Avainsana-arkisto: Helsinki

Tuntematon's avatar

Suzanne Vega (US) @ The Circus, Helsinki 22.10.2013

by

Jos Suomi oli ennen umpikuja, jonka peräkulmille harva maailman tähti uskaltautui poiketa, niin nykyään sijainti on matkan varrella sopivasti kenelle tahansa artistille. Logistiikka ei ole helpottunut, mutta levymyyntibisneksen jatkuessa laskusuuntaisena, on musiikintekijöiden tehtävä ristiretkiä entistä tiuhempaan. Kultakuume ei aja enää Kaliforniaan, vaan sinne mistä löytyy edes katinkultaa. Etsijöitä on paljon ja niin moni laakereillaan pitkään lepäillyt on joutunut mukaan kamppailuun lipun ostavasta yleisöstä. Tämä on tietenkin meille peräkulmien musiikinharrastajille  hyvä uutinen, mutta välillä tuntuu, että tarjontaa on liikaakin ja lakipiste saavutettu. Osaa keikoista ei välttämättä huomaa markkinoinnillisista syistä, osaan ei jaksa reagoida ja osaan eivät resurssit riitä.

Näin meinasi käydä eräälle merkittävälle folkpop-artistille nimeltä Suzanne Vega. Arvostettu lauluntekijä on käynyt Suomessa useasti, mutta kaikki aikasemmat esiintymiset ovat jääneet näkemättä. Suzanne Vega oli 1980-luvun puolenvälin huitteilla folkista ponnistaneiden naispuolisten lauluntekijöiden ykköspioneeri. Perässä tuli Tracy Chapman ja moni muukin, mutta Vega oli se, joka avasi tien valtavirtaan. En voinut myöskään välttyä Marlene on the Wall -ensisinglen kiehtovuudelta. Samalla laululla Vega aloitti myös mainion konserttinsa The Circuksessa.

Suzanne Vega

Suzanne Vega & Gerry Leonard @ The Circus, Helsinki

Suzanne Vega kiertää kahdestaan kitaristi Gerry Leonardin kanssa. Vastikään he soittivat Virossa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä, joten Suomenlahden taakse oli myös helppo piipahtaa. Keikan aikana kävi selväksi miten vaikuttava ääni Suzannella on, mutta enemmän huomio kiinnittyi Vegan taitavaan akustisen kitaran soittoon. Rinnalla Leonard näppäili sähköisemmästä kitarasta tilaan istuvat paikoin rouheatkin soundit. Kahden kitaran soitanta kulki yhdessä kuin tanssi. Ei voinut olla huomaamatta, että parivaljakko on kiertänyt kahdestaan jo pitkään.

Newyorkilainen Suzanne Vega on julkaissut 28 vuoden aikana seitsemän albumia ja neliosaisen Close-Up sarjan, missä vanhat kappaleet saavat uudet käsittelyn. Oma kiinnostus jaksoi kantaa aktiivisesti ensimmäisen nimikkoalbumin Suzanne Vega (1985), jonka avauslaulu Cracking kuultiin epätavalliseen tapaan yleisötoiveena. Vegan ura iski suurempaan kultasuoneen kakkosjulkaisulla Solitude Standing (1987), jolta tarttuvat hitit Luka ja Tom’s Diner saavuttivat listasijoituksia Eurooppaa myöten. Sama biisikaksikko päätti luonnollisesti keikan ja sai yleisön jopa kiljahtelemaan. Tom’s Dinerista Vega soitti sen 1990- vuoden DNA -remixiä muistuttavan version, jossa kitaroiden tukena tikitti tiukka syntsabiitti. Tunnetun kakkosalbumin ja ehkä koko uran hienoin sävellys on kuitenkin Gypsy, jonka 54-vuotias Suzanne kirjoitti jo vuonna 1978. Onneksi kappale kuultiin keikan alkupuolella herkkänä vetona.

Kahden ensimmäisen albumin jälkeen kiinnostukseni Suzanne Vegaan hälveni. En unohtanut artistia, mutta en seurannut enää aktiivisesti, vaikka mainioita lauluja hän on ajoittain julkaissut. Etenkin albumilla 99,5F° (1992) ilmestynyt In Liverpool on Vegan klassikoita. Samalta albumilta Suzanne soitti uhmakkaan Blood Makes Noise ja keskitempoisen When Heroes Go Down. Muu 1980-luvun jälkeen julkaistu tuotanto on jäänyt omassa kuuntelussa paitsioon. Edellisestä uusia lauluja sisältänyt albumi Beauty & Crime on vuodelta 2007. Epäilinkin, että konsertti kattaa vain vanhoja säveliä ja tästä johtuen en lähtökohtaisesti ollut keikasta äärettömän innostunut. Toisin kävi. Suzanne soitti peräti neljä uutta laulua, joista mikään ei ensikuulemalta häikäissyt, mutta antoi takuun, etteivät Vegan lauluntekijän taidot ole täysin kadonneet. Etenkin Don’t Uncork What You Can’t Contain ja I Never Wear White olivat ironisia sanoituksia. Keikan raikkaimpia vetoja oli Pretty in Pink –leffasoundtrackille englantilaisen Joe Jacksonin kanssa kyhätty Left of Center.

Varsinainen keikka kesti reilun tunnin ja vartin ja tämän päälle kuultiin vielä toivebiisi Undertow ja hieno Rosemary. Nämä kaikki olisi jäänyt kuulematta ellen olisi Grouponin tarjousmailien uhri. Olen kerran aikaisemminkin tarttunut tilaisuuteen ja ostanut edullisesti lippuja Ameriikan ihmeiden keikalle nettikauppiaan kautta. Kun näin ilmoituksen kaksi tikettiä yhden hinnalla (54€), en voinut välttää mielessäni epäilystä, että taitaa olla Vegan keikka myynyt huonosti lippuja. Tartuin tilaisuuteen ja osittain säälistä, sillä eihän Suzanne Vega saa soittaa tyhjille saleille. The Circukseen saavuttuani hämmennyin, koska klubi oli lähes täynnä. Toivottavasti (ja todennäköisesti) suurin osa lipuista oli myyty kuitenkin normihintaan.

Olin varautunut kuulemaan Suzanne Vegan keikan klubiympäristössä seisaaltaan, mutta ei, lavan eteen oli raahattu rivitolkulla klaffituoleja. Ei istumakonserteissa mitään vikaa ole, varsinkin jos musiikki on folk-lähtöistä. Tilapäistuoleissa ei ollut mukavinta istua, vaikkakin näkyvyys suht korkealle olevalle lavalle oli pitemmällä kaiffarilla kohtuu hyvä. Tästä huolimatta ei klubiin pidä tuoda tuoleja. Jos artisti kerää yleisöksi jengiä, joka ei jaksa seistä, niin sitten voisi promoottori miettiä ihan perinteistä konserttisalia kuten Finlandia-talo, jonka Suzanne Vega muutama vuosi myi täyteen. Suzanne veti kuitenkin mukiinmenevän keikan ja sai katsomo-ongelmat unohtumaan.

