Guns N’ Roses (US), The Darkness (UK) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 1.7.2017

Saiko Guns N’ Roses kunnian soittaa Kantolan tapahtumapuiston jäähyväisissä? Päättyikö massatapahtumien elinkaari Hämeenlinnassa tähän? Kantolan entinen keksitehtaan alue veti kolmena peräkkäisenä kesänä väkeä tuplasti enemmän kuin kaupungissa on asukkaita. Hämeenlinna, tuo viehättävä järvien ympäröimä kaupunki, täynnä kiehtovaa historiaa, kivoja ihmisiä ja HPK, ja jonka sijainti on logistisesti optimaalinen isojen kaupunkien keskellä. Kaikki oli lähtökohtaisesti kunnossa. Onko nyt kuitenkin aika hakata viimeinen naula arkkuun.

KantolaPari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.

Järjestelyt sössittiin huolella. Pahimmillaan sisään jonotettiin tunti. Itse tosin luikahdin ilman suurempaa jonoa juuri kun The Darkness oli loppusuoralla. Michael Monroeta en nähnyt lainkaan, vaikka pieni toive oli, että Makkonen olisi noussut pääesiintyjän vieraaksi. Baarista sain juomaa 45 minuutin venaamisen jälkeen, kun moni oli odottanut pitempään. Kiitos Gunnareiden, että aloittivat keikan tunnin myöhässä. Iltapäivälehdet välittivät uutista ihmisten kaljaraivosta, kun olut oli loppunut kesken. No, jotain hyvää siitä seurasi – vessoihin pääsi jonottamatta. Suomi on festivaalien suhteen takapajuinen kaljakarsinoiden maa ja asiaa ei auta konservatiiviset viranomaissäännöt. Helsingin olympiastadionia on ikävä. Lopu jo remontti. Stadion on sentään rakennettu massatapahtumia ajatellen vaikka samat karsinat sielläkin on.

AxlHarmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.

Kitaristi Slash on silinterihatussaan rock-historian tunnistettavampia karaktäärejä. Duff McKagan on oleellinen osa bändiä ja Smack-paidassaan keräsi faneilta sympatiapisteet. Duffin tulkinta The Damnedin New Rose -klassikosta raikasti iltaa kuin sadepisara nuutunutta tulppaania. Esikoisalbumin kappaleet toimivat kautta illan hyvin, mutta muusta tuotannosta nousivat esiin eeppinen Estranged ja Yesterdays. Axel Rosen henkilökohtainen pakkomielle Chinese Democrasy jäi ilmestyessään täysin paitsioon, vaikka automatkalla Hämeenlinnaan yritin saada albumista epätoivoisesti otetta. Levyltä kuulluista kolmesta kappaleesta vain Better menetteli illan settilistassa. Chris Cornellin hiljattain tapahtunut poismeno oli surullista, mutta kunnianosoituksesta huolimatta Soundgardenin Black Hole Sun oli sopassa ylimääräinen sattuma.

GNRGuns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.

Kiitän kuitenkin Kantolan tapahtumapuiston kolmea kesää. Ilman tapahtumapuistoa en olisi nähnyt näin kovaa kolmikkoa. Nyt Kantola voi puolestani levätä rauhassa. Vai oliko se sittenkään tässä? Tuskinpa, sillä nurmikentän vuokra on Live Nationille nappikauppaa Olympiastadionin kustannuksiin verrattuna.

Näyttökuva 2017-07-03 kello 21.13.56

Earth, Wind & Fire (US), Eric Burdon & The Animals (UK), Level 42 (UK) @ Pori Jazz, Kirjurinluoto 20.7.2013

Paluu Kirjurinluodolle tapahtui koleassa kesäsäässä. Lämpötila oli kohtuullinen, mutta puuskainen tuuli laittoi luurangon rämisemään. Jos perjantaina areenalla oli vielä väljää, oli lauantaina vaikea löytää vapaata vilttipaikkaa leiriytyä. Päätinkin ottaa tarjottavan vastaan seisaaltaan ja niin läheltä kuin mahdollista.

Lauantain ensimmäinen kiinnostava artisti oli brittiläinen Level 42. Bändi on junnuvuosilta kovin tuttu. Taisin aloittaa bändin kuuntelun True Colours (1984) aikoihin. Nokkamies Mark Kingin – peukkubassottelu teki bändin popfunkjatsista persoonallisen ryhdikästä ja heidän uraa tuli seurattua muutaman vuoden ajan tiivistikin. Running in the Family (1987) on bändin isoin hittilevy ja sen jälkeen ilmestyneen Staring at the Sun (1988) jälkeen yhtye jäi paitsioon 25 vuodeksi. Kunnes luin uutisen, että Level 42 on liitetty Pori Jazzin ohjelmistoon. Lähes yllätyin, että bändi on vielä elossa. Keikkaa ei voinut missata.

Level 42

Level 42 @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Level 42:ssa on tätä nykyä kaksi alkuperäisjäsentä. Laulaja/basisti Mark Kingin ja kosketinsoittaja/laulaja Mike Lindupin lisäksi yhtyeessä soittavat kitaristi Nathan King, rumpali Pete Ray Biggin ja saksofonisti Sean Freeman. Kahden ensimmäisen biisin ajan bändi haki alkulämpöä, mutta kun kolmantena biisinä soitettu Hot Water alkoi, en lainkaan ihmetellyt miksi olin aikanaan innostunut bändistä. Tämän päivän korvilla kuultuna Level 42:n levyt eivät saundeiltaan enää häikäise, mutta kyllä taas tuli todettua, että hyvät biisi paranee vanhetessaan kuin viini ja erityisesti livenä soitettuna niihin saattaa syntyä ihan uutta vääntöä.

Keikan aloitti tarttuva Heaven in My Hands ja kakkosena soi To Be With You Again, jossa Mike Lindupin falsetto saa paljon tilaa. Kingin ja Lindupin lauluvuorottelu on bändin tunnistettavimpia piirteitä peukkubassottelun lisäksi. Hyvän moodin nostaneen Hot Waterin jälkeen lähti vähän laiskemmin Rooted, jonka Mark King mainitsi vitsikkäästi tuoreeksi biisiksi, tosin seitsemän vuoden takaa julkaistulta albumilta Retroglide (2006). Level 42 ei siis ole enää viimeisenä parina vuosikymmenenä ollut kovin tuottelias. Telakalla bändi oli täysin vuodet 1994-2001. Seuraavana kuultu Dream Grazy on ollut vain bonusbiisinä World Machine (1985) albumilla ja Running in the Family -hittisinkun b-puolella. Biisi on kelpo ja sopisi kyllä a-puoleksikin. Pian kuultiin myös edellä mainittu listahitti, joka sai Kirjuriluodon yleisön tanssahtelemaan, kunkin persoonallisella tavallaan. Omassa näkökentässä heilui valloittava reilu viisikymppinen pariskunta, joka jorasi koko keikan samalla pettämättömällä 1970-luvun tanssityylillä. Vastaavaa iloa en ole nähnyt aikoihin, ja mikä parasta, se tarttui ja rohkaisi muidenkin antaa lanteidensa lentää.

Keikan varsinaiseen osuuteen mahtui vain 10 kappaletta, joka kertoo  soittojäbien intoutuneen jamittelemaan. The Sun Goes Down (Living It Up) hoiti yleisönlaulattamisen ja viimeisenä kuultu esiintymisajan aikarajoissa kuultu Something About You antoi varoituksen, että keikka loppuisi kesken ja Level 42:n suurin hitti jäisi kuulematta. Pelko oli aiheeton, sillä lavamanageri antoi bändille aikaa vielä yhteen biisiin. Kun Lessons In Love alkoi, viimeistään silloin ne jotka eivät bändistä tienneet, alkoivat heilua mukana.  Biisi on bändin ylivoimaisesti suurin hitti, joka kiipesi 1987 listoille ympäri maailmaa, jopa Billboard Hot 100 listan 12. sijalle. Keikka oli ohi, mutta mieli hyvää täynnä. Mainiota palata 1980-luvun grooveihin meininkeihin ja tajuta Level 42:n olevan riemukkaassa iskussa.

