Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris 29.6.2013

Valtava yleisön kohina laittoi tennareihin vauhtia, kun Badlands alkoi soida astuessani Pariisin alkuillassa Stade de France -stadionille. Tuoreessa muistissa olleet toukokuiset Turun konsertit alkoivat 20 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen ja samalla taimauksella olisin ollut nytkin kuunteluasemissa. Pariisiin keikka alkoi vain vartin yli ilmoitetusta ja eka biisi tuli kuunneltua kevyessä hölkässä. Turussa kuuntelin molemmat keikat katsomosta, mutta nyt tein paluun kentälle, missä oli pakko jäädä taka-alalle, kun seuralaiseni oli vielä keskenkasvuinen. Mitä kauempaa katsot, sitä paremmin ainakin screen näkyy. Stade de Francen mammuttistadion vetää 80.000 katsojaa. Ihan varma en ole lauantai-illan yleisömäärästä, mutta paljon jengiä oli. Enemmän kuin Turussa ja Helsingissä yhteensä.

Bruce Paris

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris

Bruce Springsteen & The E Street Band on kiertänyt Wrecking Ball -albumin puitteissa jo lähes puolitoista vuotta. Yli kuusikymppisten konkareiden virta ei näytä ehtyvän koskaan. Jos Turussa oli havaittavissa pientä keikkaväsymystä, oli nyt Pomo kumppaneineen pirteässä vedossa. Stadion tekee tietyt rajoitteet esiintymisakrobatialle, mutta nyt Bruce ei ollut läheskään yhtä riehakas kuin Turussa, missä mies uiskenteli yleisön käsien päällä ja ravasi fanikatsomon ympärillä tiuhaan. Pariisissa Bruce pysyi lavalla, mitä nyt tapansa mukaan kurotteli yleisön sekaan ja Tenth Avenue Freeze Outin aikana teki tutut takanojataivutukset. Vähäisempi fyysisyys ei kuitenkaan latistanut esiintymisen voimaa ja intensiteettiä. Bruce oli iloisempi kuin aikaisemmin. Ehkä se vuoden takainen Olympiastadionin keikka vetää hurmoksellisuudessaan kuitenkin pitemmän korren.

Keikka starttasi Badlandsilla ja perään kuultiin tiukka Out in the Street. Pariislaisyleisö oli heti täysillä mukana ja kentällä myydyt reppuhanakaljat tekivät kauppaansa. Varsinkin kun muovituoppi oli Brucen kiertueen ainutkertaista mainostavaraa. Se piti itsellekin saada. Kolmantena biisinä raikasi Little Richardin klassinen Lucille, jota ei oltu kuultu kiertueella aikaisemmin ja biisi soitettiinkiin yleisön kylttitoiveesta. Tämän perään pari tuoreen albumin raitaa Wrecking Ball ja tannerta tömisyttävä Death to My Hometown. Rempseä Cadillac Ranch laittoi ranskalaiset lahkeet lepattamaan ja Spirit in the Night kohotti fiiliksen taas sfääreihin, joista on vaikea laskeutua. Sitten tapahtuikin käänne, sillä Bruce hieman kankealla ranskalla ilmoitti, että tänään soitetaan Born in the USA -albumi kokonaisuudessaan. Siitäpä allekirjoittanut riemastui, sillä sehän se on albumi, joka lopulta rakastutti nuoren pojan aikanaan New Jerseyn mestariin. Olin silloin saman ikäinen kuin nyt keikalla ollut seuralaiseni ja iloitsin siitä, että synkemmän Darkness on the Edge of Townin sijaan tusina seuraavia biisejä on maailmanlaajuisen läpilyönnin tehneeltä hittialbumilta. Istuu varmasti helpommin nuoren rookien musiikkimakuun. Niin tekikin. Bruce veti jo Tukholmassa albumikokonaisuuksia ja Keski-Euroopassa sama meno on jatkanut, mutta ei niin säännöllisesti. Born in the USA -albumilta on kuultu konserteissa aikaisemminkin liuta biisejä, mutta nyt mieltä lämmitti erityisesti Downbound Train ja I’m Going Down. Tunnelmapala My Hometownin soidessa kaveljeerini ihmetteli miksi Bruce on niin surullinen. Melankolia vaihtui taas riemuksi, kun Dancing in the Darkin aikana Bruce kutsui peräti kolme tanssijaa lavalle. Pari mimmiä, mutta myös kundin, joka kyltillä kerjäsi tanssimahdollisuutta viulisti Soozie Tyrelin kanssa. Miehen toive toteutui.

