Brian Wilson Presents Pet Sounds, Devendra Banhart (US), Wilco (US), Pimeys (FIN), Tuomari Nurmio (FIN), Canned Heat (US) @ Pori Jazz 13.7.2017

Festivaalitunnelma ei ollut korkea koleassa kelissä, jossa tuuli puhalsi navakkana ja roiski vettä aika ajoin harvalukuisen yleisön niskaan. Kirjurinluoto ei ole koskaan ollut näin autio. Torstaina ilmaantui niin vähän väkeä, ettei lukemia ole edes julkistettu. Pori Jazzin toimitusjohtaja totesikin YLE:n haastattelussa, että aikuiset tekevät ostopäätöksen lipunhankinnasta sään mukaan nuorten ostaessa omiin festivaaleihinsa liput talvella tietämättä edes esiintyjäkaartista.

En paneudu raportissani varsinaiseen jazz-tarjontaan vieläkään, sillä aion perehtyä lajityypin saloihin vasta eläkevuosinani. Fokus on valtavirralle suunnatussa populaarimusiikissa.

Canned_heat


Canned Heat
oli soittanut jokilavalla jonkin aikaa keikastaan ennen kuin ehdin alueelle. Canned Heat on pettämätön bluesrock-veteraani. Bändi on soittanut Woodstockin legendaarisilla festivaalilla ja Ruisrockissa vuonna 1971. 50-vuotiaan bändin riveissä soittaa edelleen likimain alkuperäiset rumpali Adolfo ”Fito” de la Parra ja basisti Larry ”The Mole” Taylor. Bändin repertuaarista löytyy kolme ikivihreätä kappaletta: On the Road Again, Going Up To the Country ja Let’s Work Together, joita kelpaa veivata vuosikymmenestä toiseen. Veteraanit soittavat boogieta edelleen hyvällä sykkeellä.  Vieressäni päivystänyt tummapukuinen kaveri nappi korvassaan ei vaikuttanut keskivertoiselta boogiemieheltä, mutta pian selvisikin, että hän oli turvamies edessäni jalkaansa letkeästi hytkyttäneelle entiselle valtion päänaiselle.

Illan seuraava anti oli päälavalla suomirokin poppamies Tuomari Nurmio, jonka ohjelma oli otsikoitu uran kattavasti Tuomarista Dumariin. Aluksi kuultiin kronologisesti miehen tunnetuimpia kappaleita mm. Kurja matkamies maan, Rion satamassa, Punainen planeetta, Lasten mehuhetki ja Paha kuu. Homma toimi varsin letkeästi, mutta ei tavoittanut sitä kaljanhuuruista intensiteettiä, jonka koin pari kuukautta samalla Spuget ja Blosarit -kokoonpanolla lähikapakassa. https://keikkakeppi.com/2017/05/08/dumari-ja-spuget-blosarit-gallows-bird-espoo-5-5-2017/

DumariKeikan yllättävin valinta oli Ramonasta soitettu englanninkielinen versio. Harmi, sillä kappale toimii alkukielellä sävykkäämmin. Keikan loppupuolella kuultiin tuoreempaa kamaa ja blosarien liityttyä remmiin dumarillumareimeininki toimi isolla lavalla paremmin.

Pimeys aloitti välittömästi Dumarin jälkeen jokilavalla. Bändi kantaa edelleen tulokkaan viittaa ja odottaa suurempaa läpimurtoa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat erinomaisia. Talvella julkaistu kolmas albumi Silkkitie maistui aavistuksen verran pettymykseltä, vaikka sekin suomenkielisen nykypopin seassa erottuu edukseen. Pimeys kärsi yleisön vähyydestä ja sateesta. Keikan alkupuolen bändi soitti biisejä Silkkitieltä. Uudet laulut toimivat ilahduttavasti elävinä paremmin. Viimeinen mahdollisuus ja Odotus palvelivat radiosoittoystävällisinä kappaleina isoa lavaa mainiosti. Albumilla junnaavalta kuulostava Meidän huoneeseen sai livenä raikasta ilmaa siipiensä alle. Keikan loppupuolella paino oli vanhemmassa materiaalissa, joista bändin nimikappale Pimeys ja Muistin sen toisin nousivat selkeimmin esiin. Bändi esiintyy ahkeran keikkailun myötä varmaotteisesti lavalla. Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pitävät keulahahmoina hyvän grooven yllä alusta loppuun. Pimeys kantaa valtakunnan potentiaaleimman bändin viittaa vielä toistaiseksi.

