. Seurasin intensiivisen vedon miltei eturivistä ja se kannatti. Sijoittuminen keikalla on kaiken a ja o, vaikkei sitä aina olisikaan fiiliksissä. LP48 -klubimaisessa teltassa oli yllättävän väljää ja eteen oli helppo mennä.

Pohjois-Carolinassa syntynyt Lee Fields aloitti lauluhommat 1960-luvun lopulla. Pitkään uran aikana suuret hitit ovat karttaneet miestä, mutta leivän Fields on tienannut ja kiertänyt isojen nimen kuten  Kool and the Gangin kanssa. Lee Fields liituraitapuvussaan, valkoisessa paidassaan ja skrakassaan antoi itsestään heti karismaattisen kuvan, mutta erityistä oli miehen saama kontakti yleisöön heti ensimmäisestä rääkäisystä lähtien. Lee Fields tuli lähelle ja pysyi lähellä. Täysin valkoisten soittajien miehittämä The Expressions osoitti myös mestarillisuutensa.  Arvelen, että itse bändi ja levy-yhtiö Truth & Soul ovat jeesanneet Lee Fieldsin uudessa tulemisessa. Tästä ovat todisteena Lee Fields & The Expressions  ensimmäisen yhteinen albumijulkaisu My World (2009) ja takuuvarmaa sielukkuutta jatkanut Faithfull Man (2012).

Lee Fieldsin soul svengaa ja paikoin siinä on piirun verran funkia. Olemuksessa on James Brownia, mutta silti omaa persoonallisuutta ja poikkeavaa puhdasta elävyyttä, jota ei ehkä löydy enää kovia kokeneseta Bobby Womackista. Jälleen kerran soul-genrenä vahvistaa piirteen, että sen tähtikaartissa on musiikkibisneksen valovoimaisimmat artistit. Ei tarvitse katsoa kuin menneisyyteen ja ajatella James Brownia tai Wilson Pickettiä, jotka molemmat ovat myös esiintyneet Porissa. Lee Fieldsin setti oli darmaturgisesti mainio. My World -albumilta kuultu Ladies oli huikea biisi, joka kuultiin heti kolmantena. Mieleen jämähti vahvasti myös harvoin muiden versioimana kuultu The Rolling Stones -tunnelmapala Moonlight Mile sekä tuoreimman albumin nimikkobiisi Faithful Man ja Wish You Were Here. Keikka oli veret seisauttava kokemus ja ennalta lähes ylivoimaiseksi ajattelemani Cody ChesnuTT tuntui kevyeltä Fieldsin jälkeen.

Cody

Cody ChesnuTT @ LP48

Cody ChesnuTT on heittänyt Suomessa jo muutaman keikan ja itsekin hehkutin viime helmikuista Tavastian keikkaa poikkeuksellisena kokemuksena. Cody ChesnuTT on neosoulin ykkösjamppa, joka tunnetaan The Rootsien kanssa hitiksi featuroimasta omasta The Seeds (2.0) -klassikosta. Enää Ei Cody mestariteostaan soita, ei edes alkuperäistä, mutta mieleen on juurtunut muutaman vuoden takainen The Roots-keikka, jolloin kuolemattoman riffin omaava ralli soitettiin Kirjurinluodolla.

Codyn keikka tuli myös kuunneltua läheltä lavaa. Nyt mestoille oli saapunut jo enemmän väkeä ja meininki oli jonkin verran riehakkaampi. Itse olin vielä Lee Fieldsin pauloissa ja sehän se festareiden ongelma onkin, kun seuraavaa artistia pukkaa heti perään. Sulattelu olisi ollut paikallaaan, vaikka tulossa olikin illan odotetuin artisti. Cody soitti viime talviseen nähden rutiininomaisemman keikan ja sortui paikoin vähän liikaakiin jamittelemaan ja laulattamaan yleisöä, etenkin hienossa Love Is More Than A Wedding Day, joka menetti vatvomisessaan osan sielukkuudestaan. Settilista oli kuitenkin passeli, toki vähän riisutumpi, mitä Tavastialla soitetettiin. Biisit olivat pääosin viime vuotiselta Landing on Hundred –albumilta, koska aikaisempi pitkäsoitto The Headphone Masterpiece  on kymmenen vuoden takaa ja sinä aikana Codyn arvomaailma on muuttunut ja mies on lauletusta sanomastaan tarkempi.

Kypäräpäinen Cody liikkui notkesti ja välillä tarttui kitaraan. Taustalla veivannut riisuttu soul-pumppu oli pulskassa kunnossa, etenkin soittonsa puolesta. Torvikopla loisti poissaolollaan aivan kuten Tavastiallakin ja nyt se teki hallaa, kun sekä Bobby Womackilla että Lee Fieldsillä oli takarivissä tiukat töräyttäjät. Codyn napakimmat vedot olivat Till I Met Thee ja viimeisenä kuultu Don’t Wanna Go the Other Way. Encorena kuultu I’ve Been Life muistutti, että Codyn sävelkynä on edelleen mestariluokkaa, parasta mitä uusi soul voi Telluksella tarjota.

