Dingo @ Allas Sea Pool, Helsinki, 18.8.2017

IMG_2755Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin.  Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.

Dingo synnytti käsittämättömän ilmiön. Se teki ensimmäisenä bändinä jäähallikiertueen, joka 1980-luvulla oli ennen näkemätöntä. Dingon kakkosalbumi Kerjäläisten valtakunta (1985) on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä Suomessa. Huumaa kesti kuitenkin vain hetken. Bändi hajosi syksyllä 1986 ja sen jälkeen Neumannin kynä ei ole onnistunut kirjoittamaan kappaleita, joilla kansaa kiihotettaisiin samaan malliin. Dingosta tuli muiden epäonnisten projektien jälkeen Neumannin sooloprojekti ja kymmenille muusikoille hollitupa, jossa ovet paukkuivat tiuhaan. Neumannin kaikki viritykset näyttivät lähinnä säälittävältä. Tunnetuin kokoonpano on yrittänyt paluuta muutaman kerran, mutta vasta vuonna 2017 se tuntuu vilpittömältä ja aidolta.

IMG_0062

Dingo ei näytä enää samalta kuin 1980-luvun menestyslevyjen kansissa. Lähes kuusikymppiset soittajat ovat äijistyneet niin kuin asiaan kuuluu. Meikit ja värikkäät vaatteet ovat taakse jäänyttä elämää. Yhtyeen nestori, kitaristi Jonttu Virta pitkässä harmaassa tukassaan on edelleen katu-uskottava rokkari. Samoin rumpali Juha Seittonen, joka on paremmin tunnettu nimillä Keijo Q tai Quuppa, mäiskii menemään pipo päässä entiseen malliin. Pete Nuotio on asettunut kuin vanhempi virkamies kosketinsoittimen taakse. Basisti Pepe Laaksonen myhäilee tyytyväisenä. Jos on Neumann ollut kolme vuosikymmentä eksyksissä, niin nyt hän on löytänyt paikan, jossa on parhaimmillaan.

IMG_2768Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.

Allas Sea Pool ei ollut loppuunmyyty, mutta väkeä oli riittävästi. Sifonkihuiveihin sonnustautuneet yli nelikymppiset fanit lauloivat biisien mukana. Sanat tulivat selkärangasta. Itse näin Dingon elävänä ensimmäistä kertaa, mutta lehtijutut, keikkataltioinnit ja kylän miesten puheet olivat kuitenkin rakentaneet vahvan mielikuvan yhtyeestä. Ei jääty kauaksi kunnian vuosista. Dingo ei ollut se väsähtänyt jurribaarin nurkassa soittava Neumann ties millä kokoonpanolla, vaan suoraselkäinen yhtye, joka vastaavalla harkitulla keikkailulla voisi tehdä ehtoopuolen menestyksekästä ja vakavasti otettavaa uraa Eppu Normaalin tavoin.

IMG_0061Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.

Settilista:

Sinä ja minä

Kirjoitan

Kerjäläisten valtakunta

Lähetyssaarnaaja

Elämäni Sankari

Kulkuri ja kaunotar

Perjantai

Kunnian kentät

Autiotalo

Nahkatakkinen tyttö

Rio Ohoi

Encore

Hämähäkkimies

Levoton tuhkimo

IMG_2771

 

 

Richard Ashcroft (UK), Eppu Normaali (FIN) @ Tammerfest, 22.7.2017

Peräkkäisinä päivinä Suomen kamaralla kaksi brittipopin vahvinta egoa: Turussa perjantaina Oasiksen ylväs räyhähenki Liam Gallagher ja lauantaina Tampereella The Verve -yhtyeen entinen nokkamies Richard Ashcroft, jota kutsuttiin myös pitkään nimellä Mad Richard. Kävin pientä sisäistä kamppailua kumpaan lähteä. Tampere vei tällä kertaa voiton logistisista syistä. Liam Gallagher runnoo oletettavasti kiertuetta uuden soolomateriaalin myötä, joten hänet toivon näkeväni myöhemminkin. Richard Ashcroft sen sijaan esiintyi toista kertaa vuoden sisään näillä kulmilla. Viime vuonna akustinen sooloesitys Porissa jäi väliin, joten tätä bändivetoa ei saanut missata.