PimeysHenkilökohtaisesti illan pääartisti oli Wilco. Olen yhtyeen nähnyt pari kertaa aiemmin. Huvilateltan keikka kahdeksan vuotta sitten on helposti yksi top 5 keikoista ikinä. Eikä tämä parituntinen jazzeillakaan ollut huonompi. Ainoastaan olosuhteet laskivat tunnelmaa. Kiitos vähäisen väenpaljouden, pääsin seuraamaan esitystä hyviltä paikoilta. Alkuun ajatus oli kuunnella puolet keikasta edestä ja loppu taaempaa, mutta Wilco imaisi mukaansa ja katsoin samoilta asemilta koko keikan. Jeff Tweedyn johtama Wilco syntyi vaihtoehtokantriyhtye Uncle Tupelon rauniolle 1994. Uncle Tupelo oli lyönyt jo itsensä läpi alt country -piireissä, joten Wilcon ulostulolla oli jo odotusarvonsa. Wilco ei ole polkenut puhtaasti alt countryn pyörillä, vaan on sekoittanut koko ajan pinnojen väliin avantgardistisia räpättimiä. Wilcon yleisilme on laiskanletkeä, mutta jo pitkään yhteen soittanut kokoonpano osaa myös leikitellä ja singahdella yllättäviin suuntiin. Jeff Tweedy sööteissä leteissään oli pitkään hiljaa, mutta loppupuolen jaksoi pitää jutuillaan sateessa hytisevää yleisöä lämpimänä.

Wilco_2Keikka oli festarivedoksi pitkä. Pari tuntia ja reilu parikymmentä kappaletta on sen verran tuhti satsi, että väistämättä siitä kärsivät seuraavat heti perään aloittavat artistit. Wilcon ystäviä tämä ei häirinnyt. Keikan aloitti kuin varkain Ashes of American Flags, jonka hiipivä tunnelma kasvoi lopussa jo lupaavan katrartiseksi. Viime vuonna julkaistulta Schmilco -albumilta kuultiin alkupuolella pari kappaletta, joista If I Ever Was A Child mahtuu bändin mittakaavassa klassikko-osastoon. The Whole Love (2011) -albumilta kuultu Art of Almost esitteli kokeellisemman linjan tyylikkäästi. Illan armottomin esitys oli Impossible Germany, joka kasvaa kappaleen päätteeksi kitaristi Nels Clinen huikeaksi yksilösuoritukseksi – maailmanluokan kitarasooloksi, jonka rinnalla kalpenee moni mestari. Loppupuolella alkoi jo tuntua hieman ähkyltä, sillä hienoja biisejä riitti toinen toisen perään. Ja vaikka bändi ei ole koskaan ollut hittitehdas, niin kuultiinhan se bändin suosituin biisi Jesus, Etc, joka oli pitkään Radio Helsingin soitetuin kappale.

