Brian Setzer’s Rockabilly Riot (US), John Grant (US), J. Karjalainen (FIN), Dweezil Zappa Plays Frank Zappa (US), Beth Hart (US) @ Pori Jazz, 14.7.2016

Tänä vuonna Pori Jazz järjestettiin jo 51. kertaa. Se on kunnioitettava ikä festivaalille, jonka nimi on harhaanjohtava, mutta juurtunut tismalleen oikeaksi. Pori Jazz on kuitenkin lähes ainoa tapahtuma (muutaman muun ohella), joka tarjoaa sitä ehtaa jatsia. Kirjuriluodon torstain kattauksessa jäi jatsit kuitenkin vähiin, kun fokus oli tarkennettu populaarimpaan musiikkiin.

Torstain iltapäivän tarjonta ei mahtunut aikatauluun, kun saavuin alueelle vasta Beth Hartin soittaessa osuutensa loppupuoliskoa. Los Angelesista kotoisin oleva Beth Hart omaa vahvan äänen ja tulkitsi bluesrokkia tyylikkäästi akustista kitaraa ja hetken myös bassoa ja koskettimia soittaen. Ennen julkaisematon Boogieman nousi melodisista biiseistä esiin kuten myös Bethin siskolle omistama kappale Sister Heroine.

Beth_Hart_01Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.

Lokkilava sijaitsi vanhalla paikallaan, mutta se onkin ongelmallisempi, koska sijaitsee tasamaalla. Lähtökohtaisesti lokkilavan artistit ovat marginaalisempia, joten se ei houkuttele massaa samalla tavalla kuin päälava. Dweezil Zappa Plays Frank Zappa veti kuitenkin väkeä sankasti. Lavan edestä on hyvä tiirata esitystä, jos sinne saa itsensä tungettua, mutta anniskelualueelta ei näe kuin reunoilta, sillä suhteettoman iso miksauskoppi estää näkyvyyden. Dweezil Zappa isoine bändeineen tavoitti hyvin isänsä musiikillisen monipolvisen meiningin, mutta karismaattisen keskushahmon puuttuessa nousee se vain taitavaksi kunnianosoitukseksi edesmenneelle persoonalliselle visionäärille.Zappa_02

Päälavan ohjelma oli myöhässä 15 minuuttia ja tämä kuulemma Beth Hartista johtuen. Näin Hartilta vain keikan loppupuolen, mutta levinneet silmämeikit antoivat vihjeitä, että jotain tunteikasta oli tapahtunut ennen hänen esiintymistään. J. Karjalainen astui siis vartin myöhässä lavalle, mutta oli mitä täydellisin artisti auringon lempimälle yleisölle. J. Karjalainen on kiertänyt ahkerasti viime vuoden lopulla julkaistun Sinulle, Sofia –albumin myötä, mutta Porissa oli tarjoilla spesiaalikeikka isommalla orkesterilla.

JK_01J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.

JKarjalainen_LKPäälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon ! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.

Grant_01Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.

Setzer_05Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.

Setzer_03Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.

Pori Jazz jäi tänä vuonna poikkeuksellisesti yhden päivän varaan. Sään puolesta torstai oli onnekkain. Esiintyjäkaartikin oli ennakolta laadukkain. Tosin perjantain Richard Ascroftin ja lauantain Charles Bradley and His Extraordinairesin esityksiä jäi kaipaamaan. Pori Jazz piti jälleen pintansa ja on joka kesäisenä tapahtumana se kiinnostavin, jonka ohjelmiston julkistamista odottaa aina innolla. Loppuun vielä erityismaininta: enpä muista olleeni festivaaleilla, missä 21.000 hengen yleisön ei tarvinnut jonottaa vessoihin.

Juliet Jonesin Sydän (The Rabbits) @ Sture 21, Helsinki 14.3.2015  

Useat bändit soittavat harjoitusmielessä keikan elävän yleisön edessä ennen varsinaisen kiertueen alkua. Sitä ei tehdä julkisesti, puhutaan salakeikasta. Niistä ei kerrota kuin lähipiirille ja bändin nimeksi keksitään jotain hassua ja ohiampuvaa, ettei riskialtis kenraaliharjoitus herättäisi liikaa huomiota. Nyt osui ensimmäinen kerta, kun pääsin seuraamaan poikkeuksellisen kiinnostavaa yllätysvetoa. Aikaisemmin en ole saanut vihiä salakeikoista, saati osunut paikalle vahingossa.

