Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku

Luonteri Surf @ Sture 21, Helsinki, 5.11.2016

Luonteri Surf on suomenkielisen ramopunkin uudisraivaaja Ne Luumäet ja Pojat –yhtyeiden ohella. Juvalla 32 vuotta sitten perustettu yhtye on edelleen aktiivinen. Kaurapellon sängestä voimansa kyntävä bändi on pitänyt välillä breikkiä, mutta kylvää uutta jyvää aika ajoin. Tuorein pitkäsoitto Kalle ja Martti ja Pekka ja Timo julkaistiin pari viikkoa sitten ja tuuppasi yhtyeen tien päälle. Luonteri Surfin jäsenistä vain yksi on enää luomuviljelijä, mutta maaseudun lobbaus on edelleen arvo numero yksi. Luonteri Surf jos kuka voi kysyä onko muuta kuin maa.

luonteri-surfYhtye toimii edelleen miltei alkuperäisessä kokoonpanossa. Urkuri/laulaja Kalle Grotenfelt, basisti Martti Ripaoja ja kitaristi Pekka Kerminen ovat surfanneet alusta asti. Vain rumpali on vaihtunut muutaman kerran, mutta Timo ”Unski” Oinonen on paukuttanut kannuja jo vuodesta 1998. Bändi toimii demokraattisesti. Biisit tehdään kimpassa, niitä laulaa kukin vuorollaan rumpalia lukuun ottamatta ja albumit julkaistaan oman Ayshire –levy-yhtiön kautta. Nyt uutta albumia näyttäisi vinyylinä julkaisevan espoolainen Woimasointu.

Luonteri Surf soitti Sture 21:ssa Liskomäen iltamissa. Lämmittelijä Von Donners jäi näkemättä ja pääesiintyjä Kimmo Liskomäkeä en nähnyt kuin pari biisiä, joten pidetään fokus Luonteri Surfissa. Missasin keikasta pari ensimmäistä biisiä, mutta vanha klassikko Itkisin mieluummin 30 vuoden takaa nosti heti pilkkeen silmäkulmaan. Uuden albumin En ole huolissani mistään on selkeästi sielut messuamaan saava mestariteos. Bändi osaa olla sanoituksissaan vuoroin paatoksellinen ja lapsekas. Alaston rasta halaa ja Siiderilaulu (siideri sisältää kirosanoja) ovat kuin lastenlauluja aikuisille. Ne ovat tarkkoja ja yksinkertaisia havaintoja ihmisistä, mutta samalla naivistisia kuin Huuhaa Innasen taulut. Syitä elämän tarkoitukseen kelaa taas Planeetta Möö (2001) -albumilta löytyvä komea Punainen lanka. Joissain kappaleissa löytyy kuitenkin punkin uhoa, kuten uuden albumin toteava Kuolema on tylympi kohtalo. Välillä sormi menee perseeseen, mutta sitten taas ollaan perusasioiden äärellä, varsinkin kun Massikka leviää. Ulos autosta kannustaa ihmisiä niin maaseudulla kuin kaupungissa kommunikoimaan toistensa kanssa muutenkin kuin vilkuttamalla auton ikkunan takaa.

luonteri-surf-2Luonteri Surf poistui varsinaisen setin jälkeen takahuoneeseen hetkeksi, mutta nasevat lissee lissee ja lisää kaikkea huudot saivat kundit palaamaan takaisin lavalle. Kantateos Peruskallio jäi kuulematta, mutta esityksen päättivät väkevästi Kauneimmat pop-laulut ja Paha Poika. Bändin häiskillä on runsaasti peninkulmia takana, mutta edelleen Martti Ripaoja osoitti olevansa maailman katu-uskottavin basisti roikottaessaan bassoa luontevasti polvien alapuolella. Kitaristi Pekka Kerminen taas seisoi sisäpelitossuissaan jämäkästi ja repi riffejä kitarastaan. Rumpali Unskilla iski keikan aikana hikeä sen verran paljon, että ei tahtonut rantapyyhekään riittää. Keikan loppupuolella Kalle Grotenfelt irrottautui legendaaristen Farfisa Compact Duo -urkujensa luota lavan etuosaan kaiuttimen päälle ja kurottautui uhoen yleisön päälle niin kuin punk-tähden pitääkin.

Luonteri Surf on rehellisesti mullantuoksuinen ja aito meininki jatkuu vuodesta toiseen. Uuden materiaalin perusteella bändi jaksaa kääntää edelleen pellosta uusia kiviä. Niitä on sitten hyvä käydä välillä heittelemässä yleisön päälle Helsingissä asti. Sture 21 osoittautuu jälleen oivaksi keikkaluolaksi.

