Procol Harum (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki 8.10.2013

Kun nuorena poikana aloin käydä pop- ja rock-historian peruskoulua, istuin usein kirjaston musiikkiosaston kuuntelukopissa ja kahlasin läpi albumi albumilta tärkeitä 1960-luvun klassikoita. Jossain vaiheessa beat- ja rhythm&blues -pohjainen musiikki alkoi kallistua myös psykedeelisemman rockin suuntaan. Levylautaselle astuivat Love, The Moody Blues ja Procol Harum. Kukin teki tavallaan vaikutuksen ja jonkin verran fiilistelin orkestereiden repertuaaria. Sitten vanhat mestarit jäivät sivuun, eivät unholaan, mutta sinne ylähyllylle pölyttymään.

Vuonna 2013 edellä mainitut dinosaurikset ovat yhä voimissaan. Tosin Love toimii ilman edesmennyttä johtohahmoansa. Nimittäin Arhtur Lee menehtyi 2006 ja bändi kulkee nyttemmin Love Revisited nimellä. Sen sijaan  The Moody Blues ja Procol Harum kiertävät edelleen elinvoimaisina alkuperäisten poppamiestensä vetäminä. Procol Harumin pääjehu on käytännössä aina ollut bändin perustaja Gary Brooker. Vuonna 1967 aloittaneista bändikavereista urkuri Matthew Fisher lähti lätkimään 2003. Muutama vuosi tämän jälkeen Fisher nosti kanteen koskien tekijänoikeusriitaa, jotka liittyivät orkesterin kansallishymniin A Whiter Shade of Pale. Mielikuva Procol Harumin musiikista syntyy Gary Brookerin vahvasta persoonallisesta laulannasta, mutta myös Hammond -uruilla luodusta soundista, jonka alkuperäinen seppä taas on Matthew Fisher. Hän oli myös yksi ikonisimman kappaleen tekijöistä, mutta sai siitä krediitin vasta oikeuden päätöksen turvin 42 vuotta myöhemmin. Siihen asti kuusi miljoonaa kopiota myyneen jättihitin puntatukot olivat menneet Brookerin ja bändin hovisanoittajan Keith Reidin taskuun.

Kulttuuritalo on suomalaisen populaarimusiikin keikkapaikkojen tärkeimpiä temppeleitä jos puhutaan paikassa esiintyneistä artisteista. Mainittakoon Jimi Hendrix ja Led Zeppelin esimerkkeinä. Alvar Aallon suunnittelema talo on kaunis arkkitehtuuriltaan ja vajaat 1400 henkeä vetävänä salina varsin toimiva. Kulttuuritalo oli remontissa reilut puolitoista vuotta ja palasi ruotuun vasta vähän aikaa sitten. Nyt olikin mielenkiintoista tarkastaa millaisen ilmeen talo oli saanut. Kultsaa on haukuttu aina akustiikastaan kaikuisaksi, mutta täytyy muistaa, että Alvar Aalto suunnitteli talon 1950-luvulla akustisille konserteille. Tänä päivänä kaikuongelma koskee nimenomaan sähköisiä esityksiä. Remontin jäljistä ei osunut mitään silmiin pistävää, mutta tavoite onkin ollut saada paikka näyttämään alkuperäiseltä. Akustiikan eteen ei suunnitelmista huolimatta tehty mitään ja se sama jumppasalimainen kaiku häiritsikin edelleen ainakin laitamille F-katsomoon, missä kuuntelin keikan. Äänentoistoon ja tekniikkaan oli kuitenkin satsattu, joten akustiikan voi sanoa himpun verran parantuneen.

IMG_3349

Procol Harumin keikalla akustiikkaongelmat eivät haitanneet kuin ajoittain. Sävykkäästi Shine on Brightly -biisillä alkanut keikka vei mukanaan. Kakkosena kuultu Pandora’s Box on kestävä klassikko ja siitä mieleen nousi mainio cover-tulkinta Hermes, jonka Pepe Willberg teki Suomeksi. Homburg toi vahvimmin mieleen ne ensihetket Procol Harumin kanssa kirjaston kopissa. Kaleidoscope ja As Strong as Samson vakuuttivat vahvoina versioina. Keikan kohokohdaksi nousi aina niin eeppinen Grand Hotel.

