Avainsana-arkisto: Ihme

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo 24.9.2013

by

Jos viime viikkoinen Kauko Röyhkän ja Nartun salikonsertti ja erityisesti ympäristö asetti ristiriitaisia tunnelmia, niin tänään tilanne oli huomattavasti parempi Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, minne tuoreen Eläköön -albuminsa kylkiäiseksi pystytetty Jonna Tervomaan kiertue saapui. Espoo sai olla tourin kärkipäässä ja pienestä alkukankeudesta huolimatta illasta kehkeytyi miellyttävä ilta. Ensinnäkin Louhisalista oli tehty Louhi café. Tunnelmallisen klubiympäristön kaltaista tilaa ei salista saatu, mutta iso askel otettiin Sellosalin kankeudesta. Nimittäin Louhisalin penkkirivejä oli poistettu niin, että lattialle oli kasattu 15 pöytäryhmää, missä jengi saattoi istua kuin ravintolassa. Etuoikealla sijaitsevasta baarista saattoi tilata juomia keikan aikanakin. Tämä on poikkeuksellista konserttisali-iltamissa. Itse tosin saavuin tapojeni mukaan viime tippaan, jotta piti istua katsomon takaosaan. Sieltä onkin hankalampi piipahtaa baarin puolelle, joten tämä keikka mentiin kuivin suin. Muuten mentiinkin konserttisalin protokollan mukaan. Keikka alkoi klo 19 ja jengi istui hissukseen, kylläkin kappaleiden välissä innokkaasti taputtaen. Jonna totesikin parin ekan biisin jälkeen: ”Kiesus, että ootte hiljaa… tähän sopisi yskimistauko”. Siihen joku yskäisikin. Jonna oli muutenkin puheliaalla tuulella ja höpötteli mukavia itseironisia läppiä.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Tervomaa lupaili keikan kattavan pääosin uuden albumin biisejä. Ja niinhän siinä kävikin, että uusi platta soitettiin läpikotaisin. Keikka alkoi hienosti hauraasta hitaasti uljaaksi teokseksi kasvavalla Vastaranta -biisillä. Kakkosena kuultu Tulta päin haki muotoaan ja osoittautui uutukaisen vähiten kiinnostavammaksi biisiksi. Sitten olikin vuoro parilla vanhemmalla rallilla. Parempi loppu (2007) -albumilta kuultiin Läpikulkumatkalla ja heti perään road-biisien äiti Tänään lähdetään, joka sai yleisön kaivamaan kännykkäkameroitaan tähtäysasemiin. Hassu yhteensattuma meikäläisen keikkakokemusten lähihistoriassa, sillä  Jonna kertoi biisin tuovan mieleen Kauko Röyhkän ja yleisö hörähtikin kun Jonna jatkoi mielikuvan olevan nuoren naisen fantasiaa. Niin. Jonnahan on vasta 40 -vuotias nuorukainen. Meno jatkui rapsakkaasti, kun Halo (2004) -pitkäsoiton klassikko Se ei kuulu mulle sai yleisön jo laulamaan hoosiannaa, tosin Jonnan kannustamana.

Jonnan ääni oli kunnossa. Ääni tuntuu iän myötä vaan saavan entistä enemmän karismaa, sitä käheyden ja puhtauden harmoniaa, joka on suomalaisten naislaulajien joukossa poikkeuksellista.  Jonna joutui kuitenkin kostuttamaan kurkkuaan tiuhaan välihuikilla. Taitaa useamman vuoden keikkatauko vaatia vielä rutiinia. Keikka jatkui kuitenkin tasokkaalla uudella materiaalilla. Täällä ei ole mitään nähtävää osoittautui levyversiota rikkaamaksi. Mainio Kirkonrotat vei Jonnan lapsuuden maisemiin Forssaan ja se Sydän-Hämeen verkkaus hohkaakin Jonnan esiintymisessä positiivisena harkitsevaisuutena. Helmiä ja Sikoja -leffaan tehty Juice Leskis-tulkinta Rakkauden haudalla on kasvanut kestäväksi Tervomaa-klassikoksi. Sitä kuulee mieluummin kuin alkuperäistä.

