Pimeys @ Tavastia, Helsinki, 28.9.2019

Kuvahaun tulos haulle Pimeys delta

Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.

Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.

Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.

Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu. 

Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.

Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi. 

Pimeys @ Tavastia, Helsinki 31.1.2015

Olen nähnyt rock’n rollin tulevaisuuden ja sen nimi on Bruce Springsteen, ennusti kriitikko Jon Landau legendaarisessa lausunnossaan vuonna 1974. Ennustus piti kutinsa ja sittemmin miehestä tuli myös levytuottaja ja manageri povauksensa kohteelle. Ihan samaan profetiaan en lähde Pimeyden osalta, mutta suomalaisen rockin kartalle bändi tulee tekemään pysyvän jälkensä kuten esimerkiksi Egotrippi. Pimeyden kaltaisia suomirockia soittavia, helposti lähestyttäviä, mutta moninkertaisesti palkitsevia bändejä ei synny kuin kerran vuosikymmenessä.Pimeys1

Pimeys julkaisi esikoisalbuminsa Muut on jo menneet (2013) pienen M.dulor -levy-yhtiön kautta. Samainen yhtiö on panostanut määrän sijaan laatuun ja heidän labelin alla soittavat myös Matti Johannes Koivu ja Ultramariini. Pimeyden debyyttialbumi sai kriitikot hehkuttamaan, mutta ei vielä koskettanut koko kansaa. Reilu pari viikkoa sitten ilmestynyt kakkosalbumi Aika tihentyy lunastaa esikoisen antamat odotukset ja tulee saamaan laajempaa innostusta. Bändi oli aikeissa julkaista albumin jo syksystä, mutta viisas veto lykätä tammikuulle, sillä silloin mediahuomio on varmempi, koska kilpailevia julkaisuja tulee vähemmän. Toki huomiota ei saa kuin laatutavaralla. Bändi on noussut jo radioiden soittolistojen kärkipaikoille ja kesän festareilla bändi tulee olemaan vakionäky.

Pimeys4

Pimeys @ Tavastia. Vasemmalta: Pekka Nisu, Jukkis Virtanen, Tuomo Laakso, Joel Mäkinen

Onneksi Pimeys on vielä hiomaton timantti. Liian valmiiseen yhtyeeseen kyllästyisi nopeasti. Biisimateriaali on kirjava, mutta se iso hitti puuttuu ja tuskin se vielä tältäkään albumilta löytyy. Toivottavasti sokka ei koskaan edes irtoa, jotta bändi pysyisi valikoidumman yleisön suosikkina. Viime vuonna julkaistut Salaisuus ja Hetki vielä -singlet olivat helpot valinnat radiosoittoon, mutta eivät nostaneet albumin odotuksia vielä esikoisen edelle. Ei edes seikka, että Hetki vielä pääsi Eila, Rampe ja likka -elokuvan tunnuskappaleeksi. Odotukset olivat suuret, mutta ajattelin, että sujuvaa poppia tulee ilman mestariteoksia. Loppu hyvin kaikki hyvin. Uuden albumin ilmestyttyä läjässä oli repertuaari komeita kappaleita, joiden seassa single-julkaisutkin tuntuivat merkityksellisemmiltä.

Pimeys soitti edellisen kerran Tavastialla vielä lämmittelijän roolissa ja väkeä oli puolen salin verran. Nyt bändi soitti yksin ja juhlan aihe oli levynjulkaisu ja Tavastia oli täynnä. Showtime oli viikonlopuksi aikainen, sillä lauantaidisco oli puskemassa niskaan. Bändi aloitti ennen puolta kymmentä ja soittivat puolentoista tunnin keikan. Ennakosta lippu kustansi 12€, mutta seuraavan kerran kolkutellaan lipun hinnoissa jo kahtakymppiä.

