Egotrippi @ Tavastia, Helsinki 17.4.2015

Egotrippi on yksi eniten näkemistäni bändeistä elävänä koskaan. Edellisestä hieman väsähtäneestä vedosta on tasan neljä vuotta, mutta aikaisemmin bändi on osunut usein eteeni. Eikä syyttä, sillä Egotrippi on saanut aikaan monta laadukasta albumia ja liveaktinakaan se ei ole pettänyt. Bändin jäsenistä en tunne henkilökohtaisesti ketään, mutta siitä huolimatta heistä on tullut vähän kuin oman sukupolveni sukulaisia; heitä tapaa useammin kuin oikeita serkkuja. Tavastialla olikin jälleennäkemisen tuntua, kun keikka oli koonnut yleisöön myös samoja naamoja, jotka ovat jääneet mieleen jo reilu kymmenen vuotta sitten.

EgotrippiEgotrippi julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin seitsemään vuoteen. Parin vuoden takainen cover-levy Pilvien alla, mään päällä (2013) koostui omista muille tehdyistä biiseistä. Levy antoi varoittavan merkin bändin luovuuden tyrehtymisestä ja touhuun kyllästymisestä. Mikki Kausteen soolourakin jäi kuin telkkä pönttöönsä. Sitten pieni miehistön muutos sihautti Egotripistä uudet kipakat löylyt ja bändi oli kuin renessanssin kokenut. Risto Niinikoski kiinnitettiin rumpalisksi ja biisejä alkoi syntyä. Tuore albumi nimettiinkin osuvasti Vuosi nolla. Mikä parasta albumi tavoitti bändin klassikkoalbumien Matkustajan (2003) ja Vielä koittaa uusi aika (2006) tason. Yhdentoista biisin kattaus tarjoaa tasalaatuista pop-musiikkia alusta loppuun. Siksi onkin helppo ymmärtää, että bändi soitti läpi Tavastialla koko albumin.

Olen nähnyt Egotripin useasti, mutta nyt ensimmäistä kertaa lauteilla oli mukana puhaltimet. Uuden albumin eka single Uusi aamu ratsastaa pitkälti torvien varassa ja muissakin biiseissä ovat Juho Viljasen, Janne Toivosen ja Antti Hynnisen panostuksella iso merkitys bändin uudessa ilmeessä. Tavastian lavalla kahdeksan henkinen orkesteri teki keikasta konsertin. Mittava oli settilistakin. Jos kuultiin uudet biisit kokonaan, niin ei jäänyt puuttumaan vanhoja hittejäkään. Reilut 20 kappaletta vei tunnin ja kolme varttia perjantai-illasta. Keikka alkoi poikkeuksellisesti jo klo 21 ja Egotrippiä lämmitellyt Matti Johannes Koivu aloitti tuntia aikaisemmin. Koivun esityksen jätin tällä kertaa väliin, sillä hänen levynjulkaisukeikka on vielä hyvässä muistissa https://keikkakeppi.com/2015/03/07/matti-johannes-koivu-louhisali-kulttuurikeskus-espoo-6-3-2015/. Varhaiseen aikatauluun oli syynsä, sillä Tavastialle myytiin vielä yömyöhäinen keikka. Nimittäin Paperi T juhlisti uutta albumiaan puolen yön aikaan. Tehokasta toimintaa, sillä siihen aikaan keski-ikäistyneet egotrippaajat lähtevät jo mielellään kotiluoliinsa.

Egotrippi @ TavastiaKeikan parasta antia olivat tuoreet biisit. Nostalgia ja vanhat iskusävelet olivat varmasti houkutellut osan yleisöstä paikalle, mutta itselleni Egotrippi näyttäytyi elinvoimaisena, jonka vanhat kappaleet tuntuivat pakollisilta numeroilta. Uudistunut bändi toimi moitteettomasti. Skelen kitarointi ei petä ja basson varressa Egotripin mittapuulla Anssi Maasalo on konkari, jonka kanssa rumpali Risto soitti hyvin yhteen. Uudesta materiaalista voisi nostaa melkein minkä biisin esiin, mutta yllättäen Mikki Kauste on säveltänyt albumin komeimmat kappaleet. Hienosti Tavastialla toiminut nimibiisi Vuosi Nolla nousee bändin suurien anthemien joukkoon kuten myös kappale Ovet, joka sulki encoren tyylikkäästi ennen turhaan ylimääräisenä soitettua Gloriaa. Knipi, joka yleensä on se hittinikkari, on kuitenkin tehnyt albumin raidoista yli 70%. Nytkin hänen biisinsä olivat eteerisen tarttuvia kuten Pikkuinen ja Kuka vain käy. Tällä kertaa Knipin mestariteos on jonkin verran Eppu Normaalin tuotantoa muistuttava, mutta silti aidon knipiläinen Hehkulamppu. Biisi käynnisti upeasti keikan loppusuoran rokettirollin, jossa kuultiin myös yllättäviä vanhoja stygejä kuten Alter Ego albumilta (1998) tutut Vieterit ja Flipperikuningas. Näissä biiseissä seestynyt Egotrippi näytti, että kauluspaitojen alta pilkottaa tarvittaessa riuskaotteisempikin meininki.

