Nick Cave & The Bad Seeds (Aus), Burt Bacharach (US), Cigarettes After Sex (US), Mavis Staples (US), Jade Bird (UK), Paperi T (Fin), Litku Klemetti (Fin), Delvon Lamarr Organ Trio (US) @ Pori Jazz, 19.7.2018

Pori Jazz oli sössiä maineensa alkukesästä kohtalokkaasti toimitusjohtajanimityksellään. Onneksi hallitus reagoi salamannopeasti ja homma saatiin takaisin uomiinsa. Ihmisen muisti on lyhyt ja torstain ensimmäisenä pääkonserttipäivänä Kirjurinluodolla meininki oli kuten ennenkin. Tuskin kukaan boikotoi. Ainoastaan painostava helle saattoi olla este herkkänahkaisimmille. Auringon paahde verotti iltapäivällä yleisöä, mutta illan pääesiintyjiä oli kuulemassa arviolta toistakymmentä tuhatta ihmistä.

Ohjelmiston osalta torstai oli tämän vuoden ehdotonta eliittiä. Jazzin ystäville todettakoon, että Keikkakeppi perehtyy tälläkin kertaa vain populaarimusiikkiin. Näkemieni artistien ikähaarukka oli laajin ikinä. Nuorimman ja vanhimman ikäero oli 70 vuotta. Kaikki seuraamani artistit soittivat joko pää- tai jokilavalla, joiden välillä seilasi nyt helpommin, sillä molemmat lavat kuuluivat saman anniskelualueen piiriin, joten porteista ei välttämättä tarvinnut kulkea.

Iltapäivän starttasi päälavalla Delvon Lamarr Organ Trio, joka on vastikään julkaissut varsin grooven albumin Close But No Cigar, joka on ilmavaa hammond-urkuvetoista jamittelua 1960-1970-lukujen soulin hengessä. Omien biisien päätteeksi kuultiin Curtis Mayfieldin soulklassikko Movin’ On Up. Siitä olikin helppo ponnahtaa ensimmäisen kotimaisen artistin pariin.

IMG_5227Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska.  Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.

Litku Klemetti yhtyeineen aloitti Jokilavalla ja saivatkin soittaa suoraan vastapalloon, kun aurinko oli armottomillaan lämpömittarin kavutessa 30 asteeseen. Litku pelkäsikin kuolevansa lavalle. Lierihattu antoi kuitenkin suojaa ja yhtye painoi tunnin keikan sisukkaasti läpi. Litkun live-maine on todellakin sanojensa mittainen. Bändi soittaa tiukasti yhteen, jopa helteessä. Bändi on käytännössä sama kuin Litku Klemetti ja Tuntematon numero, joka on kulkenut rinnalla jo pidempään. Uusista soolokappaleista kirkkaimmaksi nousee Miksi en lähtisi kaupunkiin. Monta muutakin hienoa ja sopivan ärsyttävää biisiä settilistalta löytyikin, mutta niin pitääkin.

IMG_5228Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.

IMG_5231Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.

IMG_5234Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.

IMG_5240Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.

IMG_5247Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.

Nick Cave & The Bad Seeds oli monelle syy tulla Pori Jazziin ja siltä Kirjurinluoto myös näytti. Yht’äkkiä alueelle oli kerääntynyt väkeä niin, ettei eturivin paikoille ollut mitään mahdollisuutta tunkeutua. Se oli virhe, sillä siten Nick Cave pitäisi kokea. Viidenkymmenen metrin päästä pystyy aistimaan karismaattisen esiintyjän, mutta samaa otetta vangitsevasta esityksestä ei saa. Nick Cave ottaa vimmatusti kontaktia yleisöön koko keikan ajan.

CAVE_pysty_02Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.