Onneksi on kaveri, jolla on kavereita – niin se puskaradio toimii. Nimittäin muutama päivä aikaisemmin sain kuulla, että Juliet Jonesin sydän heittää Helsingin Vallilassa jossakin kapakkassa lämmittelykeikan. Odotusarvot olivat korkealla, koska bändi ei ole ollut toiminnassa miltei 15 vuoteen. Viimeisestä pitkäsoitostakin on kulunut lähes 20 vuotta. Juliet Jonesin sydän on yksi suurimpia henkilökohtaisia suosikkeja suomi-rockin rintamalla. Joneseihin liittyy muistoja jo aktiiviajoilta, mutta hienoja hetkiä myös yhtyeen hajoamisen jälkeen. Jonesien tavaramerkki oli pilke silmäkulmassa tehty monipuolinen tuotanto, joka taipui railakkaasta punkrockista, melodiseen poppiin ja kaljahuuruiseen iskelmään. Monet bändin iskusävelet ovat jättäneet ikivihreän leiman faneihinsa ja eipä ihme, sillä virallinen paluukeikka Tavastialla reilun parin viikon päästä myytiin loppuun nopeasti. Sieltä seuraa raporttia perästä päin, mutta käydään ensiksi läpi tämän keikan salat.

JJS_KSKun lauantai koitti, puskaradio kertoi, että Juliet Jonesin sydän tulisi soittamaan rokkibaarissa nimeltä Sture 21. Kapakan nettisaitilla mainittiin yhtye nimeltä The Rabbits, joten huhut salakeikasta alkoivat muuttua todeksi. Puskaradio osasi varoittaa klubin tulevan täyteen, joten saavuimme paikalle reilu pari tuntia ennen showtimea. Se kannatti, sillä paikat löytyivät aivan lavan edestä. Viimeisetkin duubiot karisivat siinä vaiheessa kun rumpali Jussi Parkkonen, ja kitaristi/laulajat Kari Hyvärinen ja Sami Pirkola istuskelivat baarin viereisessä pöydässä. Heiltä varmistui vielä soittoaika: soitetaan yhdeksän jälkeen.

Keikka alkoi 21.15 ja hetken sitä oli äimänä, että voiko olla todistamassa näinkin legendaarista paluukeikkaa. Ensimmäisenä lavalle kapusivat basisti Kidi Jones alias Kari Heiskari ja rumpali Jussi Jones. Heti perässä astelivat Kari ja Sami Jones sekä kosketinsoittimiin rekrytoitu Pekka Gröhn. Yksi toive leijaili ilmassa: voi kun Eero Hyyppä olisi täällä. Bändin persoonallinen keulahahmo sairastaa tätä nykyä Parkinsonin tautia ja ei pysty osallistumaan paluukiertueelle. Onneksi kosketinvelho Pekka Gröhn tuuraa muusikkona kenet vaan (vaikka basistina), mutta Eero Hyypän velmua läsnäoloa ei pysty kukaan korvaamaan. Tästä huolimatta Juliet Jonesin sydän hakkasi hyvällä sykkeellä. Miehistö majailee tätä nykyä ympäri Suomea ja suurin osa heistä tekee muuta kuin musiikkia leipätöikseen. Lienee ollut haaste saada jengi kasaan, mutta onneksi Sami täytti taannoin 50 vuotta ja sai kundit soittamaan keskenään juhliinsa. Homma toimi ja siitä idea paluuseen hiljalleen konkretisoitui.

JJS_meisinkiJonesit päättivät pitkän odotuksen soittamalla kärkeen kappaleen Roistot ja heti kävi selväksi, että jokusen kerran on kokoonnuttu treenikämpille biisejä kertaamaan. Soitto kulki kuin muinoin ja sanatkin muistettiin, vaikka biisilistaa piti vilkaista muutamaan otteeseen. Keikkarutiinin puute näkyi alkuun hieman hakevissa välispiikeissä ja rumpusetin säätämisessä, mutta muuten äijät olivat kuosissa. Kari Jones kertoi tuvan täydelle yleisölle aloitusbiisin jälkeen, että The Rabbits on perunut keikan ja heitä tuuraa Juliet Jonesin sydän. Yleisön reaktio oli raikuva ja samalla bändin nimibiisi vauhditti keikan viimeistään käyntiin. Alkuun Kari ja Sami lauloivat aika lailla demokraattisesti biisejä vuorotellen, joskin varsinaisen setin loppusuoran hittiputki meni Karin edelleen tunnistettavan raastavan rokkaavan äänen liidaamana. Samista kasvoi Jonesien loppusuoralla keskeinen biisinikkari ja hän jos kuka laulaa tuotantonsa parhaiten lukuun ottamatta Kidiä, joka tulkitsee bravuurinaan Samin sävellyksen Jussi & The Boys. Eeron osuuksia tuurasi lähinnä rumpali Jussi kuten biisissä Kantri. Setti sisälsi parisenkymmentä biisiä ja encoreksi kuultiin medley biiseistä Platon Platon/Muumi muumi. Vihonviimeinen kappale oli cover J. Karjalaisen Hippa –biisistä, jonka lauluosuudet Jussi hoiti Samin soittaessa rumpuja.

JJS_meininkiJuliet Jonesin Sydän heitti keikan täydestä sydämestä ja fanipohjainen yleisö otti sen aortta auki vastaan. Keikka nousi jo salaisuutensa vuoksi, mutta myös historiallisuutensa sekä oman bändisuhteeni vuoksi keikkakokemusten ikimuistoisimpiin. Edellisestä Juliet Jonesin Sydämen keikasta oli kulunut jo lähes 20 vuotta ja vaikka on tullut kelattua bändin tilaamista jopa omiin juhliin, niin silti paluu ja vielä näin etuoikeutetusti nähtynä oli hieno kokemus. Sattui muuten olemaan myös ensi kerta Sture 21:ssa, joka osoittautui oivaksi pikkurokkiklubiksi etäisestä sijainnista huolimatta. Lavavalaisu oli vaatimaton, mutta huonossa valossa jänikset näyttivät vuosien jälkeen siltä kuin mikään ei olisi muuttunut. Samaa ajatteli itsestään rusakkoyleisökin. Mahtava ilta täynnä lämpöä ja pystykorvia.

Settilista:

1 RoistotJJS_Jussi

2 Juliet Jonesin Sydän

3 Kummajainen

4 Huonoa musiikkia

5 Mannerheimintie

6 Jänis

7 Paratiisiin

8 Mihin katosi miesJJS Kidi

9 Työläiset

10 Aamuyöllä

11 Valaiset yön

12 En etsii valtaa loistoa

13 Cowboy

14 Kantri

15 Jussi & The Boys

16 RakkauslauluJJS_KK

17 Albania

18 Perjantai-ilta

19 Helppo elämä

encore

20 Platon Platon/Muumi muumi

21 Hippa

The Potatoes @ Bar Oravanhäntä, Espoo 6.12.2014

Tapiolan Oravannahkatorilla vanhan liikekeskuksen toisessa kerroksessa sijaitsee pieni pubi nimeltä Oravanhäntä. Sellainen pesä, jonne ei ensimmäisenä kuvittelisi elävän musiikin lyöntiä vaan paremminkin kaljaveikkojen sammaltamista. Ulkokuori voi pettää, sillä sammalhuoneessa vietettiin pikkujoulua harvinaista herkkua tarjoten. Tapiolalaisjuuret omaava The Potatoes pitää kiinni perinteistään ja soittaa säännöllisesti kerran vuodessa kotikulmillaan.

Oravanhäntä ei ole räkälä, vaikka nuhjuinen ulkomuoto sellaisesta antaa vihiä. Baarissa on ystävällinen henkilökunta, kohtuullinen valikoima oluita, biljardipöytä, erinomainen jukebox ja ylipäätään välitön tunnelma. Normaalisti Oravanhäntä kerää väkeä vain muutaman kourallisen, mutta itsenäisyyspäivän iltamat vetivät keinuvan kehtolinnan täpötäyteen.