 

E Street Punks @ Golden Classics Café & Bar, Helsinki 2.10.2015

FullSizeRenderKutsu “Vuoden ulostulo 2015” –tapahtumaan kiihotti sen verran uteliaisuusnystyröitä, että piti käydä tarkistamassa millaisen bändin ulosmarssista oli kyse. En ole vastaavaan törmännyt aikaisemmin. Kutsu napsahti sähköpostiin pari kuukautta ennen tilaisuutta ja salamyhkäiset teaser-musiikkivideot antoivat maistiaisia tulevasta. Näytteiden perusteella kyse ei ollut nuorten poikien päiden nostosta, vaan jantterit paljastuivat aikuisiksi miehiksi.

Vielä hetki ennen tilaisuutta emmin kannattaako paikalle raahautua, sillä teaserit eivät lunastaneet ihan sitä uhoa, mitä ”vuoden ulostulo” lupaili. Epäilyksistä huolimatta suuntasin Helsingin Jätkäsaareen, missä sijaitsee mainio Golden Classicsvintage-kuppila nimeltä Golden Classics Café & Bar. Kahvilastatuksesta huolimatta paikassa myydään myös amerikkalaista retroroinaa. Lars Sonckin suunnittelema makasiinirakennus on mitä oivallisin paikka kaupata jenkki-ihmeitä, sillä amerikkalaisempaa paikkaa ei Helsingistä löydy. Kun astui kapakan terassille meren ääreen, tuntui kuin olisi hengittänyt ilmaa Brooklynin rantamilla. Golden Classics yllätti myös sillä, että paikka täyttää pienen klubin vaatimukset. Lavalla esiintyy silloin tällöin artisteja, mutta pääosin yksityistilaisuuksissa.

Ennakkoon kerrottiin, että vuoden ulostulijan nimi tullaan paljastamaan klo 20 ja soitto alkaisi puoli tuntia myöhemmin. Ehdin juuri nimen julkaisuun. Edessäni baariin astelivat Pojat –yhtyeen Miika Söderholm ja Kaide Haikonen sekä Ne Luumäistä tuttu Joey Luumäki, joten ihan mistään harrastelijailtamista ei todennäköisesti ole kyse. Sitten koitti aika laskea seinäkangas alas. Nimeksi paljastui E Street Punks. Ensireaktio oli shokki. Voiko kornimpaa nimeä uutta tarjoavalle orkesterille keksiä? Okei, jos yhtye soittaa punk-versioita Bruce Springsteen & E Street Bandin tuotannosta, niin sitten nimi on passeli. Mutta ei. E Street Punks soittaa suomenkielistä rokkia, jossa on vaikutteita Springsteenistä, vanhasta soulista ja ramopunkista. Miksei silloin nimikin ole suomenkielinen, vaikka parodinen väännös kuten Ne Luumäet oli aikoinaan.

Kun bändi asteli lavalle, alkoi skannaus ketä tyypit oikein ovat. Viidestä jampasta kitaristi vaikutti tutulta ja The Duke –nimeä kantava jamppa oli tietenkin Harri Montonen eli Ne Luumäestä tuttu Heko. Muut eivät soittaneet kelloja. Laulajan virkaa hoiti Juhana, rumpujen takana istui Mikko, basson hoiti Teemu ja lisäksi bändissä touhuaa kaksi saksofonisti/koskentinsoittajaa Ulle ja Otso. Kombo oli kuulemma treenannut paljon, mutta ihan siltä meininki ei alkuun vaikuttanut. Luvatun maan tunnelmia jäljitellessä onnahdeltiin, mutta heti kun kumarreltiin punkin puolelle, soitto kulki paremmin.

E Street PunksKeikka ei jättänyt epäselväksi kenen bändistä on kyse. The Duken karisma ja lavakukkoilu olivat omaa luokkaa verrattuna muiden varovaiseen liikehdintään. Bändin biisit ovat The Duken kynästä ja parhaimmillaan ne ovat keskivertoista suomirokkia. Hyvästi pikkuinen ja Tää on kaikki tässä voisivat saada mukavastikin soittoa maakunnan radioissa, varsinkin kun laulaja Juhanan ääni muistuttaa välillä n Olli Lindholmia. Sekaan mahtui myös kiinnostavia käännös-covereita Roky Ericksonilta ja The Clashilta sekä pari alkukielellä heitettyä kipaletta, joista Wilson Pickettin Land of Thousand Dances on kulkenut vuosikymmeniä sen verran isoissa saappaissa, että niitä ei ole kenenkään helppo täyttää.E Street Punks