Hienoa, että sain itseni tarjouslipuilla liikkeelle, mutta täyttä hintaa en olisi maksanut kahden muusikon vedosta elleivät olisi esiintyneet olohuoneessani. Suzanne Vega on edelleen maailmanluokan tähti ja naisella näyttää olevan ehtymätön suosio Suomessa. Esimerkiksi Beauty & Crime sai paremmat listasijoitukset täällä kuin kotimaassaan. Silti yleinen hintataso konserttilipuissa on karannut turhan korkeaksi, varsinkin kun paikoin on ylitarjontaa.

Suzanne Vega

Jos Suzanne Vegan ääni on kermaisen pehmeä ja nousee esiin päällimmäisenä keitosta, niin pippurin ja suolan toi Gerry Leonardin huolettoman oloinen, mutta säntillisen tarkka kitarointi. Mies ei ole muuten mikä tahansa kepittäjä, vaan on saanut vakipaikan David Bowien lähipiirissä. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistulla The Next Day -albumilla Gerry Leonard on väsännyt maestron kanssa pari kimppasävellystäkin. Jos Leonard kelpaa Bowielle, niin silloin mies on korkeasti arvostettu kaiffari, eikä sitä vähennä soittokumppanuus Vegan kanssa lainkaan. Ja muuten, Suzanne Vegalle jos kenelle istuu silinteri päähän.

Tuntematon's avatar

Dave Lindholm, Puppa J Folkstep Quartet @ LeBonk, Helsinki 24.5.2013

by

Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.

Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.

Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.

Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.

Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.

Tuntematon's avatar

Keystone Cops @ Bar Mendocino, Helsinki 16.3.2013

by

Lauantai-illan yllätys. Lähdin kaverin bileistä ja Albertinkatua tallustellessani opastin eksyneen kulkurin Eerikin kulmaan. Kaveri huikkasi kiitokset ja sitten jatkoin matkaani ehkä metrin, sillä Eerikin kulman naapurissa sijaitsee piskuinen Bar Mendocino. Kapakan ovi oli ulos auki ja sisältä kajahti juurevaa meininkiä. Mies kadulla huomasi reaktioni ja heitti rööki huulessa, että sisään vaan, siellä soittaa Keystone Cops. Eipä tarvinnut sekunnin sadasosaa kauemmin miettiä, kun astuin Mendocinoon. Baari on entuudestaan tuttu ja siellä on tullut joskus aiemminkin käytyä. Paikka tarjoaa lauantaisin ilmaista jammailua, mitä tulee harvoin seurattua, sillä keikoista ilmoitetaan vain Bar Mendocinon nettisivuilla. Tarjonta on pääosin amerikkalaista perinnemusiikkia. Kapakassa oli jengiä ehkä tusinan verran ja lauteilla huiteli Keystone Cops menemään. Istuin baaritiskille kuuntelemaan ja paljastui, että toinen setti oli jo käynnissä. Kuulin kuitenkin sen verran biisejä, että kehtaan tänne kirjoittaa.

Keystone Cops on pitkän linjan puurtaja roots-musiikin saralla. Bändi on puskaradion ja lukemieni artikkeleiden perusteella kelpo bändi genressään. Itse en ollut bändiä aiemmin nähnyt lavoilla enkä pahemmin lättyjä kuunnellut. Silti Keystone Cops oli kaivertunut suosituksiensa vuoksi mieleeni. Nyt sain mahdollisuuden tsekata, mikä on bändin mitta. Kitaristi-laulaja Ville ”Lefty” Leppäsen liidaama yhtye on julkaissut viisi pitkäsoittoa reilun kahdenkymmenen vuoden aikana  ja viimeisin tekele on  How To Crawl (2011). Trioksi muotoutuneessa yhtyessä bassoa soittaa Pasi Ryökkynen ja kannuja nakuttaa Juha Tanninen. Triolla on kehittynyt reilun kymmenen vuoden kokemuksella kimppakunto ja sen huomaa. Bändillä on persoonallisen ilmeikäs soundi ja soitto kulkee groovysti. Lefty Leppänen on aika velho skittansa kanssa. Pääosin Leppäsen kynästä lähtevää tuotantoa tarjoava Keystone Cops seisoo bluesissa americanassaan komeasti lajityypin eturivissä ainakin täällä Suomi-neidon helmoissa.

Keikka huipentui Just the Glow (2006) -albumilta kuultuun letkeään House of Country music -biisiin ja akustiseen huuliharpulla maustettuun Can’t be Satisfied –makupalaan.  Encoren Lefty veti ilman kitaraa ja näytti, että laulu kantaa yksinäänkin. Lyhyeksi jäänyt keikka tarjosi kuitenkin hyvän ensivaikutelman orkesterista. Keystone Cops saa ilman muuta toisen mahdollisuuden ja Spotify helpottaa tutustumista bändin tuotantoon. Jälleen kerran tuli todistettua sellainen elämän perusfakta, että jos pitää itsensä liikkeellä, saattaa törmätä mukaviin yllätyksiin. Artistit eivät hae ketään kotoa.

Tuntematon's avatar

Gary Clark Jr (US) @ Tavastia, Helsinki 6.3.2013

by

Kuluvan talven kaksi hartaimmin odotettua keikkaa osuivat parin viikon sisään. Molemmat artistit ovat mustan rytmimusiikin perinteitä kunnioittavia kaiffareita, jotka osaavat tuoda tuotantoonsa modernia kuorrutusta ainakin albumeillaan. Neosoulin evankelista Cody ChesnuTT tuli jo edellisessä artikkelissa todettua maineensa veroiseksi. Toinen veijari, tuo bluesin joukahainen, Gary Clark Jr nousi Tavastian täpötäyteen saliin taas eilisiltana.

Viime syksynä rapakon takana kohistiin uudesta Stevie Ray Vaughanista ja innokkaimmat vertasivat jopa Jimi Hendrixiin. Bright Lights EP oli synnyttänyt suuren kiinnostuksen ja Gary Clark Jr nostettiin Texas Bluesin pelastajaksi. Satuin olemaan rapakon takana syksyllä ja minulla olisi ollut mahdollista nähdä mies veivaamassa hyväntekeväisyyskeikkaa Sandyn uhrien hyväksi. Myrskyn toisessa aallossa iskenyt talvimyteri esti kuitenkin aikeet ja päädyin tsekkaamaan Roky Ericksonin vedon lähikorttelissa.

Rolling Stonesin 50-v. konsertti New Jerseyssä vahvisti Clarkin hehkutusta kutsumalla virtuoosin kitaroineen vieraaksi juhlakonserttiinsa. Texasin pojalle tarjottiin siis suurin alttari mitä rockin temppeleissä voi kuuna päivänä tarjota. Pitkän huiskea Clark selvisi esiintymisestään mainiosti ja näytti sorminäppäryydellään vanhalle väinämöiselle Keith Richardsille närhen munat. Notkeaa oli Garyn soitanta, mutta esiintyminen muuten melko varovaista ainakin TV-lähetyksen välityksellä. Samaan vaisuun lavapreesenssiin sortui vähän Tavastian vetokin.

GaryClarkJr_kuva

Kannattaa tsekata myös Pasi Rytkonen Photography Facebookissa. Lisää rautaisia keikkafotoja.