The Potatoes on pitkän linjan instrumentaalirock-orkesteri, joka on ollut kasassa 1980-luvulta lähtien. Muusikoiden piireissä bändi on saavuttanut arvostusta, mutta suuren yleisön tietoisuuteen potut eivät ole päässeet. The Potatoes on julkaissut yhden ep-levyn ja kaksi pitkäsoittoa, joista tuorein Round the World on vuodelta 2003. Satunnaisesta keikkailusta huolimatta bändi on edelleen kasassa täysin alkuperäisessä kokoonpanossa. Nelimiehinen poppoo koostuu Kitaristi Mikko Lankisesta, kosketinsoittaja Antti ”Äpryk” Ahvenaisesta, rumpali Jari ”Hirkka” Hirvosesta ja basisti Kimmo Lehtolasta. Bändin groovea hippamusiikkia voi verrata Booker T & MG’s kaltaisen urkusouliin, jossa on kuitenkin vahva rooli Mikko Lankisen täsmällisellä kitaroinnilla. Ihan Laika & The Cosmonautsin rautalankameininkiä pottujen soitossa ole, muttei ei siitäkään kauaksi jäädä, sillä Lankinen on herkistellyt kitaransa kanssa myös Laikan legendaarisessa kokoonpanossa. Suurelle yleisölle Lankisen soitto on kuitenkin tuttua J. Karjalaisen hiteistä.

Potut1 Potut3Keikka alkoi vartin yli kymmenen ja pottukattila alkoi porista vengaavasti heti ensi iskusta. Shown aloitti lennokkaasti One Mint Julep ja kaikkiaan keikkasetti sisälsi 15 biisiä, joista suurin osa on omatuotantoista. Sekaan mahtui muutama cover, joista George Harrisonin Beatles-sävellys Something kuultiin keikan puolivälissä, varsinaisen setin päätti Booker T & MG’s cover Melting Pot ja Frank Sinatran The Strangers in the Night –ikivihreästä soitettiin veikeä versio encorena. Oma tuotanto ei kuitenkaan kalpene klassikoiden rinnalla. Ahvenaisen urut suoltavat messevää melodiakulkua ja Lankinen on velho kitaristiksi, mutta rytmiryhmää ei pidä lainkaan väheksyä, sillä Lehtolan ja Hirvosen terävästä soitosta ei huomaa, että äijät paiskivat päivätöikseen aivan muuta kuin musisointia. Pottujen soitosta paistoi varmuus ja vetreys, vaikka keikat ovat harvassa. Soitannasta paljastui myös leikkisyyttä, joka kelpasi joraavalle yleisölle. Sen verran väkeä oli, ettei pitkäkään jätkä tahtonut kunnolla nähdä bändiä, mutta eipä baarissa ollut erityistä esiintymislavaa, vaan kundit olivat ahtautuneet baarin nurkaan. Pottuja ei oltu tultu katsomaan pelkästään tapiolalaisten voimin, vaan yhtyeen ystäviä oli saapunut kauempaakin. The Potatoesin keikka oli ilmainen, mutta uskon, että tapiolalainen keskiluokka olisi ollut valmis vaikka maksamaan sisäänpääsystä. Todennäköisesti bändin kulut korvattiin komeasti oluen myynnillä, jota taisi mennä tynnyreittäin. Sen verran pottuyleisö oli muuseissa.

Oravanhännän kaltaisissa pikkubaareissa on hyvänä puolena se, että kunnon takahuonetta ei ole. Näin muusikot saapuvat  kapakan puolelle jäähdyttelemään ja silloin on helppo mennä juttusille. Vaihdoin muutaman sanan sekä Lankisen että rumpali Hirkan kanssa ja kannatti, sillä toinen löi käteen settilistan ja toinen cd-levyn. Biisilistasta paljastui mielenkiintoinen seikka, että tilanteen mukaan bändi soittaisi ylimääräisinä kappaleina peräti yhdeksän biisiä. Nyt encore jäi yhteen ainokaiseen kappaleeseen. Liekö bändin näkökulmasta yleisön meininki ollut vähemmän intomielistä? Yleisöstä katsottuna bändin groovy soitanta ei tehnyt ähkyksi ja muutama extrastyge olisi varmasti vielä maistunut. Joka tapauksessa herkullinen keikka Tapiolan lähiöbaarissa. The Potatoes tuli nähtyä vihdoinkin ja siitä olikin hyvä lähteä Oravanhännästä torkkumaan unien kultalaan.

The Potatoes -settilista:

1.One Mint Julep 2. Califronia Rag 3. Windy 4. Music to Watch Girls By 5. Hagalund 6. Groover 7. Down in the Dumps 8. Fadeaway 9. Something 10. Bounce 11. Wham 12. Can’t Be Still 13. Count Me 14. Get Out 15. Melting Pot + encore: The Strangers in the Night

Kuvat: Jokke Kirmonen

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo 18.9.2013

Sattui työpäivä päättymään kaupungin ytimessä, joten poikkesin viereisessä kivijalassa seisovaan levykauppaan. Kyllä. Niitä on edelleen olemassa. Etsin käsiini vastailmestyneen Kauko Röyhkä & Nartun tuplalivealbumin Pois valoista, vinyylinä tietenkin, sillä cd:t ovat kuulemma out ja niitä jaetaan jo ilmaiseksi pois nurkista. Väliohuomiona se, että ostovalinnasta huolimatta itse en aio luopua laserlevyistäni, joiksi niitä 1980-luvulla kutsuttiin. Onhan ne muoviset kotelot vastenmielisiä, mutta CD säilyy hengissä ja vaikka näivettyisikin, niin tulee vielä joskus takaisin kuten teki C-kasetti. Kuten tiedämme, levybisnes on muuttunut viime vuosina. Musiikin fyysinen olemus on kadonnut mp3-tiedostojen ja internetin myötä, mutta toisaalta vinyylit ovat tehneet sen verran jämäkän comebackin, että käsinkopeloitavat tallenteet eivät katoa koskaan.

Kun hypistelin turkulaisen pienlevy-yhtiö Svart Recordsin julkaisemaa Pois valoista -plattaa käsissäni, silmäni pysähtyivät takakannen alareunassa toljottavaan Nordicbetin logoon. Mitä ihmettä? Onko vedonlyöntifirma lähtenyt tukemaan suomalaista musiikkikulttuuria? Laitoin asiasta kyselyn levy-yhtiöön ja vastaus tuli alta minuutin: Nordicbet on tukenut live-keikkojen äänittämistä ja miksaamista. Maltalainen vedonlyöntifirma, jonka näkyvyys Suomessa Veikkauksen monopolin alla on laillisestikin tehty olemattomaksi, on tehnyt jotain poikkeuksellista tukemalla kulttuuria. Mielenkiintoista on seurata jääkö tämä Nordicbetin yksittäiseksi tapaukseksi, ovatko tehneet tätä muidenkin artistien yhteydessä vai jatkuuko musiikin tukeminen laajamittaisemminkin. Tehdäänhän elokuviakin Veikkauksen rahoilla.

Pois valoista -albumi lähti mukaan keikalle Espoon Lepäävaaraan, missä Sellon ostosmammutin vieressä sijaitsee kymmenen vuotta sitten rakennettu konserttisali. Paikka on ristitty omaperäisesti Sellosaliksi, joka on monikäyttöinen tila kaiken maailman esityksille. Vajaat 400 henkeä vetävä sali edustaa sitä samaa yleiskulttuuritalolinjaa, jota maamme on pullollaan. Sellosali palvelee montaa asiaa kohtalaisesti, muttei mitään eksaktisti. Eihän se koskaan ole mieltäylentävää istua kuuntelemaan lahkeita heiluttavaa rockia penkkiriveille. Jos on konserttisali väärä paikka Nartun kulmikkaalle rockille, niin se myös lamauttaa suomalaisen yleisön. Jengi taputtaa kiltisti biisien välissä, mutta se eläytyminen, mitä Röyhkän edessä olen joskus nähnyt, on kaukana poissa.