Uuden levyn tarttuvampia ralleja oleva Ihme aloitti menevämmän osuuden, jota jatkoi Aika kultainen ja ehkä Jonnan discoin biisi Yhtä en saa, joka on kansalle tuttu hitti kakkosalbumilta Neljä seinää (1999). Tuoreen tulkinnan sai myös  Et tahdo tietää, joka on ehkä Jonnan uran punkeimpia, vaikkei punkista sinänsä ole kyse. Biisin sanoituksessa on vaan jotain poikkeuksellista kaunistelematonta suoruutta. Ja kappas, siihen osui myös täysin vahingossa tapahtunut mikkitemppu. Mikrofoni oli pudota statiivilta, mutta hyvillä reaktiolla varustettu Jonna nappasi mikin käteen ja hämmensi itsensä ehkä enemmän kuin yleisön.

Jonna Tervomaan historia on pitkä. Matkaa on taitettu tenavatähteydestä saakka, mutta varsinainen aikuisiän ura on sekin kestänyt jo 15 vuotta.  Jonna teki yhteistyötä pitkään Jussi Jaakonahon kanssa ja parivaljakosta tuntuikin kehkeytyvän jotain ikiaikaista. Työparin viimeinen yhteinen tuotos Parempi loppu -albumi oli kuitenkin päätepiste tai alku pitkälle tauolle, joka toivottavasti ei ole pitävä. Menneisyys sikseen. Nyt Jonna on palannut kuuden vuoden tauon jälkeen kehiin ja ilman Jaakonahoa. Uusi albumi on synnytetty uusin voimin ja tuottajaksi on valittu Eppu Kosonen, jolla on historiaa mm. Samuli Putron kanssa. Ensireaktio uuteen albumiin ei ollut estoton. Ensi singejulkaisut olivat lupaavia, mutta kokonaisuuden sulattaminen on vaatinut enemmän aikaa kuin aikaisemmat. Nyt puhuu kuitenkin Jonna Tervomaa -fani.

Louhisalin keikka mursi ennakkoluuloja ja todisti, että uudet biisit toimivat elävänä väkemämmin kuin ehkä hitusen keskitempoiseksi jääneessä albumituotannossa. Uusi bändi on toimiva ja ei eroa paljoa edellisestä kokoonpanosta. Kitaristi Jaakko Murros on Jonnan sanoin kitaransoiton tohtori ja ei häviä Jaakonaholle. Basisti Mikko Määttä ja rumpali Santeri Saksala luovat turvallisen pohjan, johon kosketinsoittaja Jere Ijäksen on helppo sormeilla biisien lihalliset osuudet. Uusi kokoonpano ei yllättänyt, mutta toi kuitenkin uskoa, että muutos on hyväksi – kenelle tahansa.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Keikka kesti  puolitoista tuntia ja onneksi ilman väliaikaa. Saatiin kuulla eheä lauluilta, jota Jonna Tervomaan bändi lopetteli uuden levyn sinkkujulkaisuilla. Minä toivon sai jengin jo taputtamaan alkutahdeista lähtien. Uuden albumin kirkkain helmi Tikapuut, johon muuten Mika Ronkainen on tehnyt vuoden parhaan lähihoitaja-aiheisen musiikkivideon, toimi yllättäen rankempana kuin levytettynä ja parempana. Varsinaisen setin päätti kestosuosikki Myöhemmin.

Jonna Tervomaa huilasi kuusi vuotta. Se on pitkä aika. Toki mimmi teki erilaisia projekteja ja teki satunnaisesti pienimuotoisia keikkoja. Silti tauko on tehnyt hyvää. Jos käy tietyn tien päähän, on hyvä ottaa henkeä ja tarkastella elämää muilta kanteilta. Ja niitä riittää. Uusi albumi ei voittanut kestoihailijaa heti puoleensa, mutta antoi merkin, että uusiutuminen on paikallaan. Harvoin sitä ottaa askelia taaksepäin, korkeintaan sivuaskelia, jotka kuitenkin lopulta vievät eteenpäin.

