Wigwam @ Tampere-talo, Tampere, 29.9.2018

Kuvahaun tulos haulle wigwam 50 vuotiskiertue tampereWigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.

Entisistä pääpoppamiehistä yhtyeeseen oli saatu alkuperäisjäsen Jim Pembroke, joka on vastaava brittiläinen lahja suomalaiselle musiikille kuin Neil Hardwick televisiolle ja teatterille. Wigwamin riveissä soittaa kiertueella myös muita keskeisiä alkuaikojen vaikuttajia kuten kosketinsoittaja Jukka Gustavson, kitaristi Pekka Rechardt, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Rumpuja soitti Jan Noponen ja basson varressa Pave Maijanen, jolla ei ole yhteyttä muusikkona Wigwamiin, mutta sen sijaan hänen on tuottanut yhtyeen tunnetuimman albumin Nuclear Nightclub (1975). Lavalla nähtiin lisäksi vierailijoina Mikko Rintanen ja Pedro Hietanen.

Wigwam ei keikkaile usein varsinkaan näin ainutlaatuisessa ja alkuperäisessä kokoonpanossa. Yleisö lähti liikkeelle aktiivisesti ja kaikki konsertit myytiin nopeasti loppuun. Ei ollut tyhjiä paikkoja Tampere-talossakaan. Iso sali on jylhä ja vetää täytenä yli 1800 henkeä. Jouduin katsomaan historiallista keikkaa takaparvekkeelta, mikä ei tarjonnut ihan parasta elämystä. Näkyvyys oli ihan hyvä, mutta etäisyydestä johtuen lavan yksityiskohdat jäivät havaitsematta, eikä soundikaan ollut ihan paras mahdollinen takalinjoille. Tampere-talo toimi muuten mainiosti, mutta näin ison talon osalta ihmettelin, että miksi parvekekerroksessa on vain yhden hengen vessa. Senioriosaston progebändin yleisö on luonnollisesti varttunutta, miesvaltaista ja eturauhasvaivaista.

IMG_5950Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.

Wigwam tarjosi lämminhenkisen konsertin. He eivät kahlanneet kronologisesti diskografiaa, vaan Gustavsonin mukaan valitsivat ohjelmistoon uran parhaita kappaleita. Siksi yllättikin tuoreemman materiaalin runsaus. Yhtyeen klassisimmat albumit ovat 1970-luvulta, mutta lähes kolmasosa settilistasta koostui 1990- ja 2000 -lukujen tuoreimmista kappaleista. Ei siinä mitään, hyvin ne istuivat klassikoiden sekaan. Illan hienoimpia hetkiä tarjosikin Absalom, jonka sanoitusta Gustavson kuvaili shakespearemaiseksi. Iltaan osui jokunen heikompi hetki, jotka menivät enemmänkin akustiikan tai miksauksen piikkiin. Erityisesti kaunis Lost without A Trace kärsi laulun osalta.

Esikoisalbumi Hard’n Horny albumi loisti poissaolollaan, eikä siltä kuultu edes yhtyeen tunnetuinta Luulosairas -kappaletta. Moni muukin kaivattu kappale jäi kuulematta katalogista, mutta siitä huolimatta setti oli täyteläinen läpileikkaus yhtyeen urasta, joka ei ole pala menneisyyttä, vaan vahva todiste, että senioriosaston sotakirveitä ei ole haudattu ja heidän musiikkinsa toimii yhä. Vaikka tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, niin silti konsertti vahvisti, että Wigwamin kappaleet ovat kuolemattomia. Kunpa joskus syntyisi jotain vastaavaa tämän päivän artisteilta.