Devendra Banhart soitti heti perään jokilavalla ja vastaanottovalmius ei ollut ihan sataprosenttinen, joten heti kärkeen toivon uutta mahdollisuutta kuunnella amerikkalais-venezuelalaisen lauluntekijän tuotantoa. Devendra jäi taustamusiikin rooliin jo pelkästä inhimillisestä syystä, kun piti toimittaa Wilcon aikana kertyneet tyhjennys- ja ravitsemustarpeet. Torstain Kirjurinluodon tarjonnan ongelma oli siinä, että hyvää artistia riitti niin paljon, ettei tauolle ehtinyt. Devendra Banhart on parhaiten tunnettu sooloartistina, vaikka onkin ollut hetken myös Vetiver –yhtyeen riveissä. Banhart soitti kappaleita koko uraltaan, mutta myös muutamia paloja viime vuonna julkaistulta albumilta Ape In Pink Marble. Hassu yksityiskohta oli havaita, että keltapipoinen Devendra Banhart bändeineen olivat pukeutuneet Pori Jazz Crew –takkeihin. Se ei ollut heidän uniformunsa, vaan oletettavasti pakonsanelema vaatetus hampaita kalisuttavan sään vuoksi. Devendran soitto toi onneksi hieman lämpöä. Erityisesti Mala (2013) –albumilta löytyvä Never Seen Such Good Things soljuu vastustamattomasti kehoon kuin punaviini, joka taisikin olla festivaalin suosituin juoma samasta syystä kuin talven pakkasilla. Keikan loppupuolella Devendra Banhart soitti hauskan espanjankielisen version David Bowien Sound and Visionista.

DevandraIllan odotetuin nähtävyys oli Brian Wilson presents Pet Sounds. The Beach Boys on 1960-luvun legendaarisia yhtyeitä, jonka albumi Pet Sounds on valittu monessa yhteydessä maailman parhaaksi albumiksi. 1966 julkaistu teemalevy oli esikuva myös The Beatlesin Sgt. Pepper and Lonely Hearts Club Bandille. Brian Wilson kiertää albumin 50-vuotisjuhlan vuoksi maailman konserttilavoja jo toista vuotta. The Beach Boys on käynyt Suomessa useasti, mutta bändin johtaja ja lauluntekijä Brian Wilson vieraili vasta nyt ensi kertaa. Siihen on syynsä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä niitä hoitaneet kyseenalaiset terapiamenetelmät veivät Wilsonin työkyvyn vuosikymmeniksi. Brian Wilson on niitä populaarikulttuurin suuria neroja, jonka The Beach Boysille säveltämät surffihitit ovat monelle tuttuja iskusäveliä, mutta Wilsonin jättäydyttyä pois kokoonpanosta hänen persoonansa on harvalle tuttu. Karismaattista kaiken kansan tuntemaa johtohahmoa olisi varmasti tullut katsomaan jokunen tuhat enemmän.

Brian_Wilson1Brian Wilson astui yhtyeineen päälavalle klo 22.30. Maestro on juuri täyttänyt 75 vuotta ja istui arvonsa mukaisesti flyygelin takana keskellä lavaa. Ilman screeniä Brian Wilsonin harmaata olemusta ei olisi pointannut, sillä huomion nappasi sähkönsinisessä takissaan kitaraa soittanut valovoimainen Al Jardine. Hän on alkuperäinen The Beach Boys –jäsen ja kiertueen virallinen vieras. Tästä ei olisi ollut pitkä matka esiintyä rantapoikien nimellä, sillä Wilsonin veljeksistä Carl ja Dennis ovat jo autuaimmilla hiekkarannoilla. Lavalla esiintynyt kiertueen toinen tähtivieras Blondie Chaplin on ollut myös 1970-luvun alussa yhtyeen virallinen jäsen. Ei olisi Brian Wilsonin tarvinnut soittaa enää paikalle kuin Mike Love ja Bruce Johnston, jotka soittelevat omillaan The Beach Boys -nimellä edelleen.