Tammerfest_logo

Tammerfest on jo yli 20 vuotta toiminnassa ollut kaupunkifestivaali. Taisi olla Turun Down by The Laituri, joka innosti manselaisetkin pystyttämään oma festivaali. Tammerfest on ollut koko ajan pirkanmaalaisten oma musiikkijuhla ilman, että se olisi noussut valtakunnallisesti kiinnostavaksi ja katu-uskottavaksi tapahtumaksi Provinssin, Ruisrockin tai Flow’n tapaan. Nykylinja muistuttaa Himosfestivaalia ohjelmistoltaan, mutta ei ihme sillä festivaalien taustalla on sama organisaatio. Kupletin juoni on selkeä: Parhaat kotimaiset artistit lauteille ja liput myydään loppuun. Richard Ashcroft on tässä linjastossa täysin ulkopuolinen.

Laskeskelin, että edellisen kerran olin Tammerfestissä vuonna 1995, mutta unohdinkin viime vuotisen piipahduksen Kari Peitsamon ilmaiskeikalle. Samaisen Keskustorin ohi kuljin tälläkin kertaa. Ilmaislavalta kajahti etäisesti korviini eurohumppaa, ja kas artistiksi paljastui Cat Cat, joka pisti askeliin lisää vauhtia. Eppu Normaali oli aloittamassa osuuttaan näillä näppäimillä. Lauantain ohjelmistossa osuutensa olivat hoitaneet jo Ellinoora, JVG, Kaija Koo ja Mikael Gabriel. Tämä tähtikatras ei mahtunut samaan mielenmaisemaan mitenkään Richard Ashcroftin kanssa. Oliko Eppu Normaali brittipopin coolille sankarille lämmittelijäksi kuitenkin liian kova?

Ratinan stadionin kupeessa sijaitsevaan Ratinaniemen puistoon kuljetaan Laukonsiltaa pitkin. Puistoalue vetää 9000 henkeä ja sijainti on varsin viehättävä tehdaskaupungin ytimessä. Täytyy antaa Tammerfestille järjestelyjen sujuvuudesta täydet pisteet. Ennakkoon ostettu lippu vaihtui vaivattoamsti rannekkeeksi. Jonotus turvatarkastuksineen kävi sukkelasti. Ei ollut jonoja bajamajoihin, juoman sai käteen kättelyssä ja ilman muiden festivaalien rasittavia panttimaksuja. Roskapönttöjä oli tiuhaan, joten siisteys ei näyttänyt olevan ongelma. Mikä parasta, ostamansa juoman kanssa pääsi vaikka lavan eteen. Muilla festareilla on päivystettävä kauaksi rajatuissa kaljakarsinoissa muiden possujen kanssa. Tammerfest toimi fiksusti jakamalla lavan edustan kahtia. Oikea puoli on anniskelualuetta ja vasen ikärajaton. Aluiden välissä on aitojen välinen kuilu, johon artisti pääsee irrottelemaan kuten Juha Torvinen Eppu Normaalin osuuden loppupuolella teki.

IMG_2562Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: https://keikkakeppi.com/2016/12/06/eppu-normaali-metro-areena-espoo-2-3-12-2016/.

Eput todistivat, että bändi toimii omillaan ilman sinfoniaorkesteria parhaiten. Martti Syrjä taitaa välispiikit, mutta tällä kertaa moneen kertaan kuulleiden jorinoiden suoltaminen sujui varsin letkeästi ja viihdyttävästi, ja varsinkin, kun biisilistan lukeminen tuotti haasteita. Eput soitti armottoman hittiputken, joka oli harkittu ja rakenteeltaan täydellinen. Bändin repertuaari on niin kova, että sieltä voi jättää soittamatta vaikka Vuonna 85 hitin ilman, että sitä jää kaipaamaan. Tunnin ja vartin aikana Eput soitti seuraavan setin:

Tahroja paperilla
Nyt reppuni jupiset riimini rupiset
Vihreän joen rannalla
Minun aurinkolasit
Lensin matalalla 2
Pimeyden tango
Murheellisten laulujen maa
Baarikärpänen
Urheiluhullu
Joka päivä ja jokaikinen yö
Puhtoinen lähiöni
Linnunradan laidalla
Kitara, taivas ja tähdet
Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt
Njet njet

Siitä huolimatta jäi kaivelemaan miltä ne uudet kappaleet kuulostaisivat, jos niitä Syrjän veljekset vielä suoltaisivat. Luovuus ei tyrehdy koskaan, vaikka fakta on, että nälkä luomiseen iän myötä hiipuu. Pantse Syrjän kohdalla alati kohoava itsekritiikki taitaa olla se suurin haaste. Kiinnostavaa nähdä saavatko ylöjärveläisjermut rassattua biisintekoröörit vielä auki, että uutta materiaalia saadaan kuultavaksi. Yleisölle näyttää riittävän yhtä hyvin vanhakin materiaali, että mitä sitä turhaa hötkyilemään.

