E Street Punks @ Golden Classics Café & Bar, Helsinki 2.10.2015

FullSizeRenderKutsu “Vuoden ulostulo 2015” –tapahtumaan kiihotti sen verran uteliaisuusnystyröitä, että piti käydä tarkistamassa millaisen bändin ulosmarssista oli kyse. En ole vastaavaan törmännyt aikaisemmin. Kutsu napsahti sähköpostiin pari kuukautta ennen tilaisuutta ja salamyhkäiset teaser-musiikkivideot antoivat maistiaisia tulevasta. Näytteiden perusteella kyse ei ollut nuorten poikien päiden nostosta, vaan jantterit paljastuivat aikuisiksi miehiksi.

Vielä hetki ennen tilaisuutta emmin kannattaako paikalle raahautua, sillä teaserit eivät lunastaneet ihan sitä uhoa, mitä ”vuoden ulostulo” lupaili. Epäilyksistä huolimatta suuntasin Helsingin Jätkäsaareen, missä sijaitsee mainio Golden Classicsvintage-kuppila nimeltä Golden Classics Café & Bar. Kahvilastatuksesta huolimatta paikassa myydään myös amerikkalaista retroroinaa. Lars Sonckin suunnittelema makasiinirakennus on mitä oivallisin paikka kaupata jenkki-ihmeitä, sillä amerikkalaisempaa paikkaa ei Helsingistä löydy. Kun astui kapakan terassille meren ääreen, tuntui kuin olisi hengittänyt ilmaa Brooklynin rantamilla. Golden Classics yllätti myös sillä, että paikka täyttää pienen klubin vaatimukset. Lavalla esiintyy silloin tällöin artisteja, mutta pääosin yksityistilaisuuksissa.

Ennakkoon kerrottiin, että vuoden ulostulijan nimi tullaan paljastamaan klo 20 ja soitto alkaisi puoli tuntia myöhemmin. Ehdin juuri nimen julkaisuun. Edessäni baariin astelivat Pojat –yhtyeen Miika Söderholm ja Kaide Haikonen sekä Ne Luumäistä tuttu Joey Luumäki, joten ihan mistään harrastelijailtamista ei todennäköisesti ole kyse. Sitten koitti aika laskea seinäkangas alas. Nimeksi paljastui E Street Punks. Ensireaktio oli shokki. Voiko kornimpaa nimeä uutta tarjoavalle orkesterille keksiä? Okei, jos yhtye soittaa punk-versioita Bruce Springsteen & E Street Bandin tuotannosta, niin sitten nimi on passeli. Mutta ei. E Street Punks soittaa suomenkielistä rokkia, jossa on vaikutteita Springsteenistä, vanhasta soulista ja ramopunkista. Miksei silloin nimikin ole suomenkielinen, vaikka parodinen väännös kuten Ne Luumäet oli aikoinaan.

Kun bändi asteli lavalle, alkoi skannaus ketä tyypit oikein ovat. Viidestä jampasta kitaristi vaikutti tutulta ja The Duke –nimeä kantava jamppa oli tietenkin Harri Montonen eli Ne Luumäestä tuttu Heko. Muut eivät soittaneet kelloja. Laulajan virkaa hoiti Juhana, rumpujen takana istui Mikko, basson hoiti Teemu ja lisäksi bändissä touhuaa kaksi saksofonisti/koskentinsoittajaa Ulle ja Otso. Kombo oli kuulemma treenannut paljon, mutta ihan siltä meininki ei alkuun vaikuttanut. Luvatun maan tunnelmia jäljitellessä onnahdeltiin, mutta heti kun kumarreltiin punkin puolelle, soitto kulki paremmin.

E Street PunksKeikka ei jättänyt epäselväksi kenen bändistä on kyse. The Duken karisma ja lavakukkoilu olivat omaa luokkaa verrattuna muiden varovaiseen liikehdintään. Bändin biisit ovat The Duken kynästä ja parhaimmillaan ne ovat keskivertoista suomirokkia. Hyvästi pikkuinen ja Tää on kaikki tässä voisivat saada mukavastikin soittoa maakunnan radioissa, varsinkin kun laulaja Juhanan ääni muistuttaa välillä n Olli Lindholmia. Sekaan mahtui myös kiinnostavia käännös-covereita Roky Ericksonilta ja The Clashilta sekä pari alkukielellä heitettyä kipaletta, joista Wilson Pickettin Land of Thousand Dances on kulkenut vuosikymmeniä sen verran isoissa saappaissa, että niitä ei ole kenenkään helppo täyttää.E Street Punks

