Hoedown @ Juttutupa, Helsinki 26.1.2013

Kello 22 jono ravintolan edessä lauantai-iltana ei normaalisti yllätä, mutta enpä ole koskaan käkkinyt Juttutuvan oven takana lauman jatkeena. Edessäni odotti portsarin armeliasta vinkkausta sisään sakki, jonka keski-ikä oli reilusti lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Hoedown on vetänyt demarikuppilan piripintaan monta kertaa aikaisemminkin. Itse asiassa jo kymmenkunta vuotta ja yleisö koostuu valtaosin varttuneemmasta väestä. Suosio on saletti. Yhtye juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan vetämällä legendaarisia Hoedown-klubikeikkoja peräti neljänä iltana putkeen. Kiertue jatkuu ympäri maata, mutta Juttutupa on Hoedownin koti – sieltä on hyvä startata.  Bändi syntyi Art Goes Kapakan myötä Taidehallin kuppilassa kun Mika Kuokkanen (kitaristi, laulaja) ja Masa Maijanen (basisti )vetivät perustamansa bändinsä kanssa keikan vierainaan Olli Haavisto (pedal steel etc.) ja Esa Kaartamo (laulu, kitara). Vieraileva duo liittyi bändiin samantein ja nykyään kombo kattaa kaikkiaan seitsemän jäsentä. Vahvistukseksi ovat sittemmin liittyneet Ninni Poijärvi (laulu, viulu, haitari), Jarmo Nikku (Kitara etc.) ja Topi Kurki (rummut). Kasassa on siis eräänlainen dreamteam.

Itse päätin lähteä todistamaan Juttutupa-tourin toiseksi viimeistä iltaa. Sunnuntain päätöskeikkaa mainostettiin ikärajattomana. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä millaista settiä bändi tarjoilisi koko perheelle sopivalla teemalla. Perinteikkäästi Juttutuvan keikat alkavat jo iltayhdeksän huitteilla. Tiesin tämän, mutta paikalle ehdin vasta kymmeneksi. Reilun tunnin sain kuitenkin kuunnella Hoedownin vilpitöntä rakkautta roots-musiikkia kohtaan. Se ponnistaa syvältä. Orkesterin vahvuus on taidokas yhteissoitto ja sävykkäät stemmalaulut, mutta heikkous taas hienoinen laiskanpulskeus. No, eipä tässä genressä nyt kukaan odotakaan mitään revittelyä, mutta pieni irrottelu piristää kummasti kokemusta kuten basisti Masa Maijanen, joka intoutui keikan lopussa laulamaan rehvakkaat bluesit. Settilista koostuu juurimusiikin klassikoista ja sekoittaa folkia bluesiin ja rock’n rollia countryyn. Hoedown tarjoaa tyylitajuisia ja paikoin varsin sielukkaita cover-versioita menneistä mestaripaloista ja esittää välillä myös omaa tuotantoa, joka ei erotu muusta materiaalista ainakaan pahassa.

Hoedown-klubi-iltojen perinteeseen kuuluu kutsua mukaan vierailevia kotimaisia artisteja. Ilman näitä eturivin yllätysvieraita Hoedown jäisi pikkasen tasapaksuksi. Sehän tässä hassua, kun kukin Hoedown-jäsen pärjää yksin karismallaan, mutta yhdessä he ovat vähän kuin The Band. Loistava orkesteri, yksi parhaista, mutta kun The Last Waltzin vieraslitanjan tapaan eteen astuu vaikkapa Bob Dylan, niin johan kombinaation ylle nousee sädekehä. Hoedown oli kutsunut lauantain vieraaksi herran nimeltä Tokela. Alkuillan keikkaa oli erään kuulijan mukaan ihastuttanut eniten Esa Kaartamon tulkinnat. En epäile yhtään. Itsellä skarppi oli nyt Hoedownin ja Tokelan osuudessa. Yhteistyö on jatkunut pitkään ja siitä on todisteena kimpassa väsätty ja kovasti kehuttu pitkäsoitto Honky Tonk Merry-Go-Around (2008). Spiikissään Tokela mainitsi nuoruuden esikuvakseen Eddie Cochranin, jonka Three Steps to Heaven -biisi soikin rapeana versiona. Samoin albumin nimibiisi kantrikuningatar Patsy Clinen Honky Tonk Merry-Go-Around höyrytti ilmanalaa hyvällä buustilla. Tokelan Melrose on allekirjoittaneelle aina ollut vähän yhden biisin bändi, vaikka asenne triolla on kohdillaan. Tokelan ja Tommi Vikstenin duo The Munsons on mielenkiintoisempi. Tokelan laulu on ollut aina herpaantumatonta, raastavaa ja samalla ilmavaa. Tälläkin kertaa mies osoitti olevansa vähän pehmeämmällä maaperällä valtakuntamme juurimusiikin tulkitsijoiden peruskiviä.