FullSizeRender-2Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.

Suur-Manchesterin liepeillä Wiganissa perustettu The Verve oli 1990-luvun puolen välin jälkeen brittipopin tärkeimpiä yhtyeitä. Ei niin iso ilmiö kuin Oasis tai Blur, mutta bändin suureksi kansainväliseksi läpimurroksi noussut Urban Hymns (1997) myi pelkästään Britanniassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Bändin taival menestyksen jälkeen jäi kuitenkin lyhyeksi. Richard Ashcroft hyppäsi soolouralle ja julkaisi ensimmäisen albuminsa Alone With Everybody vuonna 2000. The Verve palasi vielä yhteen yhden albumin ajaksi, kun vaisu Forth julkaistiin 2008, mutta sen jälkeen pantiin hanskat hyllylle lopullisesti.

Keskeisintä brittipop-ilmiölle on ollut, että kitaravetoista rokkia ovat soittaneet bändit. Menestys on pääosin saanut voimansa yhtyeiden dynamiikasta, vaikka niissä onkin ollut johtajatyyppejä. Harvan yhtyeen keulahahmot olisivat pärjänneet yksinään samoin kuin bändiensä kanssa. Richard Ashcroft on ollut poikkeus, sillä harva muistaa The Vervestä nimeltä edes muita soittajia. Ei ole ollut Ashcroftilla kuitenkaan helppoa pärjätä sooloartistina. Soololbumit ovat kavunneet brittien top 20 –listalle, mutta muualla maailmassa suosio on ollut vaimeaa. Viime vuonna julkaistu hieman ylituotettu These People paljastaa, että sävellystaito on pysynyt hyppysissä ja tarttuvia säveliä syntyy edelleen.

IMG_2572Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.

Settilista:

Out of My Body
Sonnet
This Is How It Feels
Space And Time
Break the Night With Colour
Music is Power
Velvet Morning
Lucky Man
The Drugs Don’t Work
Hold On
Bitter Sweet Symphony

FullSizeRender-3

 

Eppu Normaali @ Metro Areena, Espoo, 2-3.12.2016

Ensimmäisen kerran paketoin kaksi konserttia samaan artikkeliin. Perjantaina suomalaisen rokkitaivaan kiintotähti tarjosi Eput-elokuvan ensi-illan ja tämän päälle puoliakustisen keikan. Lauantaina oli vuoro toisintaa viime elokuun Ratinan stadionilla järjestetty 40-vuotisjuhlakeikka yhdessä Tampereen filharmonisen orkesterin kanssa. Minulla oli mahdollisuus osallistua molempiin.

Löysin Eppu Normaalin 1980-luvun alussa, mutta jätin yhtyeen vähemmälle huomiolle Imperiumin vastaisku (1988) -albumin jälkeen. Noihin aikoihin en päässyt vielä ikäni puolesta bändin keikoille, ja sitten kun olisi ollut mahdollista, se ei enää kiinnostanut. Näin Eppu Normaalin elävänä vasta 2009 Ruisrockissa. Siksipä tämä kahden keikan superviikonloppu maksoi missattuja hetkiä reppukaupalla takaisin.
Perjantain startti alkoi siis Eput -elokuvalla. Dokumenttielokuvan odotukset trailerin
pohjalta oli kehnot, mutta katsomiskokemus yllätti positiivisesti. Elokuvan vahvuus oli sen sujuva kerronta niin arkistomateriaalien, rekonstruktioitujen kohtausten kuin hauskojen anekdoottien osalta. Haastattelujen subjektiivinen kuvaustyyli tosin oli vieraannuttavaa ja nosti esiin kikkailun makua.  Se on turhaa, kun puhutaan kuitenkin suomirokin peruskalliosta. Joka tapauksessa Syrjän veljesten välistä suhdetta ja Eppujen alkutaivalta avattiin mielenkiintoisesti. Elokuva oli mitä mainioin lämmittely live-keikalle.ca61e822d1c529d_medium

