Pimeys @ Tavastia, Helsinki, 28.9.2019

30 syyskuun, 2019 by keikkakeppi

Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.

Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.

Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.

Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu.

Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.

Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi.

Brian Wilson Presents Pet Sounds, Devendra Banhart (US), Wilco (US), Pimeys (FIN), Tuomari Nurmio (FIN), Canned Heat (US) @ Pori Jazz 13.7.2017

17 heinäkuun, 2017 by keikkakeppi

Festivaalitunnelma ei ollut korkea koleassa kelissä, jossa tuuli puhalsi navakkana ja roiski vettä aika ajoin harvalukuisen yleisön niskaan. Kirjurinluoto ei ole koskaan ollut näin autio. Torstaina ilmaantui niin vähän väkeä, ettei lukemia ole edes julkistettu. Pori Jazzin toimitusjohtaja totesikin YLE:n haastattelussa, että aikuiset tekevät ostopäätöksen lipunhankinnasta sään mukaan nuorten ostaessa omiin festivaaleihinsa liput talvella tietämättä edes esiintyjäkaartista.

En paneudu raportissani varsinaiseen jazz-tarjontaan vieläkään, sillä aion perehtyä lajityypin saloihin vasta eläkevuosinani. Fokus on valtavirralle suunnatussa populaarimusiikissa.

Canned_heat

Canned Heat oli soittanut jokilavalla jonkin aikaa keikastaan ennen kuin ehdin alueelle. Canned Heat on pettämätön bluesrock-veteraani. Bändi on soittanut Woodstockin legendaarisilla festivaalilla ja Ruisrockissa vuonna 1971. 50-vuotiaan bändin riveissä soittaa edelleen likimain alkuperäiset rumpali Adolfo ”Fito” de la Parra ja basisti Larry ”The Mole” Taylor. Bändin repertuaarista löytyy kolme ikivihreätä kappaletta: On the Road Again, Going Up To the Country ja Let’s Work Together, joita kelpaa veivata vuosikymmenestä toiseen. Veteraanit soittavat boogieta edelleen hyvällä sykkeellä. Vieressäni päivystänyt tummapukuinen kaveri nappi korvassaan ei vaikuttanut keskivertoiselta boogiemieheltä, mutta pian selvisikin, että hän oli turvamies edessäni jalkaansa letkeästi hytkyttäneelle entiselle valtion päänaiselle.

Illan seuraava anti oli päälavalla suomirokin poppamies Tuomari Nurmio, jonka ohjelma oli otsikoitu uran kattavasti Tuomarista Dumariin. Aluksi kuultiin kronologisesti miehen tunnetuimpia kappaleita mm. Kurja matkamies maan, Rion satamassa, Punainen planeetta, Lasten mehuhetki ja Paha kuu. Homma toimi varsin letkeästi, mutta ei tavoittanut sitä kaljanhuuruista intensiteettiä, jonka koin pari kuukautta samalla Spuget ja Blosarit -kokoonpanolla lähikapakassa. https://keikkakeppi.com/2017/05/08/dumari-ja-spuget-blosarit-gallows-bird-espoo-5-5-2017/

Dumari Keikan yllättävin valinta oli Ramonasta soitettu englanninkielinen versio. Harmi, sillä kappale toimii alkukielellä sävykkäämmin. Keikan loppupuolella kuultiin tuoreempaa kamaa ja blosarien liityttyä remmiin dumarillumareimeininki toimi isolla lavalla paremmin.

Pimeys aloitti välittömästi Dumarin jälkeen jokilavalla. Bändi kantaa edelleen tulokkaan viittaa ja odottaa suurempaa läpimurtoa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat erinomaisia. Talvella julkaistu kolmas albumi Silkkitie maistui aavistuksen verran pettymykseltä, vaikka sekin suomenkielisen nykypopin seassa erottuu edukseen. Pimeys kärsi yleisön vähyydestä ja sateesta. Keikan alkupuolen bändi soitti biisejä Silkkitieltä. Uudet laulut toimivat ilahduttavasti elävinä paremmin. Viimeinen mahdollisuus ja Odotus palvelivat radiosoittoystävällisinä kappaleina isoa lavaa mainiosti. Albumilla junnaavalta kuulostava Meidän huoneeseen sai livenä raikasta ilmaa siipiensä alle. Keikan loppupuolella paino oli vanhemmassa materiaalissa, joista bändin nimikappale Pimeys ja Muistin sen toisin nousivat selkeimmin esiin. Bändi esiintyy ahkeran keikkailun myötä varmaotteisesti lavalla. Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pitävät keulahahmoina hyvän grooven yllä alusta loppuun. Pimeys kantaa valtakunnan potentiaaleimman bändin viittaa vielä toistaiseksi.

Pimeys Henkilökohtaisesti illan pääartisti oli Wilco. Olen yhtyeen nähnyt pari kertaa aiemmin. Huvilateltan keikka kahdeksan vuotta sitten on helposti yksi top 5 keikoista ikinä. Eikä tämä parituntinen jazzeillakaan ollut huonompi. Ainoastaan olosuhteet laskivat tunnelmaa. Kiitos vähäisen väenpaljouden, pääsin seuraamaan esitystä hyviltä paikoilta. Alkuun ajatus oli kuunnella puolet keikasta edestä ja loppu taaempaa, mutta Wilco imaisi mukaansa ja katsoin samoilta asemilta koko keikan. Jeff Tweedyn johtama Wilco syntyi vaihtoehtokantriyhtye Uncle Tupelon rauniolle 1994. Uncle Tupelo oli lyönyt jo itsensä läpi alt country -piireissä, joten Wilcon ulostulolla oli jo odotusarvonsa. Wilco ei ole polkenut puhtaasti alt countryn pyörillä, vaan on sekoittanut koko ajan pinnojen väliin avantgardistisia räpättimiä. Wilcon yleisilme on laiskanletkeä, mutta jo pitkään yhteen soittanut kokoonpano osaa myös leikitellä ja singahdella yllättäviin suuntiin. Jeff Tweedy sööteissä leteissään oli pitkään hiljaa, mutta loppupuolen jaksoi pitää jutuillaan sateessa hytisevää yleisöä lämpimänä.

Wilco_2 Keikka oli festarivedoksi pitkä. Pari tuntia ja reilu parikymmentä kappaletta on sen verran tuhti satsi, että väistämättä siitä kärsivät seuraavat heti perään aloittavat artistit. Wilcon ystäviä tämä ei häirinnyt. Keikan aloitti kuin varkain Ashes of American Flags, jonka hiipivä tunnelma kasvoi lopussa jo lupaavan katrartiseksi. Viime vuonna julkaistulta Schmilco -albumilta kuultiin alkupuolella pari kappaletta, joista If I Ever Was A Child mahtuu bändin mittakaavassa klassikko-osastoon. The Whole Love (2011) -albumilta kuultu Art of Almost esitteli kokeellisemman linjan tyylikkäästi. Illan armottomin esitys oli Impossible Germany, joka kasvaa kappaleen päätteeksi kitaristi Nels Clinen huikeaksi yksilösuoritukseksi – maailmanluokan kitarasooloksi, jonka rinnalla kalpenee moni mestari. Loppupuolella alkoi jo tuntua hieman ähkyltä, sillä hienoja biisejä riitti toinen toisen perään. Ja vaikka bändi ei ole koskaan ollut hittitehdas, niin kuultiinhan se bändin suosituin biisi Jesus, Etc, joka oli pitkään Radio Helsingin soitetuin kappale.

Devendra Banhart soitti heti perään jokilavalla ja vastaanottovalmius ei ollut ihan sataprosenttinen, joten heti kärkeen toivon uutta mahdollisuutta kuunnella amerikkalais-venezuelalaisen lauluntekijän tuotantoa. Devendra jäi taustamusiikin rooliin jo pelkästä inhimillisestä syystä, kun piti toimittaa Wilcon aikana kertyneet tyhjennys- ja ravitsemustarpeet. Torstain Kirjurinluodon tarjonnan ongelma oli siinä, että hyvää artistia riitti niin paljon, ettei tauolle ehtinyt. Devendra Banhart on parhaiten tunnettu sooloartistina, vaikka onkin ollut hetken myös Vetiver –yhtyeen riveissä. Banhart soitti kappaleita koko uraltaan, mutta myös muutamia paloja viime vuonna julkaistulta albumilta Ape In Pink Marble. Hassu yksityiskohta oli havaita, että keltapipoinen Devendra Banhart bändeineen olivat pukeutuneet Pori Jazz Crew –takkeihin. Se ei ollut heidän uniformunsa, vaan oletettavasti pakonsanelema vaatetus hampaita kalisuttavan sään vuoksi. Devendran soitto toi onneksi hieman lämpöä. Erityisesti Mala (2013) –albumilta löytyvä Never Seen Such Good Things soljuu vastustamattomasti kehoon kuin punaviini, joka taisikin olla festivaalin suosituin juoma samasta syystä kuin talven pakkasilla. Keikan loppupuolella Devendra Banhart soitti hauskan espanjankielisen version David Bowien Sound and Visionista.

Devandra Illan odotetuin nähtävyys oli Brian Wilson presents Pet Sounds. The Beach Boys on 1960-luvun legendaarisia yhtyeitä, jonka albumi Pet Sounds on valittu monessa yhteydessä maailman parhaaksi albumiksi. 1966 julkaistu teemalevy oli esikuva myös The Beatlesin Sgt. Pepper and Lonely Hearts Club Bandille. Brian Wilson kiertää albumin 50-vuotisjuhlan vuoksi maailman konserttilavoja jo toista vuotta. The Beach Boys on käynyt Suomessa useasti, mutta bändin johtaja ja lauluntekijä Brian Wilson vieraili vasta nyt ensi kertaa. Siihen on syynsä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä niitä hoitaneet kyseenalaiset terapiamenetelmät veivät Wilsonin työkyvyn vuosikymmeniksi. Brian Wilson on niitä populaarikulttuurin suuria neroja, jonka The Beach Boysille säveltämät surffihitit ovat monelle tuttuja iskusäveliä, mutta Wilsonin jättäydyttyä pois kokoonpanosta hänen persoonansa on harvalle tuttu. Karismaattista kaiken kansan tuntemaa johtohahmoa olisi varmasti tullut katsomaan jokunen tuhat enemmän.

Brian_Wilson1 Brian Wilson astui yhtyeineen päälavalle klo 22.30. Maestro on juuri täyttänyt 75 vuotta ja istui arvonsa mukaisesti flyygelin takana keskellä lavaa. Ilman screeniä Brian Wilsonin harmaata olemusta ei olisi pointannut, sillä huomion nappasi sähkönsinisessä takissaan kitaraa soittanut valovoimainen Al Jardine. Hän on alkuperäinen The Beach Boys –jäsen ja kiertueen virallinen vieras. Tästä ei olisi ollut pitkä matka esiintyä rantapoikien nimellä, sillä Wilsonin veljeksistä Carl ja Dennis ovat jo autuaimmilla hiekkarannoilla. Lavalla esiintynyt kiertueen toinen tähtivieras Blondie Chaplin on ollut myös 1970-luvun alussa yhtyeen virallinen jäsen. Ei olisi Brian Wilsonin tarvinnut soittaa enää paikalle kuin Mike Love ja Bruce Johnston, jotka soittelevat omillaan The Beach Boys -nimellä edelleen.

Brian_Wilson2 Nimestä viis, sillä konsertti oli ehtaa aurinkoista The Beach Boysia. Keikan alkupuolella kuultiin ensiksi kymmenkunta hittiä mm. California Girls, I Get Around ja Help Me Rhonda. Brian Wilson starttasi useat kappaleet ja lauloi ensimmäisen värssyn, mutta onneksi muut bändin jäsenet kantoivat laulusta ja stemmoista suuremman vastuun. Brian Wilsonin väsähtäneestä olemuksesta tulee mieleen kymmenen vuoden takainen Sly & The Family Stonen keikka, jolloin itse Sly Stone käväisi lavalla vartin verran antaen muiden hoitaa työt. Brian Wilson istui arvokkaasti koko keikan lavalla, mutta johtajuus oli lähinnä position mukaista. Laulusoolot ja laadukkaat stemmat jakautuivat usealle, mutta Al Jardinen poika Matt Jardine kantoi perinnettä parhaiten. Blondie Chaplin oli myös elementissään, etenkin Sail On, Sailor –biisissä, joka kuultiin ennen kuin illan teemallinen osuus alkoi. Pet Sounds soitettiin otsakkeen mukaisesti läpi kokonaisuudessaan. Encoressa kuultiin vielä Good Vibrationsin kylkiäisenä muutama kappale. Brian Wilson yhtyeineen esitteli komean satsin Kalifornian sädehdittävää historiaa sateisessa Kirjurinluodossa. Voi kun lämpökin olisi lempinyt torstain huippuesiintyjien päivää. Sää olikin sitten aivan toinen parina seuraavana päivänä Kirjurinluodolla ja festivaalikin löysi yleisönsä.

Kuvat: tiaka.

Teksti-TV 666 (Fin), Killing Joke (UK), The Jesus & Mary Chain (UK), Matthew E. White (US), Ariel Pink (US), Asa & Band (Fin), Pimeys (Fin) @ Sideways, Helsinki 12.6.2015

17 kesäkuun, 2015 by keikkakeppi

Ensimmäistä kertaa järjestetty Sideways täytti pääkaupungin alkukesän musiikkifestivaalin mentävän aukon. Startti oli varsin onnistunut, vaikka homma kusikin hieman perjantaina kintuille. Sideways astui edesmenneen Kuudennen aistin saappaisiin, mutta naksun populaarimmalla ohjelmistolla se otti paikan edeltäjänsä ja mammutiksi kasvaneen Flown välistä.

Sideways järjestettiin Kalasatamassa Teurastamon alueella, josta on kasvanut nopeasti kaupunkikulttuurin keskeinen pyhättö. Jatkuvasti uudistuva tukkutorialue on keskeneräinen, mutta raihnaisessa miljöössä on viehätysvoimansa. Alueella on toiminut jo pitkään useita kulttuurialan yrityksiä, mutta Radio Helsingin muutettua toimitilansa Teurastamon portille muuttui alue trendikkääksi.

Kaksipäiväinen Sideways on vaihtoehtoisen musiikin festivaali, mutta monipuolisessa ohjelmistossa on myös massoja liikuttavia, mutta samaan aikaan järjestetyn Radio Aallon kesäkonsertin kaltaiset ilmeiset hittiartistit loistivat poissaolollaan. Uuden festivaalin onni olivat alkukesän aurinkoisimmat päivät, siksi Sideways myi molempina päivinä loppuun. Osallistuin tapahtumaan vain perjantaina, vaikka ranneke olisi antanut mahdollisuuden rokata lauantainkin. Pimeyden aloittaessa Kujalavalla keikkansa, alueella oli vielä kovin väljää. B-Side Barin terassille mahtui istumaan ja nauttimaan laadukkaita, mutta huokeita juomia. Millä festivaalilla olisit saanut lasin viiniä tai puoli litraa IPAa vitosella? Vessoihinkaan ei ollut jonoja. Saatoit käydä shoppailemassa vinyylilevykaupassa tai osallistumassa farkkubingoon. Sideawaysin alku oli auvoinen.

Pikku hiljaa alue alkoi täyttyä ja maksimiksi määritelty 6000 yleisön määrä tavoitettiin. Edelleenkin liikkuminen alueella viiden eri lavan välillä kävi sujuvasti ilman suurempia tungoksia. Myyntipisteisiin oli kohtuulliset jonot ja ensimmäistä kertaa törmäsin olutvalikoimaan, joka tarjottiin ihailtavasti lasipulloissa. Festivaaliyleisö käyttäytyi siivosti, enkä nähnyt missään rikkoutuneita pulloja. Sitten siihen kusemiseen. Nimittäin vessat alkoivat vuotaa ja kirjaimellisesti läiskyä yli laidan. Miesten vessojen kusilaariviritykset eivät kestäneet paloruiskun lailla virtsanneen festivaaliväen lastia. Urea lainehti kulkuväylille, eteni asfalttipintoja pitkin etsien viemäreitä mihin lorista. Suurin osa kuitenkaan ei tajunnut tallustelleensa ehdassa kusessa. Toivottavasti lauantaina ongelma oli saatu ratkaistua.

Sideways –ohjelmisto oli kiinnostava ja sai hankkimaan lipun ajoissa edulliseen varhaislintuhintaan. Suurin odotus kohdistui skotlantilaiseen The Jesus & Mary Chain -yhtyeeseen. Bändi teki vaikutuksen 30 vuotta sitten julkaistulla Psychocandy –albumillaan, jonka juhlavuotta myös Teurastamolla juhlittiin. Jim ja William Reidin liidaama orkesteri ei kuitenkaan surisevassa kengäntuijotusmusiikissaan vakuuttanut täysin. The Jesus & Mary Chain oli virittänyt valtavan Psychocandy-seinäkankaan ja soitti uskollisesti albumin läpi alun Just Like Honey –klassikosta albumin päättävään It’s So Hard – kappaleeseen. Parhaiten toimivat Taste of Cindy ja You Trip Me Up. Albumin päälle saatiin kolme bonuskappaletta, joista ensimmäinen bändin erinomaiselta Darklands –albumilta (1987) soitettu April Skies kuulosti irtonaisen raikkaalta kuten myös Automatic –albumilta (1989) kuultu hitti Head On. Viimeisenä bändi soitti kappaleen nimeltä Reverence, joka on Honey’s Dead – pitkäsoitolta (1992)

Ennen The Jesus & Mary Chainia ehdin kuunnella haastavalla aloituspaikalla soittanut Pimeyttä ja Asaa, joka bändeineen tarjosi uutta materiaaliaan tulevalta konseptialbumiltaan, johon hän oli sämplännyt mielenkiintoisesti vanhoja Love Records –klassikoita. Radiossa vaikutuksen tehnyt Dave Lindholmin suuntaan kumartava Mä haluun olla hippi toimi myös livenä. Asan bändillä oli iso rooli myös taustalauluissa ja ylipäätään yhteispeli toimi saumattomasti.

Ariel Pink soitti seitsenhenkisen soittokuntansa kanssa illan komeimman keikan. Kolmilla kosketinsoittimilla varustettu bändiä voisi luulla elektrobändiksi, mutta Ariel Pink tarjoaa vivahteikkaista kokeellista popmusiikkia, jossa on riittävästi kekseliäitä melodiakoukkuja. Ariel Pink on jollain tavalla The Sparksin hengenheimolainen, mutta kuitenkin helpommin lähestyttävä. Ariel Pink julkaisi viime syksynä mainion Pom Pom – albumin, jolta keikan biisit myöskin oli valikoitunut. Keikan aloitti väkevästi White Freckles, jonka perään kuultu Jell-O olikin setin teatraalisinta kamaa. Nerokas pop-kappale Lipstick kuten myös Not Enough Violence osoittivat miten huikeita sävelmiä Pink pystyy parhaimmillaan tarjoamaan. Ariel Pinkin rumpali teki esityksen shownumeron riisumalla päällysvaatteensa ja ottamalla lavan haltuun pelkissä bikineissä. Koko alkukeikan olin kuvittelut rumpalin naiseksi, mutta pikkuhepeneissä paljastuikin mieheksi. Ariel Pink ei ole itse mikään showmies, mutta tarjosi silti karnevalistisen keikan.

Matthew E. White on Virginiasta kotoisin oleva lauluntekijä, joka on julkaissut pari kehuttua albumia. Itse olin ennalta tutustunut tuoreeseen Fresh Blood –pitkäsoittoon, joka ei ihan vastannut huutoonsa. White on kiertueella kolmen hengen bändin kanssa. Yhtye heitti odotusten mukaisen keikan ja livenä bändi soitti ilmavammin kuin albumilla, mutta silti jälkimaku oli vähän valju. White on tehnyt muutamia hienosti kasvavia sävellyksiä, mutta suosikkibiisi Holy Moly jäi joko soittamatta tai sitten vaan missasin sen. Festivaaleille tyypillistä, ettei pysty joka artistin keikkaan keskittymään sata lasissa.

Sidewayslavan pääesiintyjänä toimi post-punklegenda Killing Joke, joka on soittanut reilut 35 vuotta. Bändillä on vakaa kulttimaine, mutta edelleen se on elinvoimainen ja joidenkin mukaan parhaassa live-kunnossa aikoihin. Itselläni ei ole vertailukohtaa, koska näin bändin ensimmäistä kertaa. Toivelistallani oli kuulla Love Like Blood, Wardance ja Requiem. Ne bändi soittikin heti neljän ensimmäisen stygen joukossa. Erityisesti keikan käynnistänyt Love Like Blood on järjettömän kova klassikko, jonka bändi soitti tyhjentävästi. Bändin industriaalinen soundi napsahti heti kohdilleen ja vokalisti Jaz Coleman teputteli menemään robottimaisen jäykästi. Kitaristi Kevin ”Geordie” Walker pudotteli riffejä siekailematta kuin olisi soittanut sirkkeliä.

Killing Joken kanssa samaan aikaan soitti Teksti-TV 666, joka on suomipunkin kuumin nimi tällä hetkellä. Ihan samaa höökiä bändi ei tavoittanut kuin Pää Kii, mutta kaukana ei touhu vertauskohdastaan ole. Killing Joke oli siis jätettävä kesken, jotta saisi hieman makua myös Teksti-TV 666:n kehutusta meiningistä. Se oli virhe, sillä bändi soitti aivan väärässä paikassa. Betonilava oli ajatuksena kiva. Ahtaan kujan päähän väsätty lava oli teoriassa hyvä idea marginaalisen yleisön yhtyeelle, mutta Teksti-TV 666, vaikkakin vasta kaksi EP:tä julkaissut, ei ole mikään pikku bändi. Väkeä oli tunkeutunut aivan liikaa betonikujalle ja kaksi järjestysmiestä yritti epätoivoisesti saada lavan edustaa balanssiin. Jengiä tuli pois, mutta vielä enemmän halusi sekaan. Teksti-TV 666:n keikka jäi siis epämääräiseksi kaukaa kurkisteluksi, mutta siitä huolimatta kasvottomat kaiffarit tekivät vaikutuksen. Bändin kolmen kitaran äänivalli veti hypnoottisesti puoleensa niin, että porukka intoutuu pogoamaan ja jopa crowd surffaamaan. Keikan päätösbiisi Sä et tuu enää koskaan takaisin yllytti yleisön lopulta lähes hysteeriseen huutoyhteislauluun, jonka bonuksena tuli lievää tuuppimista.

Kaupunkifestivaalin hyvä puoli on se, että pääsee kotiin pesemään kusisia kenkiä. Sideways –jatkot olisivat tarjonneet Ääniwallissa laadukasta ohjelmaa kuten Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen duoesityksen, mutta se oli jätettävä väliin. Ranneke olisi antanut mahdollisuuden myös lauantaina seurata elävää musiikkia, mutta yksi päivä Sideways-tunnelmaa riitti tällä kertaa. Sen sijaan en jättänyt väliin legendaarisen rock-valokuvaaja Bob Gruenin valokuvanäyttelyä, joka oli nähtävissä festivaalin aikana Kaapelitehtaalla samalla rahalla.

Mumrunners, Pimeys, We Are Waiting, Musta valo, Pelkkä Pirttinen, Love Sport @ Klustermus, Rauma, 6.6.2015

10 kesäkuun, 2015 by keikkakeppi

Musiikkitapahtumia riittää Suomen suvessa joka niemeen ja notkoon, mutta harva niistä pitää yhtä jääräpäisesti kiinni ilmaisesta sisäänpääsystä kuin vuodesta 2003 toiminnassa ollut raumalainen Klustermus. Festivaali on siitä erikoinen, että se tarjoaa vain musiikkia. Alueelta ei löydy kaljatelttoja eikä metrilakua. Klustermus onkin joutunut käymään selviytymistaistelua useampaan otteeseen. Taloudellinen taantuma on vähentänyt yhteistyökumppanuuksia ja tämän vuoden uumoiltiin naputtavan arkkuun sen viimeisen naulan.

Klustermus on yksipäivänen festivaali, joka kokoaa vaihtoehtoisen musiikin ystävät Syvänraumanlahteen. Luonnonkauniiseen vesien ympäröimälle puistosaarekkeelle on rakennettu bändejä varten kaksi lavaa. Toinen lava on maantasolle kyhätty minilava, jonka edustalla tavoitti poikkeuksellisen intiimin tunnelman. Isompi lava oli normaalinkokoinen rokkialttari trusseineen ja valonheittimineen. Bändit vuorottelivat lavoilla niin, että musiikki jatkui käytännössä tauoitta. Yksi tapahtuman taustavoimista Aju hoiti välispiikit tyylikkäästi ja keikkojen aikana taltioi videokamerallaan festarimeininkiä jakaen samalla kestohymyään.

Vapaa pääsy mahdollisti omat eväät, mutta harva levitti vilttiään märälle nurmelle. Paras tuontitavara olisi ollut sadetakki, sillä sateenvarjo estää näkyvyyttä. Festivaalialueella ei myyty käytännössä mitään, ainoastaan infokaupasta sai ostaa artistien albumeja ja t-paitoja. Käymälöitä oli juuri sen verran, ettei tarvinnut jonottaa. Paikalle ei ollut vaivautunut myöskään yhtään sheriffiä, mikä kertoo tapahtuman rauhallisesta hippitunnelmasta.

Klustermuksen ohjelma alkoi iltapäivällä kello 14, mutta ehdin paikalle vasta kun tamperelainen Mumrunners oli juuri aloittanut keikkansa The Hearingin jälkeen. Bändi soitti äänekästä indierockia, jossa surisevat kitarat johdattivat välillä dreampopin puolelle. Vastikään ensimmäisen Full Blossom EP-levyn julkaissut Mumrunners on lähes ainoan vakavasti otettavan vaihtoehtobändejä esille nostavan Soliti -labelin uusia löytöjä.

Seuraavana päälavalle astui vanha tuttu Pimeys. Yhden alkuvuoden parhaimmista kotimaisista albumeista julkaissut bändi on kiertänyt koko kevään tiuhaan ja hommassa alkaa näkyä kokeneemman kehäketun merkkejä. Aika tihentyy -levyn biisit toimivat edelleen hyvin, mutta nälkäisenä Pimeyden ystävänä toivoi kuultavaksi jonkin uuden biisin tai yllättävän coverin. Soittoaika oli vain äärimmäisen nafti ja bändi ei tahtonut ehtiä soittaa edes suunniteltua settiä. Keikka keskeytettiin tylysti aikatauluun vedoten. Alkupäässä oli tapahtunut viivästyksiä, joista Pimeys sai nyt maksaa. Toki oman keikan käynnistyminen hidastui teknisten ongelmien vuoksi. En käy tässä nyt tarkemmin Pimeyden biisilistaa, mutta halukkaat voivat lukea aikaisemman keikkaraportin tammikuun Tavastian keikalta: https://keikkakeppi.com/2015/02/05/pimeys-tavastia-helsinki-31-1-2015/. Ainoa uusi piirre Pimeyden keikassa oli se, että kokoonpanoon oli lisätty viides soittaja, joka hoiti vuoroin koskettimia ja kitaraa. Hän on tuskin bändin uusi jäsen.

Pimeyden jälkeen pikkulavan täytti tamperelainen We Are Waiting, jolla on muuten harvinaisen lattea nimi. Punkrokista ponnistava rokkipoljento ei jäänyt muutamasta melodisesta koukusta huolimatta sen paremmin mieleen.

Ison lavan toiseksi viimeinen esiintyjä oli kotikaupungin ylpeys Musta valo. Bändi on julkaissut pari albumia ja edustaa ylppöläistä tummasävyistä suomirokkia. Mustan valon keulamies Lauri-Matti Parppei on myös Klustermuksen puuhamies. Parppei on bändin sielu ja antaumuksellinen esiintyjä, vaikka koko bändi laittaa komeasti itsensä peliin. Musta valo ei ole nimestään ja ulkomuodostaan huolimatta aivan pikimusta. Bändin kitararokki nojaa sävelissään kuitenkin vahvasti koskettimien melodiakulkuihin. Pateettiset ja epätoivoisetkin sanat kylvävät kuitenkin sen verran pientä toivon siementä, että mustasta lampusta voi hitusen löytää valkoista hehkua. Bändin setistä parhaat biisit ensikuulemalta olivat Ei maailmanloppua, Joku puuttuu ja 26200 Rauma.