Keikka alkoi 19.30, joka on itse asiassa arki-iltaan mainio aloitusaika. Puoli kahdeksaksi ehtii töistä kiirehtimättä ja ilta ei veny liian pitkäksi. Kulttuuritalon konserteissa on usein väliaika, mikä paikoin istuu ohjelmaan, mutta usein se on pakollinen voimistelu, jossa jengi tungeksii baaritiskille, vessaan ja tupakalle ehtimättä tehdä mitään kunnolla, kun ympärillä velloo toistatuhatta ihmistä ja kapasiteetit ovat vajavaisia. Ilman väliaikaa keikalle kertyi kestoa reilu tunti ja kolme varttia.

Toinen setti tuntui ekaa puoliskoon verrattuna aavistuksen laimeammalta, vaikka väkevästi starttatiin The VIP Room -biisillä, joka on bändin tuoreinta materiaalia kymmenen vuoden takaa. Sitten meno vähän rauhoittui, kunnes Broken Barricades nosti taas leukaa ylöspäin. Millä mittakaavalla mitattuna tahansa A Whiter Shade of Pale on ansainnut paikkansa Telluksen rock-klassikoiden Hall of Famessa, mutta valitettavasti mestariteos on myös puhki kulutettu ja rutkasti coveroitu, vaikkakin Paleface teki raikkaan version Kalpeaakin kalpeampaa vuonna 2010. Yli-ilmeisyydestään huolimatta A Whiter Shade of Pale esitettiin kuitenkin arvonsa mukaisesti ja nykyinen urkuristi Josh Phillips taikoi Hammondista taatut äänivyöryt. Varsinaisen setin päätti tyylikäs A Salty Dog. Sitten Gary Brooker ja kumppanit kumarsivat pitkään ja saivat ansaitut taputukset. Enpä muista kuulleeni yhtä vaativaa encoren vonkausta. Jälkiruokaa saatiin odottaa pitkä tovi, mutta lopulta Conquistador hyvästeli tyytyväisen yleisön.

Ilta Kulttuuritalossa oli onnistunut. Sali oli täynnä, taisi ainoa vapaa paikka olla vieressäni. Lava oli koruton, vain valojen ja yhden taustakankaan somistama. Taustafondissa hämmensi alkuun Shine on Brightly -albumin kannesta jäljitelty ”flyygelikitara”, jonka ylle oli rukattu Yhdysvaltain lippu. Procol Harum on erittäin brittiläinen bändi, mutta Gary Brooker paljasti, että kangas oli valmistettu taannoista jenkkikiertuetta varten. Kiertuebudjetti on oltava nihkeä, jos ei Eurooppaa varten pystytä visuaalisuutta päivittämään. Olkoonkin niin, että bändi luottaa auditiivisuuteensa, joka maalaa mielikuviin vahvat maisemat.

Jos huitelee Gary Brooker lähempänä seitsemääkymmentä, niin sen huomaa ainostaan herrasmiehen charmantista olemuksesta. Laulu ja pianon soitto kulkee,  juttu luistaa ja ironiset vitsit putoavat katsomon puolelle. Ei ihme, että kunniaa tehtiin seisaaltaan. Yleisö oli luonnollisesti varttuneempaa, mutta oli ilo bongata joukosta myös populaarimusiikinhistoriasta kiinnostunutta nuorempaa sakkia. Juniorimman väen keskuudessa tapahtuu muuten paljon vähemmän rasittavaa möläyttelyä, mihin taas muutama vanha humaltunut jäärä sortui Kultuuritalossa saadakseen huomiota. Konserttisalin hiljaiset suvannot on helppo keskeyttää huutamalla jotain älyvapaata, vaikkakin yrittäisi olla kunnioittava. Onneksi Brooker otti yleisöstä tulleet möläytykset huumorilla. Yhden jampan hän epäili olevan Turusta, koska ei saanut mitään selvää äijän Turkish-kielestä.

Gary Clark Jr (US) @ Tavastia, Helsinki 6.3.2013

Kuluvan talven kaksi hartaimmin odotettua keikkaa osuivat parin viikon sisään. Molemmat artistit ovat mustan rytmimusiikin perinteitä kunnioittavia kaiffareita, jotka osaavat tuoda tuotantoonsa modernia kuorrutusta ainakin albumeillaan. Neosoulin evankelista Cody ChesnuTT tuli jo edellisessä artikkelissa todettua maineensa veroiseksi. Toinen veijari, tuo bluesin joukahainen, Gary Clark Jr nousi Tavastian täpötäyteen saliin taas eilisiltana.

Viime syksynä rapakon takana kohistiin uudesta Stevie Ray Vaughanista ja innokkaimmat vertasivat jopa Jimi Hendrixiin. Bright Lights EP oli synnyttänyt suuren kiinnostuksen ja Gary Clark Jr nostettiin Texas Bluesin pelastajaksi. Satuin olemaan rapakon takana syksyllä ja minulla olisi ollut mahdollista nähdä mies veivaamassa hyväntekeväisyyskeikkaa Sandyn uhrien hyväksi. Myrskyn toisessa aallossa iskenyt talvimyteri esti kuitenkin aikeet ja päädyin tsekkaamaan Roky Ericksonin vedon lähikorttelissa.

Rolling Stonesin 50-v. konsertti New Jerseyssä vahvisti Clarkin hehkutusta kutsumalla virtuoosin kitaroineen vieraaksi juhlakonserttiinsa. Texasin pojalle tarjottiin siis suurin alttari mitä rockin temppeleissä voi kuuna päivänä tarjota. Pitkän huiskea Clark selvisi esiintymisestään mainiosti ja näytti sorminäppäryydellään vanhalle väinämöiselle Keith Richardsille närhen munat. Notkeaa oli Garyn soitanta, mutta esiintyminen muuten melko varovaista ainakin TV-lähetyksen välityksellä. Samaan vaisuun lavapreesenssiin sortui vähän Tavastian vetokin.

GaryClarkJr_kuva

Kannattaa tsekata myös Pasi Rytkonen Photography Facebookissa. Lisää rautaisia keikkafotoja.

Gary Clark Jr. nousi lavalle  21.40 eli 10 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen. Hyvä niin, sillä loppuunmyydyn Tavastian perinteeksi on tullut, että ulkona on vielä soiton alkamisajan tienoilla letka jonoa. Hidas sisäänvaluminen syntyy, kun jengin pitää jättää palttoota kolmen euron narikkaan. Välttämätöntähän se on yleensä niin kuumassa salissa. Tänä iltana kyllä viileä tuulahdus yllätti minut ja vierustoverinkin. Liekö ilmastointia uusittu?

Gary käynnisti keikan loppuvuodesta ilmestyneen Blak and Blu -albumin vahvimpiin raitoihin kuuluvalla When My Train Pulls In. Jouduin kuuntelemaan keikkaa takabaarin lipan alta, minne soitto ei kuulosta koskaan hyvältä. Heti kun pääsin väijymään lipan reunalle, niin johan kuulosti veto paremmalta. Clarkin esiintyminen oli varsin maltillista. Mies ei ole yleisön kosiskelija, vaan hoitaa sen minkä osaa eli pudottelee iskeviä kitarariffejä ja rytmikkäitä blueskoukkuja. Taidettiin kuulla aika monta viisua ennen kuin Clark kyseli yleisöltä onko heillä hauskaa. Eipä siellä kovin hauskaa ollut, mutta antoisaa bluesia sen sijaan tarjottiin. Ennen sukupolvensa suureksi valituksi tulemistaan mies ehti julkaista pari omakustannealbumia ja EP:tä sekä näyttelemään aikamme yhden merkittävimmän amerikkalaisindieohjaajan John Saylesin elokuvassa Honeydripper.

Kitara kulkee hyvin niin Clarkin omissa kuin lainatuissa blues-klassikoissa kuten Hendrixin Third Stone From the Sun, jota mies coveroi albumillaankin, mutta kiinnostavammaksi pointiksi nousee kuitenkin Clarkin pehmeä lauluääni. Jonakin ilmestyskirjallisena päivänä voisin kuvitella kuulevani Gary Clark Juniorin ja Cody ChestnuTTin dueton. Keikka oli kovin juurivetoinen. Clarkin taustalla soittivat perusrytmiryhmä ja komppikitaristi. Blak and Bluen isot soundit ja tyylilajien monipuolisuus oli riisuttu blues-karsinaan sopivaksi. Uudella albumilla viehättänyt funkin, hiphopin, texas bluesin ja juurevan junttapopbluesin yhdistelmä oli poissa. Albumin cool nimibiisi Blak And Blue soi niin alastomana, että menetti chillailevasta meiningistään paljon, mutta paljasti sen miten hyvä biisi toimii myös simppelisti sovitettuna luurankona. Levyn menoralli Travis County taas osoitti kertakäyttöisen tarttuvan biisin kääntyvän helposti suolapatsaaksi livenä.