Gary Clark Jr. nousi lavalle  21.40 eli 10 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen. Hyvä niin, sillä loppuunmyydyn Tavastian perinteeksi on tullut, että ulkona on vielä soiton alkamisajan tienoilla letka jonoa. Hidas sisäänvaluminen syntyy, kun jengin pitää jättää palttoota kolmen euron narikkaan. Välttämätöntähän se on yleensä niin kuumassa salissa. Tänä iltana kyllä viileä tuulahdus yllätti minut ja vierustoverinkin. Liekö ilmastointia uusittu?

Gary käynnisti keikan loppuvuodesta ilmestyneen Blak and Blu -albumin vahvimpiin raitoihin kuuluvalla When My Train Pulls In. Jouduin kuuntelemaan keikkaa takabaarin lipan alta, minne soitto ei kuulosta koskaan hyvältä. Heti kun pääsin väijymään lipan reunalle, niin johan kuulosti veto paremmalta. Clarkin esiintyminen oli varsin maltillista. Mies ei ole yleisön kosiskelija, vaan hoitaa sen minkä osaa eli pudottelee iskeviä kitarariffejä ja rytmikkäitä blueskoukkuja. Taidettiin kuulla aika monta viisua ennen kuin Clark kyseli yleisöltä onko heillä hauskaa. Eipä siellä kovin hauskaa ollut, mutta antoisaa bluesia sen sijaan tarjottiin. Ennen sukupolvensa suureksi valituksi tulemistaan mies ehti julkaista pari omakustannealbumia ja EP:tä sekä näyttelemään aikamme yhden merkittävimmän amerikkalaisindieohjaajan John Saylesin elokuvassa Honeydripper.

Kitara kulkee hyvin niin Clarkin omissa kuin lainatuissa blues-klassikoissa kuten Hendrixin Third Stone From the Sun, jota mies coveroi albumillaankin, mutta kiinnostavammaksi pointiksi nousee kuitenkin Clarkin pehmeä lauluääni. Jonakin ilmestyskirjallisena päivänä voisin kuvitella kuulevani Gary Clark Juniorin ja Cody ChestnuTTin dueton. Keikka oli kovin juurivetoinen. Clarkin taustalla soittivat perusrytmiryhmä ja komppikitaristi. Blak and Bluen isot soundit ja tyylilajien monipuolisuus oli riisuttu blues-karsinaan sopivaksi. Uudella albumilla viehättänyt funkin, hiphopin, texas bluesin ja juurevan junttapopbluesin yhdistelmä oli poissa. Albumin cool nimibiisi Blak And Blue soi niin alastomana, että menetti chillailevasta meiningistään paljon, mutta paljasti sen miten hyvä biisi toimii myös simppelisti sovitettuna luurankona. Levyn menoralli Travis County taas osoitti kertakäyttöisen tarttuvan biisin kääntyvän helposti suolapatsaaksi livenä.

Tähän loppuun täytyy tunnustaa fakta, että Gary Clark Juniorin keikka oli kaikesta huolimatta lievä pettymys. Odotus oli kova ja netistä tsiigatut clipit antoivat ihan lupaavia merkkejä. Ison Warnerin julkaiseman ”esikoisalbumin” genrekirjavuus antoi odottaa lavalle myös rikasta rytmimaailmaa, mutta esitys olikin perusbluessettiä. Clarkin albumilla saatiin myytyä massoille sekametelisoppa, jota bluesiksi oli hyvä kutsua.  Ei siinä mitään, hyvä että jengiä saadaan lajityypin pariin. Varmasti moni bluesdiggari oli näkemästään innoissaan. Tosin aika moni alkoi valua ennen keikan päättymistä pois. Itsekin jätin encoren näkemättä ja syyksi selittelen seuraavan aamun aikaista nousua. Varsinaisen setin vikat biisit kuuntelin parvelta, mistä näkyi väen poistuttua hyvin, mutta minne soundeista katoaa aina bassot. Vika biisi ennen encorea oli se odotetuin hitti Bright Lights. Se sai yleisön heilumaan ja oikeastaan ainoan kerran. Jännä seurata miten bluesin tulevaisuudeksi nimetyn Clarkin seuraavat siirrot vievät. Edelleen syvemmälle Texas bluesin perinteisiin vaiko albuminsa suomiin sävykkäisiin tuoreisiin tunnelmiin.

GaryClarkJr_foto_PasiRytkonen
Tuntematon's avatar

Cody ChesnuTT (US) @ Tavastia, Helsinki 23.2.2013

by


Ostin lipun Cody ChesnuTTin keikalle sinä päivänä kun Tavastian soul-iltama tuli myyntiin. Kannatti, sillä  hämäläisosuuskunnan sali kaupattiin loppuun. Hesarin Jarkko Jokelaisen hehkutus edellisestä Helsingin vedosta muutaman vuoden takaa asetti kovat odotukset Codyn keikkaan. Showtime oli ilmoitettu normaalia aikaisemmaksi klo 21. Ei antanut aikamme Marvin Gaye odottaa kuin 25 minuuttia, kun hän saapui tavaramerkiksi muodostuneessa vaaleansinisessä rauhtanturvaajakypärässä. Ranskan lippu kypärän kyljessä ei lie sattumaa. Cody ChesnuTTin arvoihin istuvat trikolorin teemat vapaus, tasa-arvo ja veljeys kuin kuuma veitsi voihin.

CodyChesnuTTCodyn taustalla soitti nelihenkinen ja tiukasti yhteen soittava bändi. Tyylilaji on hybridi, joka koostuu soulista, R&B:stä ja funkista. Eipä ollut kaukana mielikuvat Motownin legendaarisista muusikoista. Etenkin kitaristin olemus oli jäljittelemätöntä. Basisti hoiti taustalauluja sielukkaasti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan lavalla oli aito torvisektio. Codyn setti koostui uudesta viime syksynä ilmestyneen Landing On a Hundred -albumin materiaalista. Cody ChestnuTT julkaisi debyyttituplaalbumin The Headphone Masterpiece vuonna 2002 ja sen jälkeen saatiinkin odottaa 10 vuotta ennen kuin seuraava pitkäsoitto ilmestyi. Cody ChestnuTT ja The Roots tekivät Codyn The Seed -biisistä hittilistoja ympäri maailmaa nuolleen version (2.0) ja siitäpä olisikin kuvitellut Codyn sävelsuonen suoltavan uutta hittiä heti perään. Ei käynyt niin. Cody sulkeuti viettämään perhe-elämää Pohjois-Floridaan. Ei hän musiikkia jättänyt, mutta kätkeytyi valokeiloilta.Cody ChesnuTT vieraili Suomessa nyt kolmannen kerran ja maine huikeasta lavapreesenssistä piti kutinsa. Cody on kova. Vuodet ovat tehneet miehestä konservatiivisemman ja enää hän ei soita The Seediä konserteissaan. Cody on tehnyt jumalan kanssa sopimuksen, että nyt lauletaan pehmeimmistä arvoista. Evankelista saarnasi rakkaudesta. Siitä oiva esimerkki Love Is More Than A Wedding Day, jota mies hehkutti omaksi suosikkibiisikseen. Cody omisti laulun suomalaiselle naiselle, joka oli käynyt dialogia artistin kanssa facebookissa. Mahtoi olla lämpöinen yllätys mimmille.CodyChesnuTT_CUKeikan kohokohdiksi nousivat Til I Met Thee ja I’Ve Been Life -biisit. Samoin hypnoottinen Where Is All Money Going toimi kuin tauti. Oma suosikkibiisini Chips Down (In No Landfill) encoren starttina oli ehkä hienointa mitä olen Tavastian huumassa saanut kuulla aikoihin. Yleisö oli keikan alusta asti pähkinöinä ja Cody laulatti aktiviisesti joka salin nurkkaa etenkin Everybody’s Brother -biisissä. Keikka nappasi kevyesti vuoden parhaimman keikan ykköspaikan. Näin alkuvuodesta ei ole vielä pahasti kilpailua, mutta varmasti vielä kuluvan vuoden lupaavaksi osoittautuva tarjonta pistää Codylle hanttiin.