Caven uraan mahtuu lukuisia hyviä kappaleita, mutta paljon myös keskinkertaista. Tasalaatuisuus on kuitenkin kestänyt kaikki vuosikymmenet.  Löysin artistin The Good Son (1990) -albumin aikaan ja hienoa olikin kuulla illan mittaan suosikkini The Ship Song ja The Weeping Song. Omalla listalla korkealla on myös The Boatman’s Call, joka on sai huomiota Caven yhden kuuluisimman Into My Arms -kappaleen osalta.  Kolmas kiinnostukseni kohteeksi noussut albumi Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus jäi Porin illassa täysin sivuun. Kaksi viimeisintä albumia Push the Sky Away ja Skeleton Tree sen sijaan olivat settilistan keskiössä, joita olen taas viime vuosina jonkin verran kuunnellut. Esimerkiksi Jubilee Street on Caven uran hienoimpia kappaleita ja massiiviseen loppuun kasvanut live-versio teki siitä vielä merkittävämmän teoksen kuin albumilla. Oma suhteeni Nick Caveen sai siis melko hyvän käsittelyn. Nick Cavella on toki biisejä, joiden suosiota en ihan täysin ymmärrä kuten Stagger Lee, Tupelo tai Red Right Hand, mutta ei se mitään, sillä tarkoin harkitussa dramaturgiassa niilläkin oli paikkansa. Elokuvamusiikkia ja käsikirjoituksiakin rustannut Cave omaa draaman tajun. Hän osaa rakentaa konsertin kaaren taitavasti niin, että jokainen palikka on huolella mietitty.

CAVE_01

Nick Cave on selkeä keulahahmo, mutta hänen erityisyydestään huolimatta on syytä nostaa esiin myös bändi. The Bad Seeds on kovien muusikoiden kokoonpano, jonka musiikilliseksi sielunkumppaniksi on noussut Ellis Warren. Hän riuhtoi viulunsa kanssa lähes yhtä sähäkästi kuin Nick Cave. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole ketään jäljellä, mutta Caven rinnalla on moni kulkenut kuitenkin jo 1990-luvulta ja siinä ajassa ehtii hitsautua toimivaksi kokoonpanoksi.

Nick Cave and the Bad Seeds heitti väkevän keikan. Illan parhaaksi kappaleeksi nousi Jubilee Streetin ohella Shoot Me Down, joka on poiminta yhtyeen B-sides and rarities -kokoelmalta. Porin konsertti ei kattanut ihan yhtä montaa biisiä kuin kiertueen muut keikat, mutta 15 biisin setti oli kuohkean päivän päätteeksi riittävästi. Keikka huipentui Caven kutsuessa yleisöä lavalle. Parisenkymmentä lammasta totteli paimentaan kuin opetuslapset Jeesusta.

IMG_5265 

Settilista:

Jesus Alone

Magneto

Do You Love Me?

From Her to Eternity

Loverman

Red Right Hand

The Ship Song

Into My Arms

Girl In Amber

Tupelo

Jubilee Street

The Weeping Song

Stagger Lee

Push the Sky Away

Rings of Saturn

IMG_0714

 

Au Revoir Simone (US) @ Tavastia 13.9.2013

Odysseus sitoi itsensä laivan mastoon, ettei seireenien houkuttelevan kaunis laulu olisi kutsunut kohtalokkaiden lintunaisten raadeltavaksi. Au Revoir Simonen musiikki on yhtä lailla luokseen kutsuvaa, mutta vääjäämättömästi köydet avaavaa dreampoppia. Kuulin perjantaiaamupäivästä Radio Helsingistä bändin haastattelun ja pelkästään bändin puheääni teki vaikutuksen. Illalla oli seilattava Tavastialle.

New Yorkin Brooklynista kotoisin oleva tyttötrio on soittanut kimpassa jo vuodesta 2003. Takana on neljä albumia, joista tuorein Move In Spectrums (2013) julkaistaan syyskuun lopulla. Au Revoir Simone on vieraillut Suomessa aikaisemminkin. Edellinen visiitti osuu kevääseen 2009. Itselle bändi on ollut vähäisessä kuuntelussa vain parin biisin varassa ja edelliset keikat valitettavasti näkemättä. Nyt bändi aloitti pitkän tauon jälkeen kiertueensa Suomesta.

Tavastia ei ollut täynnä, mutta väkeä oli sopivasti. Uneliasta elektropopia kuuntelee mieluusti väljemmissä vesissä, missä on tilaa leijailla. Pääsylippu maksoi  kohtuulliset 24 euroa ja kun muu tarjonta kaupungissa oli samaan aikaan melko köyhää, olisi klubi voinut kuvitella täydeksikin. Bändi nousi stagelle puoli kymmenen jälkeen ja heitti reilun tunnin setin. Se on kompakti kesto elektropoppikselle.

Au Revoir Simone

Au Revoir Simone @ Tavastia

Au Revoir Simonen kolmikko on Erika Forster, Annie Hart ja Heather D’Angelo. He muodostavat bändin, joka ainakin ulospäin vaikuttaa demokraattiselta. Jokainen mimmi liidaa lauluosuuksia vuorollaan ja jos bändiä kuuntelisi silmät kiinni niin ei olisi täyttä varmuutta kuka on äänessä. Heleä ja välillä moniääninen laulu on hypnoottista, jota myös taustalle harkitusti projisoitu visuaalisuus tukee. Yksinkertaiset retrobiitit, hempeät melodiat ja stailit otsatukat tekevät kokonaisuudesta vangitsevan paketin. Ei siis ihme, että David Lynch fanittaa bändiä.

Keikan starttasi Just Like A Tree, joka on Au Revoir Simonen uunituore tarttuvan melodian ja single-potentiaalin omaava kipale. Yleisö alkoi notkahdella biisin tahtiin, mutta varsinaiseen heiluntaan ei porukka yltynyt missään vaihessa ainakaan siellä miksauspöydän liepeillä, missä tönötin alusta loppuun. Eipä se bändin lavaliikehdintä ole mitään rytmistä kilpavoimistelua, muttei myöskään robottimaisen jäykkää.  Bändin mimmeistä Annie Hart piti kahden syntikan välillä eniten meininkiä yllä. Välispiikit olivat vähissä, mutta amerikkalaisen kohteliaita. Hauska tilanne sattui, kun Annie käveli takahuoneeseen ja samaan aikaan spiikannut Heather ei huomannut Annien poistumista. ”Oho, Annie päätti lähteä kesken kaiken.” Eipä mennyt kuin hetki kun Annie oli takaisin basson kanssa, mutta huvittavaa oli seurata muiden reaktiota.

Au Revoir Simonen musiikissa on jotain samaa kuin saman kylän The National -orkesterissa, vaikka edustavatkin eri genreä.  Biisien rakenne on muistuttaa toisiaan. Ulospäin yksinkertaisia lauluja, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen hiljakseltaan ruhtinaallisen moniulotteisiksi kasvavia teoksia. Siksipä keikan kaikesta uudesta materiaalista ei saanut neitsytkuuntelulla heti otetta. Hienoja hetkiä keikalla tarjosi yllin kyllin kuten Knights of Wands ja Shadows, jotka ovat edelliseltä levyltä Still Night, Still Light (2009). Tulevalta albumilta kuultiin odotetusti tarttuvimmat Somebody Who ja Grazy. Biiseistä olin saanut esimakua tyylikkäiden musiikkivideoiden muodossa. Live-versiot toimivat myös hyvin ja uudesta albumista on odotettavissa mielenkiintoinen tuotos. Keikan päättäneessä encoressa kuultiin cover-versio Mazzy Starin Fade Into You -biisistä ja erityisen hieno Another Likely Story.