Tähän loppuun täytyy tunnustaa fakta, että Gary Clark Juniorin keikka oli kaikesta huolimatta lievä pettymys. Odotus oli kova ja netistä tsiigatut clipit antoivat ihan lupaavia merkkejä. Ison Warnerin julkaiseman ”esikoisalbumin” genrekirjavuus antoi odottaa lavalle myös rikasta rytmimaailmaa, mutta esitys olikin perusbluessettiä. Clarkin albumilla saatiin myytyä massoille sekametelisoppa, jota bluesiksi oli hyvä kutsua.  Ei siinä mitään, hyvä että jengiä saadaan lajityypin pariin. Varmasti moni bluesdiggari oli näkemästään innoissaan. Tosin aika moni alkoi valua ennen keikan päättymistä pois. Itsekin jätin encoren näkemättä ja syyksi selittelen seuraavan aamun aikaista nousua. Varsinaisen setin vikat biisit kuuntelin parvelta, mistä näkyi väen poistuttua hyvin, mutta minne soundeista katoaa aina bassot. Vika biisi ennen encorea oli se odotetuin hitti Bright Lights. Se sai yleisön heilumaan ja oikeastaan ainoan kerran. Jännä seurata miten bluesin tulevaisuudeksi nimetyn Clarkin seuraavat siirrot vievät. Edelleen syvemmälle Texas bluesin perinteisiin vaiko albuminsa suomiin sävykkäisiin tuoreisiin tunnelmiin.

GaryClarkJr_foto_PasiRytkonen

The Petrovic Blasting Company (US), SF Blues (Fin), Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani (FIN), Erin (Fin), Pariisin kevät (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 27.7.2012

Lapsuudessa kun ajeli Valkeakosken ohi, paikan muistaa luotaantyöntävän lemunsa vuoksi. Paperitehdaskaupunki jäi mieleen, vaikkei siellä tullut pysähdyttyä kovinkaan usein. Nyttemmin kaupunki on tullut tutuksi ja uskallan väittää, että se on yksi viehättävämmistä pikkukaupungeista koko maassa – kompakti koko, tehdasmiljöö, jalkapallo, tennis, höyrylaiva m/s Lokki ja upea vesistö molemmin puolin.

Työväen Musiikkitapahtuma järjestettiin jo 40. kerran. Tapahtuman menneisyyteen en ole perehtynyt, mutta uskoakseni aikanaan tapahtuma on ollut kovinkin punainen. Itse olen ravannut vaihtelevasti kyseisillä festareilla vuodesta 2004  ja siitä lähtien se on ollut täysin nykyaikainen ja toimiva musiikkifestivaali ilman poliittista päälleliimausta. Toki Työväen musiikkijuhlien sponsorit ovat nytkin sieltä vasemmalta laidalta. Muutaman viime vuoden aikana juhlat ovat järjestetty Tervasaaren tehtaan ympäristössä. Edelleen täydessä iskussa töräyttelevä tehdas ei päästele enää karmeita hajuja, vaan on ainutlaatuinen maisema festareille.

Artistit ovat pääosin eturivin suomalaisia ja vähän takarivinkin. Ohjelma on tehty ihan mielenkiintoiseksi ajatuksella jokaiselle jotakin. Joka vuosi ohjelmistosuunnittelijat ovat löytäneet myös kiinnostavia ulkomaisia nimiä listoille kuten henkilökohtaisen listan startterina nähty The Petrovic Blasting Company. Orkesteri tulee rapakon takaa, mutta musiikkilliset piirteet ja juuret löytyvät Balkanilta. Ennakkotietojen mukaan odotin Balkan Fever -bileiden kaltaista infernaalista bailumeininkiä, mutta kauaksi jäivät ennankkoluulot. Hyvin oli Balkanin tunnelmat tavoitettu, mutta kovin lempeässä temmossa edettiin. Veljesten, Josh ja Justin Petrovic, perustama bändi soitti taidokkaasti torveineen, hanureineen ja lyömäsoittimineen, mutta näin alkuillan fiiliksissä jätti hieman valjun maun. Voi kun tätä olisi saanut kuunnella pari tuntia myöhemmin pienessä klubissa.