Heko Luumäki oli biisintekijä jo Ne Luumäissä. Luovuutta riittää edelleen, siitä kertoo nippu uusia kappaleita, mutta mitä bändi aikoo niillä tehdä. Oliko ulostulo vain astuminen keikkalavoille vai julkaiseeko bändi mahdollisesti albumin piakkoin? Ilman pitkäsoittoa matka tuskin jatkuu laitakaupungin keikkaluolia pidemmälle. Sitä taitaa havainnollistaa myös bändin biisi Heitä hyvästit Tavastialle. Vuoden ulostulijan titteliä E Street Punks tuskin saavutti, mutta positiiivinen uho ja jämäkkä itseluottamus eivät ole pahitteeksi. Koskaan ei ole myöskään liian kliseistä julistaa vapauden ja rakkauden ilosanomaa.E Street Punks -nimmarit

Ei siis jäänyt epäselväksi, mistä E Street Punksin jätkät on tehty. He ovat sielunsa rokille menettäneitä opetuslapsia, jotka kävelevät mestarin perässä vaikka vetten päällä. The Duke ja kumppanit eivät häpeile näyttää esikuviansa ja heidän rakkautensa rokkiin kumpuaa sydämestä. Bändin slogan: ”Rock ’n’ rollia aikuisille – ja sellaisiksi aikoville” on rehellinen ilmaisu siitä, että aikuinenkin saa leikkiä rokkilaatikolla, jossa kestävimmät hiekkakakut ovat legendojen tekemiä. Uusien omien kakkujen tekeminen on haasteellista, mutta jos ei ota liikaa mallia muista, kuuntelee omaa ääntänsä ja luottaa perusasioihin, saattavat nekin kestää rankemmatkin sateet.

Kauko Röyhkä, Mikael Kosmos, Volveran @ Bar ’52, Helsinki 1.12.2012

Kake

Kauko Röyhkä @ Bar ’52

Lauttasaari on tavallisesti läpikulkuväylä keikoille. Tällä kertaa määränpääksi osuikin yllättäen Larussa sijaitseva kapakka Bar ’52. Syypää vierailuun oli herra nimeltä Kauko Röyhkä. Mies oli palannut vanhoille asuinsijoilleen vetämään soolokeikan. Bar ’52, jota numerobaariksi myös kutsutaan, on tunnettu lounastarjonnastaan, mutta myös siitä, että se järjestää lauantai-iltaisin livebändi-iltamia. Itse en ole paikalle aiemmin eksynyt. Jostain selittämättömästä syystä.

Kun astuin ovesta sisään yllätyin numerobaarin avaruudesta. Ei mikään loukko, jonka nurkkaan ahdettu orkesteri. Bar ’52 yllätti koollaan, mutta ravintolan pohjaratkaisu on aika outo, sillä muodoltaan tila muistuttaa lähinnä u-kirjainta. Lava on tietenkin sijoitettu siihen mutkaan, jonne ei näe hyvin oikein mistään. Toisaalta eipä tilaan ilman suurempaa remonttia parempaa lavanpaikkaa saisikaan. Lipun ostin ovelta ja köyhdyin kahdeksan euroa. Lisäksi pakollinen narikka niisti kaksi euroa. Kympillä kolme esiintyjää ilman minkään valtakunnan tukia, kuulostaa ei-niin-kannattavalta liiketoiminnalta. Varsinkin kun olutkin oli miltei puolet halvempaa kuin stadin perinteisissä rock-klubeissa. Tupa oli kuitenkin suht täynnä ja Kaukon magneetti houkutteli väkeä mantereenkin puolelta. Musiikissa on vetovoimaa.

Illan aloitti helsinkiläispumppu Volveran, jonka tsekkauksen ajattelin skipata, mutta kun eka biisi pärähti ilmoihin, en voinut kuin kuunnella – kirjaimellisesti kuunnella, koska näköyhteys lavalle oli heikko. Tuukka Tannisen vetämä kombo on soittanut suomenkielistä perusrockia jo vuodesta 2003. Debyyttialbumi julkaistaan vasta ensi keväänä pienen 3dee recordsin toimesta. Bändi aloitti keikkansa pirteästi ja jossain siellä Egotripin ja Yön välimaastossa bändi tyylillisesti majaili. Ehkä Yö on vähän kaukaa repäisty, mutta jotain samaa Olli Lindholmin kuulautta Tannisen äänessä kuului. Setti koostui omista suomenkielisistä biiseistä ja tarttuvia melodioita laulaja-kitaristi Tanninen oli väsännyt. Tulevalta levyltä maistiaiseksi tehty musavideo tuli katsottua ennalta netistä, mutta tämä Aja eteenpäin kuulosti livenä ehkä setin heikoimmalta rallilta.

