Tuomari Nurmio @ Revanssi, Kerava 24.5.2013

Perjantai-illasta tuli pienimuotoinen festari. Nimittäin Dave Lindholmin perään oli pakko hoitaa vielä yksi keikka. Puhelinsoitto Keravan aseman kupeessa sijaitsevaan juottolaan kertoi, että toinen suomalaisen rockin pääkäskyttäjä Tuomari Nurmio aloittaa keikkansa vasta puolen yön jälkeen. Alkuperäinen idea oli pidättäytyä vain Daven ja Puppa J:n keikassa, mutta kun aikaisen showtimen vuoksi soitto lakkasi LeBonkissa jo klo 23, niin ei siinä kauan nokkaa tuhissut. Reilu tunti aikaa junailla itsensä Keravalle, joten matkaan.

Dumari ja Mitja

Mitja Tuurala ja Tuomari Nurmio @ Revanssi, Kerava

Ei kuulu tapoihin käydä Keravalla ylipäätään ja varsinkaan perjantai-iltana. Tuomari Nurmio antoi kuitenkin kutsun seikkailuun. Juna puksutti näppärästi 25 minuutissa määränpäähän ja matka sujui jutustellessa sutjakkaasti. Revanssi on kapakka Keravan asemanaukiolla, jonka toinen puoli toimii sporttibaarina, toinen ravintolana ja ajoittain klubina. Matalan salin seinustalle on kyhätty pieni lava, johon juuri ja juuri mahtui Tuomari Nurmio kanisterikitaransa ja Mitja Tuurala läskibassonsa kanssa. Dumari veti tuvan täyteen pääasiallisesti kulman kolleja ja seudun siskoja. Sekaan mahtui muutama muukin pitemmältä tullut matkalainen. Tunnelma Revanssissa oli humalaisen hötkyilevä. Litkua oli imetty ohi suupielien ja sen sai tuntea kengänpohjissaan, jotka liimautuivat tukevasti lattiaan. Lasinsirujakin oli parketissa keikan päätyttyä sen verran, että ymmärtää miksi Suomi on muovituoppien luvattu maa.

Tuomari Nurmio julkaisi kuukausi takaperin Dumari ja Spuget -albumin, joka on kunnianosoitus Stadin slangille. Nurmio jos kuka taitaa paljasjalkaisena stadin kundina slangin ja jossain Harjutorin saunassa jengi saattaisi ymmärtää biisien joka ainoan merkityksen. Eipä Keravakaan kovin kaukana ole murteen päämajasta, joten kielikylpy otettiin vastaan innostuneesti. Dumarin setti koostui pääosin uudesta platasta, mutta sekaan mahtui myös muutama tutumpi viisu kuten henkilökohtainen iki-inhokki Ramona, rytmiklassikko Lasten mehuhetki ja läpimurron kansan tietoisuuteen 1970-luvun lopussa tehnyt iskusävelmä Valo yössä. Yllättävämpiä valintoja illan ohjemistossa oli Lihava rakkaus, joka on pala Tuomari Nurmio & Korkein Oikeus (2002) levyltä. Settilistasta erottui myös Luuta ja Nahkaa (1997) -albumilta noukittu Kova luu. Slangilinjan kärkinimi on tietenkin kieliklassikoksi noussut Tonnin stiflat, jonka Nurmio levytti uudelleen Dumari ja Spuget -levylle. Skulaa tai delaa toimi myös mainiosti. Vanhan materiaalin ykkösstyge oli Aavaa preeriaa, joka on poiminta mestarilliselta debyyttialbumilta Kohdusta hautaan (1979). Keravalaisyleisöön taisi osua parhaiten tappavan väkevä Dumari. Itse jäin kaipaamaan Punaista planeettaa.

Tunnelma oli täyteen pakatussa salissa välillä tönivä ja piti vieraspaikkakuntalaisen varuillaan. Keikan loputtua reilun tunnin soiton jälkeen ei tehnyt mieli jäädä viettämään loppuiltaa Revanssiin. Iltamat olisivat jatkuneet kolmeen saakka. Sen sijaan piti karauttaa taksilla takaisin Stadiin. Dumarin lipun hinta olisi ollut ennakkoon 10€, mutta ovelta lipusta perittiin 15€. Siihen päälle juna- ja taksimaksut, niin voisihan sitä edullisemminkin Tuomari Nurmion nähdä. Joskus pitää vaan ottaa rohkeita irtiottoja ja laittaa niin sanotusti menemään, vaikka hilloa kuluisi enemmänkin. Dumari tarjosi Mitja Tuuralan ryhdikkään bassottelun lomassa rouhean keikan. Tehtävä Keravalla suoritettu.

Dave Lindholm, Puppa J Folkstep Quartet @ LeBonk, Helsinki 24.5.2013

Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.

Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.

Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.

Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.

Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.