IMG_5953

Settilista:

Freddie Are You Ready

Lucky Golden Stripes and Starpose

Sandpainting

Bow Lane

Save My Money & Name

Simple Human Kindness

No New Games

Lost Without A Trace

Kabul Grill

Heaven in a Modern World

Eddie and the Boys

Just My Situation

Marvelry Skimmer

A Better Hold (And A Little View)

Nuclear Nightclub

Cheap Evening Return

Absalom

Colossus

Bitesize

Losing Hold

Maestro Mercy

Do or Die

 

Encore

(oletetut)

Bless Your Lucky Stars

Grass for Blades

 

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo 18.9.2013

Sattui työpäivä päättymään kaupungin ytimessä, joten poikkesin viereisessä kivijalassa seisovaan levykauppaan. Kyllä. Niitä on edelleen olemassa. Etsin käsiini vastailmestyneen Kauko Röyhkä & Nartun tuplalivealbumin Pois valoista, vinyylinä tietenkin, sillä cd:t ovat kuulemma out ja niitä jaetaan jo ilmaiseksi pois nurkista. Väliohuomiona se, että ostovalinnasta huolimatta itse en aio luopua laserlevyistäni, joiksi niitä 1980-luvulla kutsuttiin. Onhan ne muoviset kotelot vastenmielisiä, mutta CD säilyy hengissä ja vaikka näivettyisikin, niin tulee vielä joskus takaisin kuten teki C-kasetti. Kuten tiedämme, levybisnes on muuttunut viime vuosina. Musiikin fyysinen olemus on kadonnut mp3-tiedostojen ja internetin myötä, mutta toisaalta vinyylit ovat tehneet sen verran jämäkän comebackin, että käsinkopeloitavat tallenteet eivät katoa koskaan.

Kun hypistelin turkulaisen pienlevy-yhtiö Svart Recordsin julkaisemaa Pois valoista -plattaa käsissäni, silmäni pysähtyivät takakannen alareunassa toljottavaan Nordicbetin logoon. Mitä ihmettä? Onko vedonlyöntifirma lähtenyt tukemaan suomalaista musiikkikulttuuria? Laitoin asiasta kyselyn levy-yhtiöön ja vastaus tuli alta minuutin: Nordicbet on tukenut live-keikkojen äänittämistä ja miksaamista. Maltalainen vedonlyöntifirma, jonka näkyvyys Suomessa Veikkauksen monopolin alla on laillisestikin tehty olemattomaksi, on tehnyt jotain poikkeuksellista tukemalla kulttuuria. Mielenkiintoista on seurata jääkö tämä Nordicbetin yksittäiseksi tapaukseksi, ovatko tehneet tätä muidenkin artistien yhteydessä vai jatkuuko musiikin tukeminen laajamittaisemminkin. Tehdäänhän elokuviakin Veikkauksen rahoilla.

Pois valoista -albumi lähti mukaan keikalle Espoon Lepäävaaraan, missä Sellon ostosmammutin vieressä sijaitsee kymmenen vuotta sitten rakennettu konserttisali. Paikka on ristitty omaperäisesti Sellosaliksi, joka on monikäyttöinen tila kaiken maailman esityksille. Vajaat 400 henkeä vetävä sali edustaa sitä samaa yleiskulttuuritalolinjaa, jota maamme on pullollaan. Sellosali palvelee montaa asiaa kohtalaisesti, muttei mitään eksaktisti. Eihän se koskaan ole mieltäylentävää istua kuuntelemaan lahkeita heiluttavaa rockia penkkiriveille. Jos on konserttisali väärä paikka Nartun kulmikkaalle rockille, niin se myös lamauttaa suomalaisen yleisön. Jengi taputtaa kiltisti biisien välissä, mutta se eläytyminen, mitä Röyhkän edessä olen joskus nähnyt, on kaukana poissa.

Kauko Röyhkä & Narttu

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Normaalissa rokkiklubissa keikka alkaisi aikasintaan iltaysiltä, mutta Sellosalissa startti on tarkasti klo 19.00. Ja kun konserttisalissa ollaan, kuunnellaan esitys tietenkin väliajan kera. Ei ole luontevaa rokkikeikalla mennä jonottamaan konjakkia kuten oopperassa tai teatterissa. Salissa pitäisi saada hytkyä tuoppi händyssä, mutta ei. Miksi sisältö ei voi määrätä muotoa, eikä toisin päin. Ensimmäinen puoliaika meni numeroiduilla paikoilla seiskarivillä, mutta toisen setin istuinkin jo eturivissä, sillä sali ei ollut loppuunmyyty. Vapaita paikkoja oli arviolta reilu sata, vaikka konserttilipuista perittiin maltilliset 25 euroa.

