Avainsana-arkisto: Turku

Radiopuhelimet @ Dynamo, Turku, 6.1.2017

by

img_0727Radiopuhelimet ei ole suomalaisen rokkimetsän peruspuustoa, vaan yhtye on sopivasti kieroon kasvanut haapa, joka on tehnyt omintakeista uraansa jo sitkeät 30 vuotta. Radiopuhelimien musiikin vahvuus on sen rytmipohja, joka pitää lehdet jatkuvassa värinässä luoden uutta latvustoa säännöllisesti. Viime vuonna Radiopuhelimet julkaisi tuoreimman kriitikoiden ylistämän albumin Saastan kaipuu. Vaikka bändi edustaa marginaalisempaa vaihtoehtorokkia, nousee se albumeillaan listoille. Mikään koko kansan orkesteri Radiopuhelimet ei kuitenkaan ole. Yleisö on pientä mutta uskollista.

Radiopuhelimet esiintyivät Turun rokkiskeneen tukevasti juurtuneessa Dynamossa. Klubi sijaitsee keskeisellä paikalla keskustassa tunnelmallisessa puutalossa. Sisään astuessa sain kuulla henkilökunnan keskustelusta Radiopuhelimien soittavan encoreineen tasan tunnin keikan. Bändin agressiivinen musiikki on sen verran tymäkkää tavaraa, että tunti img_7878on varsin riittävä annos kerrallaan. Radiopuhelimet aloitti settinsä tasan klo 22. Ensimmäisenä bändi soitti Rokkiräjähdys (1988) -debyyttialbumilta tutun biisin Hetki. Yleisö seurasi keikkaa aluksi varsin maltillisesti. Radiopuhelimet on bändi, jolla ei markkinoinnillisessa mielessä  ole ollut selkeää keulakuvaa, mutta lavalla ei ole epäselvyyttä kuka on kingi, kun  karismaattinen laulaja J.A. Mäki sytyttää yleisön liekkeihin. Näin kävi  funkisti jyräävän Kvanttidiskon myötä. Biisi on poiminta uusimmalta albumilta. Kolmantena bändi tempaisi illan tarttuvimman stygen Seuraavassa sodassa. Ajaton kappale löytyy yhtyeen albumilta Oulu on kaupungin nimi (2000). Neljäntenä oli vuorossa mureva Edelläkävijä, joka eteni väkevästi Jarmo Mällisen ja Katzin repivien  kitarariffien saattelemana.

Uudelta levyltä kuultiin myös Totuuden aika, jossa rumpali Jyrki Raatikaisen työskentely teki hänen jos monen muunkin tukasta liimaletin. Maasäteilyä (1995) -albumilta soitettu Sakramentti-Jaakko junnasi Antti Annusen väkevien bassolinjoja pitkin kuin ruosteinen resiina Pohjois-Pohjanmaata halkovalla rautatiellä. Samalta albumilta eetteriin pääsi vielä säkenöivä Jokapaikan mies, joka on ehtaa hypnoottista bailutavaraa. Kohti kliimaksia päästiin K.O. (1990) -albumin ravistelevalla kappaleella Ajattele. Keikka huipentui uuden albumin biiseihin Kaikki nopeaa ja Ei kenenkään maa, joista jälkimmäinen on puhuttelevavuudessaan ja vangitsevavuudessaan bändin klassikkomateriaalia.
img_7831
Radiopuhelimet palasi vielä kahden biisin ajaksi lavalle. Ylimääräisinä kappaleina kuultiin Jäämeri ja Mestari on poissa. Keikka oli suoraviivainen esitys ja nimenomaan  hyvässä. Tosin J.A. Mäki pisti lavalla vihreässä kravatissaan ranttaliksi ja jalkautui välillä yleisön sekaan muiden keskittyessä soittamiseen. Mäki osoitti inhimillisyyttään laulamalla kerran lapusta laulun sanat luntaten. Toisaalta hän jaksoi pitää  lämminhenkisyyttä yllä ojentaen kättään fanien kosketeltavaksi. Samaa intensiivistä spirittiä bändi on pitänyt yllä pitkään. Dynamossa Radiopuhelimet heitti nimittäin uran 662. keikan. Se on mittava määrä asian kuin asian toimittamiselle. Enää neljä vetoa lisää niin pedon luvun virstan pylväs on saavutettu. Sillä ei ole varsinaisesti yhteyttä bändin olemuksen ja sanoman kanssa – paitsi että Radiopuhelimien esiasteena toimineella punk-bändillä Kansaturvamusiikkikomissio on saman niminen biisi ja albumi. Eräänlainen ympyrä on sulkeutumassa.img_0731