Keikka kesti likimain puolitoista tuntia ja eipä häipynyt Cody takahuoneeseen jäähdyttelemään, vaan asettui baarin myyntitiskille jakamaan omistuskirjoituksia T-paitoihin ja levyihin. Tuli itsekin ostettua lätty, johon illan sankari raapusti Much Love -tekstin ja kaupanpäälle sain tukevan kädenpuristuksen. Rakkauden teemaa suitsuttamalla Cody ei keksi polkupyörää uudestaan, mutta todistaa positiviivisella asenteellaan,  että mikä perusasia se on elämän suola.

Tuntematon's avatar

Bobby Kimball (US) @ On the Rocks, Helsinki 21.2.2013

by

Tulevan kesän Toto-vierailua kaverin kanssa spekuloidessa ilmeni, että Bobby Kimball esiintyy On the Rocksissa torstaina. Hämmentävä tieto tuli todellakin puun takaa ja sai meikäläisen aktivoitumaan. Bobby Kimball on se alkuperäinen Toton laulaja, joka sjungasi korkealta ja kovaa neljällä ensimmäisellä albumilla ja niillä merkittävimmillä bändin tekeleillä. Jo pelkästään rock-historian lehtien havina pakotti osallistumaan tähän tilaisuuteen.

On The Rocks ei ole koskaan ollut suosikkipaikkojani, vaikka onkin tehnyt monen monta vuotta elintärkeää työtä elävän musiikin ilosanoman eteen. Olisiko edellisestä kerrasta jo seitsemän vuotta, kun viimeksi näin mestan lauteilla väsyneen Remu & The Hurriganesin. On the Rocks on kehuttu henkilökunnastaan ja palvelustaan, mutta klubina se on hankala loukko. Sijainti on ylivoimainen Helsingin ytimessä, mutta silti lekalle ja sisustussuunnittelijalle olisi töitä, jotta klubin neliöt saataisiin järkevämmin hyödynnettyä. Hyvä sijainti houkuttelee asiakkaiksi myös junantuomia ohikulkijoita vetämään olutta ja ihmettelemään kuka artisti se onkaan lauteilla. Eräs löysäposkinen veijari totesi, että Bobby Kimballin tulkitsema Toto-hyperklassikko Africa oli ainoa, jonka on joskus kuullut.

Sisäänpääsystä sai pulittaa 20€ ja siihen päälle narikan 2,70€. Ihan ok, jos tarjolla harvinaista herkkua. Showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta ei tietenkään. Odottelua kesti reilun tunnin. Se on piinallista varsinkin jos kapakassa notkui selvin päin. Puolen litran oluen sai reilun kuuden euron hintaan ja alkoholittoman neljällä eurolla. Vihdoin yhdentoista aikaan järjestäjä alkoi ladata vesipulloja lavan viereen. Ja sitten se odotus palkittiin, kun vartin yli yksitoista Kimball ruotsalaisine taustajoukkoineen kampesi lavalle. Ohjelmisto oli kirjaimellisesti sitä AOR-skeidaksi haukuttua Toto-settiä. Bändi on aina jakanut mielipiteet. Jos aloittaa uran samaan aikaan, kun sottainen punk on cooleinta maan päällä, ei ole helppoa tuoda tuoda esiin tuotantoa, joka perustuu taitavaan ja hiottuun soittoon ja puhtaisiin melodioihin. Eipä tuo kuitenkaan haittaa, sillä meikään uppoaa niin punk kuin softi aikuisrock.

Bobby Kimball on tehnyt jokusen soololevynkin, mutta kiertueellaan mies on päättänyt ratsastaa vanhalla varmalla Toto-tavaralla. Keikka starttasi reippaasti Girl Goodbyella. Aluksi kuuntelin soitantaa lavan edustalla, mihin soundit kantautuivat ehdottomasti huonoiten. Parin biisin jälkeen korvat saivat kuulla jo paremmin miksattua matskua, mutta kun vähät väliä tyhjä lasi tai tuoppi kieri jaloissa, päätin siirtyä muualle. Sivubaarin edustalle kuului kaikista parhaiten ja näköesteitäkään ei pahemmin ollut, vaikka klubiin oli kerääntynyt ihan kelvollisesti väkeä.

Bobby Kimball oli jo Toton aloittaessa 1970-luvun lopulla muita bändikavereita reilusti vanhempi ja nyt miltei 66-vuotiaana mies on edelleen kelpo kondiksessa. Kimball ei ole koskaan ollut rock-kukko, vaan muistuttaa olemukseltaan enemmänkin kauluspaidan hihat käärinyttä portsaria. Ääni on tunnistettava ja pelittää kuin silloin 35 vuotta sitten. Ylähuulta koristaa samat hiilentummat viikset ja tukkakin hohtaa edelleen pikimustana. Taitaa olla molemmat karvaosastot saaneet säännöllistä värjäystä tai sitten ikääntymisen tuoma harmaus ei koske kaikkia.

Kimballin muinaisesta eroamisesta Totosta ei ole korviini kantautunut tarkkoja faktoja. Henkilökohtaiset ongelmat, kun voivat olla mitä vaan. Palasihan mies Toton riveihin vielä myöhemmin 1990-luvulla hetkeksi ja väitän hänen olevan se ainoa oikea Toton ykkösääni. Ja sitten selvisi lukemattomien vesipullojen arvoitus, nimittäin ensimmäisten biisien aikana Kimball veti kitaansa useamman puolen litran pullon vettä. Vaativatko äänihuulet jatkuvaa kostutusta vai oliko se vain hermostuneisuutta. Siltä miehen esiintyminen ensialkuun vaikutti. Hyväntuulinen Bobby kuitenkin oli ja jaksoi vitsailla bändin jätkien kanssa ja erityisesti  Minttu-pyyhkeen kustannuksella, jolla pyyhki hikeä niskastaan vähän väliä.

Settilista koostui siis ainoastaan Toton biiseistä, mutta mikä piristävää, ohjelmistossa oli paljon materiaalia, jota ei normaalisti emoyhtyeen omilla keikoilla kuulla. Painotus oli neljällä ensimmäisellä albumilla, mutta Bobby vetäisi myös Fahrenheit (1986) -albumilta Steve Lukatherin alunperin tulkitseman hituriklassikon I’ll Be Over You. Keikan kohokohdaksi nousi Turn Back (1981) -albumilta kaivettu harvinaisempi herkku English Eyes, jonka Bobby vitsikkäästi sovelsi paikoin Finnish Eyes-versiona.