Kauko Röyhkä & Narttu

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Normaalissa rokkiklubissa keikka alkaisi aikasintaan iltaysiltä, mutta Sellosalissa startti on tarkasti klo 19.00. Ja kun konserttisalissa ollaan, kuunnellaan esitys tietenkin väliajan kera. Ei ole luontevaa rokkikeikalla mennä jonottamaan konjakkia kuten oopperassa tai teatterissa. Salissa pitäisi saada hytkyä tuoppi händyssä, mutta ei. Miksi sisältö ei voi määrätä muotoa, eikä toisin päin. Ensimmäinen puoliaika meni numeroiduilla paikoilla seiskarivillä, mutta toisen setin istuinkin jo eturivissä, sillä sali ei ollut loppuunmyyty. Vapaita paikkoja oli arviolta reilu sata, vaikka konserttilipuista perittiin maltilliset 25 euroa.

Näin Kauko Röyhkä & Nartun Ruisrockissa kesällä 2012 ja silloin bändin veto oli erittäin mieleenpainuva. Yksi festarin parhaista. Hienoa, että viime vuotinen paluukiertue tallennettiin ja mahtavaa, että bändi päätti vielä tehdä eräänlaisen jäähyväiskiertueen tismalleen samalla kokoonpanolla. Veikkaan, että Kaukon muut projektit hautaavat Nartun joksikin aikaa ellei lopullisesti.

Keikan aloitti takuuvarma Ennen olin kokonaan toinen, joka olisi klubiympäristössä saanut jengin hytkymään. Nyt salin seurakunta istui kuin saarnaa kuulemassa. Kaukon karismaattiset virnistykset ja liioitellut liikkeet tosin saivat pari naista reagoimaan hitusen äänekkäämmin. Talo meren rannalla jatkoi mainoiden klassikoiden sarjaa. Maa on voimaa aloitti juurevamman trilogian, jonka muut palaset olivat Paha maa ja Pois valoista. Tässä vaiheessa orkesteri oli vakuuttanut olevansa viime vuotisen yhteenhitsaantumisen jäljiltä hyvässä jälkihehkussa.

Tommi Vikstenistä, joka on Nartun nuorin vesa, on kasvanut orkesterin johtohahmo. Tommi on osoittanut taitonsa jo monessa muussakin yhteydessä aikaisemmin eikä Espoon ilta väittänyt vastaan. Siksipä laitoin focuksen muihin soittajiin. Etenkin toinen kitaristi Jarmo Heikkinen osoitti olevan tärkeä lenkki kokoonpanossa. Kitaroiden vuoropuhelu Vikstenin ja Heikkisen välillä loksahtaa helpon näköisesti paikalleen, mutta yksinäänkin miehet vakuuttavat. Varsinkin Ruosteinen kuu -biisin psykedelisissä tunnelmissa Jarmo Heikkinen veti tiukan yksilösuorituksen. Myös Tommi Viksten näytti illan yhdessä hienoimmassa stygessä Tuntemattomalle sielunperiä koskettavan soolon.

Bändin kivijalan muodostavat rummut ja basso. Rumpali Heikki Tikka on tiiltä ja basisti Mats Hulden laastia. Tämä saumattomasti yhteen solahtava duo on suomalaista rock-historiaa. Etenkin röllimöykkymäinen Hulden on taittanut matkaa muun muassa suomalaisen progressiivisen rockin jättiiläisen Wigwamin ajoilta lähtien ja tuottajanakin osoittanut olevansa aikamoinen kultasormi.

Kauko Röyhkä & Narttu

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Kauko ja Nartut soittivat myös harvinaisempia biisejä, joita vuoden takaisella kiertueella ei kuultu. Etenkin Pastoraali oli virkeä valinta, mutta eipä taidettu biisiä treenata riittävästi, sillä Kauko  lauloi sanat lattialapuilta lukien. Ei ihme jos ei kaikki riimit pysy päässä, sillä kyhättyjen laulujen määrä on valtava ja tärkeämpää on tarjota jotain uutta hapuilevasti kuin vetää samaa vanhaa virheettömästi.  Ainutkertainen nosto oli myös Pikku taksi, joka on ääriharvoin kuultu helmi albumilta Onnenpäivä (1983). Toki Kaukon laulanta on aina vähän sisäänpäinkääntynyttä, mutta soolojen aikana Kake valloittaa yleisön irrottelemalla jäykän koukeroiset, mutta sympaattiset muuvit mustassa puvussaan.

