STRFKR (US), Daniel T. (US) @ Vinyl Music Hall, Pensacola, FL, 13.3.2019

Pensacola on kuuluisa upeista hiekkarannoistaan ja Tappajahai 2 -elokuvan kuvauslokaatiosta. Pohjos-Floridassa sijaitsevan kaupungin keskustassa on liuta viihdyttäviä ravintoloita ja eräässä kulmassa tarjoaa elävää musiikkia klubi nimeltä Vinyl Music Hall. Muutaman sata ihmistä vetävän venuen ainoa miinus oli yllättävän viileästi puhaltanut ilmastointi. Laite taisi olla kesäasetuksilla, vaikka Floridan illassa lämpötila ei paljon alle 20 asteen laske maaliskuussa. Lippuja keikalle myytiin vielä ovelta huokeaan 25 dollarin hintaan.

Illan pääesiintyjä oli oregonilainen STRFKR (aiemmin Starfucker). Yhtye on indiepiireissä kohtalaisen tunnettu elektronista poppia soittava yhtye, jolla on reilun kymmenen vuoden historia. Bändillä on Spotifyissa parhaimmillan kymmeniä miljoonia kuuntelukertoja. Yhtye aloitti toimintansa Joshua Hodgesin sooloprojektina, mutta sittemmin nelihenkiseksi bändiksi kasvanut projekti on julkaissut jo viisi albumia.

Lämmittelijä Daniel T. jäi vähäiselle huomiolle, mutta dj-pohjalta elektronista tanssimusiikkia soittava kaveri osoittautui lopulta pääesiintyjää kiinnostavammaksi. Los Angelesilainen tuottaja Daniel Terndrup on julkaissut viime syksynä mielenkiintoisen Heliotrope-albumin. Sen perusteella olisi pitänyt nähdä hänen koko keikka.

Pääesiintyjä STRFKR oli lievä pettymys, vaikka yli 20 kappaleen settiin mahtuikin muutama mainio osuma. Setti toisti itseään ja osa biiseistä oli väkisin väännettyjä ralleja. Yhtye soitti tiukasti ja petasi innostuneelle yleisölle trampoliinia, jonka päällä voisi hyppiä. Vähille jäivät pomput.

Bändin kärkibiiseistä Open Your Eyes ja Rawnald Gregory Erickson the Second ovat onnistuneita, mutta vastaavasti Kahil Gibran ja While I’m Alive ovat matoja, joita ei haluaisi korvakäytävään muhimaan. Versio Cindy Lauperin Girls Just Want to Have Fun -hitistä erottui edukseen, koska on hyvä biisi, mutta onhan se nyt väsynyt valinta.

STRFKR teki kaikkensa, että kansa viihtyisi. Valot ja taustaprojisoinnit olivat näyttävämpiä kuin yleensä klubeilla. Silppusateelta ei säästytty. Joshua Hodges kätkeytyi itse aurinkolasien ja takkuisen peruukkipehkon taakse ja luovutti seremoniamestarin tehtävät parille astronauttitanssijalle, jotka heiluivat usean biisin ajan lavan edessä. Loppupuolella liittyi vielä kolmaskin tanssija, joka ei tuonut lisäarvoa. Tyypit olivat ihan hauskoja hahmoja, mutta olisin heiltä odottanut treenattua koreografiaa enkä päätöntä jorausta. Seremoniamestaritkin toistivat itseään. Parasta antia tarjosi astronautti, joka crowd surffasi näyttävästi yleisön käsien päällä. Keikan päätteeksi hän nousi vielä horjuvan ilmapatjajoutsenen selkään ja ui yleisölammikon halki niin kuin linnuista uljaimman pitääkin.

The Avett Brothers (US) @ Saenger Theatre, Mobile, AL, 12.3.2019

Broideissa on poweria. New Orleansilaiset Saengerin apteekkariveljekset perustivat peräti 61 teatteria viime vuosisadan alussa. Alabaman Mobileen he rakennuttivat 1927 teatterin, joka vetää lähes 2000 katsojaa. Talo on edelleen kulttuurin pääpyhättö kaupungissa. Arkkitehtoonisesti korskea rakennus on ottanut vaikutteita renessanssista ja kreikan mytologiasta. 

Veljesvoimaa oli tarjolla myös illan ohjelmassa. The Avett Brotherson Pohjois-Carolinasta kotoisin oleva bändi, jonka perustivat Seth ja Scott Avett. Matkan varrella mukaan ovat liittyneet basisti, viulusti Bob Crawford ja sellisti Joe Kwon. Kiertueella heitä vahvistavat rumpali Mike Marshja kosketinsoittaja Bonnie Avett-Rini. Scott soittaa banjoa, mutta myös pianoa, kun taas Seth on  kitaran varressa. Molemmat vuorottelevat päävokaaleissa, mutta eritoten heidän laulutaidot pääsevät esiin stemmalauluissa, joihin myös Joe Kwon liittyy mukaan aika ajoin.

The Avett Brothers on vuonna 2000 alkaneen uransa aikana noussut folkrokin ja americanan eturivistöön. Rick Rubinin tuottama I and Love and You(2009) oli heidän läpimurtonsa. Sen jälkeen he ovat rynnineet listoilla kärkikahinoihin useasti. The Avett Brothers putoaa selvästi valkoihoiseen yleisöön ja laajalla ikäskaalalla. Nimittäin yhtään afroamerikkalaista ei konsertissa näkynyt. Loppuunmyyty teatteri oli ruutupaitoja täynnä aina teineistä varttuneeseen yleisöön. The Avett Brothers tarjoaa puhtoista musiikkia, joka ei ärsytä ketään. Seth ja Scott ovat muutenkin mallikelpoisia, monelle unelmien vävypoikia. Yleisön reaktiot muistuttivat kärjistetysti sitä, mitä The Beatles aiheutti aikoinaan.