Band of Horses (US), Hurts (UK), Editors (UK), Michael Monroe (FIN) Ruisrock, Turku 5.7.2013

by

Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi.  Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

BoH

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010)  on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria.  Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja  lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 8.5.2013

by

En ajatellut kirjoittaa Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandista toistamiseen. Tribuuttibändin näkeminen peräkkäisinä iltoina ei lähtökohtaisesti anna kauheasti uutta sanottavaa. Muutaman päivän tauon jälkeen palasi keskiviikon keikka kuitenkin mieleen. Jos Ghostareiden esikuva saa meikäläisen naputtamaan kahdesti, niin antaa mennä kunniaa tekevillekin.

Brucetuksen alkuinnostus veti edellisiltana klubin täyteen ja näytti pitkään, että toiset iltamat eivät jaksa houkutella paikalle saman verran poppoota. Ainakaan parinkymmenen minuutin olutjonoa ei tullut. Kun keikka lähti käyntiin Hometownilla, niin johan salissa oli mukavasti jengiä. Kuuden euron hinta ei ainakaan ole este. Itse pääsin tsekkaan keikan mainiolta paikalta baarijakkaralta istuen, vaikka luulisi vajaan kolmen tunnin areenaistunnan jälkeen seisomisen ja heilumisen maittavan. Molemmat Springsteen-vedot tiirasin katsomosta ja päätin, että seuraavalla kerralla palaan takaisin kentälle. Se on ainoa oikea paikka kuunnella keikkaa. Nyt klubin lattia olisi huutanut joraamaan, mutta turnausväsymystäkö, kun jäkittäminen ja oluen naukkailu oli siisistimpää.

Ghostarit

Ghostareiden tiistain keikan seremoniamestarina toimi basisti ja taustalaulaja Tomi ”Yyteri Tomi” Nordlund. Hän hoiti kaikki välispiikit. Keskiviikkona bändin pomo Saku ”Bruce” Virtanen  puhui bändin sisään ja veteli välissäkin läppää. Puhetaidoissa Tampereen Bruce  ei ole ihan esikuvansa veroinen. No, Sakun saarnaa ei kuultu, joten palopuheiden tasoa en päässyt vertaamaan. Keikan mittaan Yyteri-Tomi ei malttanut pitää suutaan kiinni, vaan otti kontaktia yleisöön. Ja sekös käy, sillä höpöttämisen hän osaa sujuvasti ja välittää fiiliksen, että  jätkät diggaavat soittaa yleisölle. Ghostareiden tarkoitus on olla viihdyttävä ja soittaa Brucen biisejä niin hyvin kuin osaavat. Ja hyvin homma taittuu. Nimittäin yleisö Turun Klubilla on mitä kriittisin, sillä väitän, että 98% saliin saapuneista ovat jonkin tason bruce-uskovaisia, jotka ovat opetelleet jumalansa sanoman tarkkaan. Huvittavinta keikalla oli nähdä parilla hurufanilla myös pahvilappuja, joita normaalisti tyrkytetään Pomolle. Ghostarit eivät kuitenkaan lähteneet toteuttamaan toivelauluja.