Keikkapaikan nurinkurisuudesta huolimatta bändi veti mainion keikan. Pekka Ghrön koskettimien takana on suomalaisen rockin työllistetyimpiä sankareita. Mies hoitaa homman ja laulaa taustatkin kohdilleen oli sitten keulilla J. Karjalainen tai Kauko Röyhkä. Keikan lopussa kuultu Mieluummin vanha kuin aikuinen nousi huippuhetkiin varsinkin Vikstenin baritonikitaran vuoksi. Mainostaulujen taakse saattoi bändin jätkät huilaamaan hetkeksi ennen kuin palasivat vetämään encoressa Pikku enkelin ja Paskan kaupungin. Puolentoista tunnin  keikka (ilman väliaikaa) oli ohi, mutta Kauko Röyhkä loppuspiikissään lupasi tulla vielä moikkaamaan faneja ja jakamaan nimikirjoituksia. Meikäläisellä kun oli mukana se tuore live-albumi, päätin pyytää omistuskirjoituksen takakanteen siihen Nordicbetin yläpuolelle: Paskassa kaupungissa Kauko Röyhkä. 

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo 9.4.2013

Pirtukirkko on Äkäslompolon hiihtoparatiisin suosituin tanssipaikka. Ravintola vetää 1100 monoparia ja tupa on täynnä jos kylille saapuu iskelmän kuningas Jari Sillanpää, mutta yhtä umpeen veti salin myös J. Karjalainen, jonka paluu kansan pariin on onnistunut täydellisesti. Uusi levy Et ole yksin on päivystänyt listojen kärjessä sen kolme viikkoa mitä on julkaisusta kulunut. Eikä ihme, sillä taattuja ralleja Jukka on taas sävelkynästään suoltanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ei J. ole huilinut, mutta edelliset kolme albumia on menty marginaalisemmin banjon ehdoilla. Paluu yleisöystävälliseen ilmaisuun on tarkoittanut sitä, että keikkapaikat on myyty  kiertueella kevyesti loppuun. Itse missasin Tavastian keikat, mutta kerrankin kävi mäihä kun satuin viettämään yön oikeassa hotellissa. Äkäshotellin asiakkaat pääsivät nimittäin ilmaiseksi ja jonottamatta sisään. Muilta hiihtäjiltä perittiin tiketistä kohtuuhinta 17€ ja narikasta 2,5€. Oluen myynnistä sen sijaan otettiin kunnon katteet, kun Carlsbergista sai pulittaa sievoiset 7,5€.

J. Karjalainen

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo

Pirtukirkko täyttyy pääsääntöisesti perinteisistä hiihtäjistä ja Äkäslompolon seutu erityisesti varttuneemmasta suksiväestä, jotka vetävät monotanssia keskellä päivääkin. Pirtukirkkoon heitä houkuttelee iltaisin humppaorkesterit, joista Souvarit lienee se ykkönen. Tarjontaa riittää ruuhkaviikkoina joka illalle. Aina välillä paikkaan osuu joku rockin ja popin puolelta.  Kiitos kuuluu hiihtokauden sesongille, sillä tuskin Karjalainen bändeineen olisi muuten lähtenyt hiihtosaleja kiertämään.

J. Karjalaisella on aina ollut bändissään eturivin muusikot. Niin nytkin. Kitaristi Mikko Lankinen on tajuttoman taitava kitaristi, kosketinsoittaja Pekka Gröhn on velho ja Tom Nyman on kankean näköisestä soitannastaan huolimatta huikean notkea baisisti. Takalinjan rytmikone Janne Haavisto ylläpitää letkeän jämäkkää selkärankaa ja se on varmasti miehelle helpompaa, koska on myös uuden albumin tuottanut.

