Pimeys, Matti Johannes Koivu @ Tavastia, Helsinki 2.10.2013

4 lokakuun, 2013 by keikkakeppi

Matti Johannes Koivu @ Tavastia

Vappuna 2004 kruunuhakalaisessa kebab-ravintolassa törmäsin Matti Johannes Koivuun ja en voinut olla kiittämästä nuorta miestä musiikista, jota Ultramariini oli vuotta aikaisemmin julkaissut. Hämeenlinnalaisen Ultramariinin Juuri ja juuri olemassa -debyyttialbumi teki valtavan vaikutuksen ja on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista mitä peräpohjolassa on julkaistu. Sen jälkeen olen seurannut sekä bändin aikaansaannoksia että Matti Johannes Koivun sooloprojekteja. Jos Ultramariini on toiminut hämäläisen harkitsevasti ja julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme pitkäsoittoa ja yhden EP:n, niin Matti Johannes on ollut varsin tuottelias. Hän on tehnyt kaikkiaan viisi pitkäsoittoa omissa nimissään ja yhden lastenlevyn 2006 vuoden jälkeen. Aikajanalle mahtuu myös Ultramariinin kanssa tehty Ydin -albumi (2010). Aikamoinen halkomakone tämä Koivu.

Olen nähnyt Matti Johannes Koivun akustisesti kerran ja tietenkin mainion YLE-taltioinnin Musiikkitalon Black Boxin bändikeikasta vuodelta 2011. Muita kertoja on sotkenut aina muut menot, joissa on saanut olla ylen pätevät syyt. Tavastian yhteiskeikka Pimeys -orkesterin kanssa tuli merkattua kalenteriin hyvissä ajoin, jotta mikään ei voi jyrätä sitä päivää. Jos odotin Koivua kuin joulua, mielenkiinto laskeutui myös varhain Pimeyden päälle. Artistit olivat luonteva keikkakaksikko, sillä molemmat edustavat pientä itsenäistä m.dulor -levymerkkiä.

Matti Johannes Koivu on ahkera, mutta myös lahjakas. Yhtälö suoltaa laadukasta musiikkia. Ensimmäisellä Puuhastellen (2006) albumilla Matti yllätti tekemällä beatmusiikkia. Matin tunnistettavan kuulas laulu näytti toimivan myöhemmin myös folkimmassa tuotannossa, jota edustavat erinomainen Kovat piipussa (2007) ja suuremman yleisön huomion tavoittanut Irwin Goodmanin lauluja (2008), jossa Koivu teki herkkiä folktulkintoja Las Palmasista sun muista ryysyrantalaisista klassikoista.

Toisin kuin arvailin Matti Johannes Koivu aloitti illan. Juostujen kilometrien perusteella hänelle olisi kuulunut illan mestarin paikka. Toki Pimeys on ollut reilun vuoden ajan kohtalaisessa nosteessa, mutta ehkäpä Matti otti lämmittelijän roolin omasta tahdostaan. Nimittäin Koivun setti koostui pitkälti uusista ennen kuulemattomista biiseistä.

Keikka alkoi viime keväällä ilmestyneen artistin nimeä kantaneen Matti Johannes Koivu -albumin avauskappaleella Aulanko. Se onkin levyn parhaimmistoa, sillä muuten levy on tuotteliaan Koivun repertuaarissa vaatimattomin. Siksipä uusia kappaleita kuunteli korvat höröllä ja kyllä niissä vaikutti olevan ainesta. Ensinnäkin julkaisemattomat biisit ottivat etäisyyttä herkistelevästä folkista keskitempoiseen folkpoppiin kuten biiseissä Vammala, Aloitan aina alusta, Sano joku sana ja Kuinka puu kaatuu. Kun taas Musta joki virtaa sydämessäni oli nimensä mukaisesti veret seisauttava synkkä teos. Matti Johanneksen taustalla soittanut trio toimi moitteettomasti, vaikka basisti Eeva olikin ensikertalainen. Erityisesti pisti silmään miten paljon Koivu soitti laajaa valikoimaa sähkökitaroita.

Vanhempi tuotanto näytteli sivuosaa. Tuoreimmalta albumilta kuultiin Koivun sanojen mukaan Tampereelle sijoittuva Paratiisi lasilla ja rouhean kitarariffin varassa kukeva Minä näen sinussa sen mitä rakastan, kaunis Tunnen muuttuvan maan ja encorena kuultu singlehitti Jos muutat mielesi. Varhaisemmilta albumeilta kuultiin vain edellisen albumin Toisen maailman nimi (2011) otsakekappale. Aika oli rajallinen ja tunnin settiin ei muuta mahtunutkaan. Koivu valitsi illan teemaksi testata biisejä elävän yleisön edesä. Uutta materiaalia Matti kertoi menevänsä studioon äänittämään vasta vuoden päästä syksyllä, sillä seuraavaksi kaiken ajan vie isyysvapaa.

Keskiviikkoinen ilta Tavastialla oli vetänyt salin puolilleen. Lavan ja yleisön välissä oli sen verran ujoutta, että molemmat keikat oli mahdollista katsoa eturivistä. Pimeys-orkesterin, jonka laulaja/kosketinsoittaja Joel Mäkisen albundymaisen luokseenpyytävä esiintymisote sai kiskottua väen lähemmäksi lavanreunaa. Kyllähän se tunnelma siitä parani. Bändin imuun oli hyvä heittäytyä, sillä heti startterina soitettu Rakennukset on kerrassaan mainio laulu.

Pimeys on helsinkiläinen nelihenkinen bändi, jonka tie lähti nousukiitoon Elämä kiinnostaa -singlellä, joka julkaistiin kesällä 2012 ja sai rutkasti radiosoittoa ja paljon nyökkyvää hyväksyntää. Hämmennystä tuottikin enemmän orkesterin nimi, joka on huono, mutta ei tarpeeksi huono kääntyäkseen hyväksi. Pimeys istuisi nimenä paremmin genreen, jota punaniskainen suomi-iskelmäheavy-veljeskunta edustaa. Onneksi nimeen saattaa tottua ja onhan sitä totuttu jo aikamoiseen laumaan luokattomia bändinimiä, joista ei ajan myötä jaksa enää kantaa huolta. Joel Mäkisen esitellessä yhtye savolaisittan Pimmeydeksi pilkahti häivähdys omaperäisyyttä.

Pimeys @ Tavastia

Pimeys julkaisi toukokuussa esikoisalbuminsa Muut on jo menneet ja keikan anti koostui pääosin siltä. Nimestä huolimatta orkesterin musiikki on vuoroin virkeätä poppista ja vuoroin elokuvallisia hetkiä tavoittelevia paloja kuten huikea keikan finaalina kuultu Helsinki osoittaa. Pimeyden valttina on vahvojen melodioiden lisäksi ilmaisuvoimaiset sanoitukset. Kynän jälki tuo mieleen Olavi Uusivirran kertomukset hyvällä tavalla. Ahkera keikkailu on tehnyt bändistä kokeneemman ratsun mitä historia radalla antaisi ymmärtää. Hienoja vetoja kuultiin Kunnia ja Asema biiseistä. Sekaan mahtui pari uutukaistakin, joista Nostokurjet jätti vahvimman muistikuvan.

Pimeyden keulilla on Joel Mäkisen ohella Pekka Nisu, joka hoitaa likimain puolet lauluosuuksista kitaran soiton ohella. Kuusikielinen kulkee Nisun käsittelyssä nätisti. Ainoastaan Helsinki-biisin loppujammailuissa meni homma hitusen pieleen. Se ei haitannut lopulta muita kuin itse Nisua, joka tapahtunutta heti encoren kärkeen harmittelikin. Pimeyden rumpali on Tuomo Laakso, jonka ilta kävi työlääksi, sillä hän kannutteli myös Matti Johannes Koivun taustalla. Pimeyden basistin viran hoitaa tyylikkäästi jämäkän telakkamiehen parran omaava Jukkis Virtanen.