Kun Ghostarit lopettivat, yleisö vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä. Omasta mielestäni bändi heitti paremman keikan kakkosiltana – vähän niin kuin idolinsakin. Ghostarit noudattivat esikuvansa tapaan linjaa laittamalla kunkin illan settilistan mahdollisimman paljon uusiksi. Klubin suojissa saatiin kuulla liuta biisejä, joita ei kuultu HK Areenalla kumpanakaan iltana kuten The Night ja Radio Nowhere. Jos tiistai-iltana kuultiin Darkness on the Edge of  Townilta eniten biisejä, niin keskivikkona lähemmässä tarkastelussa oli Born in the USA, jolta kuultiin jo mainitun Hometownin lisäksi, Cover Me, Downbound Train, I’m Going Down, Glory Days ja hieman ponnettomaksi soundiltaan jäänyt Dancing in the Dark. Tämä selvästi ennakoi Springsteenin seuraavaa keikkaa Tukholman Solnassa, missä hän lauantaina 11.5 soitti koko vuoden 1984 hittialbuminsa läpi. Ghostareilla on kyky ennustaa.

Saku Virtanen tuli kehuttua jo edellisessä jutussa melkoiseksi Bruce-tulkitsijaksi eikä tyypin tulkinnan taso laimentunut toisella keikallakaan. Illan tähtihetkiksi nostaisin biisin nimeltä Racing in the Street, joka kuultiin vain pari tuntia aiemmin myös Pomon unohtumattomana versiona. Ei mansepoikien tarvinnut lainkaan hävetä. Iloisin yllätys oli kuitenkin Trapped, biisi jota itse mestari soittaa aniharvoin. Samoin Does This Bus Stop at 82nd Street? ei kuulu ihan perusbrucetuslistaan. Kun yleisö on diehard-ihailijaosastoa, pitää listalla olla myös harvinaisuuksia. Keskiviikon tapaan kuultiin encoressa kunnianhimoinen Jungleland ja toinen esitys toimi askelta paremmin, mutta Rosalita (Come Out Tonight) nappasi kärkipaikan lisäosuudella. The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band teki kahden illan perusteella allekirjoittaneeseen vaikutuksen ja aion käydä katsomassa tilaisuuden tullen orkesteria uudestaan. Lisäksi jos tribuuttitouhu on Suomessa tätä tasoa, niin muitakin apinaorkestereja pitää ehdottomasti tsekata.

kuva-5

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 8.5.2013

by
Bruce Springsteen & E Street Band

Bruce Springsteen & E Street Band HK Areena, Turku 8.5.2013

Bruce Springsteen & E Street Band ehti palautua edellispäivän hikisestä vedosta vain 21 tuntia, kun pomo orkestereineen palasi HK Areenan lauteille. Olisiko bändin jätkiä auttanut toipumaan legendaarisen Dennis-pizzerian antimet, missä yhtye oli Brucea lukuunottamatta käynyt syömässä. Huhujen mukaan pomo oli havaittu jäähdyttelemässä Marina Palacen baarissa oluella. Meikäläiselle ensimmäinen kerta, kun näen peräkkäisinä päivinä saman artistin keikan. Monen muun kohdalla jäisi toinen setti näkemättä, sillä yleensä vaihtelua on vähän. Brucen suhteen ei ole riskiä, että näkisi saman shown toistamiseen.  Statistiikkaa sen verran, että molemmat keikat tarjosivat 27 biisiä, mutta vain yhdeksän niistä oli samoja tiistaina ja keskiviikkona. Variaatiota siis riitti ja keikat olivat luonteeltaankin erilaiset. Jos Springsteen väsytti tiistaina itsensä yleisöä kosiskellessa, niin keskiviikkona rooli oli enemmän olla osa bändiä. Kyllä Bruce keskiviikkonakin riuhtoi paitansa märäksi, mutta muuten esitys ei ollut niin fyysinen kuin edellisenä päivänä.

