Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tielläHiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Kolumbus Kris @ Rock Café, Tallinna, 23.11.2013

Tallinnan yö on marraskuussa on yhtä tumma kuin Helsingissä, mutta ei niin tulinen, jos puhutaan live-musiikkitarjonnasta. Helsingissä on näinä aikoina kirjava kattaus, mutta etelämeren tuolla puolen on huomattavasti hiljaisempaa. Viron asema on parantunut keikkamaana viime vuosina harppauksin, mutta silti eestiläiset jäävät pikkuveljen varjoon kuten on ollut suomalaisten osa ruotsalaisten rinnalla. Toki viime kesänä Robbie Williams väisti sekä Suomen että Ruotsin ja esiintyi 70.000 hengelle Tallinnan laululavalla.

Ei ollut helppoa löytää Tallinnasta keikkaohjelmistoa lauantai-illaksi edes pikkujouluaikana. Maineikas vanhan kaupungin Von Krahl ei tarjonnut mitään. Sen sijaan Tallinnan Tavastiaksi kehutun Rock Cafén ohjelmassa oli illan ainoa täky. Nimittäin Viron Popedaksi ja ZZ Topiksi tituleerattu Kolumbus Kris soitti ihan mukiinmenevän keikan. Popeda on kuitenkin huono vertaus, sillä Kolumbus Kris on puhtaasti bluesista ponnistava orkesteri. Näin ollen Texasin partanaamat ovat oikeampi vertaus. Popeda vetää Tavastian täyteen, mutta Kolumbus Kris sai salin tuskin puolilleen. Lipuista joutui pulittamaan ovelta 10€, jotka ennakkoon olisi saanut pari euroa halvemmalla. Kallista ei rockin renkutus ole Tallinnassa ja vielä kun kaikki muu härpäke panimotuotteista lähtien on edullista.

Kolumbus Kris ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Joskus jotain lukenut ja pari youtube-clippiä tsekannut. Nähnyt en ollut, vaikka pumppu on kiertänyt useasti Suomessa. Odotukset olivat kuitenkin innostuneet. Kolumbus Kris on pitkän linjan kokoonpano, jonka taival alkoi 1987. Vuodet ovat tehneet yhteissoitosta mutkatonta. Laulajan virkaa hoitaa Urmas Vare, jonka hieman jäykkä lavapreesens hohkaa kuitenkin karismaa ja ajettuja kilometrejä. Kitaristi Aivar Ojan bluesranteessa on ruista eivätkä rytmiryhmä Jaanus Raudkats basson varressa ja Anders Oja rummuissa ole yhtään sen löysempiä. Kolumbus Kris on aktiivinen kombo, vaikka miehet käyvätkin päivätöissä. Yhtyeen tuorein albumi Suured Rattad on kuluneelta vuodelta.

IMG_3558

Kolumbus Krisin materiaalista suurin osa oli meikäläiselle täysin uutta ja vaikka sukulaiskansasta kyse, sain selvää lähinnä laulujen otsakkeista. Alkoholi tarvitades biisin viesti oli selvä. Muuten setti oli boogiepainotteista omaa tuotantoa. Disko jäi mieleen yleisöä hytkyttävänä rallina. Kooliansambal voisi olla Juice Leskisen kynästä, ja kipuaisi Suomessakin iskelmällisen rock-kansan sydämiin. Muusta materiaalista ei kerta kuulolta noussut erityisiä huippuhetkiä, mutta perusboogiena keikka oli tasalaatuinen kokemus.

Kiehtovinta Tallinnan myöhäisillassa oli kuitenkin itse venue. Rock Cafe tai rock  kohviik, kuten paikalliset sitä kutsuvat. En ollut klubissa ensi kertaa, sillä pari vuotta aiemmin piti matkustaa mestoille Sielun veljien perässä. Rock Café sijaitsee reilun parin kilsan päässä keskustasta Tarton suuntaan. Bussilla pääsee, mutta kätevämmin taksilla, joka ei hintatasoltaan huimaa. Eikä kävelykään ole mahdoton rasti. Rock Café on miellyttävä klubi, missä baaritiskeille ei tarvitse jonottaa, vessat on suht siistit, mutta tupakoitsijoille on varattu tunkkainen, pimeä savuluola, missä ilmanvaihdosta ei ole tietoa. Parasta on kuitenkin salia reunustava parvi. Akustiikasta en osaa sanoa yläkerran osalta, sillä kuuntelin keikan permannolta. Näkymät ovat eittämättä paremmat kuin esimerkiksi Tavastialla. Nyt väkeä oli sen verran naftisti, että kaikki mahtuivat heiluivat lavan edustalla. Koko ajan tuli kuitenkin vilkuiltua yläparvelle, jos siellä olisi nähnyt legendaarinen Villu Tammen, joka suomalaisten sielun veljiensä keikalla taannoin heilui antaumuksellisesti.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone, Äkäslompolo 10.4.2013