M.dulorin artistien tarjoamat iltamat teki keskiviikosta erityisen ja väljissä oloissa musiikinkuuntelu oli juhlaa. Siitä maksoi ilolla 14€ sisäänpääsyn. Matti Johannes Koivun hitusen hutera folk-olemus on saanut sähköisempää ja sitä myöten myös väkevämpää ilmaisua. Nyt Suomen Cat Stevens polki välillä jalkaa kuten räimeessä kuuluukin. Koivu riisui heti keikan alkumetreillä takkinsa pois ja kääri hihat rockimpaan meininkiin. Koivu mainitsi, ettei ole pessyt rakasta riepuaan viiteentoista vuoteen ja asetti sen lavan eteen epäilevien haisteltaksi. Yksi uskaltautui. Se kuvastaa hyvin molempien artistien tilaa kotimaisen kevyen musiikin kartalla. Yksittäisiä lähestymisiä tulee sieltä täältä, mutta mellakka-aitaa ei tarvita – vielä vähän aikaan tai ei sitten koskaan.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo 24.9.2013

24 syyskuun, 2013 by keikkakeppi

Jos viime viikkoinen Kauko Röyhkän ja Nartun salikonsertti ja erityisesti ympäristö asetti ristiriitaisia tunnelmia, niin tänään tilanne oli huomattavasti parempi Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, minne tuoreen Eläköön -albuminsa kylkiäiseksi pystytetty Jonna Tervomaan kiertue saapui. Espoo sai olla tourin kärkipäässä ja pienestä alkukankeudesta huolimatta illasta kehkeytyi miellyttävä ilta. Ensinnäkin Louhisalista oli tehty Louhi café. Tunnelmallisen klubiympäristön kaltaista tilaa ei salista saatu, mutta iso askel otettiin Sellosalin kankeudesta. Nimittäin Louhisalin penkkirivejä oli poistettu niin, että lattialle oli kasattu 15 pöytäryhmää, missä jengi saattoi istua kuin ravintolassa. Etuoikealla sijaitsevasta baarista saattoi tilata juomia keikan aikanakin. Tämä on poikkeuksellista konserttisali-iltamissa. Itse tosin saavuin tapojeni mukaan viime tippaan, jotta piti istua katsomon takaosaan. Sieltä onkin hankalampi piipahtaa baarin puolelle, joten tämä keikka mentiin kuivin suin. Muuten mentiinkin konserttisalin protokollan mukaan. Keikka alkoi klo 19 ja jengi istui hissukseen, kylläkin kappaleiden välissä innokkaasti taputtaen. Jonna totesikin parin ekan biisin jälkeen: ”Kiesus, että ootte hiljaa… tähän sopisi yskimistauko”. Siihen joku yskäisikin. Jonna oli muutenkin puheliaalla tuulella ja höpötteli mukavia itseironisia läppiä.

Tervomaa lupaili keikan kattavan pääosin uuden albumin biisejä. Ja niinhän siinä kävikin, että uusi platta soitettiin läpikotaisin. Keikka alkoi hienosti hauraasta hitaasti uljaaksi teokseksi kasvavalla Vastaranta -biisillä. Kakkosena kuultu Tulta päin haki muotoaan ja osoittautui uutukaisen vähiten kiinnostavammaksi biisiksi. Sitten olikin vuoro parilla vanhemmalla rallilla. Parempi loppu (2007) -albumilta kuultiin Läpikulkumatkalla ja heti perään road-biisien äiti Tänään lähdetään, joka sai yleisön kaivamaan kännykkäkameroitaan tähtäysasemiin. Hassu yhteensattuma meikäläisen keikkakokemusten lähihistoriassa, sillä Jonna kertoi biisin tuovan mieleen Kauko Röyhkän ja yleisö hörähtikin kun Jonna jatkoi mielikuvan olevan nuoren naisen fantasiaa. Niin. Jonnahan on vasta 40 -vuotias nuorukainen. Meno jatkui rapsakkaasti, kun Halo (2004) -pitkäsoiton klassikko Se ei kuulu mulle sai yleisön jo laulamaan hoosiannaa, tosin Jonnan kannustamana.

Jonnan ääni oli kunnossa. Ääni tuntuu iän myötä vaan saavan entistä enemmän karismaa, sitä käheyden ja puhtauden harmoniaa, joka on suomalaisten naislaulajien joukossa poikkeuksellista. Jonna joutui kuitenkin kostuttamaan kurkkuaan tiuhaan välihuikilla. Taitaa useamman vuoden keikkatauko vaatia vielä rutiinia. Keikka jatkui kuitenkin tasokkaalla uudella materiaalilla. Täällä ei ole mitään nähtävää osoittautui levyversiota rikkaamaksi. Mainio Kirkonrotat vei Jonnan lapsuuden maisemiin Forssaan ja se Sydän-Hämeen verkkaus hohkaakin Jonnan esiintymisessä positiivisena harkitsevaisuutena. Helmiä ja Sikoja -leffaan tehty Juice Leskis-tulkinta Rakkauden haudalla on kasvanut kestäväksi Tervomaa-klassikoksi. Sitä kuulee mieluummin kuin alkuperäistä.

Uuden levyn tarttuvampia ralleja oleva Ihme aloitti menevämmän osuuden, jota jatkoi Aika kultainen ja ehkä Jonnan discoin biisi Yhtä en saa, joka on kansalle tuttu hitti kakkosalbumilta Neljä seinää (1999). Tuoreen tulkinnan sai myös Et tahdo tietää, joka on ehkä Jonnan uran punkeimpia, vaikkei punkista sinänsä ole kyse. Biisin sanoituksessa on vaan jotain poikkeuksellista kaunistelematonta suoruutta. Ja kappas, siihen osui myös täysin vahingossa tapahtunut mikkitemppu. Mikrofoni oli pudota statiivilta, mutta hyvillä reaktiolla varustettu Jonna nappasi mikin käteen ja hämmensi itsensä ehkä enemmän kuin yleisön.

Jonna Tervomaan historia on pitkä. Matkaa on taitettu tenavatähteydestä saakka, mutta varsinainen aikuisiän ura on sekin kestänyt jo 15 vuotta. Jonna teki yhteistyötä pitkään Jussi Jaakonahon kanssa ja parivaljakosta tuntuikin kehkeytyvän jotain ikiaikaista. Työparin viimeinen yhteinen tuotos Parempi loppu -albumi oli kuitenkin päätepiste tai alku pitkälle tauolle, joka toivottavasti ei ole pitävä. Menneisyys sikseen. Nyt Jonna on palannut kuuden vuoden tauon jälkeen kehiin ja ilman Jaakonahoa. Uusi albumi on synnytetty uusin voimin ja tuottajaksi on valittu Eppu Kosonen, jolla on historiaa mm. Samuli Putron kanssa. Ensireaktio uuteen albumiin ei ollut estoton. Ensi singejulkaisut olivat lupaavia, mutta kokonaisuuden sulattaminen on vaatinut enemmän aikaa kuin aikaisemmat. Nyt puhuu kuitenkin Jonna Tervomaa -fani.

Louhisalin keikka mursi ennakkoluuloja ja todisti, että uudet biisit toimivat elävänä väkemämmin kuin ehkä hitusen keskitempoiseksi jääneessä albumituotannossa. Uusi bändi on toimiva ja ei eroa paljoa edellisestä kokoonpanosta. Kitaristi Jaakko Murros on Jonnan sanoin kitaransoiton tohtori ja ei häviä Jaakonaholle. Basisti Mikko Määttä ja rumpali Santeri Saksala luovat turvallisen pohjan, johon kosketinsoittaja Jere Ijäksen on helppo sormeilla biisien lihalliset osuudet. Uusi kokoonpano ei yllättänyt, mutta toi kuitenkin uskoa, että muutos on hyväksi – kenelle tahansa.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Keikka kesti puolitoista tuntia ja onneksi ilman väliaikaa. Saatiin kuulla eheä lauluilta, jota Jonna Tervomaan bändi lopetteli uuden levyn sinkkujulkaisuilla. Minä toivon sai jengin jo taputtamaan alkutahdeista lähtien. Uuden albumin kirkkain helmi Tikapuut, johon muuten Mika Ronkainen on tehnyt vuoden parhaan lähihoitaja-aiheisen musiikkivideon, toimi yllättäen rankempana kuin levytettynä ja parempana. Varsinaisen setin päätti kestosuosikki Myöhemmin.

Jonna Tervomaa huilasi kuusi vuotta. Se on pitkä aika. Toki mimmi teki erilaisia projekteja ja teki satunnaisesti pienimuotoisia keikkoja. Silti tauko on tehnyt hyvää. Jos käy tietyn tien päähän, on hyvä ottaa henkeä ja tarkastella elämää muilta kanteilta. Ja niitä riittää. Uusi albumi ei voittanut kestoihailijaa heti puoleensa, mutta antoi merkin, että uusiutuminen on paikallaan. Harvoin sitä ottaa askelia taaksepäin, korkeintaan sivuaskelia, jotka kuitenkin lopulta vievät eteenpäin.

Varsinaisen setin päätteeksi bändi kävi takahuoneessa piipahtamassa pienellä tauolla, kunnes yleisö taputti soittajat takaisin lauteille. Jonna manaili amatöörimäisyyttä, kun ei ollut varannut vettä takahuoneesen. Encore alkoi siis vedenjuonnilla, johon Jonna toivoi lisää aplodeja. Tiistai-ilta päätyi hienoissa tunnelmissa. Jälkisoitot aloitti uuden albumin tyylikäs Saa kukoistaa ja sitten laitettiinkin hetkeksi puntit lepattamaan Päästä yli -biisin voimin. No, ei siellä penkkirivissä sen kummempaa yltymistä lahkeissa tapahtunut. Viimeisenä kuultiin myös uutuusalbumin päätävä kaunis Lopulta aina. Se oli tyylikäs päätös keikalle – ja paljon parempi kuin loppuun kaluttu Suljettu sydän, jota jengi varmasti odotti, mutta ei kuultu mitään muutakaan raitaa läpilyonnin tehneeltä esikoisalbumilta. Jonna elää tässä hetkessä. Paluu oli odotettu ja lunastettu.

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo 18.9.2013

20 syyskuun, 2013 by keikkakeppi

Sattui työpäivä päättymään kaupungin ytimessä, joten poikkesin viereisessä kivijalassa seisovaan levykauppaan. Kyllä. Niitä on edelleen olemassa. Etsin käsiini vastailmestyneen Kauko Röyhkä & Nartun tuplalivealbumin Pois valoista, vinyylinä tietenkin, sillä cd:t ovat kuulemma out ja niitä jaetaan jo ilmaiseksi pois nurkista. Väliohuomiona se, että ostovalinnasta huolimatta itse en aio luopua laserlevyistäni, joiksi niitä 1980-luvulla kutsuttiin. Onhan ne muoviset kotelot vastenmielisiä, mutta CD säilyy hengissä ja vaikka näivettyisikin, niin tulee vielä joskus takaisin kuten teki C-kasetti. Kuten tiedämme, levybisnes on muuttunut viime vuosina. Musiikin fyysinen olemus on kadonnut mp3-tiedostojen ja internetin myötä, mutta toisaalta vinyylit ovat tehneet sen verran jämäkän comebackin, että käsinkopeloitavat tallenteet eivät katoa koskaan.

Kun hypistelin turkulaisen pienlevy-yhtiö Svart Recordsin julkaisemaa Pois valoista -plattaa käsissäni, silmäni pysähtyivät takakannen alareunassa toljottavaan Nordicbetin logoon. Mitä ihmettä? Onko vedonlyöntifirma lähtenyt tukemaan suomalaista musiikkikulttuuria? Laitoin asiasta kyselyn levy-yhtiöön ja vastaus tuli alta minuutin: Nordicbet on tukenut live-keikkojen äänittämistä ja miksaamista. Maltalainen vedonlyöntifirma, jonka näkyvyys Suomessa Veikkauksen monopolin alla on laillisestikin tehty olemattomaksi, on tehnyt jotain poikkeuksellista tukemalla kulttuuria. Mielenkiintoista on seurata jääkö tämä Nordicbetin yksittäiseksi tapaukseksi, ovatko tehneet tätä muidenkin artistien yhteydessä vai jatkuuko musiikin tukeminen laajamittaisemminkin. Tehdäänhän elokuviakin Veikkauksen rahoilla.

Pois valoista -albumi lähti mukaan keikalle Espoon Lepäävaaraan, missä Sellon ostosmammutin vieressä sijaitsee kymmenen vuotta sitten rakennettu konserttisali. Paikka on ristitty omaperäisesti Sellosaliksi, joka on monikäyttöinen tila kaiken maailman esityksille. Vajaat 400 henkeä vetävä sali edustaa sitä samaa yleiskulttuuritalolinjaa, jota maamme on pullollaan. Sellosali palvelee montaa asiaa kohtalaisesti, muttei mitään eksaktisti. Eihän se koskaan ole mieltäylentävää istua kuuntelemaan lahkeita heiluttavaa rockia penkkiriveille. Jos on konserttisali väärä paikka Nartun kulmikkaalle rockille, niin se myös lamauttaa suomalaisen yleisön. Jengi taputtaa kiltisti biisien välissä, mutta se eläytyminen, mitä Röyhkän edessä olen joskus nähnyt, on kaukana poissa.

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Normaalissa rokkiklubissa keikka alkaisi aikasintaan iltaysiltä, mutta Sellosalissa startti on tarkasti klo 19.00. Ja kun konserttisalissa ollaan, kuunnellaan esitys tietenkin väliajan kera. Ei ole luontevaa rokkikeikalla mennä jonottamaan konjakkia kuten oopperassa tai teatterissa. Salissa pitäisi saada hytkyä tuoppi händyssä, mutta ei. Miksi sisältö ei voi määrätä muotoa, eikä toisin päin. Ensimmäinen puoliaika meni numeroiduilla paikoilla seiskarivillä, mutta toisen setin istuinkin jo eturivissä, sillä sali ei ollut loppuunmyyty. Vapaita paikkoja oli arviolta reilu sata, vaikka konserttilipuista perittiin maltilliset 25 euroa.

Näin Kauko Röyhkä & Nartun Ruisrockissa kesällä 2012 ja silloin bändin veto oli erittäin mieleenpainuva. Yksi festarin parhaista. Hienoa, että viime vuotinen paluukiertue tallennettiin ja mahtavaa, että bändi päätti vielä tehdä eräänlaisen jäähyväiskiertueen tismalleen samalla kokoonpanolla. Veikkaan, että Kaukon muut projektit hautaavat Nartun joksikin aikaa ellei lopullisesti.

Keikan aloitti takuuvarma Ennen olin kokonaan toinen, joka olisi klubiympäristössä saanut jengin hytkymään. Nyt salin seurakunta istui kuin saarnaa kuulemassa. Kaukon karismaattiset virnistykset ja liioitellut liikkeet tosin saivat pari naista reagoimaan hitusen äänekkäämmin. Talo meren rannalla jatkoi mainoiden klassikoiden sarjaa. Maa on voimaa aloitti juurevamman trilogian, jonka muut palaset olivat Paha maa ja Pois valoista. Tässä vaiheessa orkesteri oli vakuuttanut olevansa viime vuotisen yhteenhitsaantumisen jäljiltä hyvässä jälkihehkussa.

Tommi Vikstenistä, joka on Nartun nuorin vesa, on kasvanut orkesterin johtohahmo. Tommi on osoittanut taitonsa jo monessa muussakin yhteydessä aikaisemmin eikä Espoon ilta väittänyt vastaan. Siksipä laitoin focuksen muihin soittajiin. Etenkin toinen kitaristi Jarmo Heikkinen osoitti olevan tärkeä lenkki kokoonpanossa. Kitaroiden vuoropuhelu Vikstenin ja Heikkisen välillä loksahtaa helpon näköisesti paikalleen, mutta yksinäänkin miehet vakuuttavat. Varsinkin Ruosteinen kuu -biisin psykedelisissä tunnelmissa Jarmo Heikkinen veti tiukan yksilösuorituksen. Myös Tommi Viksten näytti illan yhdessä hienoimmassa stygessä Tuntemattomalle sielunperiä koskettavan soolon.

Bändin kivijalan muodostavat rummut ja basso. Rumpali Heikki Tikka on tiiltä ja basisti Mats Hulden laastia. Tämä saumattomasti yhteen solahtava duo on suomalaista rock-historiaa. Etenkin röllimöykkymäinen Hulden on taittanut matkaa muun muassa suomalaisen progressiivisen rockin jättiiläisen Wigwamin ajoilta lähtien ja tuottajanakin osoittanut olevansa aikamoinen kultasormi.

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Kauko ja Nartut soittivat myös harvinaisempia biisejä, joita vuoden takaisella kiertueella ei kuultu. Etenkin Pastoraali oli virkeä valinta, mutta eipä taidettu biisiä treenata riittävästi, sillä Kauko lauloi sanat lattialapuilta lukien. Ei ihme jos ei kaikki riimit pysy päässä, sillä kyhättyjen laulujen määrä on valtava ja tärkeämpää on tarjota jotain uutta hapuilevasti kuin vetää samaa vanhaa virheettömästi. Ainutkertainen nosto oli myös Pikku taksi, joka on ääriharvoin kuultu helmi albumilta Onnenpäivä (1983). Toki Kaukon laulanta on aina vähän sisäänpäinkääntynyttä, mutta soolojen aikana Kake valloittaa yleisön irrottelemalla jäykän koukeroiset, mutta sympaattiset muuvit mustassa puvussaan.

Keikkapaikan nurinkurisuudesta huolimatta bändi veti mainion keikan. Pekka Ghrön koskettimien takana on suomalaisen rockin työllistetyimpiä sankareita. Mies hoitaa homman ja laulaa taustatkin kohdilleen oli sitten keulilla J. Karjalainen tai Kauko Röyhkä. Keikan lopussa kuultu Mieluummin vanha kuin aikuinen nousi huippuhetkiin varsinkin Vikstenin baritonikitaran vuoksi. Mainostaulujen taakse saattoi bändin jätkät huilaamaan hetkeksi ennen kuin palasivat vetämään encoressa Pikku enkelin ja Paskan kaupungin. Puolentoista tunnin keikka (ilman väliaikaa) oli ohi, mutta Kauko Röyhkä loppuspiikissään lupasi tulla vielä moikkaamaan faneja ja jakamaan nimikirjoituksia. Meikäläisellä kun oli mukana se tuore live-albumi, päätin pyytää omistuskirjoituksen takakanteen siihen Nordicbetin yläpuolelle: Paskassa kaupungissa Kauko Röyhkä.

Au Revoir Simone (US) @ Tavastia 13.9.2013

15 syyskuun, 2013 by keikkakeppi

Odysseus sitoi itsensä laivan mastoon, ettei seireenien houkuttelevan kaunis laulu olisi kutsunut kohtalokkaiden lintunaisten raadeltavaksi. Au Revoir Simonen musiikki on yhtä lailla luokseen kutsuvaa, mutta vääjäämättömästi köydet avaavaa dreampoppia. Kuulin perjantaiaamupäivästä Radio Helsingistä bändin haastattelun ja pelkästään bändin puheääni teki vaikutuksen. Illalla oli seilattava Tavastialle.

New Yorkin Brooklynista kotoisin oleva tyttötrio on soittanut kimpassa jo vuodesta 2003. Takana on neljä albumia, joista tuorein Move In Spectrums (2013) julkaistaan syyskuun lopulla. Au Revoir Simone on vieraillut Suomessa aikaisemminkin. Edellinen visiitti osuu kevääseen 2009. Itselle bändi on ollut vähäisessä kuuntelussa vain parin biisin varassa ja edelliset keikat valitettavasti näkemättä. Nyt bändi aloitti pitkän tauon jälkeen kiertueensa Suomesta.

Tavastia ei ollut täynnä, mutta väkeä oli sopivasti. Uneliasta elektropopia kuuntelee mieluusti väljemmissä vesissä, missä on tilaa leijailla. Pääsylippu maksoi kohtuulliset 24 euroa ja kun muu tarjonta kaupungissa oli samaan aikaan melko köyhää, olisi klubi voinut kuvitella täydeksikin. Bändi nousi stagelle puoli kymmenen jälkeen ja heitti reilun tunnin setin. Se on kompakti kesto elektropoppikselle.

Au Revoir Simone @ Tavastia

Au Revoir Simonen kolmikko on Erika Forster, Annie Hart ja Heather D’Angelo. He muodostavat bändin, joka ainakin ulospäin vaikuttaa demokraattiselta. Jokainen mimmi liidaa lauluosuuksia vuorollaan ja jos bändiä kuuntelisi silmät kiinni niin ei olisi täyttä varmuutta kuka on äänessä. Heleä ja välillä moniääninen laulu on hypnoottista, jota myös taustalle harkitusti projisoitu visuaalisuus tukee. Yksinkertaiset retrobiitit, hempeät melodiat ja stailit otsatukat tekevät kokonaisuudesta vangitsevan paketin. Ei siis ihme, että David Lynch fanittaa bändiä.

Keikan starttasi Just Like A Tree, joka on Au Revoir Simonen uunituore tarttuvan melodian ja single-potentiaalin omaava kipale. Yleisö alkoi notkahdella biisin tahtiin, mutta varsinaiseen heiluntaan ei porukka yltynyt missään vaihessa ainakaan siellä miksauspöydän liepeillä, missä tönötin alusta loppuun. Eipä se bändin lavaliikehdintä ole mitään rytmistä kilpavoimistelua, muttei myöskään robottimaisen jäykkää. Bändin mimmeistä Annie Hart piti kahden syntikan välillä eniten meininkiä yllä. Välispiikit olivat vähissä, mutta amerikkalaisen kohteliaita. Hauska tilanne sattui, kun Annie käveli takahuoneeseen ja samaan aikaan spiikannut Heather ei huomannut Annien poistumista. ”Oho, Annie päätti lähteä kesken kaiken.” Eipä mennyt kuin hetki kun Annie oli takaisin basson kanssa, mutta huvittavaa oli seurata muiden reaktiota.

Au Revoir Simonen musiikissa on jotain samaa kuin saman kylän The National -orkesterissa, vaikka edustavatkin eri genreä. Biisien rakenne on muistuttaa toisiaan. Ulospäin yksinkertaisia lauluja, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen hiljakseltaan ruhtinaallisen moniulotteisiksi kasvavia teoksia. Siksipä keikan kaikesta uudesta materiaalista ei saanut neitsytkuuntelulla heti otetta. Hienoja hetkiä keikalla tarjosi yllin kyllin kuten Knights of Wands ja Shadows, jotka ovat edelliseltä levyltä Still Night, Still Light (2009). Tulevalta albumilta kuultiin odotetusti tarttuvimmat Somebody Who ja Grazy. Biiseistä olin saanut esimakua tyylikkäiden musiikkivideoiden muodossa. Live-versiot toimivat myös hyvin ja uudesta albumista on odotettavissa mielenkiintoinen tuotos. Keikan päättäneessä encoressa kuultiin cover-versio Mazzy Starin Fade Into You -biisistä ja erityisen hieno Another Likely Story.

Hiljaisen keikkasyksyn katkaisi mainio höttöpoppi-ilta. Au Revoir Simonen musiikki on ensivaikutelmaltaan kuohkean kevyttä, mutta kun sitä kuorii varovaisesti, paljastuu vilpittömän pinnan alta arvaamattomia sävyjä. Niiden sekaan on jännittävän uskaliasta heittäytyä.

Earth, Wind & Fire (US), Eric Burdon & The Animals (UK), Level 42 (UK) @ Pori Jazz, Kirjurinluoto 20.7.2013

26 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Paluu Kirjurinluodolle tapahtui koleassa kesäsäässä. Lämpötila oli kohtuullinen, mutta puuskainen tuuli laittoi luurangon rämisemään. Jos perjantaina areenalla oli vielä väljää, oli lauantaina vaikea löytää vapaata vilttipaikkaa leiriytyä. Päätinkin ottaa tarjottavan vastaan seisaaltaan ja niin läheltä kuin mahdollista.

Lauantain ensimmäinen kiinnostava artisti oli brittiläinen Level 42. Bändi on junnuvuosilta kovin tuttu. Taisin aloittaa bändin kuuntelun True Colours (1984) aikoihin. Nokkamies Mark Kingin – peukkubassottelu teki bändin popfunkjatsista persoonallisen ryhdikästä ja heidän uraa tuli seurattua muutaman vuoden ajan tiivistikin. Running in the Family (1987) on bändin isoin hittilevy ja sen jälkeen ilmestyneen Staring at the Sun (1988) jälkeen yhtye jäi paitsioon 25 vuodeksi. Kunnes luin uutisen, että Level 42 on liitetty Pori Jazzin ohjelmistoon. Lähes yllätyin, että bändi on vielä elossa. Keikkaa ei voinut missata.

Level 42 @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Level 42:ssa on tätä nykyä kaksi alkuperäisjäsentä. Laulaja/basisti Mark Kingin ja kosketinsoittaja/laulaja Mike Lindupin lisäksi yhtyeessä soittavat kitaristi Nathan King, rumpali Pete Ray Biggin ja saksofonisti Sean Freeman. Kahden ensimmäisen biisin ajan bändi haki alkulämpöä, mutta kun kolmantena biisinä soitettu Hot Water alkoi, en lainkaan ihmetellyt miksi olin aikanaan innostunut bändistä. Tämän päivän korvilla kuultuna Level 42:n levyt eivät saundeiltaan enää häikäise, mutta kyllä taas tuli todettua, että hyvät biisi paranee vanhetessaan kuin viini ja erityisesti livenä soitettuna niihin saattaa syntyä ihan uutta vääntöä.

Keikan aloitti tarttuva Heaven in My Hands ja kakkosena soi To Be With You Again, jossa Mike Lindupin falsetto saa paljon tilaa. Kingin ja Lindupin lauluvuorottelu on bändin tunnistettavimpia piirteitä peukkubassottelun lisäksi. Hyvän moodin nostaneen Hot Waterin jälkeen lähti vähän laiskemmin Rooted, jonka Mark King mainitsi vitsikkäästi tuoreeksi biisiksi, tosin seitsemän vuoden takaa julkaistulta albumilta Retroglide (2006). Level 42 ei siis ole enää viimeisenä parina vuosikymmenenä ollut kovin tuottelias. Telakalla bändi oli täysin vuodet 1994-2001. Seuraavana kuultu Dream Grazy on ollut vain bonusbiisinä World Machine (1985) albumilla ja Running in the Family -hittisinkun b-puolella. Biisi on kelpo ja sopisi kyllä a-puoleksikin. Pian kuultiin myös edellä mainittu listahitti, joka sai Kirjuriluodon yleisön tanssahtelemaan, kunkin persoonallisella tavallaan. Omassa näkökentässä heilui valloittava reilu viisikymppinen pariskunta, joka jorasi koko keikan samalla pettämättömällä 1970-luvun tanssityylillä. Vastaavaa iloa en ole nähnyt aikoihin, ja mikä parasta, se tarttui ja rohkaisi muidenkin antaa lanteidensa lentää.

Keikan varsinaiseen osuuteen mahtui vain 10 kappaletta, joka kertoo soittojäbien intoutuneen jamittelemaan. The Sun Goes Down (Living It Up) hoiti yleisönlaulattamisen ja viimeisenä kuultu esiintymisajan aikarajoissa kuultu Something About You antoi varoituksen, että keikka loppuisi kesken ja Level 42:n suurin hitti jäisi kuulematta. Pelko oli aiheeton, sillä lavamanageri antoi bändille aikaa vielä yhteen biisiin. Kun Lessons In Love alkoi, viimeistään silloin ne jotka eivät bändistä tienneet, alkoivat heilua mukana. Biisi on bändin ylivoimaisesti suurin hitti, joka kiipesi 1987 listoille ympäri maailmaa, jopa Billboard Hot 100 listan 12. sijalle. Keikka oli ohi, mutta mieli hyvää täynnä. Mainiota palata 1980-luvun grooveihin meininkeihin ja tajuta Level 42:n olevan riemukkaassa iskussa.

Pienen tauon jälkeen Kirjuriluodon lavalle kapusi rockin elävä ja hyvinvoiva legenda. Eric Burdon, yksi kaikkien aikojen parhaista rock-laulajista, on edelleen äänensä puolesta kovassa kondiksessa, vaikka ikää mittarissa on kunnioitettavat 72-vuotta. Kaulan ympäri kiedottu muhkea huivi piti äänitorven lämpöisenä ja hallittu liikehdintä nivelet notkeina. Ilma oli edelleen kolea ja Burdonin keikan aikana sai kääriytyä kertakäyttösadetakkiinkin.

Eric Burdon & The Animals @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Burdon oli pitkään legendaarisen The Animals -yhtyeen laulaja 1960-luvulla ja itsekin sittemmin rockin historian kirjoja selatessa törmäsin orkesteriin. Etenkin vanhat filmit orkesterin esiintymisistä on tehnyt muistiin pysyvän tahran. Miten noin pienestä miehestä voi lähteä ääni kuin megafonista? Aika uskomaton tunne, kun 50 vuotta myöhemmin hämmästyksen sai kokea elävänä. Alkaa nimittäin nuo rockin uudisraivaajat olla vähisssä. The Animalsin jälkeen Burdon ehti laulaa War-funkpumpussa ja sitten sooloilla epätasaisesti. Taitaa edelleen jonkin sortin varjo-Animals kiertää kuppiloita, mutta lähimpänä oikeaa alkupräistä on Pori Jazzeille saapunut Eric Burdon & The Animals, niin keskeinen osa Burdonin ääni oli yhtyettä. Ja mikä parasta, Burdon ei kierrä lämmittelemässä vanhoja viisuja, vaan alla on tuore platta ’Til Your River Runs Dry. Settilista koostui sekä uusista lauluista että vanhoista klassikoista ja vaaka oli tällä kertaa enemmän kuin tasapainossa.

Keikka alkoi When I Was young -biisillä ja kenellä muulla kuin Burdonilla on varaa kelailla menneitä. Uuden albumin avainraita Water jatkoi ennakko-odotusten mukaisesti. Burdonin taustalla oli seitsemän hengen bändi, jossa annettiin tahtia paikoin parinkin rumpusetin takaa. Poikkihuilisti toi mukavasti lisäsävyä, mutta yhtyeen suurimman huomion vei silinterihattuinen rastapää, joka muistutti olemukseltaan vahvasti Slashia. Siitäpä syntyi kuvitelma, että miksei Eric Burdon ja ex-Guns ’N Roses -kitaristi voisivat soittaa kimpassa. Siitä kuvitelmasta oli hieno herätä todellisuuteen, kun vanha War-biisi Spill the Wine nousi keikan huippuhetkeksi. Pitääpä tutustua tarkemmin millaista muuta funkia Burdon on Kaliforniassa 1970-luvulla saanut aikaan. Uuden levyn Wait vei fiilikset lattareihin, mutta The Animals-ikivihreä We’ve Gotta Get Out Of This Place juursi jalat takaisin maahan. Sitten Burdon pistikin bluesiksi. Ensiksi Bo Diddleyn Before You Accuce Me, jonka tuore cover-versio löytyy uudelta albumillta. Ja perään väkevä kunnianosoitus Bo Diddley Special. Tästä oli hyvä vaihtaa maisemaa Nina Simonen maailmaan, mistä raikasi jännä, paikoin reggaen sävyjä saanut versio yhdestä maailmanhistorian hienoimmista biisistä Don’t Let Me Be Misunderstood. Seuraavaksi kuultiin luontevasti toinen Animals -klassikko It’s My Life, jonka uho ei ole laantunut, vaikka sitä laulaakin ikämies. Kuka muu seniori näyttäisi keskisormea yleisölle. Ele sai jengin huutamaan kertosäettä entistä kovemmin. Loppuhuipennuksena kuultu House of the Rising Sun soitettiin koko bändin voimin ja biisin teho on edelleen veret seisauttava. Ei ole toista tyyppiä, joka vetäisi biisin yhtä koskettavasti kuin Eric Burdon, varsinkaan kun sade vihmoo naamaan.

Kirjuriluodon pääaktiksi oli valittu Earth, Wind & Fire, mikä on luonteva tanssittaja suurelle laumalle. Onhan bändikin iso 12-hengen soul-funk-jazz-disco-klusteri, jonka tavaramerkki on neljän laulajan joukkoliikehdintä. Päävokalisti Philip Bailey on miltei alkuperäinen vuonna 1973 orkesteriin liittynyt huikea laulaja. Eivätkä muutkaan nuoremmat jampat ole saanut pestiä ilman lahjoja. Earth, Wind & Fire perustettiin Chicagossa 1969, mutta ensimmäinen nimikkojulkaisu ilmestyi vasta 1971. Listojen kärkipää saavutettiin 1970-luvun puolen välin paikkeilla ja niillä ansioilla orkesteri on edelleen tunnettu, vaikka tuotantoa on tullut tasaisesti tähän vuoteen saakka.

Verdine White @ Pori Jazz

Lauantaina Kirjurinluodon areenalla väkeä riitti ja kun eturivin luovutti pois Eric Burdonin jälkeen, ei sinne ollut enää sijaa. Keikka tuli tsekattua vähän kauempaa, mutta ihan hyviin fiiliksiin etäältäkin pääsi. Pääesiintyjä menetti vähän meikäläisen vastaanottokyvystä, kun alla oli ja pari kovaa vetoa. Kylläisenä ei jaksa makeintakaan jälkiruokaa. Keikka alkoi Boogie Wonderlandilla ja jengi oli heti mukana. Sitten riittikin eri tunnelmia niin rauhallisista vedoista jykevimpiin jammailuihin. Bändi soitti tarkasti ja erityisesti valkoiseen röyhelöpaitaan pukeutunut alkuperäisbasisti Verdine White otti huomion keskipisteen energisellä lavaliikkumisellaan. Kalimba Storyn aikana meikäläinenkin sai oppia perinteisestä afrikkalaisesta peukalopianosta, jossa sormet painelevat piikkikoskettimista mielenkiintoisia soundeja.

Earth, Wind & Fire tarjosi juuri sitä mitä Pori Jazz-yleisö kesäfestareiltaan kaipaa. Taidokasta soitantaa, huikeaa moniäänistä laulantaa ja hyviä melodioita. Beatles-cover Got To Get You Into My Life osui nappiin ja discohitti September istui syksyiseen heinäkuun päivään kuin nenä päähän. Siihen oli hyvä lopetella tämän vuotista Pori Jazzia. Ohjelmisto oli kahdelle päivälle erittäin laadukas ja sain nähdä seitsemän kovaa keikkaa, joista olisi ilo nähdä kenet tahansa myös pienemmillä klubeilla, mutta näinkin oikein hyvä.

Bobby Womack (US) @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz, 19.7.2013

23 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Pori Jazz järjestetään 48. kertaa, mikä on minkä tahansa maan festivaalikartassa huikea määrä. Porin jatsijuhlien otsikko on alkuaikojen tiukkapipoisempien vuosien jälkeen muuttunut musiikin yleisfestivaaliksi. Jazzia tarjotaan edelleen, mutta massat saadaan liikkeelle valtavirtaan uppoavalla materiaalilla. Ilman yleisöä Pori Jazzin taival olisi varmasti ollut lyhyempi, vaikka takana toimiikin yleishyödyllinen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Itse kuulun tähän massaan, joka saapuu Poriin kun paikalle on saatu haalittua esiintyjiä, joita ei muualla Suomessa näe. Jazzien maine on kiirinyt varmasti maailmalle hyvänä festarina, koska joka vuosi anti tarjoaa kattavasti uutta artistiverta, mutta kaivaa myös naftaliinista vanhoja mielenkiintoisia herkkuja. Ohjelmistossa on usein yleisöä houkuttelevia isoja supertähtiä, jolla Kirjurinluodon areena saadaan natisemaan liitoksistaan. Tämän vuoden kattaus ei sisältänyt megastaroja, mutta yleistasoltaan anti oli poikkeuksellisen laadukas.

Pori Jazz kestää reilun viikon ja se myy konserttikohtaisia lippuja. Hinnat ovat asiallisia. Ei halpoja, mutta maltillisia, joihin muillakin kuin yrityksillä on varaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse maksaa kuin niistä esiintyjistä, jotka kiinnostavat. Jazzia kuulee festareilla edelleen, mutta eniten huomiota keräävät popin, rockin, soulin, funkin ja hip-hopin edustajat. Konserttipaikkoja on ympäri Kokemäenjoen vartta. Pääpaikka Kirjunrinluoto arena on puistomainen pääalttari, jonka suomalaisesta valvontakulttuurista poikkeava harvinainen erityispiirre on se, että alueelle saa viedä omat eväät. Näinä aikoina, kun keskiolut halutaan taas pois kaupoista, on omien murkinoiden ja viinipöniköiden tuominen hippimäisen vapaamielistä. Ristiriita on hauska, koska konservatiivisuutta vastustaneita hippejä yleisössä ei pahemmin näy. Yleisö on leimallisesti keski-ikäistä hyvätuloista keskiluokkaa, mutta oikeasti jazzväki on kirjava läpileikkaus hyvän musiikin ystävistä niin nuorista kuin vanhoista.