Kimball ei ollut Toto-vuosinaan se ainoa päälaulaja, vaikka etulinjassa seisoikin. Toton voima oli usein vahvoissa lauluharmonioissa, mutta pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja David Paich lauloi myös liidejä, kuten sittemmin eräänlaiseksi bändin keulahahmoksi noussut ja soolotuotannollaankin pitkälle pötkinyt kitaristi Steve Lukather. Sama linja jatkui Kimballin keikalla. Nimittäin kosketinsoittaja P-O Nilsson vetäisi African lauluosuudet kuin Paich aikoinaan tai Georgy Porgyn esilaulut kuin Lukather. Useimmissa kertosäkeissä kuulee tietenkin Kimballin tunnistettavan syvältä vatsasta lähtevän korkean ja puhtaan laulun.

Muita keikan kohokohtia oli Make Believe,  joka on tuttu grammy-palkitun IV-albumiln sinkkuhittiputkesta ja White Sister vähemmän tunnetulta Hydra (1979) -albumilta. Bobby jaksoi paahtaa veden voimalla. Yhden huilitauon mies piti, kun bändi veti oppikirjan mukaisen version instrumentaalibiisistä Child’s Anthem. Bobby Kimballin bändi koostuu tätä nykyä ruotsalaisista kokeneista ketuista, joista lead-kitaristi Tommy Denander omaa huikean cv:n. Mies on veivannut keppiänsä mm. Jimmy Pagen, Carlos Santanan ja Michael Jacksonin kanssa. Eipä ole turha jannu kitaran varressa. Massaa alkaa vaan olla kertynyt miehen ympärille sen verran, että mahtaako fysiikka kestää kiertämistä kovin pitkään. Sormet kuitenkin toimivat ensiluokkaisesti ja sitä yltyi kehumaan myös itse Kimball. Bobby totesi, että jos opettelisi vielä kitaransoittoa, hänen opettajansa olisi vain ja ainoastaan Denander.

Encorea en jäänyt kuulemaan, mutta vahva epäilys on, että siellä soitettiin Hold the Line ja Rosanna -megahitit. Syy aikaiseen poistumiseen ei ollut Bobbyssa tai hänen ansiokkaassa bändissään. Pois pakotti lähtemään väsymys pitkästä työpäivästä ja se ympärillä hässäköivä jengi. Reilu tunti Kimballin läsnäoloa riitti kuitenkin kattamaan hyvin ne odotukset mitä miehestä oli syntynyt.

Tuntematon's avatar

Hoedown @ Juttutupa, Helsinki 26.1.2013

by

Kello 22 jono ravintolan edessä lauantai-iltana ei normaalisti yllätä, mutta enpä ole koskaan käkkinyt Juttutuvan oven takana lauman jatkeena. Edessäni odotti portsarin armeliasta vinkkausta sisään sakki, jonka keski-ikä oli reilusti lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Hoedown on vetänyt demarikuppilan piripintaan monta kertaa aikaisemminkin. Itse asiassa jo kymmenkunta vuotta ja yleisö koostuu valtaosin varttuneemmasta väestä. Suosio on saletti. Yhtye juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan vetämällä legendaarisia Hoedown-klubikeikkoja peräti neljänä iltana putkeen. Kiertue jatkuu ympäri maata, mutta Juttutupa on Hoedownin koti – sieltä on hyvä startata.  Bändi syntyi Art Goes Kapakan myötä Taidehallin kuppilassa kun Mika Kuokkanen (kitaristi, laulaja) ja Masa Maijanen (basisti )vetivät perustamansa bändinsä kanssa keikan vierainaan Olli Haavisto (pedal steel etc.) ja Esa Kaartamo (laulu, kitara). Vieraileva duo liittyi bändiin samantein ja nykyään kombo kattaa kaikkiaan seitsemän jäsentä. Vahvistukseksi ovat sittemmin liittyneet Ninni Poijärvi (laulu, viulu, haitari), Jarmo Nikku (Kitara etc.) ja Topi Kurki (rummut). Kasassa on siis eräänlainen dreamteam.

Itse päätin lähteä todistamaan Juttutupa-tourin toiseksi viimeistä iltaa. Sunnuntain päätöskeikkaa mainostettiin ikärajattomana. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä millaista settiä bändi tarjoilisi koko perheelle sopivalla teemalla. Perinteikkäästi Juttutuvan keikat alkavat jo iltayhdeksän huitteilla. Tiesin tämän, mutta paikalle ehdin vasta kymmeneksi. Reilun tunnin sain kuitenkin kuunnella Hoedownin vilpitöntä rakkautta roots-musiikkia kohtaan. Se ponnistaa syvältä. Orkesterin vahvuus on taidokas yhteissoitto ja sävykkäät stemmalaulut, mutta heikkous taas hienoinen laiskanpulskeus. No, eipä tässä genressä nyt kukaan odotakaan mitään revittelyä, mutta pieni irrottelu piristää kummasti kokemusta kuten basisti Masa Maijanen, joka intoutui keikan lopussa laulamaan rehvakkaat bluesit. Settilista koostuu juurimusiikin klassikoista ja sekoittaa folkia bluesiin ja rock’n rollia countryyn. Hoedown tarjoaa tyylitajuisia ja paikoin varsin sielukkaita cover-versioita menneistä mestaripaloista ja esittää välillä myös omaa tuotantoa, joka ei erotu muusta materiaalista ainakaan pahassa.

Hoedown-klubi-iltojen perinteeseen kuuluu kutsua mukaan vierailevia kotimaisia artisteja. Ilman näitä eturivin yllätysvieraita Hoedown jäisi pikkasen tasapaksuksi. Sehän tässä hassua, kun kukin Hoedown-jäsen pärjää yksin karismallaan, mutta yhdessä he ovat vähän kuin The Band. Loistava orkesteri, yksi parhaista, mutta kun The Last Waltzin vieraslitanjan tapaan eteen astuu vaikkapa Bob Dylan, niin johan kombinaation ylle nousee sädekehä. Hoedown oli kutsunut lauantain vieraaksi herran nimeltä Tokela. Alkuillan keikkaa oli erään kuulijan mukaan ihastuttanut eniten Esa Kaartamon tulkinnat. En epäile yhtään. Itsellä skarppi oli nyt Hoedownin ja Tokelan osuudessa. Yhteistyö on jatkunut pitkään ja siitä on todisteena kimpassa väsätty ja kovasti kehuttu pitkäsoitto Honky Tonk Merry-Go-Around (2008). Spiikissään Tokela mainitsi nuoruuden esikuvakseen Eddie Cochranin, jonka Three Steps to Heaven -biisi soikin rapeana versiona. Samoin albumin nimibiisi kantrikuningatar Patsy Clinen Honky Tonk Merry-Go-Around höyrytti ilmanalaa hyvällä buustilla. Tokelan Melrose on allekirjoittaneelle aina ollut vähän yhden biisin bändi, vaikka asenne triolla on kohdillaan. Tokelan ja Tommi Vikstenin duo The Munsons on mielenkiintoisempi. Tokelan laulu on ollut aina herpaantumatonta, raastavaa ja samalla ilmavaa. Tälläkin kertaa mies osoitti olevansa vähän pehmeämmällä maaperällä valtakuntamme juurimusiikin tulkitsijoiden peruskiviä.