Yhtyeen suosio oli nähtävissä myös lippujen hinnoissa. Kalleimmista sai pulittaa lähes 100 dollaria ja ylimmän piippuhyllynkin liput olivat 56 taalaa. Onneksi on stubhub.com, jonka kautta saattaa löytää loppuunmyytyihin tapahtumiin tikettejä. Usein lippuja saa sitä halvemmalla, mitä lähempänä konserttia malttaa kärkkyä. Kuten nyt muutama tunti ennen esitystä, sain lipun välityskuluineen 20 dollarilla, vaikkakin teatterin piippuhyllyltä.

The Avett Brothers antoi odottaa 20 minuuttia ennen kuin nousivat lavalle. Yhtye soitti yltäkylläisen parituntisen keikan, joka alkupuolelta vaikutti tuoreelta ja innostavalta. Ei taso loppua kohden laantunut, mutta biisit alkoivat toistaa itseään. Ohjelmisto oli rakennettu huolella, missä tunnelmat vaihtuivat hempeästä yleisön tanssittamiseen. Huumoriakin jaettiin, mutta meikäläiseen sanaleikittely ei pudonnut. Yleisöllä oli kuitenkin kivaa ja enpä muista nähneeni vähään aikaan vastaavaa yleisöä, joka teatterin valtavaa parvea myöten nousi seisomaan. 

The Avett Brothers tekee sitä samaa mitä Mumford & Sons Euroopan puolella. Perinnemusaa massoille. Ja hyyä niin, jos biisit ovat vielä kelvollisia. Bändin isoimmat hitit ovat I and Love and You ja No Hard Feelings sekä turhanpäiväinen rallatus Ain’t No Man. Yhtyeeltä on odotettavissa uusi albumi lähiaikoina, sillä ennen pitkää kiertuetta yhtye on julkaissut pari uutta singleä Trouble Letting Go ja Neapolitan Sky. Molemmat ovat mutkattomia kappaleita, jotka pitävät bändin samalla Pohjois-Amerikkaa kiertävällä radalla.

Kurt Vile & The Violators (US), The Sadies (CAN) @ The Civic Theatre, New Orleans, LA, 10.3.2019

New Orleans on jazzin koti ja musadiggarin paratiisi. Tasokasta ja monipuolista elävää musiikkia on tarjolla turistien täyttämillä ranskalaisen korttelin kaduilla ja baareissa. Etenkin legendaarinen Bourbon Street sykkii kellonajasta huolimatta. Onko siis järkeä mennä erikseen maksulliselle live-keikalle?

The Civic Theatre sijaitsee New Orleansin Business Districtin kyljessä. Teatteri on yli 120 vuotta vanha ja varsin toimiva kompleksi kaksikerroksisella parvekkeella. Akustisesti sali ei ollut kovin hyvä, sillä korkeutta on tilassa vähän liikaakin. Joka tapauksessa soundit kuulostivat paremmalta permannolle. The Civic Theatre vetää 1200 henkeä ja osoittautui kuitenkin melko tunnelmalliseksi konserttipaikaksi. 

Illan esiintyjistä The Sadies kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän kuin Kurt Vile & The Violators. Lähinnä siksi, että Vile on mahdollista nähdä Suomessakin aika ajoin kuten kesäkuussa Sideways -festivaaleilla, kun taas kanadalaisen vaihtoehtokantrirockin kokeneiden kettujen näkeminen on epätodennäköisempää. Kurt Vilen tuotantoon minulla on kuluneen vuosikymmenen kestävä suhde ja Vilen kauttansa ylipäätään tutustuin pari vuotta sitten The Sadiesiin, jonka kappaleella It’s Easy (Like Walking) Kurt vieraili. Sen jälkeen onkin tullut kahlattua The Sadiesin tuotantoa läpi.

The Sadies soitti 50 minuuttisen setin ja esitti aimo määrän kappaleita. Keikan hyvä puoli oli varsin laaja läpileikkaus yhtyeen tuotantoon, mutta huonoa taas kiireen tuntu. Biisit nimittäin pudoteltiin turhankin nopeaan tahtiin. Yhtyeen keulahahmoina toimivat pitkän huiskeat veljekset Dallas Good ja Travis Good. Dallas komppaa kitaraa ja on päälaulaja, kun taas Travis laulaa ajoittain, mutta pääosin poimii repivällä otteellaan Gretch Tennessian kitarastaan varsin elokuvallisia riffejä. Kontrabassoa soittaa Sean Dean ja rumpalina toimii Mike Belitsky.

The Sadies aloitti osuutensa rouhealla The First 5 Minutes -kappaleella, jonka jälkeen saatiinkin kuulla muutama kappale yhtyeen parhaimmistoa kuten Another Year Again ja Cut Corners. Kitaristi Travis kävi alvariinsa säätämässä vahvistinta, mutta tavallisen kuuntelijan korviin en havainnut mitään suurempaa ongelmaa. Dallas viihtyi myös selin aika ajoin, mikä vähensi luontevaa vuorovaikutusta yleisön kanssa. Basisti ja rumpali tekivät taustalla työnsä eivätkä nousseet missään vaiheessa valokeilaan. Kolhot Goodin veljekset sen sijaan jo pelkällä gangsterimaisella olemuksellