Aikaisemmin Hartwall Arenana tunnettu Helsinki-halli on nykyään nimeltään uuden pääsponsorinsa mukaan Veikkaus Arena. Venäläisomistukseen joutunut halli jäi Ukrainan sodan syttyessä pakotteiden vuoksi yli kolmeksi ja puoleksi vuodeksi tyhjilleen, ja tämä vaikutti merkittävästi kansainvälisten tähtiartistien vierailuihin pääkaupunkiseudulla. Toisaalta myös Peräpohjola menetti välietapin roolinsa artistien lopetettua keikkailun itänaapurissa.

Lenny Kravitzin kiertuereitti kulkee Baltian maiden kautta pohjoiseen, ja Suomi sopii hyvin matkan varrelle ennen siirtymistä Ruotsiin. Tämä reititys voisi muidenkin artistien osalta vaikuttaa positiivisesti konserttitarjontaan tulevaisuudessa, sillä perinteinen itään vievä tie ei ole aukeamassa pitkään aikaan.

Oli pieni yllätys, että Lenny Kravitz esiintyi keskikesällä sisäareenalla eikä esimerkiksi Porin Jazzissa, jonne artisti olisi sopinut täydellisesti ja vetänyt Kirjurinluodon täyteen. Veikkaus Arena vetää sekin 15 000 katsojaa, ja halli oli käytännössä loppuunmyyty. Oman ostopäätökseni tein varsin viime hetkellä, tuntia ennen show’n alkua, jolloin jäljellä oli enää muutamia irtopaikkoja. Lämmittelijänä tominut DE’WAYNE jäi siten näkemättä. Päädyin sivukatsomoon, josta oli suora näkyvyys lavalle, mutta myös turhankin suora kuuluvuus korviin. Lähdin paikalle ilman korvatulppia, ja se oli virhe, sillä soitto oli miksattu aivan liian kovalle.

Löysin Lenny Kravitzin jo hänen esikoisalbuminsa myötä. Se oli aikaa, jolloin CD-levyt elivät nousukauttaan ja digitaalisuus alkoi tehdä vääjäämätöntä läpimurtoaan. Lenny Kravitz oli raikas tuulahdus musiikillaan, jossa soivat retrohenkisesti soul, funk ja rock menneiltä vuosikymmeniltä. Toisaalta hän oli juurevampi versio suuresti arvostamastani Princestä niin olemukseltaan kuin laulusoundiltaankin.

Let Love Rule (1989) oli lupaava, mutta Mama Said (1991) sisälsi jo monta klassista hittiä ja herätti suuren yleisön kiinnostuksen. Varsinainen jackpot oli kuitenkin Are You Gonna Go My Way (1993) -albumi ja sen nimikappale tarttuvine kitarariffeineen. Siitä ei voinut alkaa kuin alamäki, mutta ei kuitenkaan niin jyrkkä, etteikö Lenny olisi pysynyt tuotteliaana läpi vuosien. Viimeisin tuoreita lauluja sisältävä albumi Blue Electric Light on vain parin vuoden takaa. Albumikokonaisuudet ovat myöhemmällä uralla jääneet valjuiksi, mutta yksittäisten kappaleiden joukossa onnistumisia on tullut tasaisesti.

Näin Lenny Kravitzin ensimmäistä kertaa lavalla, vaikka hän on käynyt Suomessa useita kertoja. Vähissä välispiikeissään hänen hehkutuksensa Helsingistä tuntui aidolta. Nykyään maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi yhdysvaltalaisartisteilta odottaa helposti myös poliittisia kannanottoja, mutta Lenny oli ainoastaan rakkauden sanansaattaja. Liian kovasta volyymista huolimatta kokemus oli positiivinen, ja Lenny Kravitz yhtyeineen todisti olevansa livenä jopa parempi kuin levyllä.

Kravitzin bändi on kova. Kitaristi Graig Ross on kulkenut hänen rinnallaan jo 35 vuotta. Muu yhtye koostuu tuoreemmista tapauksista. Basisti The Wolf ei hämmentynyt, kun Lenny tarttui välillä itse bassoon multi-instrumentalistin varmuudella. Rumpali Jas Kayser sai illan suurimmat aplodit, sillä jazz-taustan omaava soittaja piti homman hienosti kasassa läpi konsertin. Lisäksi kokoonpanoon kuuluivat kosketinsoittaja, puhallintrio ja kaksi taustalaulajaa.

Lenny on siitä mielenkiintoinen artisti, että vaikka hänen musiikkinsa on pastissia eri lajityypeistä, hän on silti tunnistettavan omaääninen. Illan setti sisälsi lähes parikymmentä kappaletta, ja vain muutama niistä jäi hieman piippuun. Bring It On tavoitteli heti kärkeen Led Zeppelinin henkeä, mutta ei saanut lahjetta vipattamaan. Sen sijaan Dig In säväytti eri tavalla, TK421 funkkasi lujaa ja lopulta Always on the Run päästi irti. Stadionhenkistä pehmorockia ja yhteislaulua tarjosi Stillness of Heart, ja tanssittavimmat hetket muodostivat peräkkäin kuullut Low ja The Chamber. Herkimmät hitit Believe, Again ja It Ain’t Over ’Til It’s Over todistivat, että klassinen rock saa toimivaa vastapainoa pehmeämmistä soundeista. Illan päätti luonnollisesti areenan räjäyttänyt Are You Gonna Go My Way, jonka jälkeen saatiin vielä saattolauluna Let Love Rule.

Lenny Kravitz tarjosi toisaalta odotetun, mutta samalla positiivisesti yllättäneen keikan. Hän ei ole vielä väsähtänyt artisti, vaan edelleen täynnä elinvoimaa ja todiste, että sielukas kitararock ei kuole koskaan. Sivukatsomosta pääsi näkemään hänen reipasta liikehdintäänsä eri tavalla kuin permannolta. Tiettyä rokkidiivamaisuutta hänessä on, mutta ketäpä kiinnostaisi mennä katsomaan tavallisen Reiskan tallustelua. Karismaatinen Lenny käveli harkituin askelin lavalla kuin catwalkilla ja huolehti siitä, että huomionsa sai yleisö areenan joka puolella. Niin ammattilainen tekee.

Settilista:

Bring It On, Dig In, TK421, What the… Are We Saying?, Always on the Run, Live, Fields of Joy I Belong to You, Stillness of Heart, Believe, Honey, Beyond the 7th Sky, Low, The Chamber, It Ain’t Over ’Til It’s Over, Again, American Woman, Fly Away, Are You Gonna Go My Way – encore – Let Love Rule