Hoedown on kuin juurikasmaan bataatti. Perusperunaa muistuttava, mutta kuitenkin makeampi ja värikkäämpi, silti perinteikäs ja ravitseva. Onhan se huikeaa, että bändi on kymmenen vuoden ajan tarjoillut säännöllisesti ilmaisia klubi-iltoja. Nyt neljä iltaa putkeen tarjosi tosifaneille hurmoksellisen viikonlopun, mutta kukapa pelkkää bataattia vetäisi napaan. Meikäläinenkin innostuu, jos kyytipojaksi tarjotaan jotain lisuketta kuten herra Tokela.

Tuntematon's avatar

Pää kii, Wasted @ Tavastia, Helsinki 4.1.2013

by

Näyttää vahvasti siltä, että punk-rock tekee uuden läpimurron vuonna 2013.  Syynä siihen on orkesteri Pää kii.  Oikeastaan voidaan puhua jo viime vuoden lopusta, jolloin ilmestyi esikoisalbumi Pää kii. Platta sai huikean vastaanoton kriitikoiden keskuudessa ja nousi vuoden albumilistojen kärkipaikoille. Itsekin valahdin samaan imuun ja eittämättä kiekko on klassikkoainesta. Itse asiassa Pää kii on musiikillisesti aika softcore-punkia, melkein voisi sanoa, että enemmän varhaista uutta aaltoa. Tosin asenne Teemu Bergmanin liidaamalla pumpulla on hyvin punk.

Tein varhain päätöksen, että bändi pitää nähdä mahdollisimman pian elävänä. Punk Xmas –kiertue starttasi itse asiassa  jo marraskuun lopulla, mutta jatkui vasta tammikuussa, joten vitsikkäästi yhtään keikkaa ei osunut itse joulukuulle. Pää kii ja Wasted yhtyeiden lisäksi kolmantena kiersi mukana myös tuoreen albumin Kaupungin kutsu julkaissut Särkyneet. Ostin lipun ennakkoon, sillä ounastelin Tavastian tulevan Pää kii -hypen myötä täyteen.  Niinhän siinä kävi, että klubi myi loppuun. Tulipa havaittua useita pettyneitä katseita Tavastian porteilla. Tässä on vaarana, että Pää kii saa koko kansan Klamydian leiman hyvinkin pian. Eihän siinä massamenestyksessä mitään pahaa ole, mutta mieluummin pitäisin combon räkäisten kuppiloiden iskuryhmänä. Tavastian edessä oli vielä vähän yli kymmenen aikamoinen jono. Särkyneiden showtime oli 22 ja kävi sitten lopulta niin, etten nähnyt orkesterilta ainuttakaan biisiä. Mieluummin olisin missannut Wastedin, joka vielä kiertueen alussa oli pääesiintyjä. Kävi vähän samoin kuin aikanaan Nirvana kiersi Dinosaur Jr kanssa. Kova noste vaihtoi pääesiintyjän kesken kiertueen.

Wasted on pitkän linjan jytäpumppu Joensuusta, joka on julkaissut jo kuusi pitkäsoittoa. Kiertänyt ulkomaita myöten ja välittänyt sanomaansa hyvän mäiskeen omaavalla äijäpunk-energialla. Etenkin uusimman Outsider By Choice (2011) albumin Reason to Believe? toimi mallikkaasti.  Laulaja Ville Rönkkö osaa asiansa, tosin erästä kaveriani lainaten joensuulaisaksentti saa englannin paikoin kuulostamaan kuin James Bondin viholliselta. Kitaristi Antti Rönkkö repii kitaraansa pätevästi. Rumpali Miikka Järvinen hakkaa kannuja kuten pitää. Meiningissä ei ole mitään vikaa, mutta Wastedista puuttuu jokin omaperäisyys ja tuore kulma kuten illan pääesiintyjällä. Kylläkin basisti Tuomas Järvisen välispiikki oli epäpunkmaisen kilttiä kamaa vähän  kuin hiihtokoulun opettajalta, mutta mahtoi olla oikeasti Wastedille ilo ja kunnia nousta täpötäyden Tavastian lavalle pitkästä aikaa.

Pää kii pamahti lauteille puolelta öin taustanauhan turvin. Startteriksi sopi mainioisti K-18, joka on uuden albumin ainoa turha raita. Sitten se kaljanhuuruinen punk-rock veikin täysin mukanaan. Teemu Bergman asettui lavan oikeaan reunaan ja veti kumppaneineen urpoimagoa uskottavasti.  Ulostepainoitteinen läpänheittö on typerää, vaikkakin sopii bändin linjaan, mutta sanoituksissaan Bergman on yhteiskunnallisesti kantaaottava ja riimityksissään nerokas kuten Nyt skipataan kahvit -biisissä. Näkökulma on usein käänteinen ja sitä kautta humoristisinen, josta oiva esimerkki on Ees jotain positiivist –kappale.

Ensimmäisten  biisien aikaan taustalaulut oli miksattu liian alas ja lähinnä salin takalinjoille kuului vain Teemun räkäisen ansiokas tulkinta. Tiukinta menoa tarjosivat Luuletsä ett mä oon huvikseni näin sekaisin, Paskahousun paluu ja Kalifornia Dreaming. Keikan loppupuolessa saatiin kuulla röyhtäisy,  joka olisi konventtisalissa aiheuttanut suurta pahennusta ja vähintäänkin jumalan koston. Tavastialla se sulautui meininkiin kuin kalja yleisön kitaan. Encore toi kuultavaksi yhden uuden biisinkin, joka lienee nimeltään Lihansyöjähirviö, mutta kovempi juttu taisi olla lavalle saatu yllätysvieras, kylläkin odotettu, sillä albumilla vierailee kahdella biisillä Tehosekoittimesta tuttu Otto. Niinpä Bergman siirtyi taustalaulajan rooliin ja arvon vieras kajautti ilmoihin kappaleet Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas ja Kun tänään lähden. Otto osoitti edelleen olevan eturivin rääkyjä. Pää kii pärjää ilman häntä, mutta ei tämä paha lisä ole. Kuluvana vuonna Pää kii tulee vetämään klubit ja festarit täyteen, sitä auttaa varmasti tuleva esiintyminen Emma-gaalassa. Jotenkin toivon, että siellä jätkät vetäisivät jotain provosoivaa vähän samaan malliin kuin Sex Pistols aikanaan Bill Grundyn haastaltevana Thames Televisionilla. Se auttaisi makeasti punkin uutta tulemista.

Tuntematon's avatar

Muse (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki 10.12.2012

by

Muse on yliarvostettu bändi. Tämä ajatus on pitänyt valtaa mielessäni, vaikka muutamista bändin biiseistä olen pitänytkin kovasti. Muutama vuosi sitten käytin duuniin liittyvässä demossa bändin erästä biisiä, koska tiesin katsojan siitä oletettavasti pitävän. Kyllä valinta asiayhteydessä toimi hyvin, ei siinä mitään. Onneksi käyttötarkoitus oli yksityinen, muuten voisin olla 500.000 puntaa köyhempi kuten Nestle, joka hävisi oikeudenkäynnin käytettyään mainonnassaan Musen versiota Feeling Good -biisistä ilman lupaa.