Pimeys @ Tavastia, Helsinki 31.1.2015

Olen nähnyt rock’n rollin tulevaisuuden ja sen nimi on Bruce Springsteen, ennusti kriitikko Jon Landau legendaarisessa lausunnossaan vuonna 1974. Ennustus piti kutinsa ja sittemmin miehestä tuli myös levytuottaja ja manageri povauksensa kohteelle. Ihan samaan profetiaan en lähde Pimeyden osalta, mutta suomalaisen rockin kartalle bändi tulee tekemään pysyvän jälkensä kuten esimerkiksi Egotrippi. Pimeyden kaltaisia suomirockia soittavia, helposti lähestyttäviä, mutta moninkertaisesti palkitsevia bändejä ei synny kuin kerran vuosikymmenessä.Pimeys1

Pimeys julkaisi esikoisalbuminsa Muut on jo menneet (2013) pienen M.dulor -levy-yhtiön kautta. Samainen yhtiö on panostanut määrän sijaan laatuun ja heidän labelin alla soittavat myös Matti Johannes Koivu ja Ultramariini. Pimeyden debyyttialbumi sai kriitikot hehkuttamaan, mutta ei vielä koskettanut koko kansaa. Reilu pari viikkoa sitten ilmestynyt kakkosalbumi Aika tihentyy lunastaa esikoisen antamat odotukset ja tulee saamaan laajempaa innostusta. Bändi oli aikeissa julkaista albumin jo syksystä, mutta viisas veto lykätä tammikuulle, sillä silloin mediahuomio on varmempi, koska kilpailevia julkaisuja tulee vähemmän. Toki huomiota ei saa kuin laatutavaralla. Bändi on noussut jo radioiden soittolistojen kärkipaikoille ja kesän festareilla bändi tulee olemaan vakionäky.

Pimeys4

Pimeys @ Tavastia. Vasemmalta: Pekka Nisu, Jukkis Virtanen, Tuomo Laakso, Joel Mäkinen

Onneksi Pimeys on vielä hiomaton timantti. Liian valmiiseen yhtyeeseen kyllästyisi nopeasti. Biisimateriaali on kirjava, mutta se iso hitti puuttuu ja tuskin se vielä tältäkään albumilta löytyy. Toivottavasti sokka ei koskaan edes irtoa, jotta bändi pysyisi valikoidumman yleisön suosikkina. Viime vuonna julkaistut Salaisuus ja Hetki vielä -singlet olivat helpot valinnat radiosoittoon, mutta eivät nostaneet albumin odotuksia vielä esikoisen edelle. Ei edes seikka, että Hetki vielä pääsi Eila, Rampe ja likka -elokuvan tunnuskappaleeksi. Odotukset olivat suuret, mutta ajattelin, että sujuvaa poppia tulee ilman mestariteoksia. Loppu hyvin kaikki hyvin. Uuden albumin ilmestyttyä läjässä oli repertuaari komeita kappaleita, joiden seassa single-julkaisutkin tuntuivat merkityksellisemmiltä.

Pimeys soitti edellisen kerran Tavastialla vielä lämmittelijän roolissa ja väkeä oli puolen salin verran. Nyt bändi soitti yksin ja juhlan aihe oli levynjulkaisu ja Tavastia oli täynnä. Showtime oli viikonlopuksi aikainen, sillä lauantaidisco oli puskemassa niskaan. Bändi aloitti ennen puolta kymmentä ja soittivat puolentoista tunnin keikan. Ennakosta lippu kustansi 12€, mutta seuraavan kerran kolkutellaan lipun hinnoissa jo kahtakymppiä.

Pimeys6

Joel Mäkinen

Keikka jaksottui mukavasti, koska kahden albumin jälkeen materiaalia riittää paremmin luoda esitykselle dramaturgia. Välillä kuultiin tarttuvampaa materiaalia, jota edustivat uuden albumin Nuoruuden kaupunki, Ei saa luovuttaa, Lähdetään. Sitten seurasi hieman seesteisempi jakso, jossa soitettiin erinomainen Aivan erilainen ja edelleen bändin komea nimikkoteos Pimeys. Bändi pystyy heittäytymään myös ison stagen meininkiin, kun Nostokurjet nostattivat tunnelman stadionin kaarteisiin saakka. Uuden albumin ensi kuulemalta simppeli biisi Meeri toimi elävänä monisäikeisemmin, mutta nappasi silti illan korvamadon tittelin.