Näin Kauko Röyhkä & Nartun Ruisrockissa kesällä 2012 ja silloin bändin veto oli erittäin mieleenpainuva. Yksi festarin parhaista. Hienoa, että viime vuotinen paluukiertue tallennettiin ja mahtavaa, että bändi päätti vielä tehdä eräänlaisen jäähyväiskiertueen tismalleen samalla kokoonpanolla. Veikkaan, että Kaukon muut projektit hautaavat Nartun joksikin aikaa ellei lopullisesti.

Keikan aloitti takuuvarma Ennen olin kokonaan toinen, joka olisi klubiympäristössä saanut jengin hytkymään. Nyt salin seurakunta istui kuin saarnaa kuulemassa. Kaukon karismaattiset virnistykset ja liioitellut liikkeet tosin saivat pari naista reagoimaan hitusen äänekkäämmin. Talo meren rannalla jatkoi mainoiden klassikoiden sarjaa. Maa on voimaa aloitti juurevamman trilogian, jonka muut palaset olivat Paha maa ja Pois valoista. Tässä vaiheessa orkesteri oli vakuuttanut olevansa viime vuotisen yhteenhitsaantumisen jäljiltä hyvässä jälkihehkussa.

Tommi Vikstenistä, joka on Nartun nuorin vesa, on kasvanut orkesterin johtohahmo. Tommi on osoittanut taitonsa jo monessa muussakin yhteydessä aikaisemmin eikä Espoon ilta väittänyt vastaan. Siksipä laitoin focuksen muihin soittajiin. Etenkin toinen kitaristi Jarmo Heikkinen osoitti olevan tärkeä lenkki kokoonpanossa. Kitaroiden vuoropuhelu Vikstenin ja Heikkisen välillä loksahtaa helpon näköisesti paikalleen, mutta yksinäänkin miehet vakuuttavat. Varsinkin Ruosteinen kuu -biisin psykedelisissä tunnelmissa Jarmo Heikkinen veti tiukan yksilösuorituksen. Myös Tommi Viksten näytti illan yhdessä hienoimmassa stygessä Tuntemattomalle sielunperiä koskettavan soolon.

Bändin kivijalan muodostavat rummut ja basso. Rumpali Heikki Tikka on tiiltä ja basisti Mats Hulden laastia. Tämä saumattomasti yhteen solahtava duo on suomalaista rock-historiaa. Etenkin röllimöykkymäinen Hulden on taittanut matkaa muun muassa suomalaisen progressiivisen rockin jättiiläisen Wigwamin ajoilta lähtien ja tuottajanakin osoittanut olevansa aikamoinen kultasormi.

Kauko Röyhkä & Narttu

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Kauko ja Nartut soittivat myös harvinaisempia biisejä, joita vuoden takaisella kiertueella ei kuultu. Etenkin Pastoraali oli virkeä valinta, mutta eipä taidettu biisiä treenata riittävästi, sillä Kauko  lauloi sanat lattialapuilta lukien. Ei ihme jos ei kaikki riimit pysy päässä, sillä kyhättyjen laulujen määrä on valtava ja tärkeämpää on tarjota jotain uutta hapuilevasti kuin vetää samaa vanhaa virheettömästi.  Ainutkertainen nosto oli myös Pikku taksi, joka on ääriharvoin kuultu helmi albumilta Onnenpäivä (1983). Toki Kaukon laulanta on aina vähän sisäänpäinkääntynyttä, mutta soolojen aikana Kake valloittaa yleisön irrottelemalla jäykän koukeroiset, mutta sympaattiset muuvit mustassa puvussaan.

Keikkapaikan nurinkurisuudesta huolimatta bändi veti mainion keikan. Pekka Ghrön koskettimien takana on suomalaisen rockin työllistetyimpiä sankareita. Mies hoitaa homman ja laulaa taustatkin kohdilleen oli sitten keulilla J. Karjalainen tai Kauko Röyhkä. Keikan lopussa kuultu Mieluummin vanha kuin aikuinen nousi huippuhetkiin varsinkin Vikstenin baritonikitaran vuoksi. Mainostaulujen taakse saattoi bändin jätkät huilaamaan hetkeksi ennen kuin palasivat vetämään encoressa Pikku enkelin ja Paskan kaupungin. Puolentoista tunnin  keikka (ilman väliaikaa) oli ohi, mutta Kauko Röyhkä loppuspiikissään lupasi tulla vielä moikkaamaan faneja ja jakamaan nimikirjoituksia. Meikäläisellä kun oli mukana se tuore live-albumi, päätin pyytää omistuskirjoituksen takakanteen siihen Nordicbetin yläpuolelle: Paskassa kaupungissa Kauko Röyhkä. 