Kakkosaktina näin Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin liidaaman SF Blues -nimisen kokoonpanon. 10-vuotis juhlakiertueella oleva heppujen sivuprojektibändi kiertää nyt alkuperäiskokoonpanolla rummuissa Janne Rajala ja bassossa Mikko Löytty. Toki välillä riveissä on nähty muitakin mestareita kuten Eero Raittinen, Mikko Kuustonen ja Jukka Gustavson. SF Blues mättää taattua perusbluesia, mutta jestas miten patrioottisella nimellä. Pahimmillaan orkesterin voisi kuvitella näkevänsä – tiedätte kyllä missä. Ehkä nimessä on jotain sarkasmia, jota en ymmärrä. Siitä huolimatta demokraattisesti vuoron perään lauluvuoron saaneet Silvennoinen, Lindholm ja Ahlqvist hoitivat hommansa tyylikkäästi. Bändi ei yllättänyt, mutta takuuvarmat bluesjamit saivat aikaan. Varsinkin Lindholmin karisma kestää säässä kuin säässä, ja kappas, olin kuvitellut Pepe Ahlqvistin vain taitavaksi laulajaksi ja huuliharpunimijäksi, mutta mieshän osaa soittaa myös kitaraa. Siihen voisi kiinnittää kovastikin huomiota, jos se ei taittuisi sutjakkaasti Silvennoisen tai Lindholmin vieressä. Keikan päätti uljaasti Jimi Hendrixin Hey Joe –cover.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on noussut parin viime vuoden aikana käsittämättömään suosioon etnoiskelmillään. Olen kerran nähnyt bändin intiimeissä hääbileissä ja hyvän grooven he saivat aikaan. Itselle Tuure on tuttu jo yli kymmenen vuoden takaa ja miehen kolme ensimmäistä soololevyä ovat erittäin laadukkaita -kuin miespuolista jonnatervomaata. Harmi vaan, ettei Tuure lyönyt näillä sooloplatoilla läpi. Ei olisi ollut kaukana, että hänestä olisi tullut uusi Aki Sirkesalo. No, löihän se Tuure sitten läpi ja sai suuren iskelmäyleisön polvillensa. Tuure on raahannut kuitenkin mukanaan rock-uskottavuutta, ja eivät häntä kaikki rokkaritkaan ole hylänneet. Puusali pullisteli pinkeänä kun Tuure veteli Valon pisaroita ja Ystävänpäivää. Minäkin olisin ollut tyytyväinen jos oisin kuullut viisun tai pari Just tai Kysymyksiä sudelle -albumeilta.

Erin, se Nylon Beatin nasaalimmin laulanut puolisko, sai pitkän hiljaiselon jälkeen tehtyä sen ensimmäisen soololevynsä. Jonnalla on useampia yrityksiä, mutta ei kummoisella menestyksellä. Erin taitaa tehdä hyvinkin pian Tuuret. Ihan samaa sukseeta yleisön edessä folk-pohjaista poppisiskelmää soittanut Erin ei vielä saanut, mutta kun kansa saa kuullakseen vielä pari muuta Vanha nainen hunningolla kaltaista hittiä, niin luulenpa Erin jää jämäkästi kansan suosikiksi.

Pariisin kevät on kovassa huudossa. Illan pääesiintyjää jäin kuuntelemaan kiinnostuneena, että mikä tässä Arto Tuunelan johtamassa poppisyhtyeessä oikein ihmisiä vetää puoleensa. Taannoin en voinut minäkään välttää kuulemasta hittiä Tämän kylän poikii, joka soi radiossa alvariinsa, enkä myöskään lukematta Hesarin käsittämättömän ylistävää Ilosaaren keikka-arvostelua. Näistä huolimatta en ollut törmännyt yhtyeeseen livenä aikaisemmin. Siistiä, nättiä ja paikoin eteeristä  ja  mahtipontista elektorinista pop-musiikkia, joka vei aika monet mukaansa, muttei minua.

Taisi olla sään puolesta kesän komein päivä, ja kun aurinko laski tehtaan taakse, oli mukava tassutella alueelta pois odottamaan seuraavan päivän antia.