Keikka alkoi tiistain tapaan 19.20 ja varsinaisen setin loputtua näytti keskiviikko jäävän lyhyemmäksi vedoksi, mutta pitempi encore venytti keikan samaan 2h 50min kestoon. Kellontarkkaa duunia ammattimiehiltä. Bruce nousi lauteille yksin akustisen kitaran kanssa ja starttasi illan I’ll Work For Your Love -biisillä. E Street Band liittyi seuraan, kun Magic (2007) -albumilta poimittu raita Long Walk Home veivattiin rutiininomaisesti. Siinä saattoi havaita pitkään reissanneesa muusikkoretkueessa koti-ikävää. Toisaalta jampat ovat karaistuneet  viettämällä 40 vuotta matkalaukkuelämää. Pieniä taukoja puolitoista vuotta kestävällä kiertueella on, mutta kyllä vähän hengästyttää, kun bändin on jaksettava heinäkuun loppuun saakka. Syyskuullakin on vielä yksi saman kiertueen pistokeikka. Reippaita veteraaneja New Jerseystä ja siitä todisti seuraavaksi kuultu kova trio, kun The Ties That Bind, Out in the Street ja muhkeana sovituksena soitettu Atlantic City päästettiin irti. Silloin saattoi todeta tunnelman karanneen kattoon ja sulattaneen helposti Nummelinin jäädytetyn paidan. Keikka alkoi siis mielenkiintoisesti ja äänentoistokin kuulosti paremmalta kuin tiistaina.

Kiertue kantaa Wreckin’ Ball -albumin nimeä, mutta levyltä ei soitettu kuin kolme kappaletta. Onneksi, sillä muutamaa hienoa hetkeä lukuunottamatta albumi on heikko Springsteenin katalogissa. Jonkun muun artistin albumina, se kantaisi helposti klassikon leimaa. Minkäs teet kun herra on suoltanut sadoittain mestarillisia viisuja pöytälaatikkoon ja jakanut karkkeja runsaasti myös muille artesteille. Hyvä esimerkki on vasta postuumisti Darkness on the Edge of Townin jäämistöstä kasattu Promise (2010) -albumi, jolta eilen soitettiin ilopilleri Ain’t Good Enough for You. Vastapainoksi Bruce tarjosi synkempää materiaalia ja ensimmäistä kertaa koskaan elävänä: Wages of Sin löytyy ennenjulkaisemattomista lauluista kasatulta Tracks (1998) -boksilta. The Riverin loppuun Bruce pisti sellaiset ujellukset, että vaikea uskoa, että miehestä lähtee niin kirjava arsenaali ääntä. Ennen junnaavaa  Shackled and Drawnia kultiin miellyttävä viisukvartetti, jonka aloitti yhdeksi illan kohokohdaksi noussut eeppinen Youngstown, missä Nils Lofgren laittoi hyrrän pyörimään, kuten myös päällekäyvä Murder Incorporated, missä taas liinapäinen pomon adjutantti Little Steven kepitti mukiinmenevät soolot. Tiistaina kaipailin biisejä Nebraska -albumilta ja keskiviikkona toive toteutui kun Johnny 99 rokkasi isosti ja Open All Night soitettiin svengaavana sovituksena. Sign request -osuus oli tiistaita niukempi ja ensimmäisenä Bruce valitsi kylteistä esikoisalbuminsa aloitusraidan Blinded by the Light, missä rumpali Max Weinberg ja perkussionisti Everett Bradley ottivat mittaa toisistaan. Ykkösalbumin harvoin veivattu letkeä Does This Bus Stop at 82nd Street? teki diehard-faneille eetvarttia.