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone, Äkäslompolo 10.4.2013

Muutama viikko sitten tarttui Stockmannin levyosaston poistokorista käteen Pave Maijasen Kaikki nämä vuodet – boxi. En tuntenut ihan samaa intoa kuin Kristoffer Kolumbus aikoinaan, mutta joka tapauksessa plattapaketti lähti matkaan tuopin hinnalla (6,95€). Ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Paven tuotantoon on Mistakes -yhtyeen hitti Pidä huolta, joka oli Maijasen ässäkortti punkin jälkeiseen uuden aallon pöytään 1980-luvun alussa. Hieman myöhemmin kukaan suomalainen ei voinut olla kuulematta Lähtisitkö -herkkishittiä eikä niitä muitakaan iskelmäpoppishittejä, joita mies on puskenut eetteriin vuosien varrella. Pave ei tehnyt silloin suurinta vaikutusta, ei vienyt mukanaan, mutta nyt levyboxi pakotti ottamaan selvää millaisen tien mies on matkannut. Jos levylöytö oli munkki, niin sain vielä sokerikuorrutuksen päälle, kun Äkäslompolon keikkakartta kertoi Paven saapuneen sattumoisin seuduille konsertoimaan.

Pave aloitti muusikon työt jo 1960-luvulla, joista maineikkain rooli oli toimia Pepe & Paradisen basistina. Sitten koittikin Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin (joka on kansalle paremmin tuttu Sielun veljien kannuttajana)  kanssa lyhytaikainen supertrio Rock’n’Roll Band, jonka riveissä Pave tulkitsi yhden kaikkien aikojen komeimmasta kotimaisista rock-biiseistä I’m Gonna Roll. Seuraava remmi ei hävinnyt edelliselle, sillä Pave laittoi Albert Järvisen ja Ippe Kätkän kanssa hynttyyt yhteen, josta syntyi The Royals. Pave on armoitettu muusikko, mutta myös arvostettu tuottaja. Jos tuottaa mm. Wigwamin Nuclear Nightclubin, Hurriganesin Fortissimon ja kolme ensimmäistä merkittävää Dingo-albumia, niin sitä voi luokitella itsensä Suomen Steve Lillywhiteksi.

Ylläksen kaivohuoneen lauteet narahtivat, kun Pave Maijanen tasan puoli yhdeksän istui baarijakkaralleen. Pave innostui hehkuttamaan aikaista aloitusaikaa, sillä varttuneempana kaverina ei jaksa aloitella keikkoja enää puolen yön jälkeen. Pave kertoi hauskan anekdootin missä Juice Leskinen oli kuitannut aikoinaan keikkajärjeställe, joka oli pyytänyt aloittamaan 00.30, että tilasitteko minut 4. vai 5. päivä soittamaan. Siihen loppui neuvottelu ja Juice soitti edellisen vuorokauden puolella.

Pave Maijanen on Suomen pop-taivaan aatelinen, miehellä on hienostunut ilme niin viimeistellyssä habituksessaan kuin kuulaassa tulkinnassaan. Välispiikeissäkin hohkaa herrasmiehen kohteliaisuus. Hovi ympäriltä tosin puuttuu, sillä Pave esiintyi yksin ja hoiteli miksauspöydän ja osittain valotkin siinä samalla. Tilaisuus oli show & dinner -tapahtuma, mutta keittiön mennessä tukkoon, sai esitystä katsoa syömättäkin. Vajaa satapäinen yleisö oli esiintyjän ikäluokkaa ja yllättävän aktiivinen osallistumaan Paven laulatuksiin.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Keikka alkoi Lilja, ruusu ja kirsikkapuu –suomennoksella englantilaisesta kansansävelmästä Scarborough Fair, jonka teki suurelle yleisölle tunnetuksi Simon & Garfunkel -duo. Heti kärkeen Pave osoitti olevansa sekä laulajana että akustisen kitaransa kanssa hyvässä kuosissa. Ohjelma jatkui Elämän nälkä -biisillä ja Paven ensimmäisellä omalla singellä Fever (1975), joka on cover Little Willie Johnin klassisesta alkuperäiskappaleesta. Maijasen edellisestä soololabumista on kulunut kolme vuotta ja Kaikessa rauhassa on nimensä mukaisesti jäänyt pimentoon. Levyltä kuultiin pari biisiä, joista Rikkinäinen villasukka jäi kepeänä mieleen.