Brian_Wilson2Nimestä viis, sillä konsertti oli ehtaa aurinkoista The Beach Boysia. Keikan alkupuolella kuultiin ensiksi kymmenkunta hittiä mm. California Girls, I Get Around ja Help Me Rhonda. Brian Wilson starttasi useat kappaleet ja lauloi ensimmäisen värssyn, mutta onneksi muut bändin jäsenet kantoivat laulusta ja stemmoista suuremman vastuun. Brian Wilsonin väsähtäneestä olemuksesta tulee mieleen kymmenen vuoden takainen Sly & The Family Stonen keikka, jolloin itse Sly Stone käväisi lavalla vartin verran antaen muiden hoitaa työt. Brian Wilson istui arvokkaasti koko keikan lavalla, mutta  johtajuus oli lähinnä position mukaista. Laulusoolot ja laadukkaat stemmat jakautuivat usealle, mutta Al Jardinen poika Matt Jardine kantoi perinnettä parhaiten. Blondie Chaplin oli myös elementissään, etenkin Sail On, Sailor –biisissä, joka kuultiin ennen kuin illan teemallinen osuus alkoi. Pet Sounds soitettiin otsakkeen mukaisesti läpi kokonaisuudessaan. Encoressa kuultiin vielä Good Vibrationsin kylkiäisenä muutama kappale. Brian Wilson yhtyeineen esitteli komean satsin Kalifornian sädehdittävää historiaa sateisessa Kirjurinluodossa. Voi kun lämpökin olisi lempinyt torstain huippuesiintyjien päivää. Sää olikin sitten aivan toinen parina seuraavana päivänä Kirjurinluodolla ja festivaalikin löysi yleisönsä.

Kuvat: tiaka.

 

 

 

 

Band of Horses (US), Hurts (UK), Editors (UK), Michael Monroe (FIN) Ruisrock, Turku 5.7.2013

Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi.  Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

BoH

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010)  on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria.  Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja  lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.

Rival Sons (US) @ The Circus, Helsinki 11.10.2012

Edellä mainitun tarinan vuoksi pääsin The Circuksen lähes täpötäyteen saliin, kun illan artisti Rival Sons oli vetäissyt jo kiertueensa tyyliin mukaisesti uuden levyn avainbiisit. Ne siis jäivät kuulematta, mutta syyskuussa julkaistua Head Downia on sen verran tullut hinkattua, että muuten niin perinnetietoisesta perusbluesrockista raikaampina erottuvat biisit, mutta kuulematta jääneet Wild Animal ja Until the Sun Comes jäivät hieman kalvamaan mieltä. Ei huolta, nopeasti pääsin kuitenkin kiinni tunnelmaan. Vanhoista stygeistä Torture toimii kuin tauti ja samoin tykki läpimurtohitti Pressure and Time.

Kutakuinkin vuosi sitten nähty Rival Sonsien Tavastian keikka iski puun takaa, vaikka Pressure and Time albumia kuten myös omakustanteista esikoisalbumia Before the Fire oli tullut kuunneltua jonkin verran. Tästä huolimatta bändin live-esitys oli jotain sellaista mitä ei ole koskaan aikaisemmin tullut nähtyä. Olin äimänä ja aika moni muukin. Kaikki ne, jotka ovat nähneet bändin, ovat saaneet vastaavaa tulitusta kuunnella viimeksi reilut 30 vuotta sitten. Jotkut ovat verranneet orkesteria Black Crowesiin, mutta kyllä itse näen esikuvat siellä 60-70 -lukujen esikautisella bluesrockin aikakaudella. Bändistä tuli kirjoitettua jo Ruisrockin yhteydessä, missä näin valitettavasti vain soittoniekkojen keikan jamitteluun sortuneen loppuosan.

Los Angelesista kotoisin olevan Rival Sonsin ura on lähtenyt nopeasti nousukierteeseen ja heille voi jopa veikkailla Black Keysin kaltaista menestystä. Perinnetietoinen bluesrock tosin ei ehkä iske heittämällä suureen yleisöön tai indiepiirien tiedostavaan ja uutta hakevaan sakkiin, vaikka ainesta kaikkeen on. Laulaja Joe Buchanan on orkesterin henkevä dynamo. Komeaääninen tulkitsija on opetellut maneerinsa tarkasti niin Jim Morrisonilta kuin Robert Plantilta. Rumpali Mike Mileyssa on voimaa kuin pienessä kylässä ja kitaristi Scott Holidayn on soitossaan tarkka, vaikkei mikään Jimmy Page olekaan. Basisti Robin Everhart hoitaa hommansa eleettömän tyylikkäästi kuten pitääkin.