Born in the USA -ilotulituksen jälkeen ei jääty huilaamaan. Pay Me My Money Down sai New Orleans-henkiset pakkanaalit takuuvarmasti aikaan. Varsinaisen keikan loppu meni tutun kaavan mukaan. Waiting on A Sunny Day, jonka aikana Bruce kutsui nippa nappa kymmen vuotiaan tyttölapsen lavalle sai myös seuralaiseni innostumaan ja kameran laulamaan. The Rising yllytti yhteislauluun ja eeppinen Land of Hope and Dreams ratsasti nätisti auringonlaskuun. Encore käynnistyi We Are Alive -biisillä, joka oli illan yllättäjä. Toimi paremmin kuin albumilla. Born to Run rullasi tutun varmasti, mutta lisäarvoa toi Elliott Murphy, joka piipahti vieraana lavalla. Murphy on amerikkalainen, mutta Ranskassa asuva tutustumisen arvoinen singer-songwriter. Rapea Ramrod rokkasi Steven Van Zandtin tuella komeasti. Pariisin keikalla Stevie sai poikkeuksellisen paljon huomiota ja aiheesta, sillä vireessä liinapää olikin. Keikka huipentui Clarence Clemonsin ja Danny Federicin muistoksi soitetun Tenth Avenue Freeze Out -juhlavaan finaaliin. Irkkuralli American Land päätti ensimmäisen encoren. Toista encorea kuunneltiin jo kävellessä kohti metroa. Nimittäin Bruce nousi vielä yksin lavalle ja veti akustisen version Thunder Roadista. Kaikkiaan 30 biisiä ja aika tasan kolme tuntia oli illan setti. Jos oli Turun keikkojen jälkeen ilmassa lievää haikeutta ja merkkejä siitä, ettei tämäkään jengi loputtomasti jaksa kiertää, niin Pariisin ilta antoi taas toivoa. Nämä veijarit soittavat hautaan saakka. Samaan aikaan sainkin jo lukea uutisen, että Brucella on jo uusi albumi suunnitteilla. Heartland rockin ilosanoma on kuin olympiatuli. Se ei sammu koskaan.

Suurkaupungin melskeessä pyöriessä en nähnyt yhtään mainosta Brucen keikasta. Eipä miljoonkaupungissa tarvitse olla huolissaan, etteikö megastadion täyttyisi. Toista se on Varsinais-Suomessa, missä viime hetkeen asti sai lippuja. Pientä epävarmuutta oli maaliin saakka tuleeko tupa täyteen. Turun areenakeikalla oli toki arvonsa. Se oli poikkeuksellisen intiimi ja saundeiltaan paljon parempi kuin stadionin kaaria nuollut hieman tunkkaiselta kuulunut jytä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Springsteenin ulkomailla. Kokemus oli kaikin puolin miellyttävä. Kentälle sai kätevästi ostettua liput ennalta ja hintalappu oli huokea 57€, vaikka muuten kaupunki käy kukkarolle. Viisain veto oli lähteä hieman ennen väenpaljouden ulospaisumusta. Metroon ehdittiin ajoissa ja istumapaikat tekivät kolmen tunnin seisannan jälkeen nannaa. Hotellin kupeessa nautitun iltapalan aikana näkyi ravintolan TV-ruudussa paikallinen uutislähetys, ja ajettiin sieltä vakavampien otsikoiden jälkeen myös raportti illan konsertista. Bruce Springsteen ylitti sentään Pariisin uutiskynnyksen ja ansiosta.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 7.5.2013

Bruce Springsteenin fanien kelpaa. Vajaa kymmenen kuukautta on kulunut legendaarisesta kaikkien aikojen pisimmästä Helsingin Olympiastadionin keikasta ja äijä yhtyeineen heiluttaa Suomi-neidon helmoja taas. Tällä kertaa Turussa, missä nakkihalliksi kutsuttu HK-Areena täyttyi varsinaissuomalaisista keltanokista ja valtakunnan hardcore-faneista. Bruce Springsteen & The E Street Band soitti eilen kuudennen keikkansa, kun ensimmäisestä vierailusta on tasan vuosikymmen aikaa. Springsteenin esikoisjulkaisu Greetings from Asbury Park, New Jersey (1973)  viettää 40-vuotisjulkaisujuhlaa ja enpä voi muuta kuin haaveilla olleeni mukana niissä ensimmäisissä kolmessakymmenessä vuodessa. Onneksi menneisiin vuosiin pääsee kuuntelemalla Brucen kuolematonta musiikkia ja lukemalla kirjallisuutta, joista tuore Peter Ames Carlinin elämäkerta Bruce paljastaa taas jotain uutta myyttisestä miehestä ja raihnaisista Jersey Shoren ajoista.

Bruce soitti tiistai-illassa 2h 50min keikan. Se on Springsteenin viime kesän vetoon verrattuna tynkä. 27 biisillä katettu pöytä oli taas täynnä herkkullisia hittejä ja maittavia harvinaisuuksia. Paino oli 1980-90-2000-lukujen tuotannossa, sillä maestron parhaalta 1970-luvulta kuultiin vain viisi kappaletta ja niistäkin Thunder Road, Born to Run ja Tenth Avenue Freeze-Out encoressa, joka muuten vedettiin Areenan täydessä loisteputkivalaistuksessa. Kertoi ehkä jotain illan avoimesta tunnelmasta. Bruce oli hulppealla tuulella ja laittoi jälleen kerran itsensä likoon. Harva 63-vuotias vetelisi crowd surfingia eturivin fanien käsien päällä, mutta Bruce murtaa ennakkoluulot. Miehen antaumuksellisuus onkin hurmoksellisen messun avaintekijä.

The E Street Bandin jäsenistö on harventunut muutaman viime vuoden aikana. Enää Bruce ei näytä ovea, vaan poistumistie on luonnollinen. Ensin lähti urkumestari Danny ”Phantom” Federici melanooman viemänä ja sitten saksofonistisuuruus Clarens ”The Big Man” Clemons menehtyi aivoverenkiertohäiriön jälkiseurauksiin. Molempien jättämät aukot ovat valtavat, mutta onpa heille löytyneet kelpo tuuraajat. Charles Giordano paikkaa Federciä asianmukaisesti ja Clemonsin veljenpoika Jake Clemons on saanut lisää tilaa karismaattisen setänsä tontilla. Mutta eivät he kuitenkaan täytä täysin niitä saappaita, joissa mestarit tukevasti seisoivat. Jokin spiritti puuttuu.

Nykyisen E Street Bandin ainoa alkuperäisjäsen on basisti Garry Tallent. Hän veivasi jo Springsteenin Dr. Zoom and the Sonic Boom virityksessä. Eilisen keikan aikana seurasin tarkemmin siniseen kauluspaitaan ja tummanharmaaseen pukuun sonnustautunutta E Street bandin eleetöntä luottopakkia. Vielä Wild, Innocent & E Street Shuffle (1973) levyn aikaan mies näytti partoineen grunge-jeesukselta. Mitä kertoo miehestä lempinimi “The Foundation of the E-Street Nation”? Nykyään Tallent vaikuttaa virkamieheltä ja sellaista myös kamerat karttavat. Katsomosta tuli seurattua screeniä tiuhaan ja kertaakaan en nähnyt Tallentin kasvoja freimeissä, en edes yhteiskumarruksessa tai Pay Me My Money Down -letkajenkan aikana. Joko se oli monikameraohjaajan tarkoituksenmukaisuutta, sattumaa tai komento pomolta. Viulusti Soozie Tyrell ja pianisti Roy ”The Professor” Bittan kuten koko takarivin torvikopla näkyi usein screenillä. Kaikkiaan lauteilla heilui 17 muusikkoa eli eräänlaisesta sinfoniaorkesterista on kyse. Jos vielä 1970-luvulla yhtye esiintyi kirjavissa rantapummien garderoobeissa, niin nyt joukkue esiintyy yhtenäisissä tummissa asuissa.