Heko Luumäki oli biisintekijä jo Ne Luumäissä. Luovuutta riittää edelleen, siitä kertoo nippu uusia kappaleita, mutta mitä bändi aikoo niillä tehdä. Oliko ulostulo vain astuminen keikkalavoille vai julkaiseeko bändi mahdollisesti albumin piakkoin? Ilman pitkäsoittoa matka tuskin jatkuu laitakaupungin keikkaluolia pidemmälle. Sitä taitaa havainnollistaa myös bändin biisi Heitä hyvästit Tavastialle. Vuoden ulostulijan titteliä E Street Punks tuskin saavutti, mutta positiiivinen uho ja jämäkkä itseluottamus eivät ole pahitteeksi. Koskaan ei ole myöskään liian kliseistä julistaa vapauden ja rakkauden ilosanomaa.E Street Punks -nimmarit

Ei siis jäänyt epäselväksi, mistä E Street Punksin jätkät on tehty. He ovat sielunsa rokille menettäneitä opetuslapsia, jotka kävelevät mestarin perässä vaikka vetten päällä. The Duke ja kumppanit eivät häpeile näyttää esikuviansa ja heidän rakkautensa rokkiin kumpuaa sydämestä. Bändin slogan: ”Rock ’n’ rollia aikuisille – ja sellaisiksi aikoville” on rehellinen ilmaisu siitä, että aikuinenkin saa leikkiä rokkilaatikolla, jossa kestävimmät hiekkakakut ovat legendojen tekemiä. Uusien omien kakkujen tekeminen on haasteellista, mutta jos ei ota liikaa mallia muista, kuuntelee omaa ääntänsä ja luottaa perusasioihin, saattavat nekin kestää rankemmatkin sateet.

The Boys (UK), Pojat (Fin) @ Tavastia, Helsinki 19.3.2015

Jo osui melkoinen punkpläjäys torstaille. Kolmen koplan illasta ensimmäinen artisti The Heartburns oli jätettävä väliin, sillä ihan festivaalimeininkiin ei arki-iltana ollut aikaa. Teemu Bergmanin liidaama helsinkiläinen The Heartburns kun on mahdollista varmasti nähdä vielä toistekin. Kakkosaktina soittanutta Pojat-orkesteria ei voinut missata. Edellisen kerran kotimaisen ramopunkin pioneerit tuli nähtyä vain 23 vuotta sitten. Pojat on yhä aktiivinen, mutta keikkailee harvakseltaan. Illan pääesiintyjä brittipunkpioneeri The Boys, jos mikä ansaitsee nimikaimansa lämmittelijäkseen.

Pojat on Ne Luumäkien ja Luonteri Surfin ohella nimekkäin bändi kotimaisessa ramopunk-scenessä. Bändi perustettiin reilu 25 vuotta sitten, jolloin nokkamies laulaja/kitaristi Miika Söderholm oli kitaristi Mikko Holmströmin kanssa jo punkin konkareita. Molemmat jampat soittivat legendaarisessa Ypö-Viis –punkbändissä. Poikien kokoonpano Tavastialla oli rumpalia lukuun ottamatta alkuperäinen. Basson ja taustalaulun hoiti Jussi Santalahti ja rummuissa soitti Kaide Haikonen, joka tunnetaan Ne Luumäkien rumpalina, mutta Pojissakin hän on vaikuttanut vuodesta 2004 lähtien.Pojat

Pojat soittivat napakan 45 minuutin keikan. Alussa oli hieman teknisiä ongelmia basson kanssa, vasta kolmas biisi Koko kesä lähti rullaamaan moitteettomasti. Pojat olivat varmassa tikissä, vaikka Tavastian isoilla lauteilla oli havaittavissa hieman alkututinaa. Miikan välispiikit olivat olemattomia, mutta focus oli rennossa punk-poljennossa. Illan repertuaari koostui alkupään tuotannosta, mutta sekaan mahtui pari tuoreempaakin raitaa. Ensimmäiseltä klassiselta nimikkoalbumilta Pojat (1990) kuultiin mm. rallit Missä olit viime yönä, Känni seis ja Itkupilli. Kakkosalbumiilta Irti (1992) kuultiin hieno Siipi Lonksuu niin, Mari on Förbi ja Leipätehtaan tyttö, jonka tulkitsi muista biiseistä poiketen Jussi Santalahti. Uudempaa materiaalia edustivat Ketä sä rakastat –albumin (2009) nimikkobiisi ja Mie en tunne mitään, joka on uusimmalta Toimintaa ja Sankareita –pitkäsoitolta (2013).

Pojat on sympaattinen bändi. Asenne on punkkareiksi aikuistunut, mutta edelleen täydellisen ramo. Käännösbiisien sanat ovat paikoin naiiveja, kömpelöitä, mutta humoristisia ja niin rehellisiä kuten genressä pitääkin. Varsinainen keikka päättyi Söderholmin oman klassikkosäveleen Veikkaat vaan ja kotimaiseen ramopunk-anthemiin Mä uskon meihin. Encoreksi saatiin vielä Ramonesia suomeksi kun Lemmikkihautuumaa päätti Poikien osuuden odotetusti. Pojat tekivät fiksun ratkaisun kun eivät soittaneet lainkaan The Boys –covereita eikä suurinta hittiään Pasi Virtanen, joka on hulppea Gary Holton & Casino Steel väännös.