Tosiaan missasin Ken Stringfellown vuoksi keikan alkupuoliskon ja liukenin paikalta ekan encorena kuullun kauniin Face Of Light jälkeen. Siitä huolimatta tuntui, että annos oli riittävä. Jopa vähän sellainen, että tämä on jo nähty ja tarvitseeko usempaankaan kertaan enää bongata. Led Zeppelinin reunion ja kiertue on ollut vaikka kuinka pitkään märkä päiväuni ja nyt sitä on saanut nähdä aavistuksen Rival Sonsin parissa. Tuntuisivatko Zeppeliinitkin nyt samalta tai paremmalta? Tuskin vanhat ukot nykykunnossa pärjäisivät LA:n miesten verestävälle otteelle, vaikka Rival Sons on omissa biiseissään esikuvistaan vielä aika kaukana. Rival Sons avaa ikkunan menneeseen maailmaan, mutta siitäkin huolimatta meiningistä tuli fiilis, että jaksaako sitä katsoa enää montaa kertaa.

Rival Sons on saanut nopeasti Euroopassa suuren suosion toisin kuin kotimaassaan ja combo tulee varmasti vierailemaan Suomessakin vielä useasti, sillä fanijoukko täällä kasvaa nopeasti. Itse en ole varma seuraavasta kerrasta, varsinkaan, jos olen hölmöydessäni buukannut liput samaan aikaan toiselle keikalle. Voi olla, että kukkopojat eivät mahdu enää Tavastialle tai hieman suuremmalla The Circuksen lavalle. Festarit vetää varmasti kuten tänä kesänä Ruisrock ja Ilosaari, mutta onko seuraava puhdas oma keikka jo areenalla. Sitä auttaa varmasti bändin ahkera kiertäminen, mutta tärkein avain on se ensimmäinen mainstream-hitti, joka vielä ekoilta levyiltä puuttuu.

Pulp (UK), Von Hertzen Brothers, (Fin) Kauko Röyhkä & Narttu (Fin), Yeasayer (US), Veronica Maggio (Swe), Rival Sons (US) @ Ruisrock, Turku 6.7.2012

Ruisrock on minun festivaalini. Siellä on tullut ravattua vuodesta 1990, eikä missään mudassa. Aina läsnäollessani ollut tsägä, ettei ole pahemmin sadellut. Aurinko kuuluu Ruissaloon ja vaikkei se paistaisikaan, on meininki ollut pääasiassa shiny happy people. Ruisrockin hyvä puoli on sen tarjonnassa, laidasta laitaan, jokaiselle jotakin. Siellä on ohjelmaa niin hipsterille kuin hevarille, eikä harteilla ole Flown snobileimaa tai Tuskan yksioikoisen synkkää ilmettä. Toki genre-festareita tarvitaan, mutta Ruissalon 43. vuoden kokemuksella valmisteltu festari tarjoaa sopivassa suhteessa uusia yllättäviä nimiä ja tylsempiä varmoja täkyjä. Ohjelma on ollut laadukas lähestulkoon aina. Jokunen vaatimattomampi vuosi mahtuu mukaan. Etenkin ulkomaisten nimien suhteen on ollut havaittavissa laskeva käyrä, sillä oi niitä hyviä aikoja, kun keikkaliksat olivat vielä kohtuuhinnoissa ja lauteille saatiin eräs jengi nimeltä Nirvana tai muuan Bob Dylan. No, sitäkin paremmin ohjelmistossa ovat viihtyneet kovimmat suomalaiset hittiartistit. Ja mikä erityislaatuista, Ruisrockilla on ollut taito saada aina parhaat ruotslaiset artistit pakeille – ehkä maantieteellisellä sijainnilla on merkitystä.