Muse on tehnyt lukuisia hitaasti kasvavia mammuteja, jotka laittavat katsojan juoksemaan teollisia käytäviä, pyrkivän pakoon takaa-ajavia cyborgeja. Nämä fiilikset ovat hienoja, mutta enemmän Muse on minulle konsolipelimusiikkia kuin pop-rock-musiikkia. Bändissä on paljon Queen-vaikutteita, mutta silti vertaan bändiä helposti U2 tai Coldplay-orkestereihin. Eihän heissä paljoa samaa ole. Muse on pari pykälää rankempi, progressiivisempi, mutta näissä vertailukohteissa on massasuosion lisäksi mukana enemmän tunnetta. U2 nuolee parhaimmillaan nummia, Coldplay marssii marseljeesin eturintamassa, Queen on aidosti teatraalinen, kun Muse jää mahtipontisuudessaan kliiniseksi. Heidän musiikkinsa on tyylikästä, mutta hieman emootiokoyhää.

Brittiläinen Muse on laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Horwardin muodostama trio, joka on soittanut kimpassa jo vuodesta 1994. Se näkyy ilmaisuvoimaisessa soitossa. Äärimmilleen tarkaksi hiottu soitanta hipoo täydellisyyttä, mutta siinä virheettömyydessään se on paikoin teflon-pannu. Hyvin kääntyy ja ruskistuu, mutta ei jää kiinni. Musen tuotanto kattaa kuusi albumia, joista itselleni Black Holes and Revelations on merkittävin. Viimeisin The 2nd Law on ollut kuuntelussa, mutta ei ole tahtonut avata purjeitaan täyteen tuuleen. Muse on käynyt ennen eilistä konserttia Suomessa jo seitsemän kertaa, joista en ole nähnyt ainoatakaan. Siksi lähdin suurella uteliaisuudella matkaan ja odotin ennakkoluulot tyrmäävää keikkaa, jotain sellaista, että allekirjoittaisin bändin saaman laajan arvostuksen ja eritoten esiintymiskehut. Onko Muse todella maailman paras live-bändi?

Matkalla Pasilaan huomasin, että bussipysäkkien mainoksissa myytiin jo täyttä häkää ensi kesän Musen stadionkeikkaa. Herranen aika, antakaa jätkien nyt ensiksi soittaa hyvä keikka ja kasvattaa hetki kuulijoiden nälkää nähdä bändi uudestaan. Toki se ilmoitus oli lohtu niille, joille ei lippua konserttiin irronnut. Hartwall areena oli loppuunmyyty. Musea lämppäsi Deap Vally, kalifornialainen naispuoleinen The Black Keys. Kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostoma duo on hyvässä nosteessa ja pian julkaistavasta debyyttialbumista on jo pientä kuhinaa. Heitä olisi ollut kiva nähdä, mutta ennätin kuulemaan vain tovin seinien läpi.

Muse astui lauteille klo 21.10. Lähinnä seurasin, miten Matthew Bellamy liikehtii. Bändi oli joutunut peruuttamaan sekä Ruotsin että Norjan keikat Bellamyn murtuneen jalan vuoksi. Helsinki oli myös liipasimella. Oisko varvas mennyt, sillä suht normaalin näköisesti Bellamy lavalla asteli. Ei mitään Mick Jaggerin juoksua tai David Lee Rothin pomppuja, mutta Bellamy merkkasi ympyrän muotoinen lavan reunat muutamaankin otteeseen rauhallisesti kävellen. Yläkatsomon liput maksoivat kohtuullisen 55 euroa. Väkeä oli laitettu myös lavan taakse, joka oli avoin joka suuntaan.

The 2nd Law -tour rakentui pitkälti uuden levyn tuotantoon, miltä kuultiin peräti kahdeksan kappaletta. Keikka starttasi The 2nd Law: Unsustainable, joka maalailevan intron tavoin keskittyi esittelemään lähinnä komeaa lavaa, jonka keskelle kohosi myöhemmin hulppea pyramidin muotoinen screeni, välillä täynnä TV-vastaanottimia, välillä vaikka mitä. Pyramidi oli hetken myös päälaellaan ja välitti hillittömiä monster-animaatioita, taloustilanteeseen kantaaottavia videoita ja grafiikkaa. Jokaiseen biisiin oli mietitty tarkka visuaalinen dramaturgia ja siitä kaikki pisteet. Screenitkin oli kekseliäästi sijoitettu lavan takareunaan. En muista ihan vastaavaa kuvallista ilotulitusta nähneeni. Ehkä Elton Johnin The Red Piano oli omassa lajissaan vaikuttava aikanaan Areenalla. Toisaalta visuaalisuuteen panostaminen tekee keikasta jäykän. Yleisölle esitetään show, mitä ei voi improvisoida. Soitetaan samat biisit tietyssä järjestyksessä joka kaupungissa. Tuli vähän ikävä Bruce Springsteenin vuorovaikutteisuutta ja heittäytymistä hetkeen. Muse on eri genreä ja heidän tietokonetyyppinen soundtrackiin sopii tietyllä tavalla etäisyys. Samoin heiltä puuttuvat poliittiset palopuheet. Riittää, että biisit puhuvat puolestaan.

Konsertti tarjosi reilut 20 biisiä, joista pitää nostaa uuden levyn tuotannosta pari stygeä, jotka nousivat kuitenkin varsinaisen vedon parhaimmistoon: princemäinen Panic Station ja keanemainen Explorers. Sen sijaan uusi Madness on pateettinen Queen-pastissi, joka ei vaan lähde käyntiin, ei edes livenä. Vanhoista kappaleista Time Is Running Out ja Plug in Baby sai katsomon innostumaan ja kuten myös edellisen The Resistance-albumin nimibiisi. Muse soitti niin kuin kuvittelin. Mahtipontinen meininki kantoi alusta asti maaliin saakka, joka kattoi kaksi encorea. Uprising starttasi, Knight of Cydonia jatkoi. Toisessa encoressa kuulimme vielä tarttuvan pianoriffin saattelaman Starlightin ja Lontoon olympialaisten virallisen Survival-viisun. Videopelisukupolvi sai mitä tilasi ja poistui tyytyväisenä areenalta kuunnellessaan 1h 50min suosikkiaan.

Muse

Matthew Bellamy on tyylikäs laulaja, mutta sama venyttävä tulkintatyyli alkaa värinöissään välillä puuduttamaan. Vielä kun miehellä olisi yleisön kanssa keskusteleva karisma, niin siinä se olisi. Jotain siis puuttuu ja tuskin koskaan parempaan suuntaan muuttuu. Jos tämä kuitenkin riittää, että voi tituleerata maailmaan parhaaksi live-bändiksi, niin sitten on vertailukohtia jäänyt näkemättä. Ehkä on jäänyt katsomatta taakse tai tutkailematta ympärillä olevaa aikalaistarjontaa. Muse on monelle tämän hetken cooleinta musaa. Puitteiden puolesta bändi rullaa A-luokassa, mutta kun kosketuspinta jää teräksiseksi, niin ei se soppakaan ihan parhaalla tavalla maistu ainakaan allekirjoittaneelle. Pikkasen epäilen, että saako Muse stadionia täyteen ensi kesänä. Voisin kuvitella, että fanit ovat aika ähkyinä. Bändi on käynyt Suomessa alvariinsa, ja kun uutta materiaaliakaan tuskin ennen ensi kesää syntyy, on epäilykseni ehkä aiheellinen. Kesäisessä suviyössä Musen vahva visuaalisuuskaan ei saa lisäarvoa.

