Pori Jazz järjestetään 48. kertaa, mikä on minkä tahansa maan festivaalikartassa huikea määrä. Porin jatsijuhlien otsikko on alkuaikojen tiukkapipoisempien vuosien jälkeen muuttunut musiikin yleisfestivaaliksi. Jazzia tarjotaan edelleen, mutta massat saadaan liikkeelle valtavirtaan uppoavalla materiaalilla. Ilman yleisöä Pori Jazzin taival olisi varmasti ollut lyhyempi, vaikka takana toimiikin yleishyödyllinen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Itse kuulun tähän massaan, joka saapuu Poriin kun paikalle on saatu haalittua esiintyjiä, joita ei muualla Suomessa näe. Jazzien maine on kiirinyt varmasti maailmalle hyvänä festarina, koska joka vuosi anti tarjoaa kattavasti uutta artistiverta, mutta kaivaa myös naftaliinista vanhoja mielenkiintoisia herkkuja. Ohjelmistossa on usein yleisöä houkuttelevia isoja supertähtiä, jolla Kirjurinluodon areena saadaan natisemaan liitoksistaan. Tämän vuoden kattaus ei sisältänyt megastaroja, mutta yleistasoltaan anti oli poikkeuksellisen laadukas.

Pori Jazz kestää reilun viikon ja se myy konserttikohtaisia lippuja. Hinnat ovat asiallisia. Ei halpoja, mutta maltillisia, joihin muillakin kuin yrityksillä on varaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse maksaa kuin niistä esiintyjistä, jotka kiinnostavat. Jazzia kuulee festareilla edelleen, mutta eniten huomiota keräävät popin, rockin, soulin, funkin ja hip-hopin edustajat. Konserttipaikkoja on ympäri Kokemäenjoen vartta. Pääpaikka Kirjunrinluoto arena on puistomainen pääalttari, jonka suomalaisesta valvontakulttuurista poikkeava harvinainen erityispiirre on se, että alueelle saa viedä  omat eväät. Näinä aikoina, kun keskiolut halutaan taas pois kaupoista, on omien murkinoiden ja viinipöniköiden tuominen hippimäisen vapaamielistä. Ristiriita on hauska, koska konservatiivisuutta vastustaneita hippejä yleisössä ei pahemmin näy. Yleisö on leimallisesti keski-ikäistä hyvätuloista keskiluokkaa, mutta oikeasti jazzväki on kirjava läpileikkaus hyvän musiikin ystävistä niin nuorista kuin vanhoista.

Bobby Womack @ Pori Jazz

Saavuin sen verran myöhään Kirjurinluodolle, etten ehtinyt nähdä kuin pääesiintyjä Bobby Womackin. Odotin näkeväni miehen jo viime kesänä Flow-festivaaleilla, minne hän ei saapunut keuhkokuumeen vuoksi. Womackia on lyöty vakavamillakin sairauksilla kuten syövällä ja alzheimerilla. Siksi on miltei ihme, että soul-legendan näkee Porissa vuonna 2013. Bobby Womack on 69-vuotias veteraani, joka aloitti musikaalisten veljiensä kanssa The Valentinos nimisessä -yhtyeessä, jonka Sam Cooke oli ottanut SAR -levy-yhtiönsä suojiin. Bobby soitti myös samoihin aikoihin  Cooken taustabändissä rytmikitaraa. Bobbyn Womackin sooloura ei tahtonut lähteä käyntiin, koska taustalla painoi skandaali. Bobby oli päräyttänyt naimisiin Sam Cooken lesken kanssa, kun Cooken kuolemaan aiheuttanutta ampumistapausta vielä tutkittiin. Sam Cookella oli vetovoimaa muutenkin Womackien suuntaan, sillä Bobbyn veli Cecil Womack taas nappasi kumppanikseen Lindan, joka on Sam Cooken tytär.

No niin, palataanpas aiheeseen. Bobby Womack nousi lavalle aikataulun mukaisesti kello 19. Katsoin konserttia etäältä, vaikka lähemmäksikin olisi päässyt. Se oli virhe. Kokemus ei noussut ihan odotusteni tasolle. Bobby oli kyllä ulkoisesti pirteässä kunnossa. Ääni oli vuosien marinoimana edelleen murea, mutta välillä tulkinta heitteli välttävän puolelle. Taustalla oli iso 14-henkinen bändi, jossa etenkin vahvat taustalaulajatteret antoivat tarvittavaa tukea maestrolle. Jossain vaiheessa Bobby kävi huilaamassa penkillä ja silloin liidasivat taustalaulajat Coulter Lisa Kai, Grayson Alltrinna ja Womack Ginare.

Soul-perinteisiin kuuluu, että illan tähti ei seiso lavalla ensimmäisenä, vaan saapuu bändijammauksen ja spiikkausten saattelemana. Olihan siinä momenttinsa kun Bobby Womack valtavissa pyöreissä aurinkolaseissaan astui lauteille. Mies on monen mielestä yksi merkittävimpiä elossa olevia soul-legendoja. Itse nostan kuitenkin ykköseksi Al Greenin, jonka esiintymisen voi Suomessa toteuttaa todennäköisesti vain Pori Jazz. Rohkea veto Womackilta oli heittää yksi isoimmista hiteistääm Accross the 110th Street heti toisena kappaleena. Jengi saatiin nytkähtelemään, mutta ei keikan dramaturgia sen jälkeen ollut enää kovin nousujohteinen. Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuva toi Accross the 110th Streetin uudestaan suuren yleisön tietoisuuteen ja on siksi saavuttanut yhden kaikkien aikojen kovimman soul-klassikon aseman. Sen jälkeen moni kelpo viisukin tuntuu vaan väljähteneeltä. Toki setissä tuli vielä hienoja hetkiä niin uusimman The Bravest Man in the Universum -albumin annista kuin vanhemmista helmistä. Omat suosikit olivat Woman’s Gotta Have It ja The Valentinosin originaali It’s All Over Now, jonka The Rolling Stones coveroi ensimmäiseksi ykköshitikseen vuonna 1964. Konsertin kalkkiviikoille saavuttiin Lookin’ For Love -hitin tanssittamana.

Bobby Womackin näkeminen oli pitkään päiväuni tai kaikki soul-legendat ovat sitä. Bongaustyydytys täyttyi, mutta silti esitykestä jäi hitusen väljähtänyt maku. Kuuntelukokemus ei noussut ihan sille tasolle kun havittelin. Siitä syytän pääosin itseäni, koska katselin vetoa liian kaukaa. Taas tuli todistettua, että musiikkikokemus on aivan eri luokkaa kun konserttia kuuntelee oikeasta paikasta. Porissa jengi istuu pääosin retkipeitoillaan ja puupenkeillä, mutta eturvissä on tilaa, ellei siellä esiinny Stingin kaltainen suurnimi. Eteen siis kannattaa mennä hakemaan elämystä varsinkin, jos haluaa heilua rytmimusiikin tahdissa. Bobby ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan ajoittain tulkinta ja meininki oli selkäpiitä raapiva niin kuin sen pitikin.