Pienen tauon jälkeen Kirjuriluodon lavalle kapusi rockin elävä ja hyvinvoiva legenda. Eric Burdon, yksi kaikkien aikojen parhaista rock-laulajista, on edelleen äänensä puolesta kovassa kondiksessa, vaikka ikää mittarissa on kunnioitettavat 72-vuotta. Kaulan ympäri kiedottu muhkea huivi piti äänitorven lämpöisenä ja hallittu liikehdintä nivelet notkeina. Ilma oli edelleen kolea ja Burdonin keikan aikana sai kääriytyä kertakäyttösadetakkiinkin.

Eric Burdon

Eric Burdon & The Animals @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Burdon oli pitkään legendaarisen The Animals -yhtyeen laulaja 1960-luvulla ja itsekin sittemmin rockin historian kirjoja selatessa törmäsin orkesteriin. Etenkin vanhat filmit orkesterin esiintymisistä on tehnyt muistiin pysyvän tahran. Miten noin pienestä miehestä voi lähteä ääni kuin megafonista? Aika uskomaton tunne, kun 50 vuotta myöhemmin hämmästyksen sai kokea elävänä. Alkaa nimittäin nuo rockin uudisraivaajat olla vähisssä.  The Animalsin jälkeen Burdon ehti laulaa War-funkpumpussa ja sitten sooloilla epätasaisesti. Taitaa edelleen jonkin sortin varjo-Animals kiertää kuppiloita, mutta lähimpänä oikeaa alkupräistä on Pori Jazzeille saapunut Eric Burdon & The Animals, niin keskeinen osa Burdonin ääni oli yhtyettä. Ja mikä parasta, Burdon ei kierrä lämmittelemässä vanhoja viisuja, vaan alla on tuore platta ’Til Your River Runs Dry. Settilista koostui sekä uusista lauluista että vanhoista klassikoista ja vaaka oli tällä kertaa enemmän kuin tasapainossa.

Keikka alkoi When I Was young -biisillä ja kenellä muulla kuin Burdonilla on varaa kelailla menneitä. Uuden albumin avainraita Water jatkoi ennakko-odotusten mukaisesti. Burdonin taustalla oli seitsemän hengen bändi, jossa annettiin tahtia paikoin parinkin rumpusetin takaa. Poikkihuilisti toi mukavasti lisäsävyä, mutta yhtyeen suurimman huomion vei silinterihattuinen rastapää, joka muistutti olemukseltaan vahvasti Slashia. Siitäpä syntyi kuvitelma, että miksei Eric Burdon ja ex-Guns ’N Roses -kitaristi voisivat soittaa kimpassa. Siitä kuvitelmasta oli hieno herätä todellisuuteen, kun vanha War-biisi Spill the Wine nousi keikan huippuhetkeksi. Pitääpä tutustua tarkemmin millaista muuta funkia Burdon on Kaliforniassa 1970-luvulla saanut aikaan. Uuden levyn Wait vei fiilikset lattareihin, mutta The Animals-ikivihreä We’ve Gotta Get Out Of This Place juursi jalat takaisin maahan. Sitten Burdon pistikin bluesiksi. Ensiksi Bo Diddleyn Before You Accuce Me, jonka tuore cover-versio löytyy uudelta albumillta. Ja perään väkevä kunnianosoitus Bo Diddley Special.  Tästä oli hyvä vaihtaa maisemaa Nina Simonen maailmaan, mistä raikasi jännä, paikoin reggaen sävyjä saanut versio yhdestä maailmanhistorian hienoimmista biisistä Don’t Let Me Be Misunderstood. Seuraavaksi kuultiin luontevasti toinen Animals -klassikko It’s My Life, jonka uho ei ole laantunut, vaikka sitä laulaakin ikämies. Kuka muu seniori näyttäisi keskisormea yleisölle. Ele sai jengin huutamaan kertosäettä entistä kovemmin. Loppuhuipennuksena kuultu House of the Rising Sun soitettiin koko bändin voimin ja biisin teho on edelleen veret seisauttava. Ei ole toista tyyppiä, joka vetäisi biisin yhtä koskettavasti kuin Eric Burdon, varsinkaan kun sade vihmoo naamaan.