Perjantain puoliakustinen keikka starttasi yllättävillä biisivalinnoilla, mikä oli virkistävää lauantain hittipotpuria vasten. Tarkoin harkitussa settilistassa kuultiin muun muassa yhtyeen aliarvostetuimmalta Cocktail Bar (1981) -albumilta poimittu Kuuvartalo yöllä. Enkä olisi uskonut kuulevani myöskään Aknepop -esikoisalbumi (1978) löytyvää avausraitaa Teen sinusta muusia. Loppua kohden suunta muuttui kohti tutumpia aikuisrokin säveliä. Akustisen setin parhaimmistoa olivat Balladi kaiken turhuudesta ja Kun jatsia kuunneltiin. Martti Syrjän lauluääni toimii edelleen laajalla skaalalla, sen todisti Pimeyden tango. Bändin taiteellinen johtaja Pantse Syrjä istui akustisensa kanssa aloillaan, mutta Juha Torvinen nousi välillä Martin kylkeen keikaroimaan. Sami Ruusukallio hoiti basson eleettömästi, mitä nyt virnisteli välillä rumpujen takana istuvalle Aku Syrjälle.img_0290

Espoon Tapiolassa sijaitseva Metro Areena tarjoaa hitusen intiimimmän vaihtoehdon Hartwall Areenalle. Vapaita iltoja on enemmän tarjolla, koska siellä ei pelata liigatason kiekkoa. Tämä on tervetullut lisä pääkaupunkiseudulle ja se alkaa olla kätevän matkan päässä, kun Länsimetro vihdoin avataan.  Perjantain akustinen setti esitettiin riisutussa ympäristössä. Visuaalinen panostus säästettiin lauantaille.

Perjantain setti sisälsi kaikkiaan 18 biisiä ja lopun hittiputki piti yleisön tyytyväisenä. Lauantain mammuttikonsertti tarjosi säveliä puolet enemmän ja iltaan mahtui kaikkien tunnettujen biisien lisäksi muutama harvinaisempi pala.  Epuilla alkaa olla areenakokemusta sen verran, että se alkaa olla isoilla lavoilla varsin uskottava. Martti Syrjän pitkän huiskea olemus mustassa t-paidassaan ja farkuissaan täyttää karismaattisen artistin piirteet helposti. Juha Torvisen jatkuva liike ja biisien lopetushypyt Syrjän kanssa ovat ehtaa nuorekasta suomirokkia. Vastaheränneen näköinen Pantse Syrjäkin kävelee hänkin välillä lavan eteen ja soittaa kitaraansa virkeästi.

img_0332Ensimmäisen kolmen vartin aikana bändi kutsui vieraaksi lavalle alkuperäisbasisti Mikko Saarelan, joka kävi tulkitsemassa biisin James Dean ja soitti bassoa myös Pidetään ikävää -kappaleen aikana. Illan ensimmäinen kolmas osa oli keikan parasta antia. Homma lähti liikkeelle Asustelaululla ja jatkui väkevästi kitarariffien saattelemalla Tien päällä taas -klassikolla. Jos akustisesti bändi oli vähän nuutuneen oloinen, niin sähkö toi Eppuihin virtaa. Lavalla nähtiin illan aikana myös vierailemassa suomirokin ikikasvo Safka Pekkonen ja taituripianisti Iiro Rantala kuten perjantainakin. 60-päinen Tampereen filharmonia saapui lavalle kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdattamana. Massiivinen orkesteri liittyi bändin tahtiin Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -klassikossa ja ensimmäinen reaktio oli, että miksi? Mikä on lisäarvo? Toisena filharmonian kanssa soitettu Jackpot osoitti sinfoniaorkesterin mukaan hyppääminen ei käy ongelmitta. Martilla oli vaikeuksia päästä kyytiin ilman Pantsen ja Samin jeesiä. Kun taas filharmonia liittyi Eppujen mukaan, homma taittui luontevammin. Neljäntenä kuultu Lensin matalalla 2 antoi vastauksen miksi Eppujen tukena kannattaa tarjota sinfoniaorkesterin isoa soundia. Siitä olikin hyvä lähteä puolen tunnin breikille.

img_0315Keikka jatkui filharmonisissa meiningeissä ja Sadan vuoden päästäkin (2005) -albumilta valittu Olin vain tuuli nousi jälkimmäisen puoliskon hienoimmaksi hetkeksi. Koko keikan aikana lavan reunoilla taustoilla olleet screenit olivat maailmanluokkaa, mutta filharmonian aikana projisointiin tuotiin grafiikkaa, joka oli melko kotikutoista. Jos laulettiin lentämisestä, niin taustalla nähtiin kömpelöitä pilviä. Jos taas hipit olivat rautaa, niin graafiset kukat olivat naiiveja. Olisi ollut parempi turvautua vain kameroihin, joiden tallentamat kasvokuvat heppujen kasvoista jaksavat kiinnostaa.img_0302

Filharmonian poistuttua lavalta Eppu Normaali jatkoi omillaan. Hyvä niin. Viimeinen kolmannes vei bändin taas uomiinsa. Urheiluhullun aikana Martti Syrjä esitteli kuuluisaa hauistaan ja Juha Torvinen liikkui kuin sulkapallokuningas. Viimeisistä biiseistä yllättävin poiminta oli juurikin Torvisen sävellys Yöjuttu. Yhteislauluun kannustivat klassikot Vihreän joen rannalla (kauan sitten) ja Kitara, taivas ja tähdet. Bändi palasi vielä encoreen ja palkitsi yleisönsä hienolla Kaikki häipyy, on vain nyt –kappaleella. Vihoviimeinen Njet njet palkitsi osuvasti täyteläisen ja liki kolmituntiseksi kasvaneen illan. Eppu Normaalin 40-vuotinen taival on poikkeuksellinen suomalaisessa rokkikartalla. Sitä olisi ollut hyvä todistaa jo 1980-luvulla, mutta parempi nyt kuin ei silloinkaan. Bändin luovuus on tyrehtynyt, mutta mittavaa ja monipuolista materiaalia kelpaa soittaa sadan vuoden päästäkin. Pantse tosiaan antaa aika ajoin vihjeitä, että kyllä se uusi albumikin jossain vaiheessa ilmestyy.img_0362

Perjantain settilista:

Lainelautailevan lehmän maha rock’n’roll

Kuuvartalo yöllä

Teen sinusta muusia

Poltan loppuun tupakin

Balladi kaiken turhuudesta

Minun aurinkolasit

Hiljaa huomiseen

Kun jatsia kuunneltiin

Pimeyden tango

Urheiluhullu

Joka päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Yöjuttu

Linnunradan laidalla

Kitara, taivas ja tähdet

encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Murheellisten laulujen maa

2. encore

Njet njet

img_0294

 

Lauantain settilista:

Asustelaulu

Tien päällä taas

Suomi-ilmiö

Vuonna 85

Ei sankariainesta

Akun tehdas

James Dean

Pidetään ikävää

Joka Päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Tahroja paperilla

Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset

Jackpot

Läpivalaistu

Hipit rautaa

Lensin matalalla 2

2. setti

Musiikkia rantalasta

Hiljaa huomiseen

Olin vain tuuli

Kun valot tulevat vastaan

Murheellisten laulujen maa

Pimeyden tango

Kun jatsia kuunneltiin

Baarikärpänen

Viihteen kuningas

Näin kulutan aikaa

Urheiluhullu

Kun olet poissa

Vihreän joen rannalla (kauan sitten)

Suolaista sadetta

Kitara, taivas ja tähdet

Linnunradan laidalla

Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Njet njet

Egotrippi @ Tavastia, Helsinki 17.4.2015

Egotrippi on yksi eniten näkemistäni bändeistä elävänä koskaan. Edellisestä hieman väsähtäneestä vedosta on tasan neljä vuotta, mutta aikaisemmin bändi on osunut usein eteeni. Eikä syyttä, sillä Egotrippi on saanut aikaan monta laadukasta albumia ja liveaktinakaan se ei ole pettänyt. Bändin jäsenistä en tunne henkilökohtaisesti ketään, mutta siitä huolimatta heistä on tullut vähän kuin oman sukupolveni sukulaisia; heitä tapaa useammin kuin oikeita serkkuja. Tavastialla olikin jälleennäkemisen tuntua, kun keikka oli koonnut yleisöön myös samoja naamoja, jotka ovat jääneet mieleen jo reilu kymmenen vuotta sitten.

EgotrippiEgotrippi julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin seitsemään vuoteen. Parin vuoden takainen cover-levy Pilvien alla, mään päällä (2013) koostui omista muille tehdyistä biiseistä. Levy antoi varoittavan merkin bändin luovuuden tyrehtymisestä ja touhuun kyllästymisestä. Mikki Kausteen soolourakin jäi kuin telkkä pönttöönsä. Sitten pieni miehistön muutos sihautti Egotripistä uudet kipakat löylyt ja bändi oli kuin renessanssin kokenut. Risto Niinikoski kiinnitettiin rumpalisksi ja biisejä alkoi syntyä. Tuore albumi nimettiinkin osuvasti Vuosi nolla. Mikä parasta albumi tavoitti bändin klassikkoalbumien Matkustajan (2003) ja Vielä koittaa uusi aika (2006) tason. Yhdentoista biisin kattaus tarjoaa tasalaatuista pop-musiikkia alusta loppuun. Siksi onkin helppo ymmärtää, että bändi soitti läpi Tavastialla koko albumin.

Olen nähnyt Egotripin useasti, mutta nyt ensimmäistä kertaa lauteilla oli mukana puhaltimet. Uuden albumin eka single Uusi aamu ratsastaa pitkälti torvien varassa ja muissakin biiseissä ovat Juho Viljasen, Janne Toivosen ja Antti Hynnisen panostuksella iso merkitys bändin uudessa ilmeessä. Tavastian lavalla kahdeksan henkinen orkesteri teki keikasta konsertin. Mittava oli settilistakin. Jos kuultiin uudet biisit kokonaan, niin ei jäänyt puuttumaan vanhoja hittejäkään. Reilut 20 kappaletta vei tunnin ja kolme varttia perjantai-illasta. Keikka alkoi poikkeuksellisesti jo klo 21 ja Egotrippiä lämmitellyt Matti Johannes Koivu aloitti tuntia aikaisemmin. Koivun esityksen jätin tällä kertaa väliin, sillä hänen levynjulkaisukeikka on vielä hyvässä muistissa https://keikkakeppi.com/2015/03/07/matti-johannes-koivu-louhisali-kulttuurikeskus-espoo-6-3-2015/. Varhaiseen aikatauluun oli syynsä, sillä Tavastialle myytiin vielä yömyöhäinen keikka. Nimittäin Paperi T juhlisti uutta albumiaan puolen yön aikaan. Tehokasta toimintaa, sillä siihen aikaan keski-ikäistyneet egotrippaajat lähtevät jo mielellään kotiluoliinsa.

Egotrippi @ TavastiaKeikan parasta antia olivat tuoreet biisit. Nostalgia ja vanhat iskusävelet olivat varmasti houkutellut osan yleisöstä paikalle, mutta itselleni Egotrippi näyttäytyi elinvoimaisena, jonka vanhat kappaleet tuntuivat pakollisilta numeroilta. Uudistunut bändi toimi moitteettomasti. Skelen kitarointi ei petä ja basson varressa Egotripin mittapuulla Anssi Maasalo on konkari, jonka kanssa rumpali Risto soitti hyvin yhteen. Uudesta materiaalista voisi nostaa melkein minkä biisin esiin, mutta yllättäen Mikki Kauste on säveltänyt albumin komeimmat kappaleet. Hienosti Tavastialla toiminut nimibiisi Vuosi Nolla nousee bändin suurien anthemien joukkoon kuten myös kappale Ovet, joka sulki encoren tyylikkäästi ennen turhaan ylimääräisenä soitettua Gloriaa. Knipi, joka yleensä on se hittinikkari, on kuitenkin tehnyt albumin raidoista yli 70%. Nytkin hänen biisinsä olivat eteerisen tarttuvia kuten Pikkuinen ja Kuka vain käy. Tällä kertaa Knipin mestariteos on jonkin verran Eppu Normaalin tuotantoa muistuttava, mutta silti aidon knipiläinen Hehkulamppu. Biisi käynnisti upeasti keikan loppusuoran rokettirollin, jossa kuultiin myös yllättäviä vanhoja stygejä kuten Alter Ego albumilta (1998) tutut Vieterit ja Flipperikuningas. Näissä biiseissä seestynyt Egotrippi näytti, että kauluspaitojen alta pilkottaa tarvittaessa riuskaotteisempikin meininki.

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tielläHiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

The Mars Volta (US), Snoopy Dogg (US), Jimmy Cliff (Jam), Metronomy (UK), Mikko Joensuu (Fin), Bloc Party (UK), Suicidal Tendencies (US), French Films (Fin), Jukka Poika & Sound Explosion Band (Fin) @ Ruisrock, Turku 8.7.2012

Ruisrockin päätöspäivä alkoi epävakaassa säässä ja aika taisaiseksi sadepäiväksi se muodostuikin. Taisipa olla ensimmäinen festaripäivää, jonka jälkeen tennarit oli heitettävä roskikseen. Varsinkin niittylavan edusta lillui liejussa ja mudassa. Kahdesta kertakäyttösadetakista molemmat repeytyivät, joten suosittelen rokkidiggareille kunnon sadesuojaa, mikäli ei halua kastua. Kumisaappaat ovat pelimiehen jalkineet, mikäli kestää kantaa riskin sateettomasta päivästä. Toki aina voi sukkahien läiskyessä äyräitten yli astua tallustelemaan paljain jaloin. Ruisrockissa ei ole riskiä astua lasinsiruihin.