Bändi vahvuus on mutkaton lavasvengi. Basisti Jukkis Virtanen ja rumpali Tuomo Laakso luovat hommalle rullaavan perustan ja ansaitusti soittavat lavan keskellä. Eikä hommaa haittaa lainkaan laidalla kaksi hyvää laulajaa. Näyttelijänäkin toimiva kosketinsoittaja Joel Mäkinen soutaa laulajana hieman isompaa venettä kuin kitaran ohessa sameamman laulun hoitava Pekka Nisu, mutta molempien venhot uivat rinta rinnan myötävirtaan. Kundit vuorottelevat demokraattisesti lauluvuoroissaan ja se pitää touhun virkeänä. Molemmat heistä myös säveltää ja sanoittaa, mutta Nisulla on tukevammin sormet sävellyspuolessa kiinni. Mäkisen sanoitukset kuvaavat arkea runollisesti, kun Nisu on sanoituksissaan henkilökohtaisemmin hetkessä kiinni.

Ensimmäisessä encoressa kuultiin Joel Mäkisen herkkä Joku syntyy, joku kuolee ja perään Pekka Nisun vetämänä bändin ensihitti Elämä kiinnostaa. Tavastialaiset taputtivat bändin vielä kerran lavalle ja viimeisenä kappaleena kuultiin porttikonkien sankareista kertova Igor, Boris Hugo ja mä. Keikalta poistuttaessa oli aistittavissa hekumallista spirittiä. Jengi oli vihdoin saanut jotain uutta ja hämmentävää, mutta ei vielä mahan täydeltä. Valovoimaisuudestaan huolimatta Pimeys ei ole langennut vielä täyteen synkkyyteensä, joten tämä bändi ratkaisee varmasti mustan aukon mysteerin.Pimeys2

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tielläHiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Kauko Röyhkä, Mikael Kosmos, Volveran @ Bar ’52, Helsinki 1.12.2012

Kake

Kauko Röyhkä @ Bar ’52

Lauttasaari on tavallisesti läpikulkuväylä keikoille. Tällä kertaa määränpääksi osuikin yllättäen Larussa sijaitseva kapakka Bar ’52. Syypää vierailuun oli herra nimeltä Kauko Röyhkä. Mies oli palannut vanhoille asuinsijoilleen vetämään soolokeikan. Bar ’52, jota numerobaariksi myös kutsutaan, on tunnettu lounastarjonnastaan, mutta myös siitä, että se järjestää lauantai-iltaisin livebändi-iltamia. Itse en ole paikalle aiemmin eksynyt. Jostain selittämättömästä syystä.

Kun astuin ovesta sisään yllätyin numerobaarin avaruudesta. Ei mikään loukko, jonka nurkkaan ahdettu orkesteri. Bar ’52 yllätti koollaan, mutta ravintolan pohjaratkaisu on aika outo, sillä muodoltaan tila muistuttaa lähinnä u-kirjainta. Lava on tietenkin sijoitettu siihen mutkaan, jonne ei näe hyvin oikein mistään. Toisaalta eipä tilaan ilman suurempaa remonttia parempaa lavanpaikkaa saisikaan. Lipun ostin ovelta ja köyhdyin kahdeksan euroa. Lisäksi pakollinen narikka niisti kaksi euroa. Kympillä kolme esiintyjää ilman minkään valtakunnan tukia, kuulostaa ei-niin-kannattavalta liiketoiminnalta. Varsinkin kun olutkin oli miltei puolet halvempaa kuin stadin perinteisissä rock-klubeissa. Tupa oli kuitenkin suht täynnä ja Kaukon magneetti houkutteli väkeä mantereenkin puolelta. Musiikissa on vetovoimaa.

Illan aloitti helsinkiläispumppu Volveran, jonka tsekkauksen ajattelin skipata, mutta kun eka biisi pärähti ilmoihin, en voinut kuin kuunnella – kirjaimellisesti kuunnella, koska näköyhteys lavalle oli heikko. Tuukka Tannisen vetämä kombo on soittanut suomenkielistä perusrockia jo vuodesta 2003. Debyyttialbumi julkaistaan vasta ensi keväänä pienen 3dee recordsin toimesta. Bändi aloitti keikkansa pirteästi ja jossain siellä Egotripin ja Yön välimaastossa bändi tyylillisesti majaili. Ehkä Yö on vähän kaukaa repäisty, mutta jotain samaa Olli Lindholmin kuulautta Tannisen äänessä kuului. Setti koostui omista suomenkielisistä biiseistä ja tarttuvia melodioita laulaja-kitaristi Tanninen oli väsännyt. Tulevalta levyltä maistiaiseksi tehty musavideo tuli katsottua ennalta netistä, mutta tämä Aja eteenpäin kuulosti livenä ehkä setin heikoimmalta rallilta.