Keikan kohokohtia olivat harvoin soitettu Brilliant Disguise, joka itse asiassa esitettiin Wrecking Ball -kiertueella ensimmäistä kertaa. Tunnel Of Love (1987) -albumin parisuhteen päättymistä puiva hymni sai nyt Max ”Mighty One” Weinbergilta tymäkän kannutuksen. Mukava pala oli myös This Hard Land, jonka Bruce omisti samaa nimeä kantavalle suomalaiselle faniklubille. Perinteeksi muodostunut sign request -osuus  tarjosi väkevän version Pink Cadillacista, joka erottautui muista kylteistä sillä, että siinä oli vain auto vaaleanpunaisella pahvilla. Samoin  aniharvoin veivattu From Small Things (Big Things One Day Come) oli raikas toive. Kipalehan löytyy levytettynä vain Dave Edmundsin mainiolta D.E. 7th -albumilta. Kylttipyynnöt tuleva hc-faneilta, jotka osaavat toivoa juuri biisejä, jota ei ilmeisimmin soiteta.

Bruce Springsteeen & The E Street Band

Muuten Brucen setti oli aika yllätyksetön. Darlington County ja Two Hearts nousivat esiin kuten Patti Smithille kyhätty Because the Night. Olisin toivonut enemmän rohkeampia valintoja vaikka Nebraska (1982) tai lähes hyljätyltä Human Touch (1992) -albumeilta. Waitin’ on a Sunny Dayn aikana Bruce nappasi lauteille hädin tuskin 10-vuotiaan pikkupojan, joka sai vetää kertosäkeet koko areenalle. Illan sympatiapisteet oli jaettu. Keikan perussetin päättänyt Land of Hope and Dreams on ottanut komeasti finaalipaikan ja vie E Street junan pienelle huilille ennen runsasta encorea. Jälkilöylyt tarjosivat viisi kappaletta, joista ensimmäisen Bruce esitti akustisesti soolona. Bruce kaivoi vielä yhden yleisökyltin esiin: Queen of the Supermarket on monen parjaama Bruce-viisu, mutta nyt siitä kuultiin riipaisevan kaunis versio. Bruce itsekin huikkasi ”A Masterpiece”.

Kiertueelta on kantautunut mutinaa, että Bruce ja kumppanit ovat heittäneet rutiininomaisia vetoja, mutta eilen Bruce oli vilpittömän hyvällä tuulella ja bändi hieman kauhtuneenakin trimmattu. Wrecking Ball -kiertue on kestänyt vuoden ja koko tellus on kierretty ympäri. Europpassakin ollaan jo toista kertaa. Ihme, että eläikää lähestyvä karavaani jaksaa kulkea. Ehkä eilisen pirteyden takana on uusi ympäristö. Bruce on rampannut pääosin stadioneilla, koska massaa riittää koko universumista kuulemaan rockin evankelistaa. Intiimi areenakeikka oli näin olen harvinaista herkkua. Turkuhalli osoittautui kelpo mestaksi ja asettui jopa Hartwall areenan edelle. Viime kesän stadionkeikan hinta 69€ oli kääntynyt toisin päin. Nyt G-katsomosta maksettu tiketti maksoi 96€, mutta väkeä oli vajaa neljäsosa vähemmän kuulemassa. Ihan kohtuullista. Eilinen ei nouse viime kesän klassikkokeikan edelle, mutta pätkii joitain aikasempia vetoja. Eipä Bruce ole vielä koskaan pettänyt eikä tule pettämään, koska mies on ahkera, tunnollinen ja itsekurin omaava ammattilainen. Epäilemättä mies poksuttaa niin kauan kuin veri virtaa suonissa. Turun ensimmäisen keikan arvoa nostaa edellä mainittu Bruce-kirja. Luepa miehen tarina ja loppuunkin kalutuista biiseistä löytyy uutta henkeä, kun tietää taustalta jonkun hauskan anekdootin.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki 31.7.2012

Silhuetissa jäntevä hahmo seisoo kevyessä haara-asennossa, kädessään Telecaster-kitara ja taustalla avautuu ihmismeri. Hahmo kääntyy ja nostaa kädet ylös ja kymmentuhatpäinen yleisö lainehtii aalloissa. Tämä mies lavalla on pomo.