Keikan jälkeisenä aamuna tapasin J. Karjalaisen noukkimassa pekonia aamiaisbuffetissa. Vaihdoimme muutaman sanan ja J. paljasti diggaavansa kovasti näitä vähän erilaisesta yleisöstä koostuvista keikkoja. Varmasti mukavaa vaihtelua, ja ei todellakaan ole pelkoa, etteikö pitkän uran iskevimmät hitit uppoisi monokansaan. Keikkapaikalla on lappilaisen tapaan veistetty hauska nimi Pirtukirkko. Rakennuksen harja muistuttaa luterilaista kirkkoa, mutta messuaminen hoidetaan viinasten ja tanssin voimin. Siksipä osa yleisöstä yritti mahtua tanssimaan täyden lavan edustalla ja törmäili aina välillä ikävästi muihin tönöttäjiin. Ei varpaille tallominen niinkään ärsyttänyt, vaan se kun penttivahvaselät tuuppivat tilaa pyörähdyksilleen.

Vastikään 56-vuotta täyttänyt J. Karjalainen aloitti keikan klo 23 ja pudotteli 1h 50min setin aikana miltei kokonaan uuden albuminsa ja liudan niitä tunnetuimpia hittejä, joista kuluneimpia ei ole saatu kuulla 30 vuoteen livenä. J. Karjalainen on niitä harvoja artisteja, joiden keikalla jengi tuntee lähes kaikki soitetut kappaleet. Miehen katalogi on poikkeuksellisen vakuuttava hittiputki. J. Karjalainen ei kylvä covereita eikä tee omistakaan biiseistä potpureita. Jokainen laulu kuullaan omanaan. Varsinaisen setin päätyttyä yleisö intoitui huutamaan we want more. Enpä muista milloin olisin viimeksi kuullut väsynyttä kehotusta yhtä uhmaakkaana köörinä.

Keikan aloitti yllättävästi Mä käännyn hiljaa pois, sitten seurasi uuden albumin parhaimmistoa Riisinjyvä, puhkikulunut Hän, puhkikuluva Sydänlupaus ja loppuunkaluttu Väinö, jonka jälkeen saatiinkin liuta uutta tuotantoa kuten rento Marquita, komea fuusiobluesiskelmä Kurkien äänet, radiosoiton pilaama Mennyt mies, simppeli rockralli Et ole yksin, albumin terävimpiä sanoituksia tarjoava Yksi kerrallaan ja kaikkein tarttuvin Meripihkahuone. Uuden levyn biisit saivat jäädä tauolle, kun On kaikki niin kuin ennenkin osoitti olevansa edelleen kestävämpiä kipaleita. Luuranko rämisee sai erittäin irtonaisen version ja Avaruuden ikkuna pisti kansanhiihtäjät tungeksimaan tanssilattialle. Sana sai siivet oli illan onnistumisia, kuten myös Telepatiaa ja Keihäänkärki. Viimeisenä uuden albumin biisinä kuultiin se kaikkein hengittävin kappale eli Kreosootti. Illan komein veto kantoi nimeä Tyttöni mun. Toiseksi viimeisenä Karjalainen lauloi ikiraikkaan Mä tahdon olla lähellä sinua ennen viimeistä virstanpylvästä Villejä lupiineja.

Ensimäinen encore alkoi Sankareilla, josta kuultiin ennakkoepäilyjäni vasten versio, jota sieti kuunnella mielikseen. Sekaisin päätti asianmukaisesti setin ennen kahta bonusbiisiä, joista jälkimmäinen oli se eniten huudettu Ankkurinappi, mutta ensimmäinen harvemmin kuultu Mustat lasit oli yllättävä valinta. J. Karjalainen tarjosi ravitsevan konsertin Ylläksen yöväenliikkeelle, jonka biisivalinnat olivat aika pitkälle samaa settiä mitä rokkiluolissakin. Iskelmän ja rockin raja on hämärä varsinkin J. Karjalaisen tuotannossa, joka on myös valtavan kirjava, mikä kertoo miehen rajattomasta lahjakkuudesta. Karjalainen teki komean paluun. Näin miehen sekä Yhtyeineen että Electric Saunan kanssa useaan otteeseen 1990-luvulla ja jonkun kerran vielä vuosituhannen vaihteen jälkeenkin. Ehkä silloin tuli ähky, mutta nyt pitkän paussin jälkeen Karjalaisen musiikki maistui taas hyvin ja mies osoitti olevansa yksi suurista.