Manserokin vaikutuspiirissä kasvaneelle katse muualle Suomeen oli joskus kapeakatseinen, mutta aika ajoin muualtakin ja etenkin pohjoisesta tuli myös kiinnostavia kokoonpanoja. Juliet Jonesin Sydän teki 1980-luvulla minusta yhtyeen suuren ystävän. Hieman myöhemmin Haukiputaalta, Oulun kupeesta, ponnisti Aknestik, jonka nimi kuulosti punkyhtyeeltä, mutta musiikki oli puhdasta helisevien kitarasoundien indie-poppia, vähän samaan tapaan kuin Poverty Stinksillä, mutta selvällä suomen kielellä. Aknestik oli hieman outo lintu, mutta kiehtovasti erilainen.

Aknestik ei ole levyttänyt 25 vuoteen, ja keikkataukoakin yhtye on pitänyt vuosikausia. Nyt yhtyettä on nähty jälleen kiertueella juhlistamassa 40-vuotista taivaltaan ja rakkauden ilosanomaa. Isoja kaupunkeja kolunnut syyskiertue osui myös Tapiolan kulttuurikeskukseen. Torstai-ilta taisi verottaa keski-ikäistä väkeä, sillä aivan täyteen sali ei tullut. Keikan alussa vaikutti siltä, ettei istumasali ole aivan oikea paikka Aknestikille, mutta hatunnoston arvoisesti bändi hivutti hiljalleen yleisön puolelleen. Eipä se ole yhtyeen vika, jos yleisö Espoossa on hitaasti lämpiävää.

Aknestikista välittyy selkeästi yhteen hiileen puhaltava kollektiivi, vaikka Jukka Takalo keulahahmona ja soololevyineen on usein yhtyeen näkyvin kasvo. Yhtyeen ytimen muodostavat laulaja-kitaristi Jukka Takalo, kitaristi Kai Latvalehto, kitaristi Vesa Kupila, rumpali Mikko Rautalin ja basisti Maako Härönen. Toisilleen veljellisesti velmuilevia, mutta myös aidosti toisistaan välittäviä ja halauksia jakavia jamppoja.

Aknestikin musiikki on kitaravetoista, tarttuvaa suomipoppia, jota Jukka Takalon tunnistettava lauluääni johdattaa. Kappaleissa on kansan syviin riveihin uppoavia laulumelodioita, jotka ajoittain muistuttavat Yön lauluja, mutta filosofisemmalla otteella. Sävelet ovat pitkälti Takalon ja Latvalehdon kynästä, sanat taas Takalon. Niissä on ideoita, tunnistettavia havaintoja, vuoroin runoutta ja vuoroin latteuksia, minkä vuoksi yhtyeen musiikkia on kuvailtu naivistiseksi.

Aknestik soitti miltei parikymmentä biisiä, ja mukaan mahtuivat kaikki hitit mutta myös muutamia harvinaisuuksia. Encore omistettiin kokonaan lainakappaleille. Keikan alussa kuullun Jokapäivän alkujamittelu lupasi hyvää, mutta itse kappale hukkui vielä yleisön jäykistelyyn, josta välittyi odotus: milloin soitatte sen Suomirokkia?

Poplaulu 90, hauska viittaus R.E.M. Pop Song 89 -kappaleeseen, sai jo nostettua virettä salissa. Sata vuotta kaivossa on naivismin ja nerokkuuden riemuvoitto, joka ärsyttää ja kiehtoo samanaikaisesti. Metässä-laulun kävi tulkitsemassa rumpali Mikko Rautalin, kun muut kappaleet ennen encorea veti Jukka Takalo. Encoressa Rautalin lauloi Julkkareita, ja Kai Latvalehto puolestaan veti ihan kelvollisen tyylikkäästi The Curen Just Like Heavenin.

Ainoastaan, toistaiseksi veti hittibiiseistä isoimman korren. Suomirokkia saatiin, mutta se jäi kesymmäksi kuin odotin. Se on nostalginen pläjäys, mutta kappaleen ongelma on se, että sen kuultuaan eniten koskettaa se hetki, kun kaivataan Kasevaa, Kollaa Kestää -yhtyettä, Kebaa ja Noitalinna Huraata.

Aknestik vei pirteästi matkalle 1990-luvulle ja omiin huippuvuosiinsa. Samalla keikka muistutti, että suomirokkia osataan tehdä muuallakin kuin Mansessa. Vähän samaan kategoriaan kuuluu SIG, joka rikastutti suomalaista musiikkikenttää Raisiosta käsin.

Aknestikin keikka oli hallittu, hyvin soitettu ja täynnä vilpitöntä rakkautta. Keikan päätteeksi Jukka Takalo kävi jakamassa halauksia yleisölle, ja sain siitä myös oman osani.

Settilista:

Jokapäivä, Poplaulu 90, Toukokuussa, Sata vuotta kaivossa, Maailma on naisia puolillaan, Loppuelämä, Vien sun sydämen pohjoiseen, Metässä, Yölaulu, Kaksi kaupunkia, Onni, Ainoastaan, toistaiseksi, Jäänmurtaja, Avaruuden aikataulut, Suomirokkia, Haukipudas – encore – Rakkaus, Just Like Heaven, Jokainen on vähän homo