Vuonna 1949 New Jerseyn Freeholdissa, jota myös fariseusten seurassa kutsutaan luvatuksi maaksi, syntynyt Bruce Springsteen on ehkä kaikkein kirkkain helmi ja todiste siitä, että rock on ikuinen nuoruus. Iästä huolimatta. Springsteenin poikkeuksellinen lahjakkuus ja tarmokkuus huomattiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja ensiksi levy-yhtiön mestarit yrittivät leipoa miehestä folk-tähteä Bob Dylanin tapaan. No, olisi Springsteen siihenkin muottiin taipunut ja sittemmin todistanut taitavansa myös folkin muutamalla albumilla. Springsteen loi kuitenkin oman tyylilajinsa heartland rock, johon on toki muitakin liitetty Tom Pettya ja Southside Johnnya myöten. Springsteen on lajinsa ylivoimainen kuningas tai The Boss kuten häntä todella kutsutaan. Tämän lempinimen herra sai jo silloin kun stadioneille oli vielä vuosia matkaa. Mies nimittäin maksoi bändinsä jätkille palkan ja pomohan se on, joka lyö setelit käteen keikan jälkeen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä, jotka lähes kaikki tuntevat vain etunimeltä. On eräs Elvis ja tämä Bruce.

Eilinen konsertti Helsingissä oli Springsteenin neljäs kerta Suomessa, keikkoja on toki vuoden 2003 Rising-kiertueen tuplakeikka mukaan laskettuna viisi. Jokainen keikka on ollut mammuttimainen ja osoitus siitä, että Bruce Springsteen on syntynyt viihdyttämään yleisöä. Kolme tuntia on kulunut helposti ja huomaamatta. Joskus tunnin keikkakin voi olla tuskallinen kokemus, mutta Springsteenin seurassa ei ole sitä ongelmaa. Brucea ja mitä tahansa stadionsankaria pitää muuten aina kuunnella kentällä, katsomoiden penkit ovat jalkapallon katselua varten. Eilinen Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osuuden päättänyt Helsingin konsertti taisi saada Springsteenin kaikkien aikojen pisimmän keikan tittelin. Kellotin kestoksi 4h 10min. Keikan finaalissa oli venytyksen makua, mutta hurmoksellisessa tunnelmassa sen ei olisi toivonut loppuvan koskaan. Sitä todellakin yhtyi viimeisten biisien joukossa kuultuun Southside Johnny & The Asbury Jukes biisin sanoihin I Don’t Want to Go Home. Tämä biisi on muuten Steven Van Zandtin käsialaa.

Brucen taustalla hääräävä mestarillinen E Street Band on kärsinyt viime aikoina alkuperäisten jäsenten kadosta. Ensiksi menehtyi Danny Federici ja vuosi sitten myös Clarens Clemons siirtyi saksofoneineen ikuisten muistojen bändiin. Clemonsia saatiin korvaamaan veljen poika Jake Clemons ja hyvin jätkä päräyttikin. Ihan sinne eturiviin setänsä vakipaikalle ei rookie vielä päässyt, vaan veteli siellä muun torvisektion jatkeena. Pidemmissä sooloissa kuten Dancing in the Darkissa, pääsi Jake lavan keskiöön. Laskin lavalla soittaneen kaikkiaan 16 muusikkoa, joten voidaan puhua E Street Big Bandista. Tällä kokoonpanolla tavoitettiin niin gospel-tunnelmat kuin herkät folk-fiilikset. Ainoa ketä en havainnut lavalla oli Brucen vaimo Patti Scialfa.

Bruce aloitti kohteliaasti sanomalla hyvää iltaa suomeksi ja näytti olevan hyvässä kondiksessa muutenkin. Eipä sitä neljän tunnin vetoja ihan keskenkuntoisena vetäisikään. Miehen ääni kuulosti jopa paremmalta kuin viimeksi Tampereen Ratinassa 2009. Bändi on soittanut kiertuellaan runsaasti John Fogertyn tuotantoa ja Helsingissä saatiin kuulla ensi kertaa Rocking All Over the World. Springsteenin kynästä on lähtenyt niin monta omaa mestariteosta, ettei covereita tarvitsisi soittaa lainkaan. Brucepa kunniottaa rock-historiaa ja haluaa esittää sellaisia viisuja jotka ovat olleet hänelle merkittäviä esikuvia uran alussa ja omaa tyyliä luodessa kuten Detroit Medleyssä ja konsertin päättäneissä Twist & Shoutissa kuultiin. Jackie Wilsonin tunnetuksi tekemä (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher sai sellaisen messiaanisen käsittelyn, että Olympiastadion oli nousta ilmaan. Tällä coverilla tehtiin tosin niitä minuuttejakin keikkaan, mutta ansaitusti.