Pimeys6

Joel Mäkinen

Keikka jaksottui mukavasti, koska kahden albumin jälkeen materiaalia riittää paremmin luoda esitykselle dramaturgia. Välillä kuultiin tarttuvampaa materiaalia, jota edustivat uuden albumin Nuoruuden kaupunki, Ei saa luovuttaa, Lähdetään. Sitten seurasi hieman seesteisempi jakso, jossa soitettiin erinomainen Aivan erilainen ja edelleen bändin komea nimikkoteos Pimeys. Bändi pystyy heittäytymään myös ison stagen meininkiin, kun Nostokurjet nostattivat tunnelman stadionin kaarteisiin saakka. Uuden albumin ensi kuulemalta simppeli biisi Meeri toimi elävänä monisäikeisemmin, mutta nappasi silti illan korvamadon tittelin.

Bändi vahvuus on mutkaton lavasvengi. Basisti Jukkis Virtanen ja rumpali Tuomo Laakso luovat hommalle rullaavan perustan ja ansaitusti soittavat lavan keskellä. Eikä hommaa haittaa lainkaan laidalla kaksi hyvää laulajaa. Näyttelijänäkin toimiva kosketinsoittaja Joel Mäkinen soutaa laulajana hieman isompaa venettä kuin kitaran ohessa sameamman laulun hoitava Pekka Nisu, mutta molempien venhot uivat rinta rinnan myötävirtaan. Kundit vuorottelevat demokraattisesti lauluvuoroissaan ja se pitää touhun virkeänä. Molemmat heistä myös säveltää ja sanoittaa, mutta Nisulla on tukevammin sormet sävellyspuolessa kiinni. Mäkisen sanoitukset kuvaavat arkea runollisesti, kun Nisu on sanoituksissaan henkilökohtaisemmin hetkessä kiinni.

Ensimmäisessä encoressa kuultiin Joel Mäkisen herkkä Joku syntyy, joku kuolee ja perään Pekka Nisun vetämänä bändin ensihitti Elämä kiinnostaa. Tavastialaiset taputtivat bändin vielä kerran lavalle ja viimeisenä kappaleena kuultiin porttikonkien sankareista kertova Igor, Boris Hugo ja mä. Keikalta poistuttaessa oli aistittavissa hekumallista spirittiä. Jengi oli vihdoin saanut jotain uutta ja hämmentävää, mutta ei vielä mahan täydeltä. Valovoimaisuudestaan huolimatta Pimeys ei ole langennut vielä täyteen synkkyyteensä, joten tämä bändi ratkaisee varmasti mustan aukon mysteerin.Pimeys2

Pimeys, Matti Johannes Koivu @ Tavastia, Helsinki 2.10.2013

image-3

Matti Johannes Koivu @ Tavastia

Vappuna 2004 kruunuhakalaisessa kebab-ravintolassa törmäsin Matti Johannes Koivuun ja en voinut olla kiittämästä nuorta miestä musiikista, jota Ultramariini oli vuotta aikaisemmin julkaissut. Hämeenlinnalaisen Ultramariinin Juuri ja juuri olemassa -debyyttialbumi teki valtavan vaikutuksen ja on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista mitä peräpohjolassa on julkaistu. Sen jälkeen olen seurannut sekä bändin aikaansaannoksia että Matti Johannes Koivun sooloprojekteja. Jos Ultramariini on toiminut hämäläisen harkitsevasti ja julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme pitkäsoittoa ja yhden EP:n, niin Matti Johannes on ollut varsin tuottelias. Hän on tehnyt kaikkiaan viisi pitkäsoittoa omissa nimissään ja yhden lastenlevyn 2006 vuoden jälkeen. Aikajanalle mahtuu myös Ultramariinin kanssa tehty Ydin -albumi  (2010).  Aikamoinen halkomakone tämä Koivu. 

