Avainsana-arkisto: Tom Petty

Lucinda Williams (US) @ Finlandia-talo, Helsinki, 28.5.2013

by

Lucinda Williams ei edusta countrymusiikin stereotypioita, vaan on jollakin tapaa genren lainsuojaton ja enkä lokeroisi häntä vain puhtaaksi countryksi. Williams seilaa americanan, heartlandrockin ja bluesin maastossa ja miltei voisi luokitella naispuoliseksi Tom Pettyksi. Vahva musta kajaali silmissä ja hallitusti sekainen tukka tekee Lucindasta ulkoisesti katurockarin, mutta sisältä hän on aito singer-songwriter. Williamsin henkilökohtaisissa lauluissa heijastuu elämänkokemukset sen kaikkine puolineen, mutta melankolia tuntuu olevan monessa laulussa pääosassa. Lucindan olemus kertoo, että vuodet on vedetty täysillä,  mutta nyt 60-vuotiaana artisti vaikuttaa tasapainoiselta, joka on löytänyt henkilökohtaisen status quon.

Lucindan taival alkoi Lousianan vetisiltä seuduilta Lake Charlesista. Sieltä sorainen tie on vienyt Texasin ja Los Angelesin kautta ja melko pitkän kaavan sai viedäkin ennen kuin paikka Pohjois-Amerikan naisartistien eturivistä löytyi. Lucindasta kuultiin isommin vasta, kun Mary Chapin Carpenter teki jättikantrihitin Williamsin sävellyksestä Passionate Kisses vuonna 1992 ja toi säveltäjälleen Grammyn parhaasta countrylaulusta. Henkilökohtaisen läpimurron Lucinda Williams teki vasta 1998, kun albumi Car Wheels on the Gravel Road ilmestyi. Matka oli pitkä, sillä hänen debyyttialbuminsa Ramblin’ ilmestyi jo 1979. Läpimurron lumo tavoitti meikäläisenkin ja seuraavat pitkäsoitot Essence (2001) ja World Without Tears (2003) olivat tanakassa kulutuksessa, mutta sitten Lucinda Williams jäi unholaan.

Lucinda Williams

Lucinda Williams @ Finlandia-Talo

Lucinda Williams on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana aktiivinen ja levyttänyt säännöllisesti kehuttuja albumikokonaisuuksia. Jostain syystä en vaan enää seurannut Williamsin uraa, kunnes kuulin talvella uutisen, että Lucinda saapuu ensi kertaa Suomeen loppukeväästä. En ostanut välittömästi lippua, koska hintapyyntö oli minusta kohtuuttoman kova ja pian ilmeni, että seuraavana päivänä samoilla lauteilla soittaisi duo Emmylou Harris & Rodney Crowell. Molemmat kuulostivat lähtökohtaisesti houkuttelevalta, mutta olin aikeissa jättää kummatkin väliin ja boikotoidakseni korkeita lipunhintoja. Mielestäni 69€ on kolmen hengen keikasta ja koruttomasta lavailmeestä liikaa, vaikka lauteilla olisi pyhempi kolminaisuus. Sama linja tuntuu olevan Finlandian kaikissa konserteissa. Musiikkitalon avajaisten jälkeen Finlandia-talo on avautunut entistä useammin stageksi monelle kiinnostavalle kevyen musiikin artistille, mutta jos liput ovat suolaisia näinä ylitarjonnan aikoina, joita en kuitenkaan musiikinharrastajana vastusta, niin salit eivät tule täyteen. Eilenkin Lucinda Williamsin keikalla parvi ammotti tyhjyyttään.

Finlandia-talon huono akustiikka on muodostunut yleiskäsitteeksi ja samaa mainetta kantaa Kulttuuritalo. Molemmat talot suunnitellut Alvar Aalto ei kantanut huolta talojen käyttötarkoituksesta ja paremman akustiikan eteen on jouduttu tekemään myöhemmin isoja remontteja. Eilen Lucinda Williams varsinkin kutosriviltä fiilisteltynä kuulosti kuitenkin hyvältä. Lucindan intiimissä illassa soitti hänen lisäkseen kitaristi Doug Pettibone ja basisti David Sutton. Sähköinen keikka ilman rumpalia vierastutti alkuun, mutta kannuttomuuteen tottui nopeasti ja etenkin jämäkän bassotyöskentelyn myötä. Lucinda komppasi pääosin akustisella, mutta aina välillä tarttui myös sähköiseen keppiin. Silti toivoisin rumpuja matkaan ensi kerralla.

Lucinda aloitti settinsä klo 20.20 ja soitti tunnin ja kolmen vartin mittaisen keikan. Ennen Lucindaa esiintyi kotimainen Irma Agiashvili, jota en ehtinyt kuuntelemaan. Lucinda otti yleisön haltuun heti parilla takuuvarmalla Gravel Road -albumin biisillä. Can’t Let Go ja Car Wheels on the Gravel Road saivat tanakat aplodit. Artisti oli hyvällä tuulella ja jutusteli biisien välissä letkeitä. Nuottiteline oli myös kovassa käytössä, mutta epäilemättä siksi, että Lucindan olisi helpompi päättää mitä seuraavaksi soittaisi. Nimittäin settilistan valinta vaikutti improvisoidulta. Biisejä Lucindalla riittää, vaikka läpimurto tapahtuikin vasta nelikymppisenä. Hänen tuorein albuminsa Blessed on parin vuoden takaa. Keikalla kuultiin pari uutta laulua, joista I Look at the World näkee varmasti päivänvalon Williamsin lupailemalla uudella albumilla.

Keikan parasta antia olivat Essence-albumilta löytyvä Blue, jonka tunnelmoi herkemmin kuin Fazerin sininen hetki.  Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings -biisin rouheista riffeistä voisi olla kateellinen monikin kitaravelho. Drunken Angel omistettiin Townes Van Zandtin ja Kurt Cobainin kaltaisille kohtalonsa nähneille kaiffareille. Tuoreimmalta Blessed–platalta kuultu Copenhagenia siivitti koskettava syntytarina. Lucinda oli taannoin Kööpenhaminassa keikalla, kun kuuli pitkäaikaisen ystävänsä ja managerin menehtyneen. Siitä syntyi tämä kaunis laulu. Biisintekijänä Lucinda on arvostettu ja Time-lehti nosti hänet vuonna 2002 parhaaksi amerikkalaisksi laulunkirjoittajaksi. Keikan kärkivetoja oli myös Change the locks, joka on konkreettinen erotilitys, ja jonka muuten Tom Petty coveroi onnistuneesti She’s the One -soundtrackille. Vuodet ovat karhentaneet Lucindan ääntä. Mieslaulajan raspia kehuttaisiin viskin rouhentamaksi, mutta enpä usko, että Williamskaan on lasiin sylkenyt. Silti ääni irtoaa välillä nuorekkaan kuulaasti. Encoressa Lucinda soitti viisi biisiä, joista suurin osa covereita. Nick Draken River Man toimi hienosti kuten myös Robert Johnsonin Stop Breakin’ Down Blues. Konsertin sinetöi Memphis Minnien Nothing Rambling.

Lucinda Williams on noussut Amerikan arvostettujempien naisartistien joukkoon ja sitä statusta tukee maailmanlaajuisesti myös jatkuvat vierailut usean artistin levyllä. Meille suomalaisille tuorein visiitti sijoituu Michael Monroen Sensory Overdrive -albumille, missä hänen taustalaulunsa tuovat Gone, Baby Gone –biisiin henkeä. Lucinda ei voinut tietenkään olla suitsuttamatta Monroeta ja amerikkalaiseen linjaan kuului kehua Helsinki cooliksi kaupungiksi. Ilta Finlandia-talossa oli palkitseva, vaikka hetken penkissäni jouduinkin taistelemaan nuokkumista vastaan. Syy ei ollut Lucinda Williamsin, vaan itse kullekin on varmasti tuttua kun istuu työlään päivän jälkeen salin hämärään lämpöön. Siksipä keikat pitääkin kuunnella seisaaltaan.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki 31.7.2012

by

Silhuetissa jäntevä hahmo seisoo kevyessä haara-asennossa, kädessään Telecaster-kitara ja taustalla avautuu ihmismeri. Hahmo kääntyy ja nostaa kädet ylös ja kymmentuhatpäinen yleisö lainehtii aalloissa. Tämä mies lavalla on pomo.

Vuonna 1949 New Jerseyn Freeholdissa, jota myös fariseusten seurassa kutsutaan luvatuksi maaksi, syntynyt Bruce Springsteen on ehkä kaikkein kirkkain helmi ja todiste siitä, että rock on ikuinen nuoruus. Iästä huolimatta. Springsteenin poikkeuksellinen lahjakkuus ja tarmokkuus huomattiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja ensiksi levy-yhtiön mestarit yrittivät leipoa miehestä folk-tähteä Bob Dylanin tapaan. No, olisi Springsteen siihenkin muottiin taipunut ja sittemmin todistanut taitavansa myös folkin muutamalla albumilla. Springsteen loi kuitenkin oman tyylilajinsa heartland rock, johon on toki muitakin liitetty Tom Pettya ja Southside Johnnya myöten. Springsteen on lajinsa ylivoimainen kuningas tai The Boss kuten häntä todella kutsutaan. Tämän lempinimen herra sai jo silloin kun stadioneille oli vielä vuosia matkaa. Mies nimittäin maksoi bändinsä jätkille palkan ja pomohan se on, joka lyö setelit käteen keikan jälkeen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä, jotka lähes kaikki tuntevat vain etunimeltä. On eräs Elvis ja tämä Bruce.

Eilinen konsertti Helsingissä oli Springsteenin neljäs kerta Suomessa, keikkoja on toki vuoden 2003 Rising-kiertueen tuplakeikka mukaan laskettuna viisi. Jokainen keikka on ollut mammuttimainen ja osoitus siitä, että Bruce Springsteen on syntynyt viihdyttämään yleisöä. Kolme tuntia on kulunut helposti ja huomaamatta. Joskus tunnin keikkakin voi olla tuskallinen kokemus, mutta Springsteenin seurassa ei ole sitä ongelmaa. Brucea ja mitä tahansa stadionsankaria pitää muuten aina kuunnella kentällä, katsomoiden penkit ovat jalkapallon katselua varten. Eilinen Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osuuden päättänyt Helsingin konsertti taisi saada Springsteenin kaikkien aikojen pisimmän keikan tittelin. Kellotin kestoksi 4h 10min. Keikan finaalissa oli venytyksen makua, mutta hurmoksellisessa tunnelmassa sen ei olisi toivonut loppuvan koskaan. Sitä todellakin yhtyi viimeisten biisien joukossa kuultuun Southside Johnny & The Asbury Jukes biisin sanoihin I Don’t Want to Go Home. Tämä biisi on muuten Steven Van Zandtin käsialaa.

Brucen taustalla hääräävä mestarillinen E Street Band on kärsinyt viime aikoina alkuperäisten jäsenten kadosta. Ensiksi menehtyi Danny Federici ja vuosi sitten myös Clarens Clemons siirtyi saksofoneineen ikuisten muistojen bändiin. Clemonsia saatiin korvaamaan veljen poika Jake Clemons ja hyvin jätkä päräyttikin. Ihan sinne eturiviin setänsä vakipaikalle ei rookie vielä päässyt, vaan veteli siellä muun torvisektion jatkeena. Pidemmissä sooloissa kuten Dancing in the Darkissa, pääsi Jake lavan keskiöön. Laskin lavalla soittaneen kaikkiaan 16 muusikkoa, joten voidaan puhua E Street Big Bandista. Tällä kokoonpanolla tavoitettiin niin gospel-tunnelmat kuin herkät folk-fiilikset. Ainoa ketä en havainnut lavalla oli Brucen vaimo Patti Scialfa.

Bruce aloitti kohteliaasti sanomalla hyvää iltaa suomeksi ja näytti olevan hyvässä kondiksessa muutenkin. Eipä sitä neljän tunnin vetoja ihan keskenkuntoisena vetäisikään. Miehen ääni kuulosti jopa paremmalta kuin viimeksi Tampereen Ratinassa 2009. Bändi on soittanut kiertuellaan runsaasti John Fogertyn tuotantoa ja Helsingissä saatiin kuulla ensi kertaa Rocking All Over the World. Springsteenin kynästä on lähtenyt niin monta omaa mestariteosta, ettei covereita tarvitsisi soittaa lainkaan. Brucepa kunniottaa rock-historiaa ja haluaa esittää sellaisia viisuja jotka ovat olleet hänelle merkittäviä esikuvia uran alussa ja omaa tyyliä luodessa kuten Detroit Medleyssä ja konsertin päättäneissä Twist & Shoutissa kuultiin. Jackie Wilsonin tunnetuksi tekemä (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher sai sellaisen messiaanisen käsittelyn, että Olympiastadion oli nousta ilmaan. Tällä coverilla tehtiin tosin niitä minuuttejakin keikkaan, mutta ansaitusti.

E Street Band esitti reilu 30 biisiä ja jos biiseistä laskee sämplet ja pätkät mukaan, on määrä liki 40. Ja etenkin jos huomioi vielä ne 5 bisiiä, jotka Bruce veti yksistään ennen varsinaisen keikan alkua. En nähnyt tätä lämmittelyä, sillä tähtäsin vasta oletettuun aloitusaikaan, joka piti olla klo 19. Keikka tosin alkoi vasta 19.48. Springsteenin keikoilla on ollut jo perinteistä, että yleisö heiluttelee pahvilappuja toivebiiseistä, joita maestro sitten aina yllätykseksi noukkii lavalle. Tällä kertaa Bruce nappasi kiertueneitsekasteen saaneen Light of Dayn ja veti sen kuin tosta vaan bändin kanssa. E Streetin Bandin keikkakunto on aina ollut tunnetusti kova ja jokaiselle kiertueelle on treenattu iso satsi biisejä soittokuntoon. Tässä täytyy nyt kuitenkin tuottaa pieni paljastus, sillä  kuulemma  ennen konserttia Springsteenin apurit jakavat toivebiisipahveja hardcore-faneille. Tosin tämä on tietoa kylän miehiltä, eikä tarkkaa omin silmin nähtyä todistetta asiasta ole.  Hyvinkin voin uskoa tätä väitettä. Käsikirjoitetaan ne teatterinäytelmätkin. Tärkeintä, että yleisö viihtyy. Toki siellä on varmasti sydämestä omin käsin tehtyjä pahvilappuja.

Omiksi suosikeiksi keikan sadosta nousivat ikihyvä The Night, väkevästi vedetty Prove it All Night, harvoin livenä kuultu Darlington County, Because the Night, missä Nils Lofgren pääsi näyttämään kitarasoolotaitonsa  ja aina yhtä vaikuttava Clarens Clemonsin bändiin liittymisen ajoista kertova Tenth Avenue Freeze Out. Biisi keskeytettiin tyylikkäästi ja The Big Man sai Screenillä oman ansaitun muistohetkensä. Uudesta tuotannosta Shackled and Drawn jytisi parhaiten ja tietenkin varsinaisen keikan päättänyt Land of Hope and Dreams. Keväällä julkaistu Wrecking Ball -albumi on mielestäni yksi pomon kehnoimmista. Epätasainen kokonaisuus, joka on tuotettu tylsän keskitien rockiksi ja kun biiseihin ei olla saatu tarpeeksi ideaa on tungettu epäluontevaa irkkupoljentoa, vaikka toki Brucella onkin puoliksi irlantilaiset juuret. Silti levyllä on hetkensä ja se on osoitus miehen tuotteliaisuudesta ja luovuuden ehtymättömyydestä. Ja mikä parasta uudet biisit toimivat livenä yllättävän hyvin.

Konserttilava on massiivinen, mutta koruton. Springsteenin keikalla on aina tärkeintä sisältö, eivätkä kolossiaaliset monumentit ja pyrotekniikat. Lavan toisessa kulmassa liehui Suomen lippu ja toisessa kulmassa oli itseensä kiertynyt Yhdysvaltain lippu. Olihan keikassa valtiovierailun fiilistä, sillä katsomossa istui ex-pressa Tarja Halonen. Se ei ollut ihme, että lopun hittiputkessa Tarjakin jammasi innostuneesti, mutta myös samassa seurueessa ollut Päivi Räsänen alkoi hillitysti heilumaan. Sisäasianministerin ekat kaksi tuntia meni kännykkää näppäillessä, vaikka evankelistaa olikin tullut kuulemaan. Bruce on luvatusta maasta ja omaa saarnaamisen suhteen profeetan taidot.

Nähdyistä Brucen keikoista eilinen spektaakkeli nousi kun nousikin vuoden 2008 Helsingin keikan ohi ja osoitti sen, että parhaimmillaan stadionkeikkallakin voi tuntea olevansa lähellä artistia, vaikka välimatkaa onkin 50 metriä. Bruce on syntynyt lähtemään ja esiintymään ihmisten edessä. Yhtä hyvin hän voisi vetää puolentoista tunnin hittiputkikeikan ja vetää hillot himaan, mutta kun laji on miehelle intohimo ja hinnoittelukin maltillista, ei voi valittaa. Kenttälippu maksoi 69€ eli sellaiset 17 euroa per tunti. Ei riistä tämä pomo.

Sting (UK), Rumer (UK), Hector (Fin), Latebird’s All Stars (Fin) @ Helsinki Classic Festival, 16.6.2012

by

Nyt rantautui Pori Jazz Helsinkiin. Ei Stadissa jazz soi, muttaa sama keski-ikäisten massa kokoontui Kaisaniemeen, missä ei tietenkään tavoiteta Kirjurinluodon nurmikenttien hohtoa, kun puupenkit on vedetty hiekkakentälle, sille samalle pläntille, missä on koettu niin Tuskaa kuin Maailmoja kylässä. Helsinki Classic on uusi tulokas muutenkin runsaassa pääkaupunkiseudun festivaalitarjonnassa. Nimi on harhaanjohtava. Nimittäin ensimmäinen mielikuva on klassisen musiikin festivaali, missä alttarina on uusi Musiikkitalo ja kapellimestarina Leif Segerstam. Jos sen Classic sanan perään olisi uskallettu laittaa sana rock tai pop, niin silloin oltaisiin asian ytimessä.

Helsinki Classic kokosi yhden päivän juhlaan pääesiintyjäksi Stingin ja hänen tuekseen aikamme suloisimmalla äänellä siunatun Rumerin sekä ties monettako kertaa lopettaneen Hectorin ja Latebirdsien ympärille kyhätyn kotimaisen dreamteamin. Pikkufestarin ohjelma oli siis varsin laadukas, mutta yllätyksetön. Olin nähnyt esiintyjistä ainoastaan Latebirdsin aiemmin, joten monta uutta bongattavaa oli tarjolla Kaisaniemessä.

Ensimmäisenä tahtipuikkoa alkoi heiluttaa Markus Nordenstreng, joka liidasi tähtibändinsä cover-putkea. Vuorollaan mikrofoniin tarttuivat ikäpolvensa kultapossukerholaiset mm. Jonna Tervomaa, Tuure Kilpeläinen, Anssi Kela, Tokela, Lasse Kurki ja kyytiä saivat rokkiklassikot ja powerpoppihelmet. Leppeään kesäiseen iltapäivään istuivat niin tulkinnat Nick Lowen, Tom Pettyn kuin Neil Youngin klassikoista. Keikka loppui Levon Helmin poismenon muistoksi vedettyyn The Bandin biisiin The Weight, jonka nousi lavalle hoilaamaan koko remmi. Tunnelma oli kuin Band Aidissa sekä hyvässä että pahassa. Ilmapiiri oli lämmin, mutta hitusen teennäinen ja varmasti sama setti Juttutuvassa olisi ollut hekumallinen. Latebirdsien musiikkimaku osuu niin yksiin, ettei hyvistä biiseistä sen enempää. Meininki on vaan hitusen harmaata jättilavalla, mikä vaatii karismaa ja auraa. Nyt se jakaantui turhan monen harteille.

Hector ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, vaikka mestarillisia sävellyksiä ja sanoituksia miehen repertuaariin mahtuu liuta. Uutta tuotantoa ei Hectorilta ole tullut sitten vuoden 2004 ja jäähyväiset on sanottu ja paluukiertueita tehty. Ilman suuria odotuksia siis kuuntelemaan. Varauduin nostalgiapotpuriin ja sen sieltä sai. Hector aloitti Neil Young ja The Beatles -covereilla ja tuntui, että jatkuuko tässä sama linja kuin Latebirdseillä. Ei jatkunut. Sitten tulikin kaikki hitit Ei mittään varhaisräpistä, Kissojen yöhön ja koko konsertin huipentaneeseen kansallislauluun Lumi teki enkelin eteiseen. Hectorin taustalla soitti iso ja asiansa osaava bändi ja laulaja itse oli hyvässä kuosissa. Taattua ja viihdyttävää. Jatka Hector samaan malliin.

Pori Jazzien Kirjurinluodon konsertteihin saa viedä picnic-kamat ja omat juomat. Uloskin pääsee välillä jos haluaa. Tätä mallia ei kopioitu Helsinki Classiciin. Nimittäin alueelta ei saanut poistua, kun sinne kerran oli astunut sisään. Vielä kun Koffin kaljatiskillä huomasi hinnaston, jossa 0.4l tuopista kehdattiin pyytää 7€, alkoi ajatus ulospääsystä houkuttaa. Kaisaniemen liepeillä oli läjäpäin leiriytyneitä loiskuuntelijoita, joille pussikalja maistui. Varmaan heitä olisi hymyilyttänyt, jos olisivat tienneet miten alueen sisäpuolella keskiluokkaa kyykytettiin. Tuumasta toimeen ja yritin valkoisen valheen turvin ulos alueelta, sinne muiden sekaan nautiskelemaan kevyemmästä hintatasosta. Vasta kolmas järjestysmies päästi ulos.