Bobby Womack @ Pori Jazz

Saavuin sen verran myöhään Kirjurinluodolle, etten ehtinyt nähdä kuin pääesiintyjä Bobby Womackin. Odotin näkeväni miehen jo viime kesänä Flow-festivaaleilla, minne hän ei saapunut keuhkokuumeen vuoksi. Womackia on lyöty vakavamillakin sairauksilla kuten syövällä ja alzheimerilla. Siksi on miltei ihme, että soul-legendan näkee Porissa vuonna 2013. Bobby Womack on 69-vuotias veteraani, joka aloitti musikaalisten veljiensä kanssa The Valentinos nimisessä -yhtyeessä, jonka Sam Cooke oli ottanut SAR -levy-yhtiönsä suojiin. Bobby soitti myös samoihin aikoihin Cooken taustabändissä rytmikitaraa. Bobbyn Womackin sooloura ei tahtonut lähteä käyntiin, koska taustalla painoi skandaali. Bobby oli päräyttänyt naimisiin Sam Cooken lesken kanssa, kun Cooken kuolemaan aiheuttanutta ampumistapausta vielä tutkittiin. Sam Cookella oli vetovoimaa muutenkin Womackien suuntaan, sillä Bobbyn veli Cecil Womack taas nappasi kumppanikseen Lindan, joka on Sam Cooken tytär.

No niin, palataanpas aiheeseen. Bobby Womack nousi lavalle aikataulun mukaisesti kello 19. Katsoin konserttia etäältä, vaikka lähemmäksikin olisi päässyt. Se oli virhe. Kokemus ei noussut ihan odotusteni tasolle. Bobby oli kyllä ulkoisesti pirteässä kunnossa. Ääni oli vuosien marinoimana edelleen murea, mutta välillä tulkinta heitteli välttävän puolelle. Taustalla oli iso 14-henkinen bändi, jossa etenkin vahvat taustalaulajatteret antoivat tarvittavaa tukea maestrolle. Jossain vaiheessa Bobby kävi huilaamassa penkillä ja silloin liidasivat taustalaulajat Coulter Lisa Kai, Grayson Alltrinna ja Womack Ginare.

Soul-perinteisiin kuuluu, että illan tähti ei seiso lavalla ensimmäisenä, vaan saapuu bändijammauksen ja spiikkausten saattelemana. Olihan siinä momenttinsa kun Bobby Womack valtavissa pyöreissä aurinkolaseissaan astui lauteille. Mies on monen mielestä yksi merkittävimpiä elossa olevia soul-legendoja. Itse nostan kuitenkin ykköseksi Al Greenin, jonka esiintymisen voi Suomessa toteuttaa todennäköisesti vain Pori Jazz. Rohkea veto Womackilta oli heittää yksi isoimmista hiteistääm Accross the 110th Street heti toisena kappaleena. Jengi saatiin nytkähtelemään, mutta ei keikan dramaturgia sen jälkeen ollut enää kovin nousujohteinen. Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuva toi Accross the 110th Streetin uudestaan suuren yleisön tietoisuuteen ja on siksi saavuttanut yhden kaikkien aikojen kovimman soul-klassikon aseman. Sen jälkeen moni kelpo viisukin tuntuu vaan väljähteneeltä. Toki setissä tuli vielä hienoja hetkiä niin uusimman The Bravest Man in the Universum -albumin annista kuin vanhemmista helmistä. Omat suosikit olivat Woman’s Gotta Have It ja The Valentinosin originaali It’s All Over Now, jonka The Rolling Stones coveroi ensimmäiseksi ykköshitikseen vuonna 1964. Konsertin kalkkiviikoille saavuttiin Lookin’ For Love -hitin tanssittamana.

Bobby Womackin näkeminen oli pitkään päiväuni tai kaikki soul-legendat ovat sitä. Bongaustyydytys täyttyi, mutta silti esitykestä jäi hitusen väljähtänyt maku. Kuuntelukokemus ei noussut ihan sille tasolle kun havittelin. Siitä syytän pääosin itseäni, koska katselin vetoa liian kaukaa. Taas tuli todistettua, että musiikkikokemus on aivan eri luokkaa kun konserttia kuuntelee oikeasta paikasta. Porissa jengi istuu pääosin retkipeitoillaan ja puupenkeillä, mutta eturvissä on tilaa, ellei siellä esiinny Stingin kaltainen suurnimi. Eteen siis kannattaa mennä hakemaan elämystä varsinkin, jos haluaa heilua rytmimusiikin tahdissa. Bobby ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan ajoittain tulkinta ja meininki oli selkäpiitä raapiva niin kuin sen pitikin.

Patti Smith and Her Band @ Tampere-Talo, Tampere 8.7.2013

9 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Patti Smith on yhtä kuin New York City. Hänen olemuksestaan, musiikistaan, sanoituksistaan muotoutuu se maailman kulttuuripääkaupunki, se henki ja elämä, mitä iso omena ylipäätään voi tarjota. Patti ei ole ainoa New Yorkissa vaikuttanut nero. Niitä on satapäin, joista samaa statusta tavoittelevat vaikkapa Ramones ja Blue Öyster Cult.

New Jerseyssä syntynyt Patti muutti New Yorkiin 1969. Ensimmäiset vuodet Patti haki paikkaansa runoilijana ja eleli vuosikausia legendaarisen valokuvaaja Robert Maplethornin kanssa poikkeuksellisessa ystävyyssuhteessa. Näistä ajoista Patti on kirjoittanut pettämättömän muistelman Ihan kakaroita – Just Kids (2010). Suosittelen. Patti Smithistä voisi kirjoittaa monesta kulmasta niin runoilijana, kirjailijana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajana, mutta annetaan nyt musiikille vuoro.

Patti pörräsi aktiivisesti kulttuuripiireissä, asui Hotel Chelseassa ja alkoi jossain vaiheessa seurustella Blue Öyster Cultin Allen Lanierin kanssa, jonka kanssa alkoi syntyä biisejä, jopa BÖCin albumeille. Pattin ensimmäinen oma single Piss Factory julkaistiin 1974, jossa viesti oli heti vihainen. Patti Smithiä on rinnastettu protopunkin pioneereihin, mutta paremminkin Patti edustaa perinteisempää rockia tosin punk-asenteella, kun kultaisella 1970-luvulla se oli vielä enemmän äijäosaston hommia. Pattin debyyttialbumi Horses (1975) on klassikko jo Maplethorpin kuvaaman kantensa vuoksi, mutta myös sisällön. Pattin versio Gloria -biisistä on niitä harvoja, jotka nousevat esikuvansa edelle. Ei ole Van Morrisonin omalle Them -orkesterilleen säveltämä originaali huono, mutta Patti Smith tuottaa tulkinnassaan kappaleeseen messiaanisen tunnelman.

Tampere-talon illan varsinainen setti päättyi juuri mainittuun Gloriaan. Siihen monumentaaliseen hetkeen olisi pitänyt loppua koko keikka ja todellakin ilman encoreita. Glorian kaltaisia huipennuksia ei kovin usein pääse kokemaan. Mielessä kävi, että Jim Morrison olisi johdattanut The Doorsin aikanaan samoihin sfäärein, ja mihin olisi Patti Smith Groupin päässyt legendaarisella, mutta edesmenneellä CBGB-klubilla New Yorkissa. Jos oli Patti keskeinen artisti 1970-luvulla CBGB:n lauteilla, niin hän oli myös se joka esiintyi klubin hautajaisissa 2006. CBGB-klubista on tänä vuonna julkaistu muuten samanniminen draamaelokuva, jonka tyyli on vähän hakusessa, mutta välittää kuitenkin autenttisia hetkiä menneistä ajoista.

Turha ehkä lähteä jankkaamaan vääryydestä, jolle ei voi enää mitään. Se, että Patti Smith yhtyeineen kiertää Suomea konserttisaleissa Tampere-talossa ja kahdesti Helsingin Musiikkitalossa on virhe. Pattia pitää kuunnella seisaaltaan ja valmiudessa heittäytyä mukaan kurottaviin kädennostoihin ja tanssiliikkeisiin, joita Patti vielä 66-vuotiaana vetää kaikkein kiehtovimmin. Aikaisemmat kokemukset ovat valitettavasti audiovisuaalisilta tallenteilta, sillä tämä Tampere-talon ilta oli neitsytkeikka. Huvilateltta ja Provinssirock muutamien vuosien takaa jäivät selittämättömästä syystä väliin. Kulttuuritalon keikkaa vuonna 1976 olisi ollut ilo olla todistamassa, jos se olisi ollut mahdollista. Nyt keskellä kesää Patti Smith olisi voinut soittaa vaikka puistossa, joka sekin olisi voittanut konserttisalin kolkkouden. Näillä leveyspiireillä pöpelikköä nimittäin riittää, kun muutaman tuhannen vetävää klubia ei maasta tahdo löytyä vieläkään.

Patti Smith @ Tampere-Talo

Kaikesta huolimatta Tampere-Talon keikka oli järisyttävä kokemus. Viimeiset viisi biisiä kansa uskalsi jo heilua seisaaltaan, muutamaa varttuneempaa jästipäätä lukuunottamatta. Dancing Barefoot oli aloitteen tekevä, Pissing In A River piti pystyssä ja tajunnan räjäyttävä Because the Night muutti salin raikuvaksi massalauluksi. Bruce Springsteenin kanssa yhdessä kynäilty biisi on maailman luokkaa ja melkein väitän Pattin version olevan voimakkaampi. Se on kova väite Springsteen-diggarilta. Jo aiemmin hehkutettu Gloria vei keikan lopun spirituaalisiin fiiliksiin ja sen encoren aloittanut koiraulvontaan yllyttänyt Banga ja aikamme hippigospel People Have the Power laskivat hitusen jälkilämpöä. Hienoja biisejä molemmat, mutta dramaturgisesti olisin kuullut mieluummin keikan alkupuolella.

Tästä onkin hyvä siirtyä keikan alkupuoleen, jota kuunneltiin vielä pakarat penkeissä. Keikka alkoi svengaavasti letkeällä Redondo Beachilla ja viime vuonna ilmestyneen Banga -albumin tarttuvimmalla raidalla April Fool. Juhlava tunnelma jatkui Privilege (Set Me Free) ja Frederick -biiseillä. Kohokohtia olivat myös hypnoottinen Ghost Dance ja This is the Girl, joka on omistettu edesmenneelle Amy Winehouselle. Poliittinen ajankohtaisuus oli myös tapetilla, kun Edward Snowden sai huomion Pattilta lauluin ja riimein. Tiukasti soittanut nelihenkinen taustaorkesteri sai myös oman hetkensä kun Lenny Kaye, joka on muuten alusta asti soittanut musiikkia Pattin taustalla, johdatti pienen medleyn, jolloin päätähti sai huilata. Ei Patti tietenkään lähtenyt takahuoneeseen, vaan jäi palloilemaan yleisön sekaan välillä istuen eturiviin kuulemaan poikain soitantaa. Patti Smithin laulu toimi tunnistettavan komeasti ja ikä oli vain tehnyt äänihuulille hyvää.

Patti Smithin näkeminen oli kauan odotettu ja Tampere-talon kaakelivessan kolkkoutta hohkaava tunnelma ei pilannut iltamia. Lipusta sai maksaa 64€ plus toimituskulut. Hinta on kova, mutta normaalia tasoa konserttisalikeikkoihin. Koreat seinät nostavat heti hintaa, mutta jos kohde on jouluakin odotetumpaa, kustannushuolet ei haittaa. Klubissa Patti olisi ollut oikeassa ympäristössä ja varmasti säädyllisemmällä hinnalla. Eilinen oli kuitenkin väärti ja hetken Tampere tuntui kuin New Yorkilta, mutta siltä tuntuu mikä tahansa maailman kolkka, jos paikalle leijailee harmaatukkainen menninkäiskaunotar nimeltä Patti Smith.

Band of Horses (US), Hurts (UK), Editors (UK), Michael Monroe (FIN) Ruisrock, Turku 5.7.2013

8 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi. Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010) on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria. Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris 29.6.2013

3 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Valtava yleisön kohina laittoi tennareihin vauhtia, kun Badlands alkoi soida astuessani Pariisin alkuillassa Stade de France -stadionille. Tuoreessa muistissa olleet toukokuiset Turun konsertit alkoivat 20 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen ja samalla taimauksella olisin ollut nytkin kuunteluasemissa. Pariisiin keikka alkoi vain vartin yli ilmoitetusta ja eka biisi tuli kuunneltua kevyessä hölkässä. Turussa kuuntelin molemmat keikat katsomosta, mutta nyt tein paluun kentälle, missä oli pakko jäädä taka-alalle, kun seuralaiseni oli vielä keskenkasvuinen. Mitä kauempaa katsot, sitä paremmin ainakin screen näkyy. Stade de Francen mammuttistadion vetää 80.000 katsojaa. Ihan varma en ole lauantai-illan yleisömäärästä, mutta paljon jengiä oli. Enemmän kuin Turussa ja Helsingissä yhteensä.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris

Bruce Springsteen & The E Street Band on kiertänyt Wrecking Ball -albumin puitteissa jo lähes puolitoista vuotta. Yli kuusikymppisten konkareiden virta ei näytä ehtyvän koskaan. Jos Turussa oli havaittavissa pientä keikkaväsymystä, oli nyt Pomo kumppaneineen pirteässä vedossa. Stadion tekee tietyt rajoitteet esiintymisakrobatialle, mutta nyt Bruce ei ollut läheskään yhtä riehakas kuin Turussa, missä mies uiskenteli yleisön käsien päällä ja ravasi fanikatsomon ympärillä tiuhaan. Pariisissa Bruce pysyi lavalla, mitä nyt tapansa mukaan kurotteli yleisön sekaan ja Tenth Avenue Freeze Outin aikana teki tutut takanojataivutukset. Vähäisempi fyysisyys ei kuitenkaan latistanut esiintymisen voimaa ja intensiteettiä. Bruce oli iloisempi kuin aikaisemmin. Ehkä se vuoden takainen Olympiastadionin keikka vetää hurmoksellisuudessaan kuitenkin pitemmän korren.

Keikka starttasi Badlandsilla ja perään kuultiin tiukka Out in the Street. Pariislaisyleisö oli heti täysillä mukana ja kentällä myydyt reppuhanakaljat tekivät kauppaansa. Varsinkin kun muovituoppi oli Brucen kiertueen ainutkertaista mainostavaraa. Se piti itsellekin saada. Kolmantena biisinä raikasi Little Richardin klassinen Lucille, jota ei oltu kuultu kiertueella aikaisemmin ja biisi soitettiinkiin yleisön kylttitoiveesta. Tämän perään pari tuoreen albumin raitaa Wrecking Ball ja tannerta tömisyttävä Death to My Hometown. Rempseä Cadillac Ranch laittoi ranskalaiset lahkeet lepattamaan ja Spirit in the Night kohotti fiiliksen taas sfääreihin, joista on vaikea laskeutua. Sitten tapahtuikin käänne, sillä Bruce hieman kankealla ranskalla ilmoitti, että tänään soitetaan Born in the USA -albumi kokonaisuudessaan. Siitäpä allekirjoittanut riemastui, sillä sehän se on albumi, joka lopulta rakastutti nuoren pojan aikanaan New Jerseyn mestariin. Olin silloin saman ikäinen kuin nyt keikalla ollut seuralaiseni ja iloitsin siitä, että synkemmän Darkness on the Edge of Townin sijaan tusina seuraavia biisejä on maailmanlaajuisen läpilyönnin tehneeltä hittialbumilta. Istuu varmasti helpommin nuoren rookien musiikkimakuun. Niin tekikin. Bruce veti jo Tukholmassa albumikokonaisuuksia ja Keski-Euroopassa sama meno on jatkanut, mutta ei niin säännöllisesti. Born in the USA -albumilta on kuultu konserteissa aikaisemminkin liuta biisejä, mutta nyt mieltä lämmitti erityisesti Downbound Train ja I’m Going Down. Tunnelmapala My Hometownin soidessa kaveljeerini ihmetteli miksi Bruce on niin surullinen. Melankolia vaihtui taas riemuksi, kun Dancing in the Darkin aikana Bruce kutsui peräti kolme tanssijaa lavalle. Pari mimmiä, mutta myös kundin, joka kyltillä kerjäsi tanssimahdollisuutta viulisti Soozie Tyrelin kanssa. Miehen toive toteutui.

Born in the USA -ilotulituksen jälkeen ei jääty huilaamaan. Pay Me My Money Down sai New Orleans-henkiset pakkanaalit takuuvarmasti aikaan. Varsinaisen keikan loppu meni tutun kaavan mukaan. Waiting on A Sunny Day, jonka aikana Bruce kutsui nippa nappa kymmen vuotiaan tyttölapsen lavalle sai myös seuralaiseni innostumaan ja kameran laulamaan. The Rising yllytti yhteislauluun ja eeppinen Land of Hope and Dreams ratsasti nätisti auringonlaskuun. Encore käynnistyi We Are Alive -biisillä, joka oli illan yllättäjä. Toimi paremmin kuin albumilla. Born to Run rullasi tutun varmasti, mutta lisäarvoa toi Elliott Murphy, joka piipahti vieraana lavalla. Murphy on amerikkalainen, mutta Ranskassa asuva tutustumisen arvoinen singer-songwriter. Rapea Ramrod rokkasi Steven Van Zandtin tuella komeasti. Pariisin keikalla Stevie sai poikkeuksellisen paljon huomiota ja aiheesta, sillä vireessä liinapää olikin. Keikka huipentui Clarence Clemonsin ja Danny Federicin muistoksi soitetun Tenth Avenue Freeze Out -juhlavaan finaaliin. Irkkuralli American Land päätti ensimmäisen encoren. Toista encorea kuunneltiin jo kävellessä kohti metroa. Nimittäin Bruce nousi vielä yksin lavalle ja veti akustisen version Thunder Roadista. Kaikkiaan 30 biisiä ja aika tasan kolme tuntia oli illan setti. Jos oli Turun keikkojen jälkeen ilmassa lievää haikeutta ja merkkejä siitä, ettei tämäkään jengi loputtomasti jaksa kiertää, niin Pariisin ilta antoi taas toivoa. Nämä veijarit soittavat hautaan saakka. Samaan aikaan sainkin jo lukea uutisen, että Brucella on jo uusi albumi suunnitteilla. Heartland rockin ilosanoma on kuin olympiatuli. Se ei sammu koskaan.

Suurkaupungin melskeessä pyöriessä en nähnyt yhtään mainosta Brucen keikasta. Eipä miljoonkaupungissa tarvitse olla huolissaan, etteikö megastadion täyttyisi. Toista se on Varsinais-Suomessa, missä viime hetkeen asti sai lippuja. Pientä epävarmuutta oli maaliin saakka tuleeko tupa täyteen. Turun areenakeikalla oli toki arvonsa. Se oli poikkeuksellisen intiimi ja saundeiltaan paljon parempi kuin stadionin kaaria nuollut hieman tunkkaiselta kuulunut jytä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Springsteenin ulkomailla. Kokemus oli kaikin puolin miellyttävä. Kentälle sai kätevästi ostettua liput ennalta ja hintalappu oli huokea 57€, vaikka muuten kaupunki käy kukkarolle. Viisain veto oli lähteä hieman ennen väenpaljouden ulospaisumusta. Metroon ehdittiin ajoissa ja istumapaikat tekivät kolmen tunnin seisannan jälkeen nannaa. Hotellin kupeessa nautitun iltapalan aikana näkyi ravintolan TV-ruudussa paikallinen uutislähetys, ja ajettiin sieltä vakavampien otsikoiden jälkeen myös raportti illan konsertista. Bruce Springsteen ylitti sentään Pariisin uutiskynnyksen ja ansiosta.

Lucinda Williams (US) @ Finlandia-talo, Helsinki, 28.5.2013

30 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Lucinda Williams ei edusta countrymusiikin stereotypioita, vaan on jollakin tapaa genren lainsuojaton ja enkä lokeroisi häntä vain puhtaaksi countryksi. Williams seilaa americanan, heartlandrockin ja bluesin maastossa ja miltei voisi luokitella naispuoliseksi Tom Pettyksi. Vahva musta kajaali silmissä ja hallitusti sekainen tukka tekee Lucindasta ulkoisesti katurockarin, mutta sisältä hän on aito singer-songwriter. Williamsin henkilökohtaisissa lauluissa heijastuu elämänkokemukset sen kaikkine puolineen, mutta melankolia tuntuu olevan monessa laulussa pääosassa. Lucindan olemus kertoo, että vuodet on vedetty täysillä, mutta nyt 60-vuotiaana artisti vaikuttaa tasapainoiselta, joka on löytänyt henkilökohtaisen status quon.

Lucindan taival alkoi Lousianan vetisiltä seuduilta Lake Charlesista. Sieltä sorainen tie on vienyt Texasin ja Los Angelesin kautta ja melko pitkän kaavan sai viedäkin ennen kuin paikka Pohjois-Amerikan naisartistien eturivistä löytyi. Lucindasta kuultiin isommin vasta, kun Mary Chapin Carpenter teki jättikantrihitin Williamsin sävellyksestä Passionate Kisses vuonna 1992 ja toi säveltäjälleen Grammyn parhaasta countrylaulusta. Henkilökohtaisen läpimurron Lucinda Williams teki vasta 1998, kun albumi Car Wheels on the Gravel Road ilmestyi. Matka oli pitkä, sillä hänen debyyttialbuminsa Ramblin’ ilmestyi jo 1979. Läpimurron lumo tavoitti meikäläisenkin ja seuraavat pitkäsoitot Essence (2001) ja World Without Tears (2003) olivat tanakassa kulutuksessa, mutta sitten Lucinda Williams jäi unholaan.

Lucinda Williams @ Finlandia-Talo

Lucinda Williams on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana aktiivinen ja levyttänyt säännöllisesti kehuttuja albumikokonaisuuksia. Jostain syystä en vaan enää seurannut Williamsin uraa, kunnes kuulin talvella uutisen, että Lucinda saapuu ensi kertaa Suomeen loppukeväästä. En ostanut välittömästi lippua, koska hintapyyntö oli minusta kohtuuttoman kova ja pian ilmeni, että seuraavana päivänä samoilla lauteilla soittaisi duo Emmylou Harris & Rodney Crowell. Molemmat kuulostivat lähtökohtaisesti houkuttelevalta, mutta olin aikeissa jättää kummatkin väliin ja boikotoidakseni korkeita lipunhintoja. Mielestäni 69€ on kolmen hengen keikasta ja koruttomasta lavailmeestä liikaa, vaikka lauteilla olisi pyhempi kolminaisuus. Sama linja tuntuu olevan Finlandian kaikissa konserteissa. Musiikkitalon avajaisten jälkeen Finlandia-talo on avautunut entistä useammin stageksi monelle kiinnostavalle kevyen musiikin artistille, mutta jos liput ovat suolaisia näinä ylitarjonnan aikoina, joita en kuitenkaan musiikinharrastajana vastusta, niin salit eivät tule täyteen. Eilenkin Lucinda Williamsin keikalla parvi ammotti tyhjyyttään.

Finlandia-talon huono akustiikka on muodostunut yleiskäsitteeksi ja samaa mainetta kantaa Kulttuuritalo. Molemmat talot suunnitellut Alvar Aalto ei kantanut huolta talojen käyttötarkoituksesta ja paremman akustiikan eteen on jouduttu tekemään myöhemmin isoja remontteja. Eilen Lucinda Williams varsinkin kutosriviltä fiilisteltynä kuulosti kuitenkin hyvältä. Lucindan intiimissä illassa soitti hänen lisäkseen kitaristi Doug Pettibone ja basisti David Sutton. Sähköinen keikka ilman rumpalia vierastutti alkuun, mutta kannuttomuuteen tottui nopeasti ja etenkin jämäkän bassotyöskentelyn myötä. Lucinda komppasi pääosin akustisella, mutta aina välillä tarttui myös sähköiseen keppiin. Silti toivoisin rumpuja matkaan ensi kerralla.

Lucinda aloitti settinsä klo 20.20 ja soitti tunnin ja kolmen vartin mittaisen keikan. Ennen Lucindaa esiintyi kotimainen Irma Agiashvili, jota en ehtinyt kuuntelemaan. Lucinda otti yleisön haltuun heti parilla takuuvarmalla Gravel Road -albumin biisillä. Can’t Let Go ja Car Wheels on the Gravel Road saivat tanakat aplodit. Artisti oli hyvällä tuulella ja jutusteli biisien välissä letkeitä. Nuottiteline oli myös kovassa käytössä, mutta epäilemättä siksi, että Lucindan olisi helpompi päättää mitä seuraavaksi soittaisi. Nimittäin settilistan valinta vaikutti improvisoidulta. Biisejä Lucindalla riittää, vaikka läpimurto tapahtuikin vasta nelikymppisenä. Hänen tuorein albuminsa Blessed on parin vuoden takaa. Keikalla kuultiin pari uutta laulua, joista I Look at the World näkee varmasti päivänvalon Williamsin lupailemalla uudella albumilla.

Keikan parasta antia olivat Essence-albumilta löytyvä Blue, jonka tunnelmoi herkemmin kuin Fazerin sininen hetki. Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings -biisin rouheista riffeistä voisi olla kateellinen monikin kitaravelho. Drunken Angel omistettiin Townes Van Zandtin ja Kurt Cobainin kaltaisille kohtalonsa nähneille kaiffareille. Tuoreimmalta Blessed–platalta kuultu Copenhagenia siivitti koskettava syntytarina. Lucinda oli taannoin Kööpenhaminassa keikalla, kun kuuli pitkäaikaisen ystävänsä ja managerin menehtyneen. Siitä syntyi tämä kaunis laulu. Biisintekijänä Lucinda on arvostettu ja Time-lehti nosti hänet vuonna 2002 parhaaksi amerikkalaisksi laulunkirjoittajaksi. Keikan kärkivetoja oli myös Change the locks, joka on konkreettinen erotilitys, ja jonka muuten Tom Petty coveroi onnistuneesti She’s the One -soundtrackille. Vuodet ovat karhentaneet Lucindan ääntä. Mieslaulajan raspia kehuttaisiin viskin rouhentamaksi, mutta enpä usko, että Williamskaan on lasiin sylkenyt. Silti ääni irtoaa välillä nuorekkaan kuulaasti. Encoressa Lucinda soitti viisi biisiä, joista suurin osa covereita. Nick Draken River Man toimi hienosti kuten myös Robert Johnsonin Stop Breakin’ Down Blues. Konsertin sinetöi Memphis Minnien Nothing Rambling.

Lucinda Williams on noussut Amerikan arvostettujempien naisartistien joukkoon ja sitä statusta tukee maailmanlaajuisesti myös jatkuvat vierailut usean artistin levyllä. Meille suomalaisille tuorein visiitti sijoituu Michael Monroen Sensory Overdrive -albumille, missä hänen taustalaulunsa tuovat Gone, Baby Gone –biisiin henkeä. Lucinda ei voinut tietenkään olla suitsuttamatta Monroeta ja amerikkalaiseen linjaan kuului kehua Helsinki cooliksi kaupungiksi. Ilta Finlandia-talossa oli palkitseva, vaikka hetken penkissäni jouduinkin taistelemaan nuokkumista vastaan. Syy ei ollut Lucinda Williamsin, vaan itse kullekin on varmasti tuttua kun istuu työlään päivän jälkeen salin hämärään lämpöön. Siksipä keikat pitääkin kuunnella seisaaltaan.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: konsertti