Band of Horses (US), Hurts (UK), Editors (UK), Michael Monroe (FIN) Ruisrock, Turku 5.7.2013

Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi.  Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

BoH

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010)  on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria.  Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja  lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.

Woods (US), Widowspeak (US), Purling Hiss (US) @ Music Hall of Williamsburg, Brooklyn, NY 3.11.2012

Music Hall of Williamsburg @ Brooklyn

Metroliikenne ei myrsky-Sandyn vuoksi toiminut vielä Manhattanilta Brooklyniin, joten piti matkustaa kaupungin tarjoamalla bussikyydillä. Täyteen ahdetussa linja-autossa aisti kyllä hirmumyrskyn suomaa ahdistusta ja levottomuutta. Loppupätkän Williamsburgiin suhautin sitten taksilla. Seutu oli tuttua, koska olin kerran aikaisemmin Band of Horsesin ja Grizzly Bearin ulkoilmakeikalla. Sen sijaan Music Hall of Williamsburg oli entuudestaan tuntematon rokkiluola. Hieman Tavastiaa pienempi klubi on aikaisemmin toiminut nimellä North 6th, osoitteensa 66 North 6th Streetin mukaan. Musiikkihalli vetää 550 ihmistä ja suht täynnä se lauantai-iltana oli. Liput kolmen vaihtoehtoartistin iltamiin maksoi vaivaiset 14 taalaa ja tiketin sain olemattomalla jonotuksella, koska ehdin paikalle ajoissa. Taas tsekattiin henkkarit ja siitä ilosta sai rannekkeen käteen. Vaikka poket ovat tarkkoja, on palvelu aina ystävällistä. Sellainen pieni ero suomalaiseen narikkapolitiikkaan New Yorkissa on, että takkeja ei ole pakko jättää säilytykseen. Toki kelit ulkona ovat jo koleita, että mieluusti sitä palttoostaan sisätiloissa luopuu. Valinnanvapaus rulettaa kuitenkin.

Purling Hiss

Illan aloitti varttia vaille 21 philadelphialainen Purling Hiss, joka on kitaristi-laulaja Mike Polizzen liidaama lo-fi rock-trio. Paikoin psykedeelisiä piirteitä omaavan bändin muut jäsenet ovat Mike Sneeringer rummuissa ja Kiel Everett bassossa. Kaikki ovat pitkän linjan muusikoita ja soittaneet useissa kokoonpanoissa. Purling Hiss on vasta julkaissut EP:n Lounge Lizards ja yhden pitkäsoiton Public Service Announcement. Bändi porheltaa hyvässä myötätuulessa ja esiintyminen Wilcon puuhamilla Solid Sound Festivaaleilla ja kiertäminen Kurt Vile & The Violatorsin lämppärinä on antanut itsevarmuutta esiintymiseen. Pidin bändin boogiesta kovasti. Polizzen kitara kulkee varsin ketterästi yhtyeen avainbiisissä Run from the City.  Myös rumpali Sneeringerin taustaulvahtelema Don’t Even Try It on tarttuvaa kuunneltavaa.

Tauot bändien välissä kesti 20 minuuttia. Siinä ehti piipahtaa baarissa tilaamassa Magic Hat-oluen. Music Hallissa on sama reilu meininki kuin T5:ssa – kaikki hanaoluet 5 dollaria laaki. Sekin yhdistää näitä indieklubeja, että tuopit ovat kertakäyttöisiä. Niitä saa sitten hölskytellä portaita pitkin, sillä klubin molemmat baarit sijaitsevat salin ulkopuolella. Toinen täysin alakerrassa, minne tosin kuuluu myös saliääni, mutta maltillisella volyymilla, jotta voi spekuloida bändejä rauhassa. Lauantai-illan väki koostui 20-30 vuotiaista hipstereistä, yupstereista sun muista kenkiintuijettelijoista. Ehkä jengi oli aavistuksen itsetietoisempaa ja introvertimpää kuin Grouploven evankeliumia kuulemaan tulleet seuralliset manhattanilaiset.

Widowspeak

Illan kakkosartisti Widowspeak aloitti vähän ennen kymmentä ja veti tummien melodioiden sävyttämän keikan kuin jossain Sergio Leonen ja David Lynchin elokuvien välimaastossa. Oman kylän orkesterin keulilla laulaa heleästi Molly Hamilton ja kitaristi Robert Earl Thomas ujuttaa instrumentistaan pintaan särmikkäitä riffejä. Välillä käydään jossain menneiden aikojen rautalankafiiliksissä ja sitten noustaan mietoihin psykedeelisiin tunnelmiin. Widowspeak on vuosi takaperin julkaissut nimeään kantavan debyyttialbuminsa, josta sinkuiksi nostetut Harsh Realm ja Gun Shy vetivät nytkin parhaimmin puoleensa. Sekä Purling Hissiä että Widowspeakia yhdistää illan pääesiintyjä Woods, jonka päällysmies Jeremy Earl pyörittää myös Woodsist nimistä levy-yhtiötä. Purling Hiss on julkaissut matskua kyseisen labelin kautta. Widowspeak taas on tehnyt esikoisalbuminsa Woodsin rumpali Jarvis Tavenieren silmien alla.

Woods nousi lauteille aika tasan klo 11 ja veti juuri tunnin setin. Se oli ihan riittävästi, sillä alla oli kuitenkin jo pari mielenkiintoista vetoa. Woods oli illan bändeistä ainoa, johon olin perehtynyt jo aiemmin. Viiden albumin historia kertoi bändin olevan folkrockista ja altcountrista nahkansa luova indierockpumppu. Keikalla bändi yllättikin olevansa reippaaseen jamitteluun ajautuva nelikko. Lava-asetelmassa oli erikoista se, että basisti Kevin Morby keikkui keskellä ja hoiti samalla myös huuliharpistin roolin. Jeremy Earl lauloi liki falsetissaan lavan vasemmalla laidalla ja hoiti samalla kitaristin virkaa. Hiljattain ilmestyneen Bend Beyond -albumin tarttuva nimibiisi sekä Cali in a Cup kuten Is It Honest? osoittivat miten persoonallisten ja vangitsevien biisien timpureista on kyse. Folkrockin herkkyys levisi tosiaan paikoin turhankin pitkiin jamisessioihin, mihin toki lirvahti ripaus hilpeää 60-luvun brittipopin ilmeikkyyttä. Edellisen albumin Sun and Shade avausraita Pushing Onlys vei herkässä tunnelmassaan taas Woodstockin niityille. Woods on vakiinnuttanut itsensä indierockin kestävien nimikkeiden joukkoon. Tuskin mainstreamin rajaa bändi koskaan hapuilee kuten naapuribändi The National, mutta Earlilla ja kumppaneilla riittää sarkaa Brooklynin omassa indiescenessä. Yhtye on aktiivinen ja luova, eikä vaan oman uransa vuoksi, vaan tärkeä tuki myös muille uusille artisteille.

Woods

Keikan päätyttyä puolen yön aikaan ovet aukesivat kadulle. Minkään sortin lauantaidiscolla ei Music Hallin iltaa jatkettu, vaan jengi valui jatkamaan iltaansa lähibaareihin. Vielä sellainen pointti, että kovasti on uumoiltu c-kasetin paluusta. Se on totta. Siinä pöydällä, missä myytiin bändien paitoja, cd- ja vinyylilevyjä, oli myös samassa rivissä valmiiksi äänitettyjä c-kasetteja uunituoreista albumeista. C-kasetit ovat nyt pop, mutta toisaalta mikäpä sen parempi formaatti lo-fi rockille kuin tunkkainen magneettinauha.