Kolmipäiväinen festarointi on aika raskasta, kun koko kulttuuriin liittyy musiikin lisäksi paljon muuta hillumista ja sosiaalista oheistoimintaa. Erityisesti, koska olet alueen vanki. Tavallinen lipun ostanut väki joutuu kävelemään Ruissalon sillalta sellaisen pari kilometriä. Erityisvieraat ja lehdistö porheltaa botskilla Aurajoen varresta parissakymmenessä minuutissa. Kumpikin tapa on sellainen, ettei sitä tekisikään toista kertaa saman päivän aikana. Kolmen päivän lipusta joutuu pulittamaan 115 € (portilta 125 €), kahden päivän lipusta 100 € (portilta 110 €) ja yhden päivä 70 € (portilta 80 €). Ihan kelpo tariffit, jos kerran mahdollisuus nähdä 60 artistia. Sen sijaan juomat ja sapuskat hinnoitellaan niin, että aika moni miettii miten salakuljettaa omia eväitä alueelle. Kyllähän niitä kuljetetaan, ja löytyy sitä tietoa hyvistä jiboista minultakin, mutta ei niitä muille kerrota. Jälleen kerran kuvittelen mielessäni, miten toimisi Pori Jazzin vapaa import-politiikka. Tosin Pori hinnoittelee lippunsa kornserttipohjaisesti ja silloin sitä katetta ei ole saatava samalla tavalla oheistarjonnasta.

Perjantai alkoi kiinnostavasti. Sääli vaan, että matkanteko Ruissaloon vie aikansa ja festarin avauskeikaksi suunniteltu Rival Sons jäi viimeisen vartin varaan. Onneksi verkkokalvolla kimmelsi tuoreena bändin marraskuinen huikea Tavastian keikka, joten tiesin mistä jäin paitsi. Silti vikat ylimitoitetuksi kukkoiluksi kasvaneet biisit takasivat miten tykisti bändi soittaa ja miten pedantisti ovat opiskelleet Led Zeppelinit sun muut 40 vuotta vanhat bluesrockin esikuvansa. Onneksi vain tyylin puolesta, sillä tuotanto lähtee omasta kynästä. Erityisesti laulaja Jay Buchanan on lavamaneereitaan myöten niin retro kuin vaan voi olla. Yhtyeeltä on tulossa syksyllä uusi platta Head Down, ja uskon ja toivon muidenkin puolesta, että äijät saapuvat taas Suomen kamaralle.

Festareilla on tehtävä esikarsintaa. Kaikkia esiintyjiä ei ehdi eikä oikein jaksakaan nähdä. Ruisrock tarjoaa sovellusta älypuhelimeen, joka auttaa surffailuissa lavoilta toisille. Itse päätin kuitenkin luottaa perinteiseen fiilikseen. Seuraavaksi listallani oli ruotsalais-italialainen Veronica Maggio, jossa italian piirteet jää Uppsalan jyrän alle – katsos mimmi esittää taatun laadukasta ruotsalaispoppia. Veronica on noussut kotimaassaan ja Norjassa listojen kärkeen, mutta Suomessa pienemmän yleisön suosikki. Rantalavan eteen oli kuitenkin kerääntynyt tuhansia tanssivia faneja, joten taitaa olla vaan niin, että allekirjoittanut ei pysy tuoreimman popin kyydissä mukana. Maggion hyväntuulisesta popista jäi kyllä innostava fiilis jäi, vaikkei se saanutkaan rantaveteen hillumaan. Oli nimittäin hinku jo seuraavaan mestaan.