U-Roy

U-Roy @ LP48

Reggae ei ole meikäläisen leipälaji, vaikka pakolliset mestarit kuten Bob Marley ja Jimmy Cliff on tullut kuunneltua. En siis ole oikea ihminen antamaan syväluotavaa analyysiä Jamaikan musiikillisesta lahjasta maailmalle. Jos illan pääesiintyjäksi on saatu kaveri nimeltä U-Roy, ei varmasti ole tuntemattomasta kaverista kyse. Meikäläiselle mies oli uusi tuttavuus ja keikkaa tuli kuunneltua miksauspöydän liepeiltä ja samaan fiiliikseen ei tietenkään päässyt kuin edeltävien soul-seppien aikana. Puoli vuosisataa uraa sekä pioneeritiskijukkana että reggaetulkitsijina tahkonut U-Roy heitti orkesterinsa kanssa kuitenkin mukiin menevän keikan. Biisit olivat vieraita, mutta reggaen letkeys välittyi hyvin.  U-Royn preesens oli sitä tasoa, että ymmärrän täysin artistin ansaitseman paikan. Soul-diggari olisi laittanut illan esiintyjät kuitenkin toiseen järjestykseen ja melkein veikkaan, että U-Roy olisi ollut ulkoilmassa aurinkoisessa säässä parhain esitys. Tosin Poria ei tänä vuonna suosittu lempeällä kesäsäällä. Teltassakin sai hytistä hupparissaan, vaikka vastalämpöä tarjosi napakoin iskuin soittanut U-Roy bändeineen. Illan päätöksenä kuultu Natty Rebel edisti auringonnousua niin hyvin kuin siinä kelissä pystyi.

Bobby Womack (US) @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz, 19.7.2013

Pori Jazz järjestetään 48. kertaa, mikä on minkä tahansa maan festivaalikartassa huikea määrä. Porin jatsijuhlien otsikko on alkuaikojen tiukkapipoisempien vuosien jälkeen muuttunut musiikin yleisfestivaaliksi. Jazzia tarjotaan edelleen, mutta massat saadaan liikkeelle valtavirtaan uppoavalla materiaalilla. Ilman yleisöä Pori Jazzin taival olisi varmasti ollut lyhyempi, vaikka takana toimiikin yleishyödyllinen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Itse kuulun tähän massaan, joka saapuu Poriin kun paikalle on saatu haalittua esiintyjiä, joita ei muualla Suomessa näe. Jazzien maine on kiirinyt varmasti maailmalle hyvänä festarina, koska joka vuosi anti tarjoaa kattavasti uutta artistiverta, mutta kaivaa myös naftaliinista vanhoja mielenkiintoisia herkkuja. Ohjelmistossa on usein yleisöä houkuttelevia isoja supertähtiä, jolla Kirjurinluodon areena saadaan natisemaan liitoksistaan. Tämän vuoden kattaus ei sisältänyt megastaroja, mutta yleistasoltaan anti oli poikkeuksellisen laadukas.

Pori Jazz kestää reilun viikon ja se myy konserttikohtaisia lippuja. Hinnat ovat asiallisia. Ei halpoja, mutta maltillisia, joihin muillakin kuin yrityksillä on varaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse maksaa kuin niistä esiintyjistä, jotka kiinnostavat. Jazzia kuulee festareilla edelleen, mutta eniten huomiota keräävät popin, rockin, soulin, funkin ja hip-hopin edustajat. Konserttipaikkoja on ympäri Kokemäenjoen vartta. Pääpaikka Kirjunrinluoto arena on puistomainen pääalttari, jonka suomalaisesta valvontakulttuurista poikkeava harvinainen erityispiirre on se, että alueelle saa viedä  omat eväät. Näinä aikoina, kun keskiolut halutaan taas pois kaupoista, on omien murkinoiden ja viinipöniköiden tuominen hippimäisen vapaamielistä. Ristiriita on hauska, koska konservatiivisuutta vastustaneita hippejä yleisössä ei pahemmin näy. Yleisö on leimallisesti keski-ikäistä hyvätuloista keskiluokkaa, mutta oikeasti jazzväki on kirjava läpileikkaus hyvän musiikin ystävistä niin nuorista kuin vanhoista.