Varsinaisen setin päätteeksi bändi kävi takahuoneessa piipahtamassa pienellä tauolla, kunnes yleisö taputti soittajat takaisin lauteille. Jonna manaili amatöörimäisyyttä, kun ei ollut varannut vettä takahuoneesen. Encore alkoi siis vedenjuonnilla, johon Jonna toivoi lisää aplodeja. Tiistai-ilta päätyi hienoissa tunnelmissa. Jälkisoitot aloitti uuden albumin tyylikäs Saa kukoistaa ja sitten laitettiinkin hetkeksi puntit lepattamaan Päästä yli -biisin voimin. No, ei siellä penkkirivissä sen kummempaa yltymistä lahkeissa tapahtunut. Viimeisenä kuultiin myös uutuusalbumin päätävä kaunis Lopulta aina. Se oli tyylikäs päätös keikalle – ja paljon parempi kuin loppuun kaluttu Suljettu sydän, jota jengi varmasti odotti, mutta ei kuultu mitään muutakaan raitaa läpilyonnin tehneeltä esikoisalbumilta. Jonna elää tässä hetkessä. Paluu oli odotettu ja lunastettu.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone, Äkäslompolo 10.4.2013

by

Muutama viikko sitten tarttui Stockmannin levyosaston poistokorista käteen Pave Maijasen Kaikki nämä vuodet – boxi. En tuntenut ihan samaa intoa kuin Kristoffer Kolumbus aikoinaan, mutta joka tapauksessa plattapaketti lähti matkaan tuopin hinnalla (6,95€). Ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Paven tuotantoon on Mistakes -yhtyeen hitti Pidä huolta, joka oli Maijasen ässäkortti punkin jälkeiseen uuden aallon pöytään 1980-luvun alussa. Hieman myöhemmin kukaan suomalainen ei voinut olla kuulematta Lähtisitkö -herkkishittiä eikä niitä muitakaan iskelmäpoppishittejä, joita mies on puskenut eetteriin vuosien varrella. Pave ei tehnyt silloin suurinta vaikutusta, ei vienyt mukanaan, mutta nyt levyboxi pakotti ottamaan selvää millaisen tien mies on matkannut. Jos levylöytö oli munkki, niin sain vielä sokerikuorrutuksen päälle, kun Äkäslompolon keikkakartta kertoi Paven saapuneen sattumoisin seuduille konsertoimaan.

Pave aloitti muusikon työt jo 1960-luvulla, joista maineikkain rooli oli toimia Pepe & Paradisen basistina. Sitten koittikin Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin (joka on kansalle paremmin tuttu Sielun veljien kannuttajana)  kanssa lyhytaikainen supertrio Rock’n’Roll Band, jonka riveissä Pave tulkitsi yhden kaikkien aikojen komeimmasta kotimaisista rock-biiseistä I’m Gonna Roll. Seuraava remmi ei hävinnyt edelliselle, sillä Pave laittoi Albert Järvisen ja Ippe Kätkän kanssa hynttyyt yhteen, josta syntyi The Royals. Pave on armoitettu muusikko, mutta myös arvostettu tuottaja. Jos tuottaa mm. Wigwamin Nuclear Nightclubin, Hurriganesin Fortissimon ja kolme ensimmäistä merkittävää Dingo-albumia, niin sitä voi luokitella itsensä Suomen Steve Lillywhiteksi.

Ylläksen kaivohuoneen lauteet narahtivat, kun Pave Maijanen tasan puoli yhdeksän istui baarijakkaralleen. Pave innostui hehkuttamaan aikaista aloitusaikaa, sillä varttuneempana kaverina ei jaksa aloitella keikkoja enää puolen yön jälkeen. Pave kertoi hauskan anekdootin missä Juice Leskinen oli kuitannut aikoinaan keikkajärjeställe, joka oli pyytänyt aloittamaan 00.30, että tilasitteko minut 4. vai 5. päivä soittamaan. Siihen loppui neuvottelu ja Juice soitti edellisen vuorokauden puolella.

Pave Maijanen on Suomen pop-taivaan aatelinen, miehellä on hienostunut ilme niin viimeistellyssä habituksessaan kuin kuulaassa tulkinnassaan. Välispiikeissäkin hohkaa herrasmiehen kohteliaisuus. Hovi ympäriltä tosin puuttuu, sillä Pave esiintyi yksin ja hoiteli miksauspöydän ja osittain valotkin siinä samalla. Tilaisuus oli show & dinner -tapahtuma, mutta keittiön mennessä tukkoon, sai esitystä katsoa syömättäkin. Vajaa satapäinen yleisö oli esiintyjän ikäluokkaa ja yllättävän aktiivinen osallistumaan Paven laulatuksiin.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Keikka alkoi Lilja, ruusu ja kirsikkapuu –suomennoksella englantilaisesta kansansävelmästä Scarborough Fair, jonka teki suurelle yleisölle tunnetuksi Simon & Garfunkel -duo. Heti kärkeen Pave osoitti olevansa sekä laulajana että akustisen kitaransa kanssa hyvässä kuosissa. Ohjelma jatkui Elämän nälkä -biisillä ja Paven ensimmäisellä omalla singellä Fever (1975), joka on cover Little Willie Johnin klassisesta alkuperäiskappaleesta. Maijasen edellisestä soololabumista on kulunut kolme vuotta ja Kaikessa rauhassa on nimensä mukaisesti jäänyt pimentoon. Levyltä kuultiin pari biisiä, joista Rikkinäinen villasukka jäi kepeänä mieleen.