Ennalta ilmoittamaton kolmas esiintyjä oli Mikael Kosmos, joka tunnetaan paremmin näyttelijä Mikko Neuvosena mm. elokuvassa Miss Farkku-Suomi. Kyseinen leffa perustuu illan pääaktin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja tämä yhteys avasi keikan myös Kosmokselle. Mikaelin vedossa oli sama ongelma kuin Kaukollakin, että laulu oli miksattu liian alas ja siitä puurosta ei jaksanut oikein innostua. Kosmoksen kaikkeus jäi heikolle hahmotukselle, mutta ehkä sitten toisella kertaa. Röyhkän suojattina Mikael Kosmos on päässyt kiertämään ja itsevarmuus hänen esiintymisessään kyllä paistoi.  Lyriikoista ei pahemmin saanut selvää, mutta ne sanat mitkä kuulin, olivat vahva merkki näkemyksestä ja kunnianhimosta. Laulujen sävelet kaipaavat vielä persoonallisempaa otetta. Tuskin Kosmoksesta uutta Röyhkää tulee, mutta kaveri on vielä nuori ja vakuuttanut näyttelijänä jo useasti, miksei sitten musiikin sarallakin.

Kuluvan vuoden yhden kovimmista kotimaisista keikoista esitti eittämättä Kauko Röyhkä & Narttu, jonka vedon näin Ruisrockissa. Kuulemma bändin koko kiertue oli vakuuttavaa menoa, mutta itse tuli bongattua tuo hieman typistetty festarikeikka. Aikaisemmin olin bongannut Röyhkän vain taustabändien kuten Combon kanssa, mutta nyt näin ensimmäisen kerran Röyhkän soolona. Kaken settilista oli hittipainotteinen, joka alkoi takuuvarmasti Paha maa -klassikolla. Röyhkä istui ergonomisesti huonossa asennossa, mutta jos selkä kyyryssä kannustaa rokkaamaan hieman, niin siinä on jotain maagista. Kuten jo viittasin aiemmin, miksaus oli mitä sattui. Harvemmin meikäläinen alkaa kailottaa, mutta nyt piti pari kertaa reagoida siihen, että kitara on ohimolla ja laulu nilkoissa. Röyhkä huomasi itsekin asian ja totesi vain tylysti, että teknikot pettivät hänet. No, paikalla ei näkynyt miksauspöytää saatika miksaajaa. Joku sentään asialle vaivihkaa jotain teki, sillä soundi parani siedettäväksi kun mainio Huippumies jatkoi ohjelmistoa.

Röyhkä tempaisi tunnin shown, joka koostui aika hittipainotteisesta materiaalista. Kake ei pahemmin jutustellut, vaikka vanha naapurusto häntä olikin tsiigaamassa. Sen sijaan hyväntuulinen heppu  päästeli biisejä liukuhihnalta: saatiin suosikki Lauralle, kuultin veikeä Minä kävelen, mutta myös Rock’n roll Klisee (1999)albumilla julkaistu Hammerfest, jota en ollut aiemmin kuullut elävänä. Kauko ei ole yksin esiintyessään folk, vaan ehtaa rockia. Tempo on napakka, herkistelyyn ei sorruta edes Talo meren rannalla -biisissä. Siihen päälle Röyhkä pudottelee sanojaan kuin sylkeä, mutta jotenkin vaan tyylikkäästi kuten Riku Mattilan kanssa väännetyssä uuden ajan klassikossa Helvettiin. Ennen encorea Kauko kävi keittiössä kääntymässä, sillä takahuonetta ei näyttänyt olevan ihan ulottuvilla. Hieman liian suoraviivaisen maun jättänyt keikka päättyi Tuon sulle Alfredo Garcian pään ja Puiden alle –biiseihin. Sitten Röyhkä siirtyikin asiakkaiden pöytiin seuramieheksi. Baariin oli keikan aikana tunkeutunut myös MC Old Coyotes-liiveillä varustettua väkeä. Miten sen nyt sanoisi – Kauko Röyhkällä on laaja kannattajakunta, ainakin Lauttasaaressa.