Kun vielä istuin alueen ulkopuolella, alkoi alueelta kuulua Karen Carpenterin ääni. Ei sentään, The Carpentersin laulaja ei ole noussut haudasta, vaan tulkitsija oli englantilainen Rumer, jolla on ehkä 1970-lukulaisin ääni kaikista nykynaisista. Adele hoitaa 1960-luvun. Hinkuhan sitä oli päästä lähempää kuulemaan, vaikka hyvin alueen reunoillekin olisi kuulunut koko festivaali. Rumerin uutta Boys Don’t Cry -albumia ehdin kuulemaan ennalta muutaman biisin verran ja hitusen alkoi festarin linja selvitä, sillä Rumerin levy on tulkintoja 1970-79 välillä syntyneistä lauluista. Pelkkiä covereita ja käännöskappaleitako Classic Helsinki tarjoaa? No, Rumerin hunajaisella tulkinnalla olisi voinut kuunnella version mistä viisusta tahansa ja tuli siellä hänen omaakin tuotantoa. Uudesta tuotannosta Jimmy Webbin P.F Sloanista syntyi niin sutjakka versio, että veikkaan laulusta pientä kesähittiä.

Rumerin jälkeen taivas täyttyi harmaasta pilvimasssasta ja vesisade uhkasi hetkellä millä hyvänsä. Ohjelman aikataulu oli toimiva ja esiintyjien välissä oli sopivasti odottelua, sillä kamat vaihtuivat lavalla vauhdilla. Kaikki alkoivat osuutensa minuutilleen, niin myös Sting starttasi virkeän biisinsä All This Time klo 20.30. Sting soitti puolentoista tunnin setin ja pikkuisen kiireen tuntu vaivasi koko ajan. Aivan kuin Stingin oli saatava mahtumaan keikkaan niin monta biisiä kuin mahdollista. Lopulta niitä tuli 16 kappaletta ja suurin osa hittejä sekä soolo että The Policen uralta. Stingilläkin on menossa kiertue ilman uutta materiaalia ja linja on selkeästi palvella yleisöä, toki erinomaisen orkesterin säestämänä. Rumpupallilla istuu muuan Vinnie Colaiuta, joka on soittanut Frank Zappan ja ties kenen mestarin kanssa. Koskettimissa taas on David Sancious, joka taas tunnetaan alkuperäisenä Bruce Springsteen & E Street Bandin jäsenenä. Persoonallista ilmettä esitykseen toi viulusti Peter Tickell. Keikka oli varsin miellyttävä, vähän sama fiilis nousi kuin Hectorista. Ei yllätyksiä, mutta homma toimii, vaikka maileja on jo takana. The Police on pärjännyt aina suht korkealla omilla bändilistoilla, mutta Stingin sooloura sitten 1980-luvun lopun, ei ole iskenyt kummoisesti. Muutaman vuoden takaista The Policen paluurundia himoitsin, mutta eipä ollut silloin mahdollisuuksia. Nyt Stingin keikalla mieltä lämmitti eniten entisen bändin tuotanto ja settiin kuului onneksi pari ei niin ilmeistä biisiä kuten Driven to Tears. Encoren päättänyt, ehkä Stingin tiukin sävellys, Next to You raikasi taustalla kun jo astelin kohti Rautatientoria tihkusateessa.

Helsinki Classic avasi suht onnistuneesti ja veti Kaisaniemeen n. 9.000 katsojaa, ei kapasiteetti olisi paljoa enempää vetänytkään. Lipun hinta oli maltillinen 69€. Hesarin lukijat saivat kaksi lippua yhden hinnalla, mutta eivät lähteneet hesarin lukijat rynnäkköön. Bajamajoja riitti konserttien aikana, mutta kun tuli tauko, tukkivat vessajonot kulkuväylät. Sama homma ruokakojuilla, missä jengi näytti jonottavan festarisapuskaa pitkissä letkoissa. Ja se juomien hintataso sai jo tuomioni, mutta ymmärrän, että jostain sitä voittoa pitää kattaa, kuten laittamalla 0,33l siiderille 7€ hintalappu. Pori Jazzeilla sama line-up olisi vetänyt 25.ooo katsojaa kevyesti ja joka jamppa olisi juonut kaupasta roudattua koffia tai fiinimpää viiniä. Epäilen, että tänä vuonna Pori Jazz laskee tulostaan, sillä ne massaa liikuttavat isot nimet ovat Helsingissä.