Minilavan viimeinen esiintyjä oli yksiselitteisesti päivän positiivisin yllätys. Turkulainen Pelkkä Pirttinen ei ehkä ole maailman omaperäisin duo, mutta kitaristi laulaja Pelkkä Pirttisen ja rumpali Mujon Aurojoen deltasta vyöryttämä garageblues soi maagisen vastustamattomasti. Pelkkä Pirttinen muistuttaa kovasti Tuomari Nurmiota ja toisaalta kokoonpanonsa vuoksi The Black Keysiä, mutta tästä huolimatta tiukka duo niittää ihan omaa peltoansa. Takana on vasta sinkku, EP ja mestaruus Mururock-kisassa. Piakkoin voikin olettaa eetterissä rymisee kokopitkä albumi. Pelkkä Pirttinen ei ole musikaalinen virtuoosi, mutta alkukantainen ilmaisu, viileän tyylikkäät biisit ja lakoniset sanat imaisevat pauloihinsa. Etenkin biisi tai jossa kuulin laulettavan liikutit minua (ett paskoin housuun) oli poskettoman imuvoimainen. Lisäksi voimabluesit Koira, Kuolema tulee ja En tunne sua pimeässä jäivät väkevästi mieleen. Ei mene kauan, kun Pelkkä Pirttinen liitää blueshipsteripiireissä aallonharjalla.

Illan viimeinen artisti Love Sport nousi päälavalle jo yhdeksän jälkeen. Soittoaikaa asuintalojen läheisyydessä tuskin olisi saanutkaan venyä iltakymmentä myöhemmäksi. Love Sport on Soliti-tallin uusi ”superkokoonpano”, sillä bändin ovat perusteneet Black Twigin, Hopeajärven, Big Wave Ridersin ja Lady Escapen jäsenet. Love Sportin ensimmäinen biisi kuulosti hyvältä kitaravetoiselta vaihtoehtorokilta, mutta seuraavat kappaleet alkoivat tuntua yhdentekevältä. Love Sport kuten myös Mumrunners pitää ottaa haltuun ensin äänitteiltä ja antaa sitten uusi mahdollisuus elävänä.

Näin Klustermuksessa vajaassa neljässä tunnissa tiukan kuuden bändin kattauksen. Ohjelma oli huolella valittu ja riittävän monipuolinen. Pimeys piti huolen, ettei festivaalilta tarvitsisi lähteä pettyneenä, mutta onneksi matkaan lähti uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia, joille voi antaa vielä monta mahdollisuutta. Tällaisia talkoovoimin, pieteetillä ja sydänverellä värkättyille vaihtoehtoisille musiikkitapahtumille on tilausta muissakin kaupungeissa. Onneksi festivaalin aikana sain kuulla, että henkitoreissaan ollut Klustermus jatkaa vielä ensi vuonnakin. Viime hetken epätoivoa saatiin korjattua vapaaehtoismaksuilla – ja toivottavasti yksityishenkilöiden sijaan jatkossa tuki löytyy Rauman elinkeinoelämästä. Klustermusta on varaa jopa kasvattaa hieman, mutta tällaisena pienimuotoisena sillä on varmasti kestävämpi tulevaisuus.

Pimeys @ Tavastia, Helsinki 31.1.2015

5 helmikuun, 2015 by keikkakeppi

Olen nähnyt rock’n rollin tulevaisuuden ja sen nimi on Bruce Springsteen, ennusti kriitikko Jon Landau legendaarisessa lausunnossaan vuonna 1974. Ennustus piti kutinsa ja sittemmin miehestä tuli myös levytuottaja ja manageri povauksensa kohteelle. Ihan samaan profetiaan en lähde Pimeyden osalta, mutta suomalaisen rockin kartalle bändi tulee tekemään pysyvän jälkensä kuten esimerkiksi Egotrippi. Pimeyden kaltaisia suomirockia soittavia, helposti lähestyttäviä, mutta moninkertaisesti palkitsevia bändejä ei synny kuin kerran vuosikymmenessä.

Pimeys julkaisi esikoisalbuminsa Muut on jo menneet (2013) pienen M.dulor -levy-yhtiön kautta. Samainen yhtiö on panostanut määrän sijaan laatuun ja heidän labelin alla soittavat myös Matti Johannes Koivu ja Ultramariini. Pimeyden debyyttialbumi sai kriitikot hehkuttamaan, mutta ei vielä koskettanut koko kansaa. Reilu pari viikkoa sitten ilmestynyt kakkosalbumi Aika tihentyy lunastaa esikoisen antamat odotukset ja tulee saamaan laajempaa innostusta. Bändi oli aikeissa julkaista albumin jo syksystä, mutta viisas veto lykätä tammikuulle, sillä silloin mediahuomio on varmempi, koska kilpailevia julkaisuja tulee vähemmän. Toki huomiota ei saa kuin laatutavaralla. Bändi on noussut jo radioiden soittolistojen kärkipaikoille ja kesän festareilla bändi tulee olemaan vakionäky.

Pimeys @ Tavastia. Vasemmalta: Pekka Nisu, Jukkis Virtanen, Tuomo Laakso, Joel Mäkinen

Onneksi Pimeys on vielä hiomaton timantti. Liian valmiiseen yhtyeeseen kyllästyisi nopeasti. Biisimateriaali on kirjava, mutta se iso hitti puuttuu ja tuskin se vielä tältäkään albumilta löytyy. Toivottavasti sokka ei koskaan edes irtoa, jotta bändi pysyisi valikoidumman yleisön suosikkina. Viime vuonna julkaistut Salaisuus ja Hetki vielä -singlet olivat helpot valinnat radiosoittoon, mutta eivät nostaneet albumin odotuksia vielä esikoisen edelle. Ei edes seikka, että Hetki vielä pääsi Eila, Rampe ja likka -elokuvan tunnuskappaleeksi. Odotukset olivat suuret, mutta ajattelin, että sujuvaa poppia tulee ilman mestariteoksia. Loppu hyvin kaikki hyvin. Uuden albumin ilmestyttyä läjässä oli repertuaari komeita kappaleita, joiden seassa single-julkaisutkin tuntuivat merkityksellisemmiltä.

Pimeys soitti edellisen kerran Tavastialla vielä lämmittelijän roolissa ja väkeä oli puolen salin verran. Nyt bändi soitti yksin ja juhlan aihe oli levynjulkaisu ja Tavastia oli täynnä. Showtime oli viikonlopuksi aikainen, sillä lauantaidisco oli puskemassa niskaan. Bändi aloitti ennen puolta kymmentä ja soittivat puolentoista tunnin keikan. Ennakosta lippu kustansi 12€, mutta seuraavan kerran kolkutellaan lipun hinnoissa jo kahtakymppiä.