Hiljaisen keikkasyksyn katkaisi mainio höttöpoppi-ilta. Au Revoir Simonen musiikki on ensivaikutelmaltaan kuohkean kevyttä, mutta kun sitä kuorii varovaisesti, paljastuu vilpittömän pinnan alta arvaamattomia sävyjä. Niiden sekaan on jännittävän uskaliasta heittäytyä.

Woods (US), Widowspeak (US), Purling Hiss (US) @ Music Hall of Williamsburg, Brooklyn, NY 3.11.2012

Music Hall of Williamsburg @ Brooklyn

Metroliikenne ei myrsky-Sandyn vuoksi toiminut vielä Manhattanilta Brooklyniin, joten piti matkustaa kaupungin tarjoamalla bussikyydillä. Täyteen ahdetussa linja-autossa aisti kyllä hirmumyrskyn suomaa ahdistusta ja levottomuutta. Loppupätkän Williamsburgiin suhautin sitten taksilla. Seutu oli tuttua, koska olin kerran aikaisemmin Band of Horsesin ja Grizzly Bearin ulkoilmakeikalla. Sen sijaan Music Hall of Williamsburg oli entuudestaan tuntematon rokkiluola. Hieman Tavastiaa pienempi klubi on aikaisemmin toiminut nimellä North 6th, osoitteensa 66 North 6th Streetin mukaan. Musiikkihalli vetää 550 ihmistä ja suht täynnä se lauantai-iltana oli. Liput kolmen vaihtoehtoartistin iltamiin maksoi vaivaiset 14 taalaa ja tiketin sain olemattomalla jonotuksella, koska ehdin paikalle ajoissa. Taas tsekattiin henkkarit ja siitä ilosta sai rannekkeen käteen. Vaikka poket ovat tarkkoja, on palvelu aina ystävällistä. Sellainen pieni ero suomalaiseen narikkapolitiikkaan New Yorkissa on, että takkeja ei ole pakko jättää säilytykseen. Toki kelit ulkona ovat jo koleita, että mieluusti sitä palttoostaan sisätiloissa luopuu. Valinnanvapaus rulettaa kuitenkin.

Purling Hiss

Illan aloitti varttia vaille 21 philadelphialainen Purling Hiss, joka on kitaristi-laulaja Mike Polizzen liidaama lo-fi rock-trio. Paikoin psykedeelisiä piirteitä omaavan bändin muut jäsenet ovat Mike Sneeringer rummuissa ja Kiel Everett bassossa. Kaikki ovat pitkän linjan muusikoita ja soittaneet useissa kokoonpanoissa. Purling Hiss on vasta julkaissut EP:n Lounge Lizards ja yhden pitkäsoiton Public Service Announcement. Bändi porheltaa hyvässä myötätuulessa ja esiintyminen Wilcon puuhamilla Solid Sound Festivaaleilla ja kiertäminen Kurt Vile & The Violatorsin lämppärinä on antanut itsevarmuutta esiintymiseen. Pidin bändin boogiesta kovasti. Polizzen kitara kulkee varsin ketterästi yhtyeen avainbiisissä Run from the City.  Myös rumpali Sneeringerin taustaulvahtelema Don’t Even Try It on tarttuvaa kuunneltavaa.

Tauot bändien välissä kesti 20 minuuttia. Siinä ehti piipahtaa baarissa tilaamassa Magic Hat-oluen. Music Hallissa on sama reilu meininki kuin T5:ssa – kaikki hanaoluet 5 dollaria laaki. Sekin yhdistää näitä indieklubeja, että tuopit ovat kertakäyttöisiä. Niitä saa sitten hölskytellä portaita pitkin, sillä klubin molemmat baarit sijaitsevat salin ulkopuolella. Toinen täysin alakerrassa, minne tosin kuuluu myös saliääni, mutta maltillisella volyymilla, jotta voi spekuloida bändejä rauhassa. Lauantai-illan väki koostui 20-30 vuotiaista hipstereistä, yupstereista sun muista kenkiintuijettelijoista. Ehkä jengi oli aavistuksen itsetietoisempaa ja introvertimpää kuin Grouploven evankeliumia kuulemaan tulleet seuralliset manhattanilaiset.