Olen nähnyt Matti Johannes Koivun akustisesti kerran ja tietenkin mainion YLE-taltioinnin Musiikkitalon Black Boxin bändikeikasta vuodelta 2011. Muita kertoja on sotkenut aina muut menot, joissa on saanut olla ylen pätevät syyt. Tavastian yhteiskeikka Pimeys -orkesterin kanssa tuli merkattua kalenteriin hyvissä ajoin, jotta mikään ei voi jyrätä sitä päivää. Jos odotin Koivua kuin joulua, mielenkiinto laskeutui myös varhain Pimeyden päälle.  Artistit olivat luonteva  keikkakaksikko, sillä molemmat edustavat pientä itsenäistä m.dulor -levymerkkiä.

Matti Johannes Koivu on ahkera, mutta myös lahjakas. Yhtälö suoltaa laadukasta musiikkia. Ensimmäisellä Puuhastellen (2006) albumilla Matti yllätti tekemällä beatmusiikkia. Matin tunnistettavan kuulas laulu näytti toimivan myöhemmin myös folkimmassa tuotannossa, jota edustavat erinomainen Kovat piipussa (2007) ja suuremman yleisön huomion tavoittanut Irwin Goodmanin lauluja (2008), jossa Koivu teki herkkiä folktulkintoja Las Palmasista sun muista ryysyrantalaisista klassikoista.

Toisin kuin arvailin Matti Johannes Koivu aloitti illan. Juostujen kilometrien perusteella hänelle olisi kuulunut illan mestarin paikka. Toki Pimeys on ollut reilun vuoden ajan kohtalaisessa nosteessa, mutta ehkäpä Matti otti lämmittelijän roolin omasta tahdostaan. Nimittäin Koivun setti koostui pitkälti uusista ennen kuulemattomista biiseistä.

image-1Keikka alkoi viime keväällä ilmestyneen artistin nimeä kantaneen Matti Johannes Koivu -albumin avauskappaleella Aulanko. Se onkin levyn parhaimmistoa, sillä muuten levy on tuotteliaan Koivun repertuaarissa vaatimattomin. Siksipä uusia kappaleita kuunteli korvat höröllä ja kyllä niissä vaikutti olevan ainesta. Ensinnäkin julkaisemattomat biisit ottivat etäisyyttä herkistelevästä folkista keskitempoiseen folkpoppiin kuten biiseissä Vammala, Aloitan aina alusta, Sano joku sana ja Kuinka puu kaatuu. Kun taas Musta joki virtaa sydämessäni oli nimensä mukaisesti veret seisauttava synkkä teos. Matti Johanneksen taustalla soittanut trio toimi moitteettomasti, vaikka basisti Eeva olikin ensikertalainen. Erityisesti pisti silmään miten paljon Koivu soitti laajaa valikoimaa sähkökitaroita.

Vanhempi tuotanto näytteli sivuosaa. Tuoreimmalta albumilta kuultiin Koivun sanojen mukaan Tampereelle sijoittuva Paratiisi lasilla ja rouhean kitarariffin varassa kukeva Minä näen sinussa sen mitä rakastan, kaunis Tunnen muuttuvan maan ja encorena kuultu singlehitti Jos muutat mielesi. Varhaisemmilta albumeilta kuultiin vain edellisen albumin Toisen maailman nimi (2011) otsakekappale. Aika oli rajallinen ja tunnin settiin ei muuta mahtunutkaan. Koivu valitsi illan teemaksi testata biisejä elävän yleisön edesä. Uutta materiaalia Matti kertoi menevänsä studioon äänittämään vasta vuoden päästä syksyllä, sillä seuraavaksi kaiken ajan vie isyysvapaa.

Keskiviikkoinen ilta Tavastialla oli vetänyt salin puolilleen. Lavan ja yleisön välissä oli sen verran ujoutta, että molemmat keikat oli mahdollista katsoa eturivistä. Pimeys-orkesterin, jonka laulaja/kosketinsoittaja Joel Mäkisen albundymaisen luokseenpyytävä esiintymisote sai kiskottua väen lähemmäksi lavanreunaa. Kyllähän se tunnelma siitä parani. Bändin imuun oli hyvä heittäytyä, sillä heti startterina soitettu Rakennukset on kerrassaan mainio laulu.

