Odysseus sitoi itsensä laivan mastoon, ettei seireenien houkuttelevan kaunis laulu olisi kutsunut kohtalokkaiden lintunaisten raadeltavaksi. Au Revoir Simonen musiikki on yhtä lailla luokseen kutsuvaa, mutta vääjäämättömästi köydet avaavaa dreampoppia. Kuulin perjantaiaamupäivästä Radio Helsingistä bändin haastattelun ja pelkästään bändin puheääni teki vaikutuksen. Illalla oli seilattava Tavastialle.

New Yorkin Brooklynista kotoisin oleva tyttötrio on soittanut kimpassa jo vuodesta 2003. Takana on neljä albumia, joista tuorein Move In Spectrums (2013) julkaistaan syyskuun lopulla. Au Revoir Simone on vieraillut Suomessa aikaisemminkin. Edellinen visiitti osuu kevääseen 2009. Itselle bändi on ollut vähäisessä kuuntelussa vain parin biisin varassa ja edelliset keikat valitettavasti näkemättä. Nyt bändi aloitti pitkän tauon jälkeen kiertueensa Suomesta.

Tavastia ei ollut täynnä, mutta väkeä oli sopivasti. Uneliasta elektropopia kuuntelee mieluusti väljemmissä vesissä, missä on tilaa leijailla. Pääsylippu maksoi  kohtuulliset 24 euroa ja kun muu tarjonta kaupungissa oli samaan aikaan melko köyhää, olisi klubi voinut kuvitella täydeksikin. Bändi nousi stagelle puoli kymmenen jälkeen ja heitti reilun tunnin setin. Se on kompakti kesto elektropoppikselle.

Au Revoir Simone @ Tavastia

Au Revoir Simonen kolmikko on Erika Forster, Annie Hart ja Heather D’Angelo. He muodostavat bändin, joka ainakin ulospäin vaikuttaa demokraattiselta. Jokainen mimmi liidaa lauluosuuksia vuorollaan ja jos bändiä kuuntelisi silmät kiinni niin ei olisi täyttä varmuutta kuka on äänessä. Heleä ja välillä moniääninen laulu on hypnoottista, jota myös taustalle harkitusti projisoitu visuaalisuus tukee. Yksinkertaiset retrobiitit, hempeät melodiat ja stailit otsatukat tekevät kokonaisuudesta vangitsevan paketin. Ei siis ihme, että David Lynch fanittaa bändiä.

Keikan starttasi Just Like A Tree, joka on Au Revoir Simonen uunituore tarttuvan melodian ja single-potentiaalin omaava kipale. Yleisö alkoi notkahdella biisin tahtiin, mutta varsinaiseen heiluntaan ei porukka yltynyt missään vaihessa ainakaan siellä miksauspöydän liepeillä, missä tönötin alusta loppuun. Eipä se bändin lavaliikehdintä ole mitään rytmistä kilpavoimistelua, muttei myöskään robottimaisen jäykkää.  Bändin mimmeistä Annie Hart piti kahden syntikan välillä eniten meininkiä yllä. Välispiikit olivat vähissä, mutta amerikkalaisen kohteliaita. Hauska tilanne sattui, kun Annie käveli takahuoneeseen ja samaan aikaan spiikannut Heather ei huomannut Annien poistumista. ”Oho, Annie päätti lähteä kesken kaiken.” Eipä mennyt kuin hetki kun Annie oli takaisin basson kanssa, mutta huvittavaa oli seurata muiden reaktiota.

Au Revoir Simonen musiikissa on jotain samaa kuin saman kylän The National -orkesterissa, vaikka edustavatkin eri genreä.  Biisien rakenne on muistuttaa toisiaan. Ulospäin yksinkertaisia lauluja, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen hiljakseltaan ruhtinaallisen moniulotteisiksi kasvavia teoksia. Siksipä keikan kaikesta uudesta materiaalista ei saanut neitsytkuuntelulla heti otetta. Hienoja hetkiä keikalla tarjosi yllin kyllin kuten Knights of Wands ja Shadows, jotka ovat edelliseltä levyltä Still Night, Still Light (2009). Tulevalta albumilta kuultiin odotetusti tarttuvimmat Somebody Who ja Grazy. Biiseistä olin saanut esimakua tyylikkäiden musiikkivideoiden muodossa. Live-versiot toimivat myös hyvin ja uudesta albumista on odotettavissa mielenkiintoinen tuotos. Keikan päättäneessä encoressa kuultiin cover-versio Mazzy Starin Fade Into You -biisistä ja erityisen hieno Another Likely Story.

Hiljaisen keikkasyksyn katkaisi mainio höttöpoppi-ilta. Au Revoir Simonen musiikki on ensivaikutelmaltaan kuohkean kevyttä, mutta kun sitä kuorii varovaisesti, paljastuu vilpittömän pinnan alta arvaamattomia sävyjä. Niiden sekaan on jännittävän uskaliasta heittäytyä.