Hoedown on kuin juurikasmaan bataatti. Perusperunaa muistuttava, mutta kuitenkin makeampi ja värikkäämpi, silti perinteikäs ja ravitseva. Onhan se huikeaa, että bändi on kymmenen vuoden ajan tarjoillut säännöllisesti ilmaisia klubi-iltoja. Nyt neljä iltaa putkeen tarjosi tosifaneille hurmoksellisen viikonlopun, mutta kukapa pelkkää bataattia vetäisi napaan. Meikäläinenkin innostuu, jos kyytipojaksi tarjotaan jotain lisuketta kuten herra Tokela.

Bubble Scum @ Vanhan kuppila, Helsinki 17.8.2012

Olin lupautunut perjantaiseen Weekend Festivalille kuskiksi ja hakea sukulaisteinit yöstä pois. Tästä Luukin autoilusta tulikin ruuhkineen ikimuistoinen matka, josta riittäisi oma tarinansa. Illan ruuhkajumia odotellessa ehdin kuitenkin tutustua vuosittaisen Art Goes Kapakka-tapahtuman antiin Vanhan Kuppilassa, missä soitti helsinkiläinen jykevää elektropoppia soittava Bubble Scum.

Bändin keulassa heilui legendaarisen maineen hankkinut stadilaislaulaja Suho Superstar, joka on sjungannut eri kokoonpanoissa reilut parikymmentä vuotta lyömättä koskaan kunnolla läpi. Menneistä bändeistä mainittakoon Nasty Needs ja Jimsonweed. Bubble Scumin dynamona toimii konebiitettejä ja koskettimia säätelevä Heba Rinkinen. Bassoa soittaa kokenut Joni Vihervä. Kannujen takana istui Antti Kenealy. Vielä jokin aikaa sitten bändin bassonvarressa oli mimmi nimeltä Minttu Muranen, jonka lavapreesens oli kuulemma persoonnallista. Tuoreesta miehistön vaihdoksesta ei ole tarkempaa tietoa, sillä bändin saitilla Minttu kantaa edelleen basistin virkaa.

Keikka lähti tanssittavan funkisti liikkeelle, mutta kukaan ei pahemmin jorannut. Bändistä tuli ekana mieleen Happy Mondays. Manchesterin edesmenneellä Haçienda klubilla olisin mielelläni Bubble Scuminkin nähnyt. Nyt Vanhan kuppila oli väärä paikka orkesterille, mutta sehän se Art goes kapakka -tapahtuman tarkoitus onkin – laittaa puurot ja vellit sekaisin. Jänniä ja mielenkiintoisia tapahtumia kapakoissa 10 päivänä ajan ja mikä tärkeintä ilmaiseksi. Kiitos siis Helsingin juhlaviikoille. Bonuksena paikalle oli tilattu taitelija projisoimaan Bubble Scumin taustalle videotaidetta. Hypnoottisesti liikkuva kuvasto oli saanut kimmokkeensa amerikkalaisista ikoneista, mutta istui bändin habitukseen ja toi esitykseen lisäarvoa.

Suurin osa yleisöstä vaan istui ja kuunteli kuten minäkin vesilasi kädessä. Ei auttanut paljon, että parin biisin jälkeen lavan eteen pöydän päälle nousi tilattu tanssija. Intiaanisulilla varustettu mimmi jorasi sen verran ujosti, että muidenkaan tanssimuuvit eivät siitä yltyneet. Jossain vaiheessa tanssija otti vähän rohkeamman liikkeen ja mimmi oli kaatua. Pöytä taisi olla liukas. Loppupuolella alkoi yleisö lämmetä kerääntyi heilumaan baarin takaosaan ja se sai minutkin nousemaan ylös jakkaralta.

En tiedä mistä sain päähäni, että stetson päässä jammaillut laulaja Suho muistuttaa ulkoisesti nuorta Reijo Taipaletta. Mies ei todellakaan vedä tangoa, mutta on pätevä tulkitsija. Sääli vaan, että Suhon laulu oli miksattu liian kaikuisaksi.

Bändi on julkaissut vasta yhden albumin. Body 2 Body ilmestyi parisen vuotta sitten. Bändi sai livenä hyvän grooven päälle ja se piti tasaisena loppuun asti. Harmi vaan, että lähes kaikki biisit kuulostivat samalta. Virkistävä cover-versio Eurythmicsin Missionary Manista erottui joukosta. Tästä huolimatta meininki oli mainio ja voisin bilettää toisenkin kerran bändin seurassa. Toivottavasti toinen platta ilmestyy pian ja sisältäisi jokusen tarttuvamman iskusävelen. Muuten homma on kuosissa.