Pimeys on helsinkiläinen nelihenkinen bändi, jonka tie lähti nousukiitoon Elämä kiinnostaa -singlellä, joka julkaistiin kesällä 2012 ja sai rutkasti radiosoittoa ja paljon nyökkyvää hyväksyntää. Hämmennystä tuottikin enemmän orkesterin nimi, joka on huono, mutta ei tarpeeksi huono kääntyäkseen hyväksi. Pimeys istuisi nimenä paremmin genreen, jota punaniskainen suomi-iskelmäheavy-veljeskunta edustaa. Onneksi nimeen saattaa tottua ja onhan sitä totuttu jo aikamoiseen laumaan luokattomia bändinimiä, joista ei ajan myötä jaksa enää kantaa huolta. Joel Mäkisen esitellessä yhtye savolaisittan Pimmeydeksi pilkahti häivähdys omaperäisyyttä.

image-7

Pimeys @ Tavastia

Pimeys julkaisi toukokuussa esikoisalbuminsa Muut on jo menneet ja keikan anti koostui pääosin siltä. Nimestä huolimatta orkesterin musiikki on vuoroin virkeätä poppista ja vuoroin elokuvallisia hetkiä tavoittelevia paloja kuten huikea keikan finaalina kuultu Helsinki osoittaa. Pimeyden valttina on vahvojen melodioiden lisäksi ilmaisuvoimaiset sanoitukset. Kynän jälki tuo mieleen Olavi Uusivirran kertomukset hyvällä tavalla. Ahkera keikkailu on tehnyt bändistä kokeneemman ratsun mitä historia radalla antaisi ymmärtää. Hienoja vetoja kuultiin Kunnia ja Asema biiseistä. Sekaan mahtui pari uutukaistakin, joista Nostokurjet jätti vahvimman muistikuvan.

Pimeyden keulilla on Joel Mäkisen ohella Pekka Nisu, joka hoitaa likimain puolet lauluosuuksista kitaran soiton ohella. Kuusikielinen kulkee Nisun käsittelyssä nätisti. Ainoastaan Helsinki-biisin loppujammailuissa meni homma hitusen pieleen. Se ei haitannut lopulta muita kuin itse Nisua, joka tapahtunutta heti encoren kärkeen harmittelikin. Pimeyden rumpali on Tuomo Laakso, jonka ilta kävi työlääksi, sillä hän kannutteli myös Matti Johannes Koivun taustalla. Pimeyden basistin viran hoitaa tyylikkäästi jämäkän telakkamiehen parran omaava Jukkis Virtanen.image-5

M.dulorin artistien tarjoamat iltamat teki keskiviikosta erityisen ja väljissä oloissa musiikinkuuntelu oli juhlaa. Siitä maksoi ilolla 14€ sisäänpääsyn. Matti Johannes Koivun hitusen hutera folk-olemus on saanut sähköisempää ja sitä myöten myös väkevämpää ilmaisua. Nyt Suomen Cat Stevens polki välillä jalkaa kuten räimeessä kuuluukin. Koivu riisui heti keikan alkumetreillä takkinsa pois ja kääri hihat rockimpaan meininkiin. Koivu mainitsi, ettei ole pessyt rakasta riepuaan viiteentoista vuoteen ja asetti sen lavan eteen epäilevien haisteltaksi. Yksi uskaltautui. Se kuvastaa hyvin molempien artistien tilaa kotimaisen kevyen musiikin kartalla. Yksittäisiä lähestymisiä tulee sieltä täältä, mutta mellakka-aitaa ei tarvita – vielä vähän aikaan tai ei sitten koskaan.