E Street Band esitti reilu 30 biisiä ja jos biiseistä laskee sämplet ja pätkät mukaan, on määrä liki 40. Ja etenkin jos huomioi vielä ne 5 bisiiä, jotka Bruce veti yksistään ennen varsinaisen keikan alkua. En nähnyt tätä lämmittelyä, sillä tähtäsin vasta oletettuun aloitusaikaan, joka piti olla klo 19. Keikka tosin alkoi vasta 19.48. Springsteenin keikoilla on ollut jo perinteistä, että yleisö heiluttelee pahvilappuja toivebiiseistä, joita maestro sitten aina yllätykseksi noukkii lavalle. Tällä kertaa Bruce nappasi kiertueneitsekasteen saaneen Light of Dayn ja veti sen kuin tosta vaan bändin kanssa. E Streetin Bandin keikkakunto on aina ollut tunnetusti kova ja jokaiselle kiertueelle on treenattu iso satsi biisejä soittokuntoon. Tässä täytyy nyt kuitenkin tuottaa pieni paljastus, sillä  kuulemma  ennen konserttia Springsteenin apurit jakavat toivebiisipahveja hardcore-faneille. Tosin tämä on tietoa kylän miehiltä, eikä tarkkaa omin silmin nähtyä todistetta asiasta ole.  Hyvinkin voin uskoa tätä väitettä. Käsikirjoitetaan ne teatterinäytelmätkin. Tärkeintä, että yleisö viihtyy. Toki siellä on varmasti sydämestä omin käsin tehtyjä pahvilappuja.

Omiksi suosikeiksi keikan sadosta nousivat ikihyvä The Night, väkevästi vedetty Prove it All Night, harvoin livenä kuultu Darlington County, Because the Night, missä Nils Lofgren pääsi näyttämään kitarasoolotaitonsa  ja aina yhtä vaikuttava Clarens Clemonsin bändiin liittymisen ajoista kertova Tenth Avenue Freeze Out. Biisi keskeytettiin tyylikkäästi ja The Big Man sai Screenillä oman ansaitun muistohetkensä. Uudesta tuotannosta Shackled and Drawn jytisi parhaiten ja tietenkin varsinaisen keikan päättänyt Land of Hope and Dreams. Keväällä julkaistu Wrecking Ball -albumi on mielestäni yksi pomon kehnoimmista. Epätasainen kokonaisuus, joka on tuotettu tylsän keskitien rockiksi ja kun biiseihin ei olla saatu tarpeeksi ideaa on tungettu epäluontevaa irkkupoljentoa, vaikka toki Brucella onkin puoliksi irlantilaiset juuret. Silti levyllä on hetkensä ja se on osoitus miehen tuotteliaisuudesta ja luovuuden ehtymättömyydestä. Ja mikä parasta uudet biisit toimivat livenä yllättävän hyvin.

Konserttilava on massiivinen, mutta koruton. Springsteenin keikalla on aina tärkeintä sisältö, eivätkä kolossiaaliset monumentit ja pyrotekniikat. Lavan toisessa kulmassa liehui Suomen lippu ja toisessa kulmassa oli itseensä kiertynyt Yhdysvaltain lippu. Olihan keikassa valtiovierailun fiilistä, sillä katsomossa istui ex-pressa Tarja Halonen. Se ei ollut ihme, että lopun hittiputkessa Tarjakin jammasi innostuneesti, mutta myös samassa seurueessa ollut Päivi Räsänen alkoi hillitysti heilumaan. Sisäasianministerin ekat kaksi tuntia meni kännykkää näppäillessä, vaikka evankelistaa olikin tullut kuulemaan. Bruce on luvatusta maasta ja omaa saarnaamisen suhteen profeetan taidot.

Nähdyistä Brucen keikoista eilinen spektaakkeli nousi kun nousikin vuoden 2008 Helsingin keikan ohi ja osoitti sen, että parhaimmillaan stadionkeikkallakin voi tuntea olevansa lähellä artistia, vaikka välimatkaa onkin 50 metriä. Bruce on syntynyt lähtemään ja esiintymään ihmisten edessä. Yhtä hyvin hän voisi vetää puolentoista tunnin hittiputkikeikan ja vetää hillot himaan, mutta kun laji on miehelle intohimo ja hinnoittelukin maltillista, ei voi valittaa. Kenttälippu maksoi 69€ eli sellaiset 17 euroa per tunti. Ei riistä tämä pomo.