Widowspeak

Illan kakkosartisti Widowspeak aloitti vähän ennen kymmentä ja veti tummien melodioiden sävyttämän keikan kuin jossain Sergio Leonen ja David Lynchin elokuvien välimaastossa. Oman kylän orkesterin keulilla laulaa heleästi Molly Hamilton ja kitaristi Robert Earl Thomas ujuttaa instrumentistaan pintaan särmikkäitä riffejä. Välillä käydään jossain menneiden aikojen rautalankafiiliksissä ja sitten noustaan mietoihin psykedeelisiin tunnelmiin. Widowspeak on vuosi takaperin julkaissut nimeään kantavan debyyttialbuminsa, josta sinkuiksi nostetut Harsh Realm ja Gun Shy vetivät nytkin parhaimmin puoleensa. Sekä Purling Hissiä että Widowspeakia yhdistää illan pääesiintyjä Woods, jonka päällysmies Jeremy Earl pyörittää myös Woodsist nimistä levy-yhtiötä. Purling Hiss on julkaissut matskua kyseisen labelin kautta. Widowspeak taas on tehnyt esikoisalbuminsa Woodsin rumpali Jarvis Tavenieren silmien alla.

Woods nousi lauteille aika tasan klo 11 ja veti juuri tunnin setin. Se oli ihan riittävästi, sillä alla oli kuitenkin jo pari mielenkiintoista vetoa. Woods oli illan bändeistä ainoa, johon olin perehtynyt jo aiemmin. Viiden albumin historia kertoi bändin olevan folkrockista ja altcountrista nahkansa luova indierockpumppu. Keikalla bändi yllättikin olevansa reippaaseen jamitteluun ajautuva nelikko. Lava-asetelmassa oli erikoista se, että basisti Kevin Morby keikkui keskellä ja hoiti samalla myös huuliharpistin roolin. Jeremy Earl lauloi liki falsetissaan lavan vasemmalla laidalla ja hoiti samalla kitaristin virkaa. Hiljattain ilmestyneen Bend Beyond -albumin tarttuva nimibiisi sekä Cali in a Cup kuten Is It Honest? osoittivat miten persoonallisten ja vangitsevien biisien timpureista on kyse. Folkrockin herkkyys levisi tosiaan paikoin turhankin pitkiin jamisessioihin, mihin toki lirvahti ripaus hilpeää 60-luvun brittipopin ilmeikkyyttä. Edellisen albumin Sun and Shade avausraita Pushing Onlys vei herkässä tunnelmassaan taas Woodstockin niityille. Woods on vakiinnuttanut itsensä indierockin kestävien nimikkeiden joukkoon. Tuskin mainstreamin rajaa bändi koskaan hapuilee kuten naapuribändi The National, mutta Earlilla ja kumppaneilla riittää sarkaa Brooklynin omassa indiescenessä. Yhtye on aktiivinen ja luova, eikä vaan oman uransa vuoksi, vaan tärkeä tuki myös muille uusille artisteille.

Woods

Keikan päätyttyä puolen yön aikaan ovet aukesivat kadulle. Minkään sortin lauantaidiscolla ei Music Hallin iltaa jatkettu, vaan jengi valui jatkamaan iltaansa lähibaareihin. Vielä sellainen pointti, että kovasti on uumoiltu c-kasetin paluusta. Se on totta. Siinä pöydällä, missä myytiin bändien paitoja, cd- ja vinyylilevyjä, oli myös samassa rivissä valmiiksi äänitettyjä c-kasetteja uunituoreista albumeista. C-kasetit ovat nyt pop, mutta toisaalta mikäpä sen parempi formaatti lo-fi rockille kuin tunkkainen magneettinauha.