BW

Bobby Womack @ Pori Jazz

Saavuin sen verran myöhään Kirjurinluodolle, etten ehtinyt nähdä kuin pääesiintyjä Bobby Womackin. Odotin näkeväni miehen jo viime kesänä Flow-festivaaleilla, minne hän ei saapunut keuhkokuumeen vuoksi. Womackia on lyöty vakavamillakin sairauksilla kuten syövällä ja alzheimerilla. Siksi on miltei ihme, että soul-legendan näkee Porissa vuonna 2013. Bobby Womack on 69-vuotias veteraani, joka aloitti musikaalisten veljiensä kanssa The Valentinos nimisessä -yhtyeessä, jonka Sam Cooke oli ottanut SAR -levy-yhtiönsä suojiin. Bobby soitti myös samoihin aikoihin  Cooken taustabändissä rytmikitaraa. Bobbyn Womackin sooloura ei tahtonut lähteä käyntiin, koska taustalla painoi skandaali. Bobby oli päräyttänyt naimisiin Sam Cooken lesken kanssa, kun Cooken kuolemaan aiheuttanutta ampumistapausta vielä tutkittiin. Sam Cookella oli vetovoimaa muutenkin Womackien suuntaan, sillä Bobbyn veli Cecil Womack taas nappasi kumppanikseen Lindan, joka on Sam Cooken tytär.

No niin, palataanpas aiheeseen. Bobby Womack nousi lavalle aikataulun mukaisesti kello 19. Katsoin konserttia etäältä, vaikka lähemmäksikin olisi päässyt. Se oli virhe. Kokemus ei noussut ihan odotusteni tasolle. Bobby oli kyllä ulkoisesti pirteässä kunnossa. Ääni oli vuosien marinoimana edelleen murea, mutta välillä tulkinta heitteli välttävän puolelle. Taustalla oli iso 14-henkinen bändi, jossa etenkin vahvat taustalaulajatteret antoivat tarvittavaa tukea maestrolle. Jossain vaiheessa Bobby kävi huilaamassa penkillä ja silloin liidasivat taustalaulajat Coulter Lisa Kai, Grayson Alltrinna ja Womack Ginare.

Soul-perinteisiin kuuluu, että illan tähti ei seiso lavalla ensimmäisenä, vaan saapuu bändijammauksen ja spiikkausten saattelemana. Olihan siinä momenttinsa kun Bobby Womack valtavissa pyöreissä aurinkolaseissaan astui lauteille. Mies on monen mielestä yksi merkittävimpiä elossa olevia soul-legendoja. Itse nostan kuitenkin ykköseksi Al Greenin, jonka esiintymisen voi Suomessa toteuttaa todennäköisesti vain Pori Jazz. Rohkea veto Womackilta oli heittää yksi isoimmista hiteistääm Accross the 110th Street heti toisena kappaleena. Jengi saatiin nytkähtelemään, mutta ei keikan dramaturgia sen jälkeen ollut enää kovin nousujohteinen. Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuva toi Accross the 110th Streetin uudestaan suuren yleisön tietoisuuteen ja on siksi saavuttanut yhden kaikkien aikojen kovimman soul-klassikon aseman. Sen jälkeen moni kelpo viisukin tuntuu vaan väljähteneeltä. Toki setissä tuli vielä hienoja hetkiä niin uusimman The Bravest Man in the Universum -albumin annista kuin vanhemmista helmistä. Omat suosikit olivat Woman’s Gotta Have It ja The Valentinosin originaali It’s All Over Now, jonka The Rolling Stones coveroi ensimmäiseksi ykköshitikseen vuonna 1964. Konsertin kalkkiviikoille saavuttiin Lookin’ For Love -hitin tanssittamana.

Bobby Womackin näkeminen oli pitkään päiväuni tai kaikki soul-legendat ovat sitä. Bongaustyydytys täyttyi, mutta silti esitykestä jäi hitusen väljähtänyt maku. Kuuntelukokemus ei noussut ihan sille tasolle kun havittelin. Siitä syytän pääosin itseäni, koska katselin vetoa liian kaukaa. Taas tuli todistettua, että musiikkikokemus on aivan eri luokkaa kun konserttia kuuntelee oikeasta paikasta. Porissa jengi istuu pääosin retkipeitoillaan ja puupenkeillä, mutta eturvissä on tilaa, ellei siellä esiinny Stingin kaltainen suurnimi. Eteen siis kannattaa mennä hakemaan elämystä varsinkin, jos haluaa heilua rytmimusiikin tahdissa. Bobby ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan ajoittain tulkinta ja meininki oli selkäpiitä raapiva niin kuin sen pitikin.

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US) @ Tavastia, Helsinki 1.8.2012

Southside Johnny  & The Asbury Jukes on monelle se sivutuote, joka on tullut Bruce Springsteenin faniuden kylkiäisenä. Samalla tavalla itsekin löysin artistin, mutta minulle Southside Johnnysta on kasvanut Brucen merkittävä sielun veli. Asiaan vaikuttaa luonnollisesti se, että Johnny on kotoisin samoilta New Jerseyn rantamilta kuin itse pomo ja soittaa soulin ja rytmibluesin kuorruttamaa Heartland Rockia.