Encoren aloitti elokuvallinen Racing in the Street, jonka kuulin ensimmäistä kertaa livenä ja kappas se oli viiltävä kymmenminuuttinen veto. Syntymäduo Born in the U.S.A ja Born to Run laittoivat kädet heilumaan ja pakollinen Dancing in the Dark tanssitti kansaa. Tosin vieressäni istuneeseen varttuneempaan rouvaan ei kipinät iskeneet, sillä kasvot olivat kivettyneet koko keikan ajan. Pientä hymyä nousi huulille, kun Bruce daivasi faniyleisön käsien päällä ja kutsui taas pikkukundin jeesaamaan lavalle Waitin’ On A Sunny Dayn aikana. Yleisön ikähaitari oli tuo lapsista eläkeläisiin, jotta ikään kuin koko kansan pertin roolia työväenluokan miljonääri kantaa. Kiertueen pakollinen finaaliveto Tenth Avenue Freeze-Out nostatti kädet lippaan, kun Clarence Clemons ja Danny Federici ilmestyivät tiistain tapaan screenille. Heput muistuttavat tosiasiasta, että mikään ei ole ikuista, mutta toisaalta elämän on jatkuttava. Koko show päättyi kuitenkin railakkaissa irkkutunnelmissa American Landin tahtiin. Keskiviikon settilistassa erosi aikaisempiin vetoihin nähden sillä, että ainuttakaan coveria ei kuultu, ei edes Springsteenin muille lahjoittamistaa lauluista.

Tiistain konsertti oli hitusen hittipitoisempi ja Brucen aktiivisempi vehkeily yleisön kanssa nosti sen rankingissa korkealle, mutta überfaneille keskiviikko oli monipuolisemman settilistan vuoksi palkitsevampi. Itse istuin molemmat keikat samassa katsomossa, mutta keskiviikkona lähempänä parven eturivissä, mistä lavalle näkyi erinomaisesti. Jos tiistain keikalla oli joitakin tyhjiä paikkoja ja kentälläkin väljempää, oli keskiviikkona areena miltei täynnä – permannolla oli enemmän tungosta ja hc-fanien osastokin pullisteli. On se kumma, kun ei tule ähky, vaikka kuuntelee pari päivää tuutin täydeltä Brucea. Pomon keikkojen lisäksi molempina iltoina vielä Springsteen jatkot tribuuttiorkesteri Ghost of Bruce Springsteen & E Street Bandin seurassa. Laskin, että kuulin yhdeksän tuntia pomon musiikkia livenä kahden päivän aikana. Kissanpäivät Bruce-narkkarille. Näitä elämyksiä ei kuitenkaan riitä loputtomasti. Bruce painaa varmasti tappiin, mutta näin massiivista bändikiertuetta tuskin enää montaa nähdään. E Street Bandilla on yhtä suuri merkitys allekirjoittaneelle kuin itse nokkamiehellä. Bruce pärjää yksinkin, mutta on parhaimmillaan E Street Bandin soittaessa taustalla. Haluanko, että  Turun keikat jäävät viimeiseksi kerraksi nähdä kokoonpano estraadeilla. Mitäpä jos hankkisin vielä liput  yhdelle keikalle ja vilkuttelisi kännykän valoja vaikka Pariisin hämärtyvässä illassa.kuva-2

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 7.5.2013

by

Vajaa kolme tuntia iltaan Bruce Springsteeniä pitäisi riittää kerta-annoksena, mutta jos on altis vetämään överit, niin lopputulema on iisisti positiivinen Bruce-pöhnä. Turun visiitti pakotti jäämään yöksi hotelliin ja jos 50 metriä hotellia vastapäätä on klubi, missä järjestetään epäviralliset Bruce Springsteen -jatkot, niin tilaisuutta ei apostoli voi jättää väliin. Kuuden euron panosta vastaan oli luvassa tribuuttibändi, joka kulkee nimellä The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band.

Brucen aaveet

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band @ Klubi, Turku

Kahteen tarjoilijaan varatutunut Klubi yllättyi väenpaljoudesta. Baaritiskille sai jonottaa 20 minuuttia alakerrasta saakka saadakseen oluen, mutta mikäpä siinä jonotellessa ultrafanien joukossa. Klubi keräsi pääosin This Hard Land -fanikerhon jäseniä. Oli mielenkiintoista kuunnella juuri päättyneeltä Bruce Springsteen -keikalta kokemuksia. Viereen pamahti myös tyttö, joka pääsi tanssimaan Dancing in the Dark– vedon aikana. Moovit Brucen kanssa oli ollut mimmille mykistyttävä once-in-a-lifetime -kokemus. Biisikylttejä kirjoitelleet fanit onnittelivat kollegoita, joiden toive oli päässyt Brucen käsittelyyn. Saman tien alkoi monilla mietintä, että  mitä toivovat seuraavana iltana.