Pave on ollut tuottelias lauluntekijänä, mutta tuottajuus ja kumppanuus muiden eturivin artistien kanssa oikeuttaa hänet myös heittämään versioita toisten biiseistä. Valinnat eivät olleet lainkaan hassumpia. Pääsääntöisesti illasta jäi fiilis, että Pave oli funtsinut huolella mitä yleisölleen soittaa. Keikalla oli selkeä dramaturgia ja se toimi hienosti. Hectorin Juodaan viinaa johdatti välihuikkaan, johon Pave humoristisesti kehotti yleisöä useampaankin otteeseen. Samaan laariin asettui oma hitti Jano. Dingon Levoton tuhkimo sai yleisön naiset ulvomaan, ei luonnostaan, vaan käskystä, mutta vuorovaikutteisuus toimi hyvin. Humoristin perikuva Pave ei koskaan ole ollut, mutta yllätti senkin suhteen, kun vetäisi Tuhkimosta Pietarinkatu Oilers-version vitsiksi väännetyillä sanoilla. Kunnian Pave soi sanoista Sakari Kuosmaselle, mutta täytyypä todeta Pavelle, että keikkakepillä on luotettavaa tietoa, sillä pelleilysanojen isä on oikeasti Jope Ruonansuu. Näin hän itse kertoi.

Keikka jatkui covereilla, joista Mercury Blues soi hitusen väkinäisenä Pakko saada BMW-versiona. Sen sijaan yllättävä stygevalinta oli Kari Peitsamon  Kauppaopiston naiset, joka pisti kelaan mikä on Peitsmon ja Maijasen yhteys. Kaukana ovat toisistaan, mutta hilpeän version Pave kuitenkin soitti. Pidä huolta sai riisutun, mutta arvonsa mukaisen version. Sen perään uudempi biisi Ihme tuntui kesyltä. Sitten koitti illan kohokohta, kun I’m Gonna Roll pamahti. Pitäisi ehkä sanoa tussahti, sillä sen verran herkkä versio kuultiin jytästandardista. Keikan loppusuoralle lähdettiin oivilla cover-valinnoilla. Enpä olisi uskonut kuulevani Pave Maijaselta kelpo versioita Doors-klassikko Roadhouse Bluesista tai Little Featin Teenage Nervous Breakdownista.  Malja täyttyi Maijashiteistä Ikävä, Lähtisitkö ja Jos tahdot. Viimeisenä ennen encorea Pave soitti keski-iän ylittäneeseen yleisöön napsahtaneen Ystävän laulun, joka on ties kuinka monen versioima venäläissävelmä ja tietenkin Junnu Vainion sanoilla.

Pienen breikin jälkeen Pave yllätti. Se ei pelaa joka pelkää, sanotaan. Yksi universumin tärkeimmistä biiseistä John Lennonin Working Class Hero sai Paven käsissä tuoreen suomennoksen Aikamme tarvitsee sankareitaan. Jestas, käännöshän pelitti, ja tulkintakin olisi saanut Lennonin nyökyttelemään. Keikka päättyi Paven sanojen mukaan  perinteiden mukaisesti Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä -iskelmäklassikkoon. Ei voinut ilta letkeämmin päättyä. On kova laji soittaa yksin 1h 50min keikka, mutta Maijasen Pave teki sen kivuttomasti ja osoitti kattavalla setillään ja hiotulla esiintymisellään olevansa tyylitajuinen artisti, kelpo kitaristi ja erityisesti huima sovittaja. Kaikesta kuulemastani pidin, mutta todennäköistä, että Maijasen meno jatkuu edelleen kaikesssa rauhassa pienissä kuppiloissa. Vaikka Kirka nousisikin haudastaan, Mestarit-areenakiertuetta emme enää kaipaa.