Muutama viikko sitten tarttui Stockmannin levyosaston poistokorista käteen Pave Maijasen Kaikki nämä vuodet – boxi. En tuntenut ihan samaa intoa kuin Kristoffer Kolumbus aikoinaan, mutta joka tapauksessa plattapaketti lähti matkaan tuopin hinnalla (6,95€). Ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Paven tuotantoon on Mistakes -yhtyeen hitti Pidä huolta, joka oli Maijasen ässäkortti punkin jälkeiseen uuden aallon pöytään 1980-luvun alussa. Hieman myöhemmin kukaan suomalainen ei voinut olla kuulematta Lähtisitkö -herkkishittiä eikä niitä muitakaan iskelmäpoppishittejä, joita mies on puskenut eetteriin vuosien varrella. Pave ei tehnyt silloin suurinta vaikutusta, ei vienyt mukanaan, mutta nyt levyboxi pakotti ottamaan selvää millaisen tien mies on matkannut. Jos levylöytö oli munkki, niin sain vielä sokerikuorrutuksen päälle, kun Äkäslompolon keikkakartta kertoi Paven saapuneen sattumoisin seuduille konsertoimaan.

Pave aloitti muusikon työt jo 1960-luvulla, joista maineikkain rooli oli toimia Pepe & Paradisen basistina. Sitten koittikin Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin (joka on kansalle paremmin tuttu Sielun veljien kannuttajana)  kanssa lyhytaikainen supertrio Rock’n’Roll Band, jonka riveissä Pave tulkitsi yhden kaikkien aikojen komeimmasta kotimaisista rock-biiseistä I’m Gonna Roll. Seuraava remmi ei hävinnyt edelliselle, sillä Pave laittoi Albert Järvisen ja Ippe Kätkän kanssa hynttyyt yhteen, josta syntyi The Royals. Pave on armoitettu muusikko, mutta myös arvostettu tuottaja. Jos tuottaa mm. Wigwamin Nuclear Nightclubin, Hurriganesin Fortissimon ja kolme ensimmäistä merkittävää Dingo-albumia, niin sitä voi luokitella itsensä Suomen Steve Lillywhiteksi.

Ylläksen kaivohuoneen lauteet narahtivat, kun Pave Maijanen tasan puoli yhdeksän istui baarijakkaralleen. Pave innostui hehkuttamaan aikaista aloitusaikaa, sillä varttuneempana kaverina ei jaksa aloitella keikkoja enää puolen yön jälkeen. Pave kertoi hauskan anekdootin missä Juice Leskinen oli kuitannut aikoinaan keikkajärjeställe, joka oli pyytänyt aloittamaan 00.30, että tilasitteko minut 4. vai 5. päivä soittamaan. Siihen loppui neuvottelu ja Juice soitti edellisen vuorokauden puolella.

Pave Maijanen on Suomen pop-taivaan aatelinen, miehellä on hienostunut ilme niin viimeistellyssä habituksessaan kuin kuulaassa tulkinnassaan. Välispiikeissäkin hohkaa herrasmiehen kohteliaisuus. Hovi ympäriltä tosin puuttuu, sillä Pave esiintyi yksin ja hoiteli miksauspöydän ja osittain valotkin siinä samalla. Tilaisuus oli show & dinner -tapahtuma, mutta keittiön mennessä tukkoon, sai esitystä katsoa syömättäkin. Vajaa satapäinen yleisö oli esiintyjän ikäluokkaa ja yllättävän aktiivinen osallistumaan Paven laulatuksiin.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Keikka alkoi Lilja, ruusu ja kirsikkapuu –suomennoksella englantilaisesta kansansävelmästä Scarborough Fair, jonka teki suurelle yleisölle tunnetuksi Simon & Garfunkel -duo. Heti kärkeen Pave osoitti olevansa sekä laulajana että akustisen kitaransa kanssa hyvässä kuosissa. Ohjelma jatkui Elämän nälkä -biisillä ja Paven ensimmäisellä omalla singellä Fever (1975), joka on cover Little Willie Johnin klassisesta alkuperäiskappaleesta. Maijasen edellisestä soololabumista on kulunut kolme vuotta ja Kaikessa rauhassa on nimensä mukaisesti jäänyt pimentoon. Levyltä kuultiin pari biisiä, joista Rikkinäinen villasukka jäi kepeänä mieleen.