Baaritiskille päästyäni nousi lauteille illan kokoonpano. Omatoimisen Bruce Springsteen-opiston käyneet tamperalaisjampat ovat valmistautuneet hyvin arvosanoin ja perustaneet luvatun maan jumalalle kunnioitusta julistavan bändin The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band. Elvis Presleytä on vielä helppo lähteä plagioimaan, mutta Bruce onkin toista maata. Etenkin pomon monisäikeinen tulkitseminen ja lavaesiintyminen on haastavaa, eivätkä ne biisitkään ole mitään kolmen soinnun ralleja. Saku ”Bruce” Virtaselle näyttää pomon rooli olevan yllättävän helppoa. Mies saa apuja ulkonäöstä. Hän ei ole kaukana 30-vuotiaan Brucen olemuksesta. Virtanen on opetellut maneereita, eleitä ja tapaa tulkita tarkasti. Hän on paikoin todellakin kuin peilikuva esikuvastaan. Ainoa ero on se, että mies on vasenkätinen. Ja Virtasen laulusoundi ei häpeä myöskään Brucelle, vaan se on pitkälti koko bändin uskottavuuden kasassa pitävä voima.

Muulla bändin jäsenistöllä ei olekaan sitten ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä, mutta soittotaidossa he eivät ole jääneet kauaksi. Epäilemättä jätkät ovat ammattimiehiä. Ainakin koskettimia naputtelee Okke Komulainen, joka tunnetaan maineikkaasta Liekki-orkesterista. Nostan hattua seitsenhenkiselle kokoonpanolle ja toivon, että tämä sivuprojekti jaksaisi elää muulloinkin kuin Bruce on maisemissa. Bändin setti oli fiksusti valittu. Samoja biisejä ei kuultu kovinkaan monta mitä hetki aiemmin Brucen HK Areenan keikalla. Suuressa roolissa oli Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of town (1978) -platta, jolta Ghostit heittivät erityisen väkevänä version Adam Raised A Cain -biisistä. Samoin Streets of Fire ja Prove It All Night herättivät toiveita kuulla ne myös mestarin omana tulkintana.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band soitti puolitoista tuntia. Bruce on meikäläisen arvoasteikolla tapissa ja vaikeasti imitoitavissa. Siksi epäilin keikan olevan vain kömpelö yritys leikkiä Springsteeniä. Onneksi olin väärässä. Mailien päähän häiskät jäävät vielä esikuvastaan, mutta pääsevät kuitenkin niin lähelle, että saavat luvan tarttua melkein mihin Brucen biisin tahansa. Äärimmäisen rohkeaa versioida Jungleland, joka on Springsteenin tuotannon Bohemian Rhapsody. Erikseen mainittava, että saksofonisti Pekka Koivisto selviytyi fonisoolosta kunnialla. Laimeahan se oli Clarence Clemonsiin verrattuna, mutta mikäpä ei olisi. Juuri Pohjois-Amerikassa käydessäni näin mainion AC/DC -tribuuttivedon Back in Black-matkintaorkesterilta ja kehuttuani aikaisemmassa blogissani amerikkalaista tahtoa tehdä plagiaatio pieteetillä, voin jakaa samat sanat Tampereen pikkupomoille. Kiitos kun leikitte Brucea, sillä terveet ne leikkivät. Älkää sairastuko.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 7.5.2013