Pave on ollut tuottelias lauluntekijänä, mutta tuottajuus ja kumppanuus muiden eturivin artistien kanssa oikeuttaa hänet myös heittämään versioita toisten biiseistä. Valinnat eivät olleet lainkaan hassumpia. Pääsääntöisesti illasta jäi fiilis, että Pave oli funtsinut huolella mitä yleisölleen soittaa. Keikalla oli selkeä dramaturgia ja se toimi hienosti. Hectorin Juodaan viinaa johdatti välihuikkaan, johon Pave humoristisesti kehotti yleisöä useampaankin otteeseen. Samaan laariin asettui oma hitti Jano. Dingon Levoton tuhkimo sai yleisön naiset ulvomaan, ei luonnostaan, vaan käskystä, mutta vuorovaikutteisuus toimi hyvin. Humoristin perikuva Pave ei koskaan ole ollut, mutta yllätti senkin suhteen, kun vetäisi Tuhkimosta Pietarinkatu Oilers-version vitsiksi väännetyillä sanoilla. Kunnian Pave soi sanoista Sakari Kuosmaselle, mutta täytyypä todeta Pavelle, että keikkakepillä on luotettavaa tietoa, sillä pelleilysanojen isä on oikeasti Jope Ruonansuu. Näin hän itse kertoi.

Keikka jatkui covereilla, joista Mercury Blues soi hitusen väkinäisenä Pakko saada BMW-versiona. Sen sijaan yllättävä stygevalinta oli Kari Peitsamon  Kauppaopiston naiset, joka pisti kelaan mikä on Peitsmon ja Maijasen yhteys. Kaukana ovat toisistaan, mutta hilpeän version Pave kuitenkin soitti. Pidä huolta sai riisutun, mutta arvonsa mukaisen version. Sen perään uudempi biisi Ihme tuntui kesyltä. Sitten koitti illan kohokohta, kun I’m Gonna Roll pamahti. Pitäisi ehkä sanoa tussahti, sillä sen verran herkkä versio kuultiin jytästandardista. Keikan loppusuoralle lähdettiin oivilla cover-valinnoilla. Enpä olisi uskonut kuulevani Pave Maijaselta kelpo versioita Doors-klassikko Roadhouse Bluesista tai Little Featin Teenage Nervous Breakdownista.  Malja täyttyi Maijashiteistä Ikävä, Lähtisitkö ja Jos tahdot. Viimeisenä ennen encorea Pave soitti keski-iän ylittäneeseen yleisöön napsahtaneen Ystävän laulun, joka on ties kuinka monen versioima venäläissävelmä ja tietenkin Junnu Vainion sanoilla.

Pienen breikin jälkeen Pave yllätti. Se ei pelaa joka pelkää, sanotaan. Yksi universumin tärkeimmistä biiseistä John Lennonin Working Class Hero sai Paven käsissä tuoreen suomennoksen Aikamme tarvitsee sankareitaan. Jestas, käännöshän pelitti, ja tulkintakin olisi saanut Lennonin nyökyttelemään. Keikka päättyi Paven sanojen mukaan  perinteiden mukaisesti Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä -iskelmäklassikkoon. Ei voinut ilta letkeämmin päättyä. On kova laji soittaa yksin 1h 50min keikka, mutta Maijasen Pave teki sen kivuttomasti ja osoitti kattavalla setillään ja hiotulla esiintymisellään olevansa tyylitajuinen artisti, kelpo kitaristi ja erityisesti huima sovittaja. Kaikesta kuulemastani pidin, mutta todennäköistä, että Maijasen meno jatkuu edelleen kaikesssa rauhassa pienissä kuppiloissa. Vaikka Kirka nousisikin haudastaan, Mestarit-areenakiertuetta emme enää kaipaa.