Band of Horses (US), Hurts (UK), Editors (UK), Michael Monroe (FIN) Ruisrock, Turku 5.7.2013

Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi.  Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

BoH

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010)  on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria.  Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja  lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.

Pertti Kurikan nimipäivät (Fin), The Crooked Fiddle Band (Aus), Haloo Helsinki (Fin), Michael Monroe (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 28.7.2012

Valkeakosken kakkospäivä starttasi Myllysaaren museon piha-alueella, missä Pertti Kurikan nimipäivät vetivät maineensa arvoisen keikan. Täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt tätä vetävää punk-pumppua aiemmin enkä myöskään vielä sitä heistä kertovaa Kovasikajuttu-leffaakaan. Ekan biisin jälkeen minusta tuli eittämättä fani. Jestas, mikä aito punk-ote bändillä onkaan. Ei mitään teennäistä, vaan kaikki on aitoa ja sydämestä lähtevää. Kun eetteriin pärähti Päättäjä on Pettäjä -biisi, tiesin, että anarkia elää ja voi hyvin. Sitten Mä vihaan maailmaa ja Ruokasalissa ei saa piereskellä jatkoivat samaaa linjaa. Pertin välispiikit olivat teräviä ja itseironisia. ”Meillä on isot mahat, koska me olemme moottoripyörämiehiä ja motskarimiehet syövät ja juovat paljon”. Tätä voin suositella kaikille niille, joille varhainen suomi-punk merkitsi jotain. Se on tullut takaisin.

On tullut tavaksi huomioda mitä mahtaa olut maksaa eri paikoissa ja Valkeakoskella se oli festarihinnaksi ihan maltillinen 6€. Sillä sai täyden puolilitraa Koffia. Pantista sai 0,5€, ja ehkä näinkin enemmän heitteille jätettyjä tölkkejä kuin Ruisrockissa, missä pantista sai pulittaa 2€. Mutta käykääpä alueen ulkopuolella valkeakoskelaisessa baarissa ja virvokkeiden hinnat ovat kaukana siitä mihin pääkaupunkiseudulla on totuttu. Itse alueella oli yksi erikoinen pointti: nimittäin tiskiltä sai vain yhden annoksen per asiakas. Mikä lie raittuisele tämä, mutta jonot olivat kohtuu pitkiä ja hölmöähän se on, jos ei voi viedä samalla tölkkiä kaverille, sillä silloin jonoissa tönöttää tuplasti väkeä.

Austarialian Sydneystä kotoisin oleva The Crooked Fiddle Band sai festariesitteestä hehkutuksen eräältä arvon Brian Enolta, joten tätä viuluvetoista pumppua ei voinut jättää väliin. Bändi kuvaa musiikkiaan moottorisahafolkiksi ja sitähän se hyvinkin on. Folkin, mustalaismusiikin ja punkin yhteenliittymä toimii paikoin aika väkevästi. Viime vuonna yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Overgrown Tales ja kyllä näkemäni pohjalta siihen on tutustuttava paremmin. Festareiden päälava oli vaan aivan väärä paikka tälle bändille. Intiimi folkpunk olisi ollut omiaan Myllysaaren pienellä lavalla.

Haloo Helsinkiä olen nähnyt pätkän joskus jossain messulavalla, mutta nyt ajattelin tsekata kuinka hyvin tämä jo kolmannen levyn tehnyt teini-ihme on kunnostautunut. Teini-ikä on taaksejäänyttä ja Elli on karismaattinen laulaja. Tämän lisäksi mimmi pitää bassolinjat tiukasti kurissa. Laidoilla kitaristit Jere ja Leo sekä taustalla rumpali Jukka tuovat kokonaisilmeellä jollain kumman tavalla Blondien mieleen. Kovin paljon yhteistä ei todellakaan ole, mutta ehkä tämä on merkki, että Haloo Helsingillä on tulevaisuutta. Ei muuta kuin lisää Maailman toisella puolella puolen -hittejä.

Lauantain päätti Michael Monroe, jonka 50-vuotiskeikasta jo kirjoitinkin Ruisrockin yhteydessä. Tästä Valkeakosken keikasta puuttui kaikki juhlapöhinä ja musiikkia häiritsevät seremoniat. Nyt Monroe bändeineen pääsi soittamaan ehjän keikan ja kyllä se musikiilisesti oli paljon parempi kuin muutaman viikon takainen. Nyt ei ollut liikutuksen hetkiä vain ehtaa rock’n rollia á la Michael Monroe. Malibu Beachin väliin Makke lainasi Aerosmithiä ja kiteytti meiningin Walk this way. Samoihin aikoihin painostavan päivän ensimmäiset pisarat virkistivät olotilaa. Eikä mennyt kauankaan kuin sai juosta kesän komeimmassa salamoinnissa ja rankkasateessa.

En tullut Valkeakoskelle musiikin vuoksi, mutta kun musiikkitapahtumasta on hyvät kokemukset, niin miksipä sitä jättäisi väliin. Tarjonta oli monipuolinen ja muutamia uusia nimiäkin tuli nähdyksi. Ensi vuonna tennis tuo taas paikkakunnalle ja miksei sitä joutaisi jälleen Tervasaareen fiilistelemään. Ja jos se puna-aate kiinnostaa, suosittelen tapahtuman yhteydessä järjestettävää työväen yhteislaulutilaisuutta Kirjasalammen tanssilavalla keskiyöllä. No, voi sinne mennä ilman punaisia vaatteitakin. Tunnelma on kuulemma poikkeuksellinen.