Pave on ollut tuottelias lauluntekijänä, mutta tuottajuus ja kumppanuus muiden eturivin artistien kanssa oikeuttaa hänet myös heittämään versioita toisten biiseistä. Valinnat eivät olleet lainkaan hassumpia. Pääsääntöisesti illasta jäi fiilis, että Pave oli funtsinut huolella mitä yleisölleen soittaa. Keikalla oli selkeä dramaturgia ja se toimi hienosti. Hectorin Juodaan viinaa johdatti välihuikkaan, johon Pave humoristisesti kehotti yleisöä useampaankin otteeseen. Samaan laariin asettui oma hitti Jano. Dingon Levoton tuhkimo sai yleisön naiset ulvomaan, ei luonnostaan, vaan käskystä, mutta vuorovaikutteisuus toimi hyvin. Humoristin perikuva Pave ei koskaan ole ollut, mutta yllätti senkin suhteen, kun vetäisi Tuhkimosta Pietarinkatu Oilers-version vitsiksi väännetyillä sanoilla. Kunnian Pave soi sanoista Sakari Kuosmaselle, mutta täytyypä todeta Pavelle, että keikkakepillä on luotettavaa tietoa, sillä pelleilysanojen isä on oikeasti Jope Ruonansuu. Näin hän itse kertoi.

Keikka jatkui covereilla, joista Mercury Blues soi hitusen väkinäisenä Pakko saada BMW-versiona. Sen sijaan yllättävä stygevalinta oli Kari Peitsamon  Kauppaopiston naiset, joka pisti kelaan mikä on Peitsmon ja Maijasen yhteys. Kaukana ovat toisistaan, mutta hilpeän version Pave kuitenkin soitti. Pidä huolta sai riisutun, mutta arvonsa mukaisen version. Sen perään uudempi biisi Ihme tuntui kesyltä. Sitten koitti illan kohokohta, kun I’m Gonna Roll pamahti. Pitäisi ehkä sanoa tussahti, sillä sen verran herkkä versio kuultiin jytästandardista. Keikan loppusuoralle lähdettiin oivilla cover-valinnoilla. Enpä olisi uskonut kuulevani Pave Maijaselta kelpo versioita Doors-klassikko Roadhouse Bluesista tai Little Featin Teenage Nervous Breakdownista.  Malja täyttyi Maijashiteistä Ikävä, Lähtisitkö ja Jos tahdot. Viimeisenä ennen encorea Pave soitti keski-iän ylittäneeseen yleisöön napsahtaneen Ystävän laulun, joka on ties kuinka monen versioima venäläissävelmä ja tietenkin Junnu Vainion sanoilla.

Pienen breikin jälkeen Pave yllätti. Se ei pelaa joka pelkää, sanotaan. Yksi universumin tärkeimmistä biiseistä John Lennonin Working Class Hero sai Paven käsissä tuoreen suomennoksen Aikamme tarvitsee sankareitaan. Jestas, käännöshän pelitti, ja tulkintakin olisi saanut Lennonin nyökyttelemään. Keikka päättyi Paven sanojen mukaan  perinteiden mukaisesti Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä -iskelmäklassikkoon. Ei voinut ilta letkeämmin päättyä. On kova laji soittaa yksin 1h 50min keikka, mutta Maijasen Pave teki sen kivuttomasti ja osoitti kattavalla setillään ja hiotulla esiintymisellään olevansa tyylitajuinen artisti, kelpo kitaristi ja erityisesti huima sovittaja. Kaikesta kuulemastani pidin, mutta todennäköistä, että Maijasen meno jatkuu edelleen kaikesssa rauhassa pienissä kuppiloissa. Vaikka Kirka nousisikin haudastaan, Mestarit-areenakiertuetta emme enää kaipaa.