Kirjuriluodon pääaktiksi oli valittu Earth, Wind & Fire, mikä on luonteva tanssittaja suurelle laumalle. Onhan bändikin iso 12-hengen soul-funk-jazz-disco-klusteri, jonka tavaramerkki on neljän laulajan joukkoliikehdintä. Päävokalisti Philip Bailey on miltei alkuperäinen vuonna 1973 orkesteriin liittynyt huikea laulaja. Eivätkä muutkaan nuoremmat jampat ole saanut pestiä ilman lahjoja. Earth, Wind & Fire perustettiin Chicagossa 1969, mutta ensimmäinen nimikkojulkaisu ilmestyi vasta 1971. Listojen kärkipää saavutettiin 1970-luvun puolen välin paikkeilla ja niillä ansioilla orkesteri on edelleen tunnettu, vaikka tuotantoa on tullut tasaisesti tähän vuoteen saakka.

E, W & F

Verdine White @ Pori Jazz

Lauantaina Kirjurinluodon areenalla väkeä riitti ja kun eturivin luovutti pois Eric Burdonin jälkeen, ei sinne ollut enää sijaa. Keikka tuli tsekattua vähän kauempaa, mutta ihan hyviin fiiliksiin etäältäkin pääsi. Pääesiintyjä menetti vähän meikäläisen vastaanottokyvystä, kun alla oli ja pari kovaa vetoa. Kylläisenä ei jaksa makeintakaan jälkiruokaa. Keikka alkoi Boogie Wonderlandilla ja jengi oli heti mukana. Sitten riittikin eri tunnelmia niin rauhallisista vedoista jykevimpiin jammailuihin. Bändi soitti tarkasti ja erityisesti valkoiseen röyhelöpaitaan pukeutunut alkuperäisbasisti Verdine White otti huomion keskipisteen energisellä lavaliikkumisellaan. Kalimba Storyn aikana meikäläinenkin sai oppia perinteisestä afrikkalaisesta peukalopianosta, jossa sormet painelevat piikkikoskettimista mielenkiintoisia soundeja.

Earth, Wind & Fire tarjosi juuri sitä mitä Pori Jazz-yleisö kesäfestareiltaan kaipaa. Taidokasta soitantaa, huikeaa moniäänistä laulantaa ja hyviä melodioita. Beatles-cover Got To Get You Into My Life osui nappiin ja discohitti September istui syksyiseen heinäkuun päivään kuin nenä päähän. Siihen oli hyvä lopetella tämän vuotista Pori Jazzia. Ohjelmisto oli kahdelle päivälle erittäin laadukas ja sain nähdä seitsemän kovaa keikkaa, joista olisi ilo nähdä kenet tahansa myös pienemmillä klubeilla, mutta näinkin oikein hyvä.

Lost Angels (US), Dirty Passion (Swe) @ Virgin Oil, Helsinki 11.1.2013

Virgin Oil tarjosi perjantai-illalle hard rock -kokoontumisajot. Lähtölaukausta ja kotimaista Santa Cruz -yhtyettä en ennättänyt kuulemaan, mutta kakkosruudusta startannutta Dirty Passionia näin sen verran, että voin todeta ihan potentiaaliseksi bändiksi hard rockin jokamiesluokassa. Malmösta kotoisin oleva Dirty Passion on julkaissut kaksi albumia perinteitä kunnioittavaa 70-80 -lukujen melodista rockia. Sekä Different Tomorrow (2010) että tuore In Wonderland (2012) ovat kivunneet Ruotsissa albumilistojen top 10 -listalle, joten käyrä on orkesterilla nouseva. Mitään uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjoa, mutta omasta sävelkynästä syntyvät biisit ovat turvallisen tarttuvia. Etenkin uuden albumin singlenostot When Darkness Falls ja Daughter of the Reaper panevat veren kiertämään. Sopii Hellacoptersin ja Backyard Babiesin ystäville.

Harvemmin pääesiintyjä on cover-biiseillä ratsastava pumppu. Lost Angels otsakkeen alle mahtuu neljä kohtuukovan historian omaavaa heppua. Takalinjoilla kattiloiden takana istuu Troy Patrick Farrel, jonka päätyönantaja on White Lion. Bassoa sormeilee Eric Brittinghham, joka muistetaan kuontalostaan hiusheavy-genren konkariyhtye Cinderellan alkuperäisjäsenänä. Cinderellasta sen enempää, mutta Hearbreak Station (1990) on yhtyeen tuotannosta erottuva helmi. Lost Angelsin puhemiehiä olivat Eric Dover ja Ryan Roxie, jotka hoitivat laulut ja kitaroinnit. Dover on soitellut Alice Cooperin kanssa Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dragontown (2001) -albumeilla. Mies muistetaan äänestään Slash’s Snakepit -orkesterin vuonna 1995 julkaistulta ykkösalbumilta It’s Five O’clock Somewhere, millä Dover liidasi laulut. Ryan Roxie on pyörinyt Doverin kanssa samoissa ympyröissä Alice Cooperin ja niin ikään Slashin kanssa. Roxie ei ole porukan vakimiehistöä, vaan tuuraa John Corabia Euroopan rundilla. Corabilla on epäkiitollinen menneisyys Mötley Crüen rivistössä seistä hetken Vince Neilin pallilla. Kelpo ansioluettelo miehistöllä, mutta omaa tuotantoa kuultiin naftisti. Ilta oli pyhitetty kadonneiden enkeleiden osalta muiden mestariteoksille.IMG_0408

Lost Angels on poikain terapia- ja ajanvietetoimintaa muiden työnantajien pitäessä huilia. Eikä siinä mitään, hyvin homma luonnistuu.  Puolitäyteinen sali sai 15€ hintaan maittavaa antia. Lost Angles pudotteli varmaotteisesti klassikkokappaleita kuin lunta kerrostalon katolta. Settilistaan koostui katraasta rennon sähäköitä tulkintoja mm. Beatles Helter Skelter, Alice Cooper No More Mr Nice Guy ja Wings Band on the Run, Thin Lizzy Jailbreak, Queen Under Pressure, Golden Earring Radar Love. Sanotaan, että eilinen ruoka ei ole mikron lämmittämänä ihan samaa kuin suoraan liedeltä, mutta hyvistä raaka-aineista tehty soppa toimii aina. Niin tapahtui Virgin Oilissa. Ilta huipentui encoressa vedettyihin henkilökohtaisiin ikisuosikkeihin. Ensiksi jamiversio lyömättömästä Faces-klassikosta Stay With Me. Ihan ei tavoitettu Rod Stewartin raspia, mutta siitä viis. Päätösstygenä kuultiin antaumuksellinen veto Cheap Trick-helmestä Surrender. Jepujep, sitä sai sitten koikkelehtia hyvissä moodeissa narikkajonoon.

Michael Monroe (Fin), Huoratron (Fin), Chisu (Fin), PMMP (Fin), Santigold (US), The Cardigans (Swe) @ Ruisrock, Turku 7.7.2012

Toinen päivä Ruissalossa starttasi painostavassa säässä. Koko päivälle oli luvattu ukkoskuuroja, mutta ei alkanut sitten millään jyrähdellä. Sen sijaan päivä lähti muuten hitaan nihkeästi liikkeelle ja monta kelpo artistia jäi bongaamatta kuten Paleface, GG Caravan ja Regina. Ensimmäinen omin silmin nähty täky oli vasta The Cardigans, jonka kiertue oli kyhätty klassikkoalbumi Gran Turismon ympärille. Itse olisin valinnut klassikoksi kylläkin Long Gone Before Daylight -albumin, joka kantaa kokonaisuutena paremmin. Ehkäpä kiertävät kohta sen kanssa. Taisipa Daylightilta tulla bonuksena peräti neljä biisiä. The Cardigans on sitä eturivin ruotsalaista sakkia, joka on nähty Ruissalossa aiemminkin. Nyt Nina Persson ja pojat vetivät keikan samalla rantalavalla kuin viimeksi 2006. Meininki oli nyt jämäkämpi kuin kuusi vuotta sitten, jolloin bändi oli alkanut jumittaa paikallaan. Tämän jälkeinen Ninan A Camp -projekti ja breikki ylipäätään on tehnyt selvästi hyvää. Nina Personin äänessä oli havaittavissa säröä, joka tuskin vielä iän tuomaa, mutta onhan artisti jännässä tukkalaitteessaan edelleen aika monen pojan unelma.

Seuraavaksi painelin telttalavalle katsomaan Jamaikan rytmisen kilpavoimisteluryhmän harjoituksia. Siltä se näytti, kun katsoi artistin ympärillä esiintyneitä taustalaulajia sinivalkokeltaisissa asuissaan. Santigoldilla ei taida olla mitään Jamaika-yhteyttä ei juurien eikä pahemmin musiikinkaan puolesta. Ihan philadelphialainen jenkkilaulajatar, jonka musiikki on tanssittavaa soul-poppia yhdistettynä hetkittäin hyvinkin erikoisiin tyyleihin. Välillä soi nimittäin sellaisia sävyjä kuin oltaisiin tanssittu preerialla intiaanien kanssa sadetta. Ehkä vähän liioittelen, jos sanon Santigoldin äänessä olevan Aretha Franklinia, mutta ainakin se on laulajan selkeitä esikuvia. Ääni lähti nimittäin syvältä ja tuntui hyvältä ainakin biisissä L.E.S Artistes. Koko keikkaa en nähnyt, mutta kun ihmisillä täytetty kömpelö hevonen tallusteli kuin kesäteatterin lavalle, oli hyvä vaihtaa maisemaa hymyissä suin.

Sitten olikin PMMP:n vuoro. Bändi on villinnyt jo vajaat kymmenen vuotta kansaa ja miellyttänyt biiseillään paikoin minuakin. En vaan ole koskaan aiemmin nähnyt Paula Vesalan ja Mira Luodin tehobändiä livenä. Ruissalon rantalavan edusta pullisteli hiostavassa kesäkelissä. Piti mennä rantaveteen melkein Viking Linen kylkeen, jotta näki ja kuuli jotain. Paikka oli niin laidassa, että saundit olivat silkkaa ruispuuroa, mutta näköalana mesta menetteli. Mediassa Paula Vesala on vienyt enemmän huomiota bändin keulahahmoista vähän niin kuin aikoinaan ABBA:n Agnetha vei valokeilan Fridan edestä, mutta kyllä keikan nähtyäni sanon, että Mira Luoti on se järjettömän live-energian omaava dynamo. Ei Paulakaan huono karismaltaan ja liikkeeltään ole ja taitaa laulaa hitusen paremminkin, jos niin tykkää, mutta Miran luoti osui nyt napakymppiin. Keikka oli saundeja lukuunottamatta hieno ja olihan lavalle raahattu liuta muitakin taiteilijoita kuten Mariska ja itse PMMP:n taustataikuri Joni Sjöroos, jota ei ole suojattiensa takana taidettu kovin usein nähdä. Sjöroosin oma bändi Magenta Skycode on tosin hyvä muistutus, että Sjöroos on taitava artisti itsekin. Ehkä palkitsevin vierailu koettiin kun Päät soittaa –biisiin saatiin itse Päät-yhtyeen kippari Juhani Kansi mukaan heilumaan. PMMP on nyt korkattu ja tsekkaan varmasti vielä toisenkin kerran, vaikka kuinka olisikin koko kansan mainstreamia. Minkäs sille voivat, kun tiukkoja ovat.

Launtai-ilta jatkuikin kotimaisten hittiartistien seurassa. Chisu on nähty aiemminkin, mutta ei näin isolla lavalla. Onhan tämä laulaja-säveltäjä-sanoittaja-sovittaja-tuottaja aikamoinen velho. Ei tule toista samanlaista mieleen suomalaisella iskelmä-pop-rintamalla. Kuvitelkaa, että Katri-Helena tekisi kaiken itse. Chisulla alkaa olla jo kolmen albumin jäljiltä materiaalia  pitemmällekin keikalle, mutta festareiden tunnin setti on kyllä kompakti. Chisu on kuin Gwen Stefani, ehkä enemmänkin, käsittämättömän kirkas yksilö popin helminauhassa. Toki pitää muistaa, että lavalla Chisu ei ole yksin, vaan hänen ympärillänsä on bändi, joka on vuosien saatossa hitsautunut taidokkaaksi comboksi. Chisun ainoa pohjanoteeraus on Kohtalon oma -biisin sanoitus. Kepeästi vuodein komein pop-biisi, mutta kun olet saavuttanut koko perheen suosion, on aika mautonta katkaista sadistisesti sormia edes mielikuvatasolla. Tai sitten Chisu vain teroittaa imagoaan kohti tulevaa uraansa. Saa nähdä miten pitkään teräviä biisejä jaksaa leidiltä syntyä, kun se luovuutta rajoittava 30 vuoden ikäraja on saavutettu. Chisulla tuskin hätää.

Chisun jälkeen kurkistin lajityypin puolelle, joka ei ihan normisti osu meikäläisen pirtaan. Nimittäin yhden miehen Huoratronin kokeellinen elektrohouse on noussut jonkin sortin ilmiön asemaan omassa genressään. Se Ruissalossa on parasta, että samana päivänä voi kuunnella todellakin housea tai Nightwishiä, jos haluaa. Yleensä en kuuntele, mutta nyt annoin hetken mahdollisuuden Huoratronille, joka alkoikin järjettömän mahtipontisella introlla, ja kun heppu sitten saapui koneensa ääreen, ei mikään tuntunut oikein miltään. Siispä lähdin onnittelemaan erästä suomi-rockin dinosaurusta.

Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka-alttariksi oli valittu Ruissalon rantalava. Idean isä on kaiketi promoottori Juhani Merimaa, jolle  hattu nousee monesta muustakin asiasta. Keikkana Monroen esitys jäi vähän torsoksi, mutta tapahtumana ja vierailujen vilkkaana näyttämönä, se tatuoitui tukevasti historian kirjoihin. Michael Monroe päristelee nyt miltei suuremmassa suosiossa kuin Hanoi Rocksien comeback-vuosien aikaan. Viime uudenvuodenvaihteessa tuli todistettua miten jäntevässä kunnossa mies bändeineen on klubikeikalla. Samaa sävelkynää ei Monroella ole kuin Andy McCoylla, mutta paljon muuta: fyysinen kunto ja intohimo lajiin on aivan eri planeetalta. Eipä uskoisi, että Makke on sama 50-vuotias tolppa-apina, joka edelleen kapuaa trusseja pitkin, muuta kuin kasvojen uomista. Ensimmäinen lavalle noussut vieras oli Voice of Finlandista tuttu Mikko Herranen. Duetto Maken kanssa liki 30.000 katsojan edessä taisi olla Herraselle enemmän elämys kuin yleisölle. Hyvin Herranen kuitenkin selvisi. Lavalle ramppasi toden teolla monta vierailijaa ja motiivi oli kaikilla huikea – onnitella päivänsankaria. Ja todellakin kaikilla oli niin mukavaa, sai Apocalyptican jäbätkin olla sellojen kanssa mukana, sekä Paleface, Tommy Lindgren ja Redrama -räppitriona. Liikuttavimpia hetkiä toi Maken äidin vierailu lavalle ja duetto Jenni Vartiaisen kanssa. Monroe muuten mainitsi laulavansa ensimmäisen kerran suomeksi live-yleisön edessä ja sen kunniapaikan sai Jenni Vartiaisen oma sinkkubiisi Missä Muruseni on? Paikoin yllätysjuhlat tuntuivat olevan väärään aikaan väärässä paikassa, mutta kun näki miten liikuttunut Makke oli kaikesta, niin silloin ei voi muuta kuin todeta – onnistuneet synttärikemut. Suuren maailman tapaan lopuksi Monroelle lausuttiin onnentoivotuksia videotervehdyksinä rapakon takaa Little Steveniltä, Slayerilta, Alice Cooperilta ja Slashilta. Pienemmän rapakon takaa tervehdyksen lähettivät The Hivesin jätkät ja kotimaasta Paula Vesala ja Mira Luoti. Keikan varsinainen huipennus ja aito yllätys oli se, kun itse Nasty Suicide ponnahti lavalle vetämään skittaa Million Miles Away– päätösraidalle. Se tuntui sydämessä. Koko painostavan kuuma päivä selvisi ilman luvattuja ukkoskuuroja. Niskaan saimme ainostaan Michael Monroen keikan päätteeksi Ruissalon taivaalle lauotut komeat ilotulitteet. Asianmukainen päätös historialliselle keikalle.