Southside Johnny kantaa huikeaa keikkamainetta, jonka myötä hän on saanut suuren kulttisuosion. Johnny aloitti samalla Asbury Parkin legendaarisella Upstage clubilla 40 vuotta sitten kuten Bruce ja Miami Steve, joksi Steven van Zandtia silloin kutsuttiin. Heillä oli jopa yhteisiä bändivirityksiä, kunnes Brucen purjeet saivat aiemmin tuulta allensa. Southside Johnnyn kynä ei vain ole ollut koskaan yhtä terävä kuin kahdella muulla Asbury Parkin muskettisoturilla. Johnny on tehnyt useita biisejä myös, mutta ne alkupään parhaat albumit ovat pääosin van Zandtin ja Springsteenin säveltämiä. Johnny ei ole ehkä ollut levy-yhtiöiden suhteen yhtä onnekas kuin Bruce ja Steven, mutta tästä huolimatta ja näiden edellä mainittujen herrojen avustuksella noussut lähtemättömästi lajityyppinsä tähdistöön. Nykyään Southside Johnny oikealta nimeltään Johnny Lyon liidaa omaa Leroy records -labelia.

Southside Johnny on karismaattinen tulkitsija ja valettu nimenomaan klubiympäristöön. Kuvitelkaa miltä tuntuisi olla Brucen keikoilla alle tuhannen hengen rock-luolassa. Tavastian kokoisia saleja Southside Johnny & Asbury Jukes juuri kiertää ja antaa mahdollisuuden sille unelmalle, mitä Brucen kanssa ei ole voinut enää vuoden 1975 jälkeen tavoittaa, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Siksipä Tavastian keikka on ollut yksi kaikkien aikojen odotetuimpia. Monta kertaa on haaveiltu kanssauskovaisten parissa matkaa Amsterdamin Paradisoon tai naapurimaahan, missä Jukesit ovat useammin vierailleet. Edellisestä Suomen soolokeikastakin on jo vierähtänyt 19 vuotta. Nyt ilmoitus konsertista tuli aivan puun takaa ja kun se vielä asettui kalenterissa Brucen keikan jälkeiselle päivälle, niin jestas sitä odotti enemmän kuin joulupukkia lapsuudessa. 35€ lippu tuli hankittua luonnollisesti sinä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Samalla aloin leikitellä ajatuksella, että jompi kumpi vierailisi toistensa lavalla. Ei näkynyt jetlagista kärsivää Southside Johnnya stadionilla laulamassa I Don’t Want to go Home -biisiä pomon kanssa, eikä nähty Brucea tai realistisempaa vaihtoehtoa Little Steveniä Jukesien keikalla.

Southside Johnny on vuoden Brucea vanhempi ja jokusen kilon tuhdimmassa kunnossa. Ei varmasti elä yhtä kurinalaista elämää ja saattaa napsauttaa Jack Danielsitkin aika ajoin, mutta hyvässä iskussa näytti kaveri silti olevan. Jos veti Bruce stadionilla ennätyspitkän keikan, veti klubimittoihin nähden Southside Johnny myös maratonin. 2h 40min on Tavastian hikisessä salissa melkoinen annos. Tupakoimattomasta salista ollaan saatu nauttia jo vuosia, mutta silti Tavastian ilmastointi ei ole ihan parasta a-luokkaa, vaikka välillä ilmastointi puhalsi viileämpiä tuulahduksia. Jopa itse Southside Johnny vertasi luolaa nihkeään New Orleansiin. Tästä syystä ja toki myös keikan rakenteellisesta muodosta setti tuntui ylipitkältä. Vajaa pari tuntia olisi ollut kompakti paketti.

Southside Johnny Setlist @ Tavastia, Helsinki

Keikka alkoi pari minuuttia ilmoitetusta myöhässä, joka oli mukavan varhainen puoli kymmenen arki-iltaan. Startterina kuultiin tiukka veto This Time’s It’s For Real, joka on kakkosalbumin nimiraita. Fiilis oli korkealla ja rock-rukouksiin oli vastattu. Sitten I Played The Fool jatkoi samaan malliin. Viisu on umpikovalta Hearts of Stone -albumilta, jonka nimiraitaa vongattiin jo keikan alkupuoliskolla yleisöstä lähetetyllä paperilapulla. Brucen kynäilemää toivebiisiä saatiin kuitenkin odottaa encoreen saakka. Kolmantena kuultiin viimeisimmältä Pills and Ammo -albumilta Harder Than it Looks, joka on todiste siitä, että osaa se eteläpuolen jussikin säveltää tarttuvan rallin. Tunteikas Love on the Wrong Side of Town jatkoi huikeaa settiä. Ensimmäinen puoli tuntia oli todella timmi aloitus. Seuraava tunti olikin tasapaksumpi, josta osa meni turhaan sekoiluun ja keskinäiseen kukkoiluun lähinnä kosketinsoittaja Jeff Kazeen ja Johnnyn välillä. Onneksi ohjemistoon osui helmiä kuten Without Love, Next to you ja Got to Be A Better Way Home.  Illan yllättävin pätkä kuultiin The Feverin yhteydessä, kun Jukesit vetivät leikittelevän version Ben E. Kingin Spanish Harlemista. Rouhea versio kajautettiin myös The Rolling Stonesien Happy -biisistä johon oli ujutettu osio Let it Bleedistä. Lopussa Trapped Again ja Talk to Me posautti Tavastian äijävoittoisen yleisön kirjaimellisesti ilmaan. Toisen encoren aloitti vuoden 1991 Van Zandtin comeback-yhteistyönä tehdyltä Better Days-levyltä kuultu railakas I’ve Been Working Too Hard.