Aurinkolavalla soitti illan yhtenä odotetuimpana bändinä Broolynista kotoisin oleva Yeasayer. Psykedeeliseksi popiksi luonnehdittu indie-bändi osoitti toisella Suomen keikallaan olevan ennakkoluulojani helpommin lähestyttävä ja tanssittava bändi. Ehkä asiaa kevensi laulaja Chris Keatingin kädessä nököttänyt hiustenkuivaajan näköinen mikrofoni. O.N.E on biisi, jonka ennalta tunsin, ja oli se nytkin tarttuvin, mutta toki uudet Blue Paper ja Henrietta toimivat hyvin ja antoivat lisäpotkua tutustua orkesteriin paremmin.

Kauko Röyhkä & Narttu oli ennalta listattuna kotimaisista esiintyjistä se kaikkein kiinnostavin koko festareilla. Eikä suotta. Vielä edellisyönä Kauko valitteli orastavaa yskää ja kurkkukipua, mutta pari tuntia ennen keikkaansa Kauko vakuutti kultaisen kurkkunsa olevan kunnossa – kiitos äänenavauksen suihkussa. Röyhkä Narttuineen oli ehtinyt jo vetää jokusen keikan Ruisrockin alle ja sen huomasi, sillä niin timmissä kunnossa miehet olivat. Tommi Vikstenin kitara soi komeasti, Pekka Gröhnin koskettimet vakuuttavasti, Mats Huldenin basso ja Heikki Tikan rummut pitivät hittiputken dynaamisessa kuosissa. Kuultiin nimittäin taattua tavaraa Majavalakista Koviin poikiin, Mieluummin vanha kuin aikuisesta aina Lauralle -biiseihin asti. Kauko oli hyväntuulinen ja niin oli yleisökin.

Von Hertzen Brothersien kanssa kävi vähän samoin kuin Rival Sonsien, näin keikasta reilun vartin. Röyhkä & Narttu kiilasivat edelle. Tähän syynä se, että Hertzenit on nähty aiemmin. Veljekset ovat progerockissaan ihan kansainvälistä tasoa ja kotimaisella mittarilla katsottuna eivät tyylillään oikein korkeammalle enää voi päästä. Heissä on lavakarismaa, on soittotaitoa, on mahtipontisuutta ja lauluharmoniatkin tekevät vedosta omintakeista. Yksittäisinä tulkitsijoina kukaan jäbistä ei ole ihan Mercury-luokkaa, mutta yhdessä moniäänisesti saavat ihon broilerille. Vielä kun saisivat muutaman tarttuvamman biisin aikaiseksi, olisi lopullinen läpimurto niin sanotusti siinä.

Illan pääsesiintyjä Pulp on monelle nuorelle ysärimuinaisjäänne, ja taas kerran bändien comeback-kiertuieista nousee päällimmäiseksi mieleen rahastuksen maku. Pulp vieraili edellisen kerran Ruissalossa vuonna 1996, jolloin yhtye ratsasti suurimmassa suosiossaan. Disco 2000 ja Common People jumputtivat joka jampan päässä. Sen jälkeen Jarvis Cocker ja kumppanit eivät olekaan saaneet mitään kummallista aikaan outojen kokeilujensa lisäksi. Jarvis Cockerin vuoden 2006 debyyttisoololevy Jarvis antoi tosin uskoa, että vielä on kesää jäljellä. Pulpin odotusarvo oli siis suht pieni – veikkasin turhan muumioituneeksi pääesiintyjän rooliin. Onneksi Pulp oli hyvin balsamoitu, sillä ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi. Pulp on niin Jarvis Cockerin yhtye ja elää täysin hänen varassaan. Koko keikka kulki hyvin muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Ja kun ne hitit sitten tulivat, Niittylavan eteen kerääntynyt kansa sai maan notkumaan jalkojensa alla. Koko orkesteri toimi moitteettomasti, mutta pitkälti voi kiittää kippari Cockeria. Jarvis toi poptähden elkeillä suuren shown tunnun, mikä ehkä hieman ihme, sillä Jarvis näyttää risuparrassaan ja rilleissään enemmän arkistokammiotutkijalta kuin rockstaralta.