Joel Mäkinen

Keikka jaksottui mukavasti, koska kahden albumin jälkeen materiaalia riittää paremmin luoda esitykselle dramaturgia. Välillä kuultiin tarttuvampaa materiaalia, jota edustivat uuden albumin Nuoruuden kaupunki, Ei saa luovuttaa, Lähdetään. Sitten seurasi hieman seesteisempi jakso, jossa soitettiin erinomainen Aivan erilainen ja edelleen bändin komea nimikkoteos Pimeys. Bändi pystyy heittäytymään myös ison stagen meininkiin, kun Nostokurjet nostattivat tunnelman stadionin kaarteisiin saakka. Uuden albumin ensi kuulemalta simppeli biisi Meeri toimi elävänä monisäikeisemmin, mutta nappasi silti illan korvamadon tittelin.

Bändi vahvuus on mutkaton lavasvengi. Basisti Jukkis Virtanen ja rumpali Tuomo Laakso luovat hommalle rullaavan perustan ja ansaitusti soittavat lavan keskellä. Eikä hommaa haittaa lainkaan laidalla kaksi hyvää laulajaa. Näyttelijänäkin toimiva kosketinsoittaja Joel Mäkinen soutaa laulajana hieman isompaa venettä kuin kitaran ohessa sameamman laulun hoitava Pekka Nisu, mutta molempien venhot uivat rinta rinnan myötävirtaan. Kundit vuorottelevat demokraattisesti lauluvuoroissaan ja se pitää touhun virkeänä. Molemmat heistä myös säveltää ja sanoittaa, mutta Nisulla on tukevammin sormet sävellyspuolessa kiinni. Mäkisen sanoitukset kuvaavat arkea runollisesti, kun Nisu on sanoituksissaan henkilökohtaisemmin hetkessä kiinni.

Ensimmäisessä encoressa kuultiin Joel Mäkisen herkkä Joku syntyy, joku kuolee ja perään Pekka Nisun vetämänä bändin ensihitti Elämä kiinnostaa. Tavastialaiset taputtivat bändin vielä kerran lavalle ja viimeisenä kappaleena kuultiin porttikonkien sankareista kertova Igor, Boris Hugo ja mä. Keikalta poistuttaessa oli aistittavissa hekumallista spirittiä. Jengi oli vihdoin saanut jotain uutta ja hämmentävää, mutta ei vielä mahan täydeltä. Valovoimaisuudestaan huolimatta Pimeys ei ole langennut vielä täyteen synkkyyteensä, joten tämä bändi ratkaisee varmasti mustan aukon mysteerin.

Pimeys, Matti Johannes Koivu @ Tavastia, Helsinki 2.10.2013

4 lokakuun, 2013 by keikkakeppi

Matti Johannes Koivu @ Tavastia

Vappuna 2004 kruunuhakalaisessa kebab-ravintolassa törmäsin Matti Johannes Koivuun ja en voinut olla kiittämästä nuorta miestä musiikista, jota Ultramariini oli vuotta aikaisemmin julkaissut. Hämeenlinnalaisen Ultramariinin Juuri ja juuri olemassa -debyyttialbumi teki valtavan vaikutuksen ja on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista mitä peräpohjolassa on julkaistu. Sen jälkeen olen seurannut sekä bändin aikaansaannoksia että Matti Johannes Koivun sooloprojekteja. Jos Ultramariini on toiminut hämäläisen harkitsevasti ja julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme pitkäsoittoa ja yhden EP:n, niin Matti Johannes on ollut varsin tuottelias. Hän on tehnyt kaikkiaan viisi pitkäsoittoa omissa nimissään ja yhden lastenlevyn 2006 vuoden jälkeen. Aikajanalle mahtuu myös Ultramariinin kanssa tehty Ydin -albumi (2010). Aikamoinen halkomakone tämä Koivu.

Olen nähnyt Matti Johannes Koivun akustisesti kerran ja tietenkin mainion YLE-taltioinnin Musiikkitalon Black Boxin bändikeikasta vuodelta 2011. Muita kertoja on sotkenut aina muut menot, joissa on saanut olla ylen pätevät syyt. Tavastian yhteiskeikka Pimeys -orkesterin kanssa tuli merkattua kalenteriin hyvissä ajoin, jotta mikään ei voi jyrätä sitä päivää. Jos odotin Koivua kuin joulua, mielenkiinto laskeutui myös varhain Pimeyden päälle. Artistit olivat luonteva keikkakaksikko, sillä molemmat edustavat pientä itsenäistä m.dulor -levymerkkiä.

Matti Johannes Koivu on ahkera, mutta myös lahjakas. Yhtälö suoltaa laadukasta musiikkia. Ensimmäisellä Puuhastellen (2006) albumilla Matti yllätti tekemällä beatmusiikkia. Matin tunnistettavan kuulas laulu näytti toimivan myöhemmin myös folkimmassa tuotannossa, jota edustavat erinomainen Kovat piipussa (2007) ja suuremman yleisön huomion tavoittanut Irwin Goodmanin lauluja (2008), jossa Koivu teki herkkiä folktulkintoja Las Palmasista sun muista ryysyrantalaisista klassikoista.

Toisin kuin arvailin Matti Johannes Koivu aloitti illan. Juostujen kilometrien perusteella hänelle olisi kuulunut illan mestarin paikka. Toki Pimeys on ollut reilun vuoden ajan kohtalaisessa nosteessa, mutta ehkäpä Matti otti lämmittelijän roolin omasta tahdostaan. Nimittäin Koivun setti koostui pitkälti uusista ennen kuulemattomista biiseistä.

Keikka alkoi viime keväällä ilmestyneen artistin nimeä kantaneen Matti Johannes Koivu -albumin avauskappaleella Aulanko. Se onkin levyn parhaimmistoa, sillä muuten levy on tuotteliaan Koivun repertuaarissa vaatimattomin. Siksipä uusia kappaleita kuunteli korvat höröllä ja kyllä niissä vaikutti olevan ainesta. Ensinnäkin julkaisemattomat biisit ottivat etäisyyttä herkistelevästä folkista keskitempoiseen folkpoppiin kuten biiseissä Vammala, Aloitan aina alusta, Sano joku sana ja Kuinka puu kaatuu. Kun taas Musta joki virtaa sydämessäni oli nimensä mukaisesti veret seisauttava synkkä teos. Matti Johanneksen taustalla soittanut trio toimi moitteettomasti, vaikka basisti Eeva olikin ensikertalainen. Erityisesti pisti silmään miten paljon Koivu soitti laajaa valikoimaa sähkökitaroita.

Vanhempi tuotanto näytteli sivuosaa. Tuoreimmalta albumilta kuultiin Koivun sanojen mukaan Tampereelle sijoittuva Paratiisi lasilla ja rouhean kitarariffin varassa kukeva Minä näen sinussa sen mitä rakastan, kaunis Tunnen muuttuvan maan ja encorena kuultu singlehitti Jos muutat mielesi. Varhaisemmilta albumeilta kuultiin vain edellisen albumin Toisen maailman nimi (2011) otsakekappale. Aika oli rajallinen ja tunnin settiin ei muuta mahtunutkaan. Koivu valitsi illan teemaksi testata biisejä elävän yleisön edesä. Uutta materiaalia Matti kertoi menevänsä studioon äänittämään vasta vuoden päästä syksyllä, sillä seuraavaksi kaiken ajan vie isyysvapaa.

Keskiviikkoinen ilta Tavastialla oli vetänyt salin puolilleen. Lavan ja yleisön välissä oli sen verran ujoutta, että molemmat keikat oli mahdollista katsoa eturivistä. Pimeys-orkesterin, jonka laulaja/kosketinsoittaja Joel Mäkisen albundymaisen luokseenpyytävä esiintymisote sai kiskottua väen lähemmäksi lavanreunaa. Kyllähän se tunnelma siitä parani. Bändin imuun oli hyvä heittäytyä, sillä heti startterina soitettu Rakennukset on kerrassaan mainio laulu.

Pimeys on helsinkiläinen nelihenkinen bändi, jonka tie lähti nousukiitoon Elämä kiinnostaa -singlellä, joka julkaistiin kesällä 2012 ja sai rutkasti radiosoittoa ja paljon nyökkyvää hyväksyntää. Hämmennystä tuottikin enemmän orkesterin nimi, joka on huono, mutta ei tarpeeksi huono kääntyäkseen hyväksi. Pimeys istuisi nimenä paremmin genreen, jota punaniskainen suomi-iskelmäheavy-veljeskunta edustaa. Onneksi nimeen saattaa tottua ja onhan sitä totuttu jo aikamoiseen laumaan luokattomia bändinimiä, joista ei ajan myötä jaksa enää kantaa huolta. Joel Mäkisen esitellessä yhtye savolaisittan Pimmeydeksi pilkahti häivähdys omaperäisyyttä.

Pimeys @ Tavastia

Pimeys julkaisi toukokuussa esikoisalbuminsa Muut on jo menneet ja keikan anti koostui pääosin siltä. Nimestä huolimatta orkesterin musiikki on vuoroin virkeätä poppista ja vuoroin elokuvallisia hetkiä tavoittelevia paloja kuten huikea keikan finaalina kuultu Helsinki osoittaa. Pimeyden valttina on vahvojen melodioiden lisäksi ilmaisuvoimaiset sanoitukset. Kynän jälki tuo mieleen Olavi Uusivirran kertomukset hyvällä tavalla. Ahkera keikkailu on tehnyt bändistä kokeneemman ratsun mitä historia radalla antaisi ymmärtää. Hienoja vetoja kuultiin Kunnia ja Asema biiseistä. Sekaan mahtui pari uutukaistakin, joista Nostokurjet jätti vahvimman muistikuvan.

Pimeyden keulilla on Joel Mäkisen ohella Pekka Nisu, joka hoitaa likimain puolet lauluosuuksista kitaran soiton ohella. Kuusikielinen kulkee Nisun käsittelyssä nätisti. Ainoastaan Helsinki-biisin loppujammailuissa meni homma hitusen pieleen. Se ei haitannut lopulta muita kuin itse Nisua, joka tapahtunutta heti encoren kärkeen harmittelikin. Pimeyden rumpali on Tuomo Laakso, jonka ilta kävi työlääksi, sillä hän kannutteli myös Matti Johannes Koivun taustalla. Pimeyden basistin viran hoitaa tyylikkäästi jämäkän telakkamiehen parran omaava Jukkis Virtanen.

M.dulorin artistien tarjoamat iltamat teki keskiviikosta erityisen ja väljissä oloissa musiikinkuuntelu oli juhlaa. Siitä maksoi ilolla 14€ sisäänpääsyn. Matti Johannes Koivun hitusen hutera folk-olemus on saanut sähköisempää ja sitä myöten myös väkevämpää ilmaisua. Nyt Suomen Cat Stevens polki välillä jalkaa kuten räimeessä kuuluukin. Koivu riisui heti keikan alkumetreillä takkinsa pois ja kääri hihat rockimpaan meininkiin. Koivu mainitsi, ettei ole pessyt rakasta riepuaan viiteentoista vuoteen ja asetti sen lavan eteen epäilevien haisteltaksi. Yksi uskaltautui. Se kuvastaa hyvin molempien artistien tilaa kotimaisen kevyen musiikin kartalla. Yksittäisiä lähestymisiä tulee sieltä täältä, mutta mellakka-aitaa ei tarvita – vielä vähän aikaan tai ei sitten koskaan.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Pimeys