Päivä alkoi tihkusateessa letkeissä reggae-tunnelmissa, joita Jukka Poika & Sound Explosion Band tarjosi rantalavalla. Bändi on taitava ja Jukka Pojan tarinat lempeitä. Kukapa tästä ei tykkäisi. Tosin en jaksa uskoa, että skaala kauheasti laajenisi ja kyllästymisen kynnys voi olla pelottavankin lähellä.

Aurinkolavalla aloitti hieman aikataulusta myöhässä French Films, joka oli juuri heittänyt keikan Roskildessa. Saavutus  tuoreelle kotimaiselle kitarapoppis-bändille, jonka esikuvat ovat hyvinkin Britanniassa. Katsoin miltei koko keikan ja uutena tuttavuutena voin todeta kiinnostavaksi bändiksi. Bändi on julkaissut vasta ep:n ja yhden pitkäsoiton. Soitanta sujuu, mutta laulanta ei heti hurmannut. Toisaalta brittipop-perinteeseen kuuluu, että riittää, että laulu on persoonallista. Meininki oli hyvä, mutta biiseistä ei mikään jäänyt erityisesti mieleen. Ehkä seuraavalla keikalla soi se helisevien kitarasaundien hyväilevä hittibiisikin.

Pakko oli poikeata hetkeksi telttalavalle, missä jenkkikulttibändi Suicidal Tendencies pyöritti yleisöä. Pumppu taidetaan luokitella johonkin trashin, speedin ja punkin välimaastoon. Miltei 30 vuotta mättänyt kööri oli hurjassa vedossa, mitä tulee yleisöön. Ihan eturiviin ei meikäläinen todellakaan tämän genren parissa pyri, mutta videoscreenit paljastivat, että aikamoinen taifuuni kävi lavan edessä, missä jengi sinkoili, mossasi ja sekoili kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen Ruisrock päivähän tässä oli käsillä, mutta itse en halunnut antaa kaikkia paukkuja, sillä listalla on vielä monta kiinnostavaa artistia.

Harvakseen keikkaileva Eppu Normaali oli jätettävä väliin, vaikka onhan bändin merkitys nuoruudessa suuri. Nyt combo on vain käynyt puuduttavan tasapaksuksi, joka ei enää yllätä. Hyvinhän ne vanhat klassikoit soi jo 2009 Ruissalossa, kun ylöjärveläiset viimeksi näin. Sen sijaan suuntasin rantalavalle, missä oli mahdollisuus nähdä Bloc Party ensimmäisen kerran. Muutaman vuoden breikiltä palannut bändi oli pirteässä kunnossa ja soitti pari uutta biisiä tulevalta albumiltaan. Ihan hyvät rantapartyt bändi laulaja Kele Okereken johdolla sai aikaan ja etenkin läpimurtohitti Banquet sai tassut nousemaan. Silti jäi vähän tylsähkö fiilis ja uudesta albumista ei jaksa odottaa kovin ihmeellisiä.

Seuraavaksi singahdin ensimmäistä kertaa festarin aikana lounalavalle, missä aloitti Mikko Joensuu yksin akustisella kitarallaan ja huuliharpullaan. Mikko on paremmin tuttu kehutusta Joensuu 1685 bändistä, mutta alkanut vasta keikkailemaan soolona jokin aika sitten. Eikä mitään julkaistua ole vielä edes tarjolla. Tämän keikan perusteella toivon, että pian on debyytti kauppojen hyllyssä. Nimittäin Mikko Joensuun hauras olemas, kuulas tulkinta ja koruttomat biisit olivat vaikuttava paketti. Ensimmäinen fiilis oli varhainen Bob Dylan. Laulu on kaukana mielikuvasta ja väitän, että paremmassa suunnassa, mutta olemus ja biisit olivat niin Dylania. Habitus on tosin enemmän Woodstockin hippikatalogista aurinkolaseja myöten. Keikan ainoa miinus oli se, että alkoi sataa kaatamalla. Jengiä siksi vain kourallinen. Mikko tarttui välillä myös sähköiseen kitaraan ja lopun huipennus oli kakofoninen, erittäin kaukana siitä Dylan-mielikuvasta. Tästä miehestä on kuultava lisää.

Pikkupätkän kuuntelin Jimmy Cliffin taidokasta Jamaika-reggaeta. Äijä on soittanut jo ennen Bob Marleyta, mutta edelleen vetää timmissä kunnossa  – ja mikä ääni miehellä onkaan. Näin Jimmy Cliffin edellisen kerran vuoden 1993 Ruisrockissa ja tämä 19 vuotta ei ollut muuttanut miestä mihinkään, ehkä parempaan suuntaan. Jimmy Cliff julkaisi aivan Ruisrockin alla tuoreen Rebirth– albumin joka on saanut innostuneen vastaanoton. Etenkin miehen omasta kynästä lähteneet rymit ja sanat toimivat erityisen hyvin. Klassikkoaineksia omaanva One More soi keikalla tarttuvasti. Jos voi suomireggae hyvin, voi se alkuperäinen vielä paremmin.

Sateen hellittyä olikin hyvä siirtyä telttalavalle, missä britti-elektropopbändi Metronomy tanssitti yleisöä. Vesi oli tulvinut myös teltan sisälle ja märkyys madalsi hippaajien askelta. Metronomy oli uusi, piristävä tuttavuus. Ennakkofiilis synnytti mielikuvan uneliaammasta materiaalista, mutta moodi nousikin ilon puolelle. Joseph Mountin johtama yhtye on soittanut jo reilun kymmenen vuotta ja tehnyt useille hittiartisteille remixejä, mutta meikäläiseen bändi ei ole tarttunut aikaisemmin. Ennakolta en edes ehtinyt tutustua heidän tuotantoon pahemmin, ainoastaan The Look soi viehättävästi Ruisrockin nettisaitilla. Metronomy oli ehkä positiivisin yllätys ja ei muuta kuin paremmin tutustumaan.

Snoop Dogg ei kuulu kiinnostukseni kohteisiin nyt eikä koskaan aikaisemminkaan. Maailman kuuluisimpien rap-artistien joukkoon kuuluva heppu oli kuitenkin bongattava. Hieno show tanssityttöineen, mutta kun biisit eivät putoa, niin eivät saa myöskäään päätäni kääntymään. Täytyy tunnustaa katselleeni keikkaa olutkarsinasta, joten eipä ne saundit sinne asti ihan tykisti kuuluneetkaan. Mutavelli ei tuntunut kuitenkaan muuta yleisöä haittaavaan, sillä takapuolet keikkuivat terhakkaasti. Ruisrock tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta ei kaikille kaikkea. Siksipä suunta eteenpäin.

Meikäläisen osalta festarin päätöskeikka oli rantalavalle noussut The Mars Volta, jonka progressiivinen rock ei jaksanut innostaa. Ehkäpä se oli väsyneeseen mielentilaan liian vaikeata. Komealta laulaja Cedric Bixler-Zavalan johtama orkesteri kuulosti. Omalla klubikeikalla bändi olisi varmasti päässyt oikeuksiinsa varsinkin kun kuulija olisi ollut terävämpi ja hereillä. Viimeinen esiintyjä Two Door Cinema Club sai jäädä odottamaan seuraavaa mahdollisuuttaan. Ennakkokuuntelun perusteella en ihan kybällä kiinnostunut, vaikka pirteä bändi brittien suosioon on noussutkin.

Vuoden 2012 Ruisrock oli kaiken kaikkiaan onnistunut tapahtuma. Muutamia keikkoja jäi näkemättä, mutta suunnitelmissa olleet bändit tuli pääosin tsekattua. Yleensä sitä noukkii ennakolta itseään kiinnostavat orkesterit ja siksipä harvoin pettyy. Ehkä sitä pitää olla seuraavalla kerralla uteliaampi ja rohkeammin tutustua bändeihin, joita on karttanut, inhonnut tai josta ei tiedä ennalta mitään. Riippuu tietenkin millaisen line-upin Ruisrock saa kasaan. Enpä usko, että ensi vuottakaan tarvitsee jättää väliin. Sen sijaan ruoka- ja juomapuoleen toivoisi kehitystä. Panttijärjestelmä on hyvä, sillä silloin ympäristö säilyy puhtaana. Joka jamppa pitää 2€ palautustölkistä jo aika hyvin huolta. Pressipuolen ruokamäärään kannattaa myös satsata, ettei tarvitse myydä ei-oota. 20€ noutopöytä näytti hyvältä niille, joille ruokaa riitti. Hienoa, että joihinkin hanoihin oli saatu muutakin kuin suomalaista peruslageria. Oli aika nastaa vetästä laadukkaat vehnäoluet samalla kun fiilisteli tuttujen kanssa. Sehän se festarin keskeinen pointti. Niin musiikki on tärkeää, mutta hyvässä seurassa.