Ennalta ilmoittamaton kolmas esiintyjä oli Mikael Kosmos, joka tunnetaan paremmin näyttelijä Mikko Neuvosena mm. elokuvassa Miss Farkku-Suomi. Kyseinen leffa perustuu illan pääaktin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja tämä yhteys avasi keikan myös Kosmokselle. Mikaelin vedossa oli sama ongelma kuin Kaukollakin, että laulu oli miksattu liian alas ja siitä puurosta ei jaksanut oikein innostua. Kosmoksen kaikkeus jäi heikolle hahmotukselle, mutta ehkä sitten toisella kertaa. Röyhkän suojattina Mikael Kosmos on päässyt kiertämään ja itsevarmuus hänen esiintymisessään kyllä paistoi.  Lyriikoista ei pahemmin saanut selvää, mutta ne sanat mitkä kuulin, olivat vahva merkki näkemyksestä ja kunnianhimosta. Laulujen sävelet kaipaavat vielä persoonallisempaa otetta. Tuskin Kosmoksesta uutta Röyhkää tulee, mutta kaveri on vielä nuori ja vakuuttanut näyttelijänä jo useasti, miksei sitten musiikin sarallakin.

Kuluvan vuoden yhden kovimmista kotimaisista keikoista esitti eittämättä Kauko Röyhkä & Narttu, jonka vedon näin Ruisrockissa. Kuulemma bändin koko kiertue oli vakuuttavaa menoa, mutta itse tuli bongattua tuo hieman typistetty festarikeikka. Aikaisemmin olin bongannut Röyhkän vain taustabändien kuten Combon kanssa, mutta nyt näin ensimmäisen kerran Röyhkän soolona. Kaken settilista oli hittipainotteinen, joka alkoi takuuvarmasti Paha maa -klassikolla. Röyhkä istui ergonomisesti huonossa asennossa, mutta jos selkä kyyryssä kannustaa rokkaamaan hieman, niin siinä on jotain maagista. Kuten jo viittasin aiemmin, miksaus oli mitä sattui. Harvemmin meikäläinen alkaa kailottaa, mutta nyt piti pari kertaa reagoida siihen, että kitara on ohimolla ja laulu nilkoissa. Röyhkä huomasi itsekin asian ja totesi vain tylysti, että teknikot pettivät hänet. No, paikalla ei näkynyt miksauspöytää saatika miksaajaa. Joku sentään asialle vaivihkaa jotain teki, sillä soundi parani siedettäväksi kun mainio Huippumies jatkoi ohjelmistoa.

Röyhkä tempaisi tunnin shown, joka koostui aika hittipainotteisesta materiaalista. Kake ei pahemmin jutustellut, vaikka vanha naapurusto häntä olikin tsiigaamassa. Sen sijaan hyväntuulinen heppu  päästeli biisejä liukuhihnalta: saatiin suosikki Lauralle, kuultin veikeä Minä kävelen, mutta myös Rock’n roll Klisee (1999)albumilla julkaistu Hammerfest, jota en ollut aiemmin kuullut elävänä. Kauko ei ole yksin esiintyessään folk, vaan ehtaa rockia. Tempo on napakka, herkistelyyn ei sorruta edes Talo meren rannalla -biisissä. Siihen päälle Röyhkä pudottelee sanojaan kuin sylkeä, mutta jotenkin vaan tyylikkäästi kuten Riku Mattilan kanssa väännetyssä uuden ajan klassikossa Helvettiin. Ennen encorea Kauko kävi keittiössä kääntymässä, sillä takahuonetta ei näyttänyt olevan ihan ulottuvilla. Hieman liian suoraviivaisen maun jättänyt keikka päättyi Tuon sulle Alfredo Garcian pään ja Puiden alle –biiseihin. Sitten Röyhkä siirtyikin asiakkaiden pöytiin seuramieheksi. Baariin oli keikan aikana tunkeutunut myös MC Old Coyotes-liiveillä varustettua väkeä. Miten sen nyt sanoisi – Kauko Röyhkällä on laaja kannattajakunta, ainakin Lauttasaaressa.