by

Bruce Springsteenin fanien kelpaa. Vajaa kymmenen kuukautta on kulunut legendaarisesta kaikkien aikojen pisimmästä Helsingin Olympiastadionin keikasta ja äijä yhtyeineen heiluttaa Suomi-neidon helmoja taas. Tällä kertaa Turussa, missä nakkihalliksi kutsuttu HK-Areena täyttyi varsinaissuomalaisista keltanokista ja valtakunnan hardcore-faneista. Bruce Springsteen & The E Street Band soitti eilen kuudennen keikkansa, kun ensimmäisestä vierailusta on tasan vuosikymmen aikaa. Springsteenin esikoisjulkaisu Greetings from Asbury Park, New Jersey (1973)  viettää 40-vuotisjulkaisujuhlaa ja enpä voi muuta kuin haaveilla olleeni mukana niissä ensimmäisissä kolmessakymmenessä vuodessa. Onneksi menneisiin vuosiin pääsee kuuntelemalla Brucen kuolematonta musiikkia ja lukemalla kirjallisuutta, joista tuore Peter Ames Carlinin elämäkerta Bruce paljastaa taas jotain uutta myyttisestä miehestä ja raihnaisista Jersey Shoren ajoista.

Bruce soitti tiistai-illassa 2h 50min keikan. Se on Springsteenin viime kesän vetoon verrattuna tynkä. 27 biisillä katettu pöytä oli taas täynnä herkkullisia hittejä ja maittavia harvinaisuuksia. Paino oli 1980-90-2000-lukujen tuotannossa, sillä maestron parhaalta 1970-luvulta kuultiin vain viisi kappaletta ja niistäkin Thunder Road, Born to Run ja Tenth Avenue Freeze-Out encoressa, joka muuten vedettiin Areenan täydessä loisteputkivalaistuksessa. Kertoi ehkä jotain illan avoimesta tunnelmasta. Bruce oli hulppealla tuulella ja laittoi jälleen kerran itsensä likoon. Harva 63-vuotias vetelisi crowd surfingia eturivin fanien käsien päällä, mutta Bruce murtaa ennakkoluulot. Miehen antaumuksellisuus onkin hurmoksellisen messun avaintekijä.

The E Street Bandin jäsenistö on harventunut muutaman viime vuoden aikana. Enää Bruce ei näytä ovea, vaan poistumistie on luonnollinen. Ensin lähti urkumestari Danny ”Phantom” Federici melanooman viemänä ja sitten saksofonistisuuruus Clarens ”The Big Man” Clemons menehtyi aivoverenkiertohäiriön jälkiseurauksiin. Molempien jättämät aukot ovat valtavat, mutta onpa heille löytyneet kelpo tuuraajat. Charles Giordano paikkaa Federciä asianmukaisesti ja Clemonsin veljenpoika Jake Clemons on saanut lisää tilaa karismaattisen setänsä tontilla. Mutta eivät he kuitenkaan täytä täysin niitä saappaita, joissa mestarit tukevasti seisoivat. Jokin spiritti puuttuu.

Nykyisen E Street Bandin ainoa alkuperäisjäsen on basisti Garry Tallent. Hän veivasi jo Springsteenin Dr. Zoom and the Sonic Boom virityksessä. Eilisen keikan aikana seurasin tarkemmin siniseen kauluspaitaan ja tummanharmaaseen pukuun sonnustautunutta E Street bandin eleetöntä luottopakkia. Vielä Wild, Innocent & E Street Shuffle (1973) levyn aikaan mies näytti partoineen grunge-jeesukselta. Mitä kertoo miehestä lempinimi “The Foundation of the E-Street Nation”? Nykyään Tallent vaikuttaa virkamieheltä ja sellaista myös kamerat karttavat. Katsomosta tuli seurattua screeniä tiuhaan ja kertaakaan en nähnyt Tallentin kasvoja freimeissä, en edes yhteiskumarruksessa tai Pay Me My Money Down -letkajenkan aikana. Joko se oli monikameraohjaajan tarkoituksenmukaisuutta, sattumaa tai komento pomolta. Viulusti Soozie Tyrell ja pianisti Roy ”The Professor” Bittan kuten koko takarivin torvikopla näkyi usein screenillä. Kaikkiaan lauteilla heilui 17 muusikkoa eli eräänlaisesta sinfoniaorkesterista on kyse. Jos vielä 1970-luvulla yhtye esiintyi kirjavissa rantapummien garderoobeissa, niin nyt joukkue esiintyy yhtenäisissä tummissa asuissa.