The BoysThe Boys posterPääesiintyjä The Boys on yksi brittipunkin alkuräjähdyksessä syntyneistä yhtyeistä, jonka merkitys on suuri, vaikka se jäikin suurempien jalkoihin. Bändiä on kehuttu Punkin Beatlesiksi, mutta ei suosionsa vaan melodisuutensa vuoksi. Bändin 1977 julkaistu nimikkoalbumi The Boys on edelleen yksi parhaista punk-debyyttilevyistä. The Boys julkaisi aktiiviaikoinaan kaikkiaan neljä albumia, kunnes hajosi samalla tavalla kuin moni muukin aikalaisensa 1980-luvun alussa. The Boys teki paluun 1999, mutta uutta materiaalia julkaistiin vasta viime vuonna, kun itseironisesti nimetty albumi Punk Rock Menopause näki päivänvalon.

The Boys on siitä poikkeuksellinen seniorijoukkue, että sen alkuperäisistä jäsenistä kolme keskeisintä on edelleen mukana kokoonpanossa. Viime aikoina on tullut selväksi, että moni muu orkesteri ratsastaa legendan nimellä, mutta taustalla soittaa pahimmillaan vain alkuperäinen rumpali. The Boysien kosketinsoittaja Casino Steel, kitaristi/laulajat Matt Dangerfield ja Honest John Plain vaikuttavat edelleen motivoituneilta ja virtaa ukkoihin lisää ympärillä soittavat nuoret innokkaat ruotsalaistaustaiset rumpali Martin H-Son ja basisti Kent Nordberg, joka lavan keskellä heiluessaan tahtoi varastaa päähuomion.

Matt Dangerfield

The Boysien kolmipäiväinen minikiertue Suomessa alkoi Turusta jatkuen Helsingin kautta Tampereelle. Turussa lauteille oli noussut Michael Monroe, jolle The Boys on monella tapaa ollut esikuva. Tavastialla ei nähty vierailuja. Keikka pärähti käyntiin Alternative Chartbusters (1978) -kakkosalbumilta löytyvältä tiukalla T.C.P –rallilla. See you later ja Turning Grey jatkoivat taattua menoa. Uudelta albumilta kuultu 1976, I’m a Believer, Global Warming istuivat mukavasti vanhojen stygejen seuraan. Bändin kolmosalbumilta To Hell With The Boys (1979) kuultu You Can’t Hurt A Memory erottui voimaslovarina edukseen. Bändin debyyttisinglen b-puolelta löytyvä Soda Pressing on yksi bändin kultakimpaleista ja oli illan kaivatuin veto ja lunasti odotukset täysin. Keikan loppupuoli kiihtyi kohti bändin klassisimpia biisejä ja lopuksi kuultiin kova kolmikko I Don’t Care, Brickfield Nights ja First Time. Jengi oli tyytyväinen, mutta kakun päälle kirsikan koristeli encore, jossa kuultiin vielä huikea kolmikko esikoisalbumilta: Living In the City, Cop Cars ja Sick On You.

Mikä tärkeintä The Boys oli elinvoimaisessa kunnossa. Silloin tällöin näkee väsynyttä meininkiä kuuskymppisiltä, mutta The Boys ei ollut liikkeellä pelkän nostalgian voimin. Casino Steel hoiti pääosin välijuonnot, vaikka Kent Nordbergilla oli paljon sanottavaa kuten: olen saatanan hurri. Matt Dangerfield ja Honest John Plain jakoivat lauluosuudet demokraattisesti ja hyvin se heiltä luonnistuikin, vaikka hieman huvittaa, kun vaihdevuosien tuolla puolen olevat äijät sylkevät teinimaailman kokemuksia.  The Boys Plain

Tavastia oli sopivan täynnä. Pääsi vaihtamaan paikkaa halutessaan eikä kukaan pogonnut niskassa. Liput kolmen orkesterin iltaan maksoi kohtuulliset 23€ ovelta. Narikkabisnes Tavastialla aina kirpaisee, vaikka palvelu on nopeaa ja ystävällistä. Baarissa Budvarista saa maksaa 8,5€, joten katteet ovat kohdillaan. Yleisö oli enimmäkseen seniorianarkistiosastoa ja ihmettelin, että nuorempaa punkin perikuntaa oli paikalla niukasti. The Boys on kuitenkin punkin ystäville se pakollinen oppimäärä, varsinkin jos bändi soittaa ensimmäistä kertaa Suomessa.The Boys_Dangerfield&Steele