Ema Hurskainen & Musta kappale @ LeBonk, Helsinki, 20.12.2013

Keikkaharrastaja ei pysty aina olemaan altis seuraamaan joka aviisia, missä, milloin ja mitäkin live-musiikkia on tarjolla. Onneksi muitakin medioita on olemassa. Internetissä Meteli.net on koko maan kattava keikkaportaali. Satunnaisesti saattaa kuulla tärppejä radioiden menovinkeistä tai artistihaastatteluista. Meikäläiselle radio on oleellinen osa autolla ajamista kuten eräänä torstaina, kun Radio Helsingin Njassan haastateltavana vieraillut JanneEma” Hurskainen antoi kipinää. Monipuolisen uran musiikin parissa pinkonut Ema Hurskainen on tehnyt kuluvana vuonna mainion sooloalbumin. Eritoten HC Andersen ja Eläkeläiset cover-humppapoppoon riveissä Kristan Voutilainen -taiteilijanimellä rumpuja hakannut Hurskainen on aina tehnyt kaiken kieli poskessa mutta tosissaan. Hän ei ole nuoleskellut valtavirtaa eikä ensimmäinen omiin nimiin tehty tuotos tee poikkeusta, vaikkakin Viimeiselle ihmiselle -albumi sisältää paikoin vakaviakin pohdintoja.

Ema Hurskainen hankki matkailuauton ja irrottautui arjesta ajamalla Etelä-Eurooppaan kelailemaan ja tekemään biisejä kokonaiseksi vuodeksi. Kotiinpalattuaan mies linnoittautui studioon ja väsäsi todellisen sooloalbumiin tehden kaiken itse kansitaidetta myöten. Äänityksessä on miestä jelppinyt Teho Majamäki ja Samae Koskinen. Vain digialbumina julkaistu albumi ei olisi osunut meikäläiseen ilman Njassan haastattelua.  Tehokuuntelu sai innostumaan suoraviivaisesta hardrockista niin paljon, että Ema oli nähtävä lauteilla ja eikä yhtään vähempää hänen taustabändinsä vuoksi. Niillä nimillä mikä tahansa kokoonpano olisi kiinnostava.

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

LeBonkin keikka oli jo käynnissä ensimmäisen biisin voimin kun ehdin paikalle maksamaan 10 € tikettiä. Narikkaan asti meininki kuulosti lupaavalta. Tuoppi händyyn ja etsimään sopivaa väijypaikkaa. Niitä riitti. Paikalle oli saapunut joitakin kymmeniä ihmisiä, mutta tupa oli kaukana täydestä. Alkuun bändiä tuli kuunneltua yläbaarin tasalta ilman ainoakataan näköestettä. Soundit eivät  kantautuneet ylös hyvin, joten piti laskeutua portaat permannolle. Korvakuulolta soitto kuulosti heti paremmalta, mutta näkyvyydeltään lattiapaikka oli heikompi. LeBonkin lavan edustalla on pylväs, joka häiritsee ikävästi. Eipä muutenkaan klubi ole noussut suosikkilistoile muuta kuin ohjelmistonsa vuoksi.

Omalta osalta tyngäksi jäänyt aloitusbiisi Itket ja juhlit on myös albumin avausrauta ja väkevä startteri, joka tuo mieleen IMG_3608Pave Maijasen rockeimmillaan ja ehkä parhaimmillaan. Meno lauteilla oli jäntevä. Ema Hurskaisen t-paita alkoi läiskiintyä hiestä yhtä nopeasti kuin meikäläisellä urheillessa, mutta se kertoikin keikan antaumuksellisuudesta. Sitten voidaan siirtyä aiheeseen ketä soitti Eman ympärillä. Mustaksi kappaleeksi nimetty bändi oli täynnä kovan luokan muusikoita. Rumpuja mäiski Tehosekoittimesta tuttu Tero Sundell, bassossa hääri Arttu Hasu (Rubik, Lauri Tähkä) koskettimissa Kim Rantala (Giant Robot, Jätkäjätkät) ja kitarassa itse Jukka Orma, joka ei esittelyä kaipaa tai jos joku kaipaa, niin Sielun veljet saattaa auttaa asiaa. Bändi oli treenattu tiukkaan iskuun vaikka levytyssessiossa ei ollutkaan mukana.

Ema Hurskaisen karavaanarivuosi oli tuottanut mainioita biisejä. Etenkin äijä on kelpo laulaja, joten ihmetyttää, että mies ole aiemmin tehnyt philcollinseja ja rynnännyt rumpujakkaralta eturiviin. Ema ei ole keksinyt puimuria uudestaan, mutta melodista ja rankemmalla otteella suollettua suomirockin peruskauraa hän niittää ansiokkaasti. Sen on oltava sattumaa ja Maailma palaa ovat avausbiisin ohella helpoiten lähestyttävää tavaraa. Rantakylän Aila -biisi taas kantaa pesäpallomailoineen Gösta Sundqvistin perintöä eikä lainkaan hassummin. Systeemin vika ja Taju kankaalle tänään voisivat taas olla Teemu Bergmanin katalogista. Eikä se tee musiikista huonoa, jos se muistuttaa jostakin. Tietoista parodiaa löytyy vahvasti biisistä Mainosmaisema, joka katsoo maalaismaisemaa uudelta kriittiseltä kantilta. Ylipäätään Ema Hurskaisella on sanottavaa tai niin kuin hän itse sanoo: kysyttävää. Nämä Hurskaisen arvoja pohdiskelevat kysymykset ovat saaneet kunnioitettavat puitteet ja kun ympärillä on mukana näinkin särmikkäät soittokumppanit, niin sitä toivoisi tietenkin, että Ema Hurskainen & Musta kappale ei vain jäisi tähän.

IMG_3611

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tielläHiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.