Keikan kohokohtia olivat harvoin soitettu Brilliant Disguise, joka itse asiassa esitettiin Wrecking Ball -kiertueella ensimmäistä kertaa. Tunnel Of Love (1987) -albumin parisuhteen päättymistä puiva hymni sai nyt Max ”Mighty One” Weinbergilta tymäkän kannutuksen. Mukava pala oli myös This Hard Land, jonka Bruce omisti samaa nimeä kantavalle suomalaiselle faniklubille. Perinteeksi muodostunut sign request -osuus  tarjosi väkevän version Pink Cadillacista, joka erottautui muista kylteistä sillä, että siinä oli vain auto vaaleanpunaisella pahvilla. Samoin  aniharvoin veivattu From Small Things (Big Things One Day Come) oli raikas toive. Kipalehan löytyy levytettynä vain Dave Edmundsin mainiolta D.E. 7th -albumilta. Kylttipyynnöt tuleva hc-faneilta, jotka osaavat toivoa juuri biisejä, jota ei ilmeisimmin soiteta.

Bruce Springsteeen & The E Street Band

Muuten Brucen setti oli aika yllätyksetön. Darlington County ja Two Hearts nousivat esiin kuten Patti Smithille kyhätty Because the Night. Olisin toivonut enemmän rohkeampia valintoja vaikka Nebraska (1982) tai lähes hyljätyltä Human Touch (1992) -albumeilta. Waitin’ on a Sunny Dayn aikana Bruce nappasi lauteille hädin tuskin 10-vuotiaan pikkupojan, joka sai vetää kertosäkeet koko areenalle. Illan sympatiapisteet oli jaettu. Keikan perussetin päättänyt Land of Hope and Dreams on ottanut komeasti finaalipaikan ja vie E Street junan pienelle huilille ennen runsasta encorea. Jälkilöylyt tarjosivat viisi kappaletta, joista ensimmäisen Bruce esitti akustisesti soolona. Bruce kaivoi vielä yhden yleisökyltin esiin: Queen of the Supermarket on monen parjaama Bruce-viisu, mutta nyt siitä kuultiin riipaisevan kaunis versio. Bruce itsekin huikkasi ”A Masterpiece”.

Kiertueelta on kantautunut mutinaa, että Bruce ja kumppanit ovat heittäneet rutiininomaisia vetoja, mutta eilen Bruce oli vilpittömän hyvällä tuulella ja bändi hieman kauhtuneenakin trimmattu. Wrecking Ball -kiertue on kestänyt vuoden ja koko tellus on kierretty ympäri. Europpassakin ollaan jo toista kertaa. Ihme, että eläikää lähestyvä karavaani jaksaa kulkea. Ehkä eilisen pirteyden takana on uusi ympäristö. Bruce on rampannut pääosin stadioneilla, koska massaa riittää koko universumista kuulemaan rockin evankelistaa. Intiimi areenakeikka oli näin olen harvinaista herkkua. Turkuhalli osoittautui kelpo mestaksi ja asettui jopa Hartwall areenan edelle. Viime kesän stadionkeikan hinta 69€ oli kääntynyt toisin päin. Nyt G-katsomosta maksettu tiketti maksoi 96€, mutta väkeä oli vajaa neljäsosa vähemmän kuulemassa. Ihan kohtuullista. Eilinen ei nouse viime kesän klassikkokeikan edelle, mutta pätkii joitain aikasempia vetoja. Eipä Bruce ole vielä koskaan pettänyt eikä tule pettämään, koska mies on ahkera, tunnollinen ja itsekurin omaava ammattilainen. Epäilemättä mies poksuttaa niin kauan kuin veri virtaa suonissa. Turun ensimmäisen keikan arvoa nostaa edellä mainittu Bruce-kirja. Luepa miehen tarina ja loppuunkin kalutuista biiseistä löytyy uutta henkeä, kun tietää taustalta jonkun hauskan anekdootin.