Tuntematon's avatar

Kauko Röyhkä, Mikael Kosmos, Volveran @ Bar ’52, Helsinki 1.12.2012

by
Kake

Kauko Röyhkä @ Bar ’52

Lauttasaari on tavallisesti läpikulkuväylä keikoille. Tällä kertaa määränpääksi osuikin yllättäen Larussa sijaitseva kapakka Bar ’52. Syypää vierailuun oli herra nimeltä Kauko Röyhkä. Mies oli palannut vanhoille asuinsijoilleen vetämään soolokeikan. Bar ’52, jota numerobaariksi myös kutsutaan, on tunnettu lounastarjonnastaan, mutta myös siitä, että se järjestää lauantai-iltaisin livebändi-iltamia. Itse en ole paikalle aiemmin eksynyt. Jostain selittämättömästä syystä.

Kun astuin ovesta sisään yllätyin numerobaarin avaruudesta. Ei mikään loukko, jonka nurkkaan ahdettu orkesteri. Bar ’52 yllätti koollaan, mutta ravintolan pohjaratkaisu on aika outo, sillä muodoltaan tila muistuttaa lähinnä u-kirjainta. Lava on tietenkin sijoitettu siihen mutkaan, jonne ei näe hyvin oikein mistään. Toisaalta eipä tilaan ilman suurempaa remonttia parempaa lavanpaikkaa saisikaan. Lipun ostin ovelta ja köyhdyin kahdeksan euroa. Lisäksi pakollinen narikka niisti kaksi euroa. Kympillä kolme esiintyjää ilman minkään valtakunnan tukia, kuulostaa ei-niin-kannattavalta liiketoiminnalta. Varsinkin kun olutkin oli miltei puolet halvempaa kuin stadin perinteisissä rock-klubeissa. Tupa oli kuitenkin suht täynnä ja Kaukon magneetti houkutteli väkeä mantereenkin puolelta. Musiikissa on vetovoimaa.

Illan aloitti helsinkiläispumppu Volveran, jonka tsekkauksen ajattelin skipata, mutta kun eka biisi pärähti ilmoihin, en voinut kuin kuunnella – kirjaimellisesti kuunnella, koska näköyhteys lavalle oli heikko. Tuukka Tannisen vetämä kombo on soittanut suomenkielistä perusrockia jo vuodesta 2003. Debyyttialbumi julkaistaan vasta ensi keväänä pienen 3dee recordsin toimesta. Bändi aloitti keikkansa pirteästi ja jossain siellä Egotripin ja Yön välimaastossa bändi tyylillisesti majaili. Ehkä Yö on vähän kaukaa repäisty, mutta jotain samaa Olli Lindholmin kuulautta Tannisen äänessä kuului. Setti koostui omista suomenkielisistä biiseistä ja tarttuvia melodioita laulaja-kitaristi Tanninen oli väsännyt. Tulevalta levyltä maistiaiseksi tehty musavideo tuli katsottua ennalta netistä, mutta tämä Aja eteenpäin kuulosti livenä ehkä setin heikoimmalta rallilta.

Ennalta ilmoittamaton kolmas esiintyjä oli Mikael Kosmos, joka tunnetaan paremmin näyttelijä Mikko Neuvosena mm. elokuvassa Miss Farkku-Suomi. Kyseinen leffa perustuu illan pääaktin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja tämä yhteys avasi keikan myös Kosmokselle. Mikaelin vedossa oli sama ongelma kuin Kaukollakin, että laulu oli miksattu liian alas ja siitä puurosta ei jaksanut oikein innostua. Kosmoksen kaikkeus jäi heikolle hahmotukselle, mutta ehkä sitten toisella kertaa. Röyhkän suojattina Mikael Kosmos on päässyt kiertämään ja itsevarmuus hänen esiintymisessään kyllä paistoi.  Lyriikoista ei pahemmin saanut selvää, mutta ne sanat mitkä kuulin, olivat vahva merkki näkemyksestä ja kunnianhimosta. Laulujen sävelet kaipaavat vielä persoonallisempaa otetta. Tuskin Kosmoksesta uutta Röyhkää tulee, mutta kaveri on vielä nuori ja vakuuttanut näyttelijänä jo useasti, miksei sitten musiikin sarallakin.

Kuluvan vuoden yhden kovimmista kotimaisista keikoista esitti eittämättä Kauko Röyhkä & Narttu, jonka vedon näin Ruisrockissa. Kuulemma bändin koko kiertue oli vakuuttavaa menoa, mutta itse tuli bongattua tuo hieman typistetty festarikeikka. Aikaisemmin olin bongannut Röyhkän vain taustabändien kuten Combon kanssa, mutta nyt näin ensimmäisen kerran Röyhkän soolona. Kaken settilista oli hittipainotteinen, joka alkoi takuuvarmasti Paha maa -klassikolla. Röyhkä istui ergonomisesti huonossa asennossa, mutta jos selkä kyyryssä kannustaa rokkaamaan hieman, niin siinä on jotain maagista. Kuten jo viittasin aiemmin, miksaus oli mitä sattui. Harvemmin meikäläinen alkaa kailottaa, mutta nyt piti pari kertaa reagoida siihen, että kitara on ohimolla ja laulu nilkoissa. Röyhkä huomasi itsekin asian ja totesi vain tylysti, että teknikot pettivät hänet. No, paikalla ei näkynyt miksauspöytää saatika miksaajaa. Joku sentään asialle vaivihkaa jotain teki, sillä soundi parani siedettäväksi kun mainio Huippumies jatkoi ohjelmistoa.

Röyhkä tempaisi tunnin shown, joka koostui aika hittipainotteisesta materiaalista. Kake ei pahemmin jutustellut, vaikka vanha naapurusto häntä olikin tsiigaamassa. Sen sijaan hyväntuulinen heppu  päästeli biisejä liukuhihnalta: saatiin suosikki Lauralle, kuultin veikeä Minä kävelen, mutta myös Rock’n roll Klisee (1999) –albumilla julkaistu Hammerfest, jota en ollut aiemmin kuullut elävänä. Kauko ei ole yksin esiintyessään folk, vaan ehtaa rockia. Tempo on napakka, herkistelyyn ei sorruta edes Talo meren rannalla -biisissä. Siihen päälle Röyhkä pudottelee sanojaan kuin sylkeä, mutta jotenkin vaan tyylikkäästi kuten Riku Mattilan kanssa väännetyssä uuden ajan klassikossa Helvettiin. Ennen encorea Kauko kävi keittiössä kääntymässä, sillä takahuonetta ei näyttänyt olevan ihan ulottuvilla. Hieman liian suoraviivaisen maun jättänyt keikka päättyi Tuon sulle Alfredo Garcian pään ja Puiden alle –biiseihin. Sitten Röyhkä siirtyikin asiakkaiden pöytiin seuramieheksi. Baariin oli keikan aikana tunkeutunut myös MC Old Coyotes-liiveillä varustettua väkeä. Miten sen nyt sanoisi – Kauko Röyhkällä on laaja kannattajakunta, ainakin Lauttasaaressa.