Jos on Bruce Springsteen evankelista, niin Southside Johnny omaa stand up -koomikon lahjoja. Mies on terävä sanoissaan, mutta perinteisen lavakomiikalle totutun itseironian sijaan huumori oli silkkaa sarkasmia. Ivan perusuhri oli pääosin kosketinsoittaja Kazee, mutta myös yleisöstä möläyttäneet saivat napakasti takaisin. Suomen kieli sai myös kuulla outoutensa Finnish – Flamish sekoituksena. Muutenkin Southside Johnny osoitti improvisaatiokykyä vetämällä yleisöhokemasta come on tosta vaan biisin, johon Jukesit myös liittyivät hetken jamitteluun. Samoin Aretha Franklinin Chain of Fools syntyi mikinjalustan naputtelusta.

Alkuperäisiä Asbury Jukes-jäseniä ei nykykokoonpanossa ole, mutta siitä huolimatta nuoremmista kavereista koottu bändi svengasi hyvin ja silmin nähden jäbät nauttivat soittamisesta Southside Johnnyn ympärillä. Kaikki kundit ovat myös laulutaitoisia ja sekös sopii moneen yhteishoilotukseen. Kukin pääsi myös vuorollaan ottamaan lavan keskiön haltuun ja vetämään soolonsa. Saksofonisti Jeff Isley oli ehkä tyypeistä karismaattisin.

Ylioptimistinen toive nähdä Bruce tai Little Steven lauteilla korvattiin Markus Nordengstrengillä. En osannut vielä arvata, että Mare nousee sisäänjuontamisen jälkeen myös lavalle soittamaan. Toki alkupuheissaan Southside Johnny kehui uutta tuttavuutta Latebirdseihin. Mistähän moinen? Mare osaa toki Amerikan rockin aakkoset, mutta myös hengailun heidän ympärillään. Nordenstrengille vierailu oli varmasti unelma, mutta yleisölle esitys ei tuonut lisäarvoa. Joka tapauksessa hienoa, että Mare pääsi vetämään kaksi biisiä täydelle salille sankarinsa seurassa. Ensimmäisenä kuultiin The Bandin The Weight ja toisena saman bändin coveroima, mutta alkuperäisesti Lefty Frizzelin tunnetuksi tekekämä countryklassikko Long Black Vail.

Keikan päätyttyä Southside Johnny jäi istumaan lavan reunalle bänditoveriensa kanssa jakamaan nimikirjoituksia. Nyt on sitten plakkarissa itse sankarin nimi kuten myös Jeff Kazeen ja kitaristi  Glenn Alexanderin hutaistu allekirjoitus. Mitäpä aikamies tekee nimmareilla, mutta onhan se vaan siistiä olla tyytyväinen fani.

Brucelta saimme tiistaina näytön siitä, mitä on antautuminen yleisölle. Samaa sydän verellä -linjaa pitää myös veriveljensä Southside Johnny, jonka paita kastui myös aika haipakkaa keikan kuluessa. Ennen kuin ruutupaita oli aivan läpimärkä, näin rinnassa pitkään sydämen muotoisen hikiläiskän. Tällaisia mielikuvia synnyttää parhaimmillaan heartland rock.

ps. Sain julkaistavaksi valokuvan Southside Johnnysta by Pasi Rytkönen. Suosittelen käymistä kaverin sivuilla katsomassa myös muita rautaisesti ikuistettuja keikkahetkiä: www.facebook.com/PasiRytkonenPhoto

The Brian Jonestown Massacre (US) @ Tavastia, Helsinki, 25.6.2012

Vastenmielinen nimi orkesterilla. Yhdistelmä uskonlahkon joukkoitsemurhaa Jonestownissa ja edesmenneen The Rolling Stones -kitaristin Brian Jonesin kuolemaa. No, kamapäissään tämäkin idea on ollut hieno vuoden 1990 San Franciscossa, missä Anton Newcomben perustama ja despootin lailla hallitsema The Brian Jonestown Massacre sai alkunsa. Bändin musiikki ei ole lainkaan inhottavaa, vaan 1960-luvun kitarapopista, psykedeliasta, shoegazesta ja hypnoottisesta intensiteetistä voimansa amentavaa vaihtoehtorock-musiikkia. Suuremmalle yleisölle yhtye on tuttu HBO-hittisarjan Boardwalk Empiren tunnusbiisistä Straight Up and Down.

Klubikeikat nousevat kesällä suurempaan arvoon, sillä vertailukohdat ovat hyttysten piirittämiä festarilavoja, missä soittoajat typistetetään puolesta tunnista tuntiin. The Brian Jonestown Massacre palkitsi kuulijansa reilulla kahden tunnin iltamilla, joka arki-illan vesilinjalla kuunneltuna alkoi olla hetkittäin piinaavaa. Konserttilipun sain luukulta jonottamatta 30€ hintaan. Kipurajoilla tiketti oli, mutta kun näki miten monta jamppaa rahaa oli jakamassa, ei tuntunut pahalta. Tavastia oli ehkä puolillaan, joten ei ihan eturivin pumppu.

Vaikka Tavastia saa yleensä pääosin vuolaita kehuja, on sen eteismaksupolitiikka miltei yhtä kohtuutonta kuin oluen myynti. Kesällä kun voit liikkua t-paitasillasi, niin johan sitä joutuu joka ainoa sisään astunut maksamaan 2,5€ eteispalvelumaksua. Tämä tuli selväksi jo ovella lippua tarkistaessa. Siitäpä menin suoraan maksamaan narikan, jota en käyttänyt. Jäin hetkeksi tutun kanssa juttelemaan ja sain toisen narikkajärkäleistä kimppuuni perimään uudestaan maksua – eikä mitenkään asiakasta palvelevaan sävyyn. Siinä on aika vaikea todistaa maksaneensa, kun ei saa narikkalappua takista, jota ei ole jättänyt. Eikä saa myöskään kuittia. Sellaista se on; narikkarahoja on hankala lyödä kassaan. Tilanne laukesi, kun  toinen narikanvartijoista muisti saanensa minulta maksun.

Kello 22.05 lavalle nousi kahdeksan soittajaa, joista viisi piti käsiänsä kitaran kaulalla, kuudes soitti bassoa, seitsemäs urkuja ja välillä hänkin kitaraa ja kahdeksas rumpuja. Lavalla pomppi yhdeksäntenä roudari vaihtamassa soittimia, lähinnä Anton Newcomben kitaroita. Vastaavaa kitaroiden esiinmarssia en ole aikaisemmin livenä nähnyt, parhaimmillaan kitaroista kaksi oli 12-kielisiä. Kitaramassasta erottui kuitenkin hienoja sointukuvioita ja melodioita, vaikka komppiranteita heilui paikoin puuroiseksi äänivalliksi saakka. Ja kaikki tämä oli tarkoin harkittua Newcomben soundilinjaa.

Odotetun vierailun lavalle teki Berliinin suomalainen Eliza Karmasalo, joka lauloi uudella Aufheben -albumilla julkaistun suomenkielisen biisin Viholliseni maalla. Newcombe on asettunut myös Berliiniin ja sieltä kontakti Suomeen löytyi. No, suomea biisissä lauletaan, mutta ilman ääkkösiä ja kieliopintajua. Laulu muistuttaa sanoitukseltaan lähinnä muinaista Marika Krookin Aava-euroviisua, vaikka kappale itsessään on uuden levyn parhaimmistoa. Yhtyeen lauluvastuu on päällikkö Newcombella. Kolme biisiä lauloi kitaristi ja alkuperäisjäsen Matt Hollywood. Originaalityypit ovat tässä bändissä harvassa, sillä peräti 40 soittajaa on juossut bändin paukkuvista ovista. Nykykoonpanossa on Newcomben ja Hollywoodin lisäksi alkuperäisistä palannut Ricky Myami, ei tosin rumpujen taakse vaan yllätys, yllätys kitaristiksi. Yhden biisin ja satunnaisesti taustoja lauloi lavan keskellä heilunut pipopäinen heppu nimeltä Joel Gion, joka velmun löysällä olemuksellaan, mutta tarkalla tamburiinikädellään toi koko bändin soittoon tärkeän sydämen sivuäänen. Kiehtova persoona, jonka ilmeet kertoivat puuduttavan tylsästä hommasta, mutta kaveri tiesi roolinsa tärkeyden Newcomben silmissä

Anton Newcombe seisoi lavan vasemmassa laidassa ja soitti sivuttain luoden otsatukkansa alta pilkistävän haukankatseen lähinnä bändikavereihinsa eikä yleisöön. Muu kööri näytti nöyrältä johtajansa katsekentässä. Lienee Newcombe valinnut aseman juuri siksi, että saa tarkkailla poliisina soittokavereidensa soittoa. Taisi bändi aloittaa pari kolme kertaa biisin uudestaan, ja ei ole vaikea arvata kenen toimesta, sillä aika tiukkasanaisesti sai kollegat kuulla kunniansa Newcombelta. Yleisö tosin sai mieheltä pahoittelunsa, sillä heidän vuokseen soundia tietenkin korjattiin.

Jos oli piikikäs sanoissaan Anton Newcombe urkurille, sai myös kuulla myös lavalle kavunnut sananensa stagedaivaaja, joka roudarin työnnettyä alas tuuppasi viatonta tyttöä yleisössä. Newcombe vaati tiukkasanaisesti kundia pyytämään tytöltä anteeksi tai soitto loppuisi. Kaikki tapahtunut ei tietenkään näkynyt miksauspöydän seudulle, saatika kuulunut. Selväksi tuli kuitenkin, että Newcombe on maineensa veroinen äkkivääränä miehenä. Nykyään Newcombe on jättänyt juomisen ja heroinin, mutta jos haluaa palata miehen sekoiluvuosiin, niin siihen on mainio väylä klassisen DiG! -dokumenttielokuvan kautta, joka löytyy ainakin Youtubesta palasina.

Välillä olin taipua moodiin, että tämähän on parasta kenkientuijottelumusaa livenä ikinä, välillä taas ajatukset lähtivät seilaamaan kun biisit muistuttivat puuduttavasti toisiaan. Mikäli keikka olisi kestänyt tunnin ja vartin, olisin väittänyt nähneeni jotain käsittämätöntä Tavastialla. Keikan lopetus hienoista biiseistä huolimatta alkoi olla uuvuttavan pitkä. Välillä biisit löysivät jamivaihteen ja kestivät minuuttitolkulla sekoittaen niin Hey Judea kuin Sympathy For The Deviliä, mutta ihan varmaa finaalia en välttämättä koskaan nähnyt, sillä annoin periksi, kun muu bändi oli poistunut lavalta. Anton Newcombe jäi säätämään urkujen soundeja yksistään – vika oli löydettävä. Kuuntelin kakofoniaa sellaisen viitisen minuuttia, kunnes poistuin yöhön. Encorea tuskin soitettiin, sillä kerran jo keikan loppupuolella Newcombe väitti bändijäseniä julmiksi, kun halusivat lopetella soittoa, eivätkä antaneet hänen soittaa niin paljon lauluja kuin haluaa. Sellainen nokkamies tämä Anton Newcombe.

The Vibrators (UK) @ Semifinal, Helsinki 25.5.2012

Originaliteetti on sana, jolla on monumentaalinen status rokkifoorumeilla. Suuria mestareita ovat ne, joiden kynästä ovat lähteneet klassisimmat sävelet ja terävimmät lyriikat. Ei niistä tämän enempää. Puhutaanpa mieluummin alkuperäiskokoonpanoista. Pete Best nousee aina huulille kun aiheena on The Beatles. Hän oli orkesterin alkuperäisrumpali, joka sai lähteä lätkimään kauan ennen kuin bändistä tuli suositumpi kuin Jeesus. Pete saattoi olla heikompi kannunhakkaaja kuin Ringo Starr, mutta alkuperäisjäsenyyttä häneltä ei vie kukaan pois.

Tänä päivänä monet populaarimusiikin dinosaurukset alkavat olla jo sen ikäisiä, että viikatemies on tehnyt luonnnollista karsintaa ja alkuperäisjäsenten määrä on jäänyt vähemmistöksi. Moni uusi soittoveijari on istunut musiikillisesti joukkueeseen kuin plektra etusormen ja peukalon väliin, mutta harva on kavunnut alkuperäishemmojen asemaan. Melkein voisi väittää, että alkuperäisyys synnyttää karismaa, vaikkei sitä luonnostaan olisikaan. Poikkeuksia toki on, kuten Ron Wood, joka asettui ensiksi Small Faces-orkesteriin, josta toki tipahti Small -etuliite pois ja muutenkin syntyi aivan toisenlainen bändi, sekä liittyi myöhemmin The Rolling Stonesiin. Kumpaisessakin combossa Wood on saavuttanut alkuperäisjäsenen aseman.

Yhtyeitä hajoaa, uusbändiperheitä perustetaan. Joku lähtee soolouralle, jollekin keikkailu ei vain maistu vanhainkotiin saakka. Siksipä moni kokoonpano on rakennettu uusille harteille, jonka laella vielä vanha pää keikkuu. Kyllä alkuperäisyydellä osataan myös ratsastaa, nimittäin taitaa Sweet kiertää peräti kahdella eri line-upilla maailman lavatansseja.

Semifinalin lauteille nousi britti-punkrockin uudisraivaajiin lukeutuva The Vibrators. Vielä vuosi sitten bändin keulilla olisi keikkunut alkuperäislaulaja-biisintekijä Knox, mutta nyt taustalla hääräsi ainoana alkuasukkaana rumpali John ”Eddie” Edwards. Knox liukeni soolouralle. Lähtökohta oli hitusen skeptinen, että kuulostaako veto lainkaan alkuperäisestä bändiltä. No, mutta jos 1976 perustetun soittokunnan rumpujakkaralle istuu 36 vuotta kattiloita hakannut jamppa, nousee käsi lippaan.

Keikka starttasi klo 23.40. Sitä ennen Semifinalin satapäiselle väelle oli soittanut settinsä Suomiremmi nimeltä Kerho. Heitä en valitettavasti ehtinyt näkemään. Ekana rävähti ilmoihin Bad Time esikoisalbumi Pure Manialta. Lauluosuutta veti rumpujen takaa Eddie ja kyllä siinä kyyryssä soittoasennossa tuli mieleen The Bandin vastakuollut Levon Helm tai miksei myös kansallissankarimme Remu Aaltonen. Myöhemmin lauluvastuu jakaantui lähinnä Eddien ja basisti Pete Honkamäen kesken. Kitaristi Nigel Bennett pääsi myös vetämään Judy Says (Knock You In the Head) -rallin. Tämäpä se keikan suurin ongelma olikin. Kukaan näistä hepuista ei ole ihan eturivin huutaja. Hyvä meininki oli yllä heti alkuiskusta lähtien, mutta jotenkin sitä kaipasi vähän ruostuneemmallekin laivalle kapteenia. Eddie tavoitti kannujen takaa ehkä sellaisen perämiehen tittelin.

Semifinal on rock-pyhättö Tavastian kainalossa erinomainen keikkapaikka. Liian harvoin tulee käytyä, koska normaalisti listalla on vain tulokkaita, joihin ei vain aika riitä tutustua. The Vibrators oli Semifinalin mittoihin todella iso nimi ja se siinä vetikin puoleensa – nähdä legenda pienessä soittoluolassa. Helsingin live-tarjonta on viikonloppuisin runsasta ja eipä ollut hankaluuksia ostaa 12€ lippua ovelta. Tupa täyttyi sopivasti ja paikalle oli saapunut tiedostavien punkrock-ystävien lisäksi myös uteliaita ohikulkijoita. Harvoin sitä pääsee näin iholle bändiä, joka on kiertänyt suttuisia klubeja iät ja ajat, vaikka nojaileekin baaritiskiin.

Keikka kesti sen tunnin, mitä punk-rock-esitys saa maksimissaan kestää. Vikana biisinä kuultiin Automatic Lover, joka lie bändin isoin hitti Britanniassa, mutta ei suinkaan kolmen parhaan biisin joukossa. Palkintokaappiin nostaisin mieluummin jo edellä mainitun Judy Says (Knock You In the Head) -biisin sekä R.E.M in Mike Millsin coveroiman Baby Baby että ohittamattoman genreklassikon Whips and Furs. Encoressa meininki nuoli kattoa siihen malliin, että pari jamppaa kapusi lauteille heiluttamaan lahkeitaan. Se on helppoa Semifinalissa.

Ei ole isoa bisnestä pyörittää punk-klassikkobändiä, jos sata ihmistä ostaa lipun. Ilmankos keikkamyynti on myös Eddien harteilla, sitä on helppo hoitaa samalla kun soittelee rumpuja. The Vibrators kiertää aktiivisesti ja pakkohan se on, jos musisoinnilla haluaa ansaita leipänsä. Bändi on kalunnut Suomea aikaisemminkin, mutta meikäläiselle keikka oli ensimmäinen. Aika pitkään Joe Strummerin näköinen basisti Pete piti hämäläisyytensä piilossa ja aika monelle oli varmaan yllätys, kun ekan kerran kiitos ja muutama muukin suomenkielinen sana tuli ulos, että kaveri kuuluu meidän heimoon. Pete Honkamäki lähti Lontooseen No Direction -bändin matkassa ja liittyi jo useita vuosia sitten The Vibratorsin riveihin. Liekö side suomalaisuuteen syntynyt jo 80-luvun alussa kun Knox teki Fallen Angels nimen alla albumin Hanoi Rocksin jätkien kanssa. Tamperelaissyntyinen Honkamäki on The Vibratorsin juniori ja kyllä virtaa tuntui riittävän lavalla rutkasti. Ei voi mutta todeta, että hatunnoston arvoista, kun kaveri on näinkin legendaarisen bändin etulinjassa. Sitähän voi mielessä leikitellä ajatuksella, että jospa Suomipoika soittaisi vaikka The Buzzcocksin tai peräti menneisyyden mestarin The Clashin riveissä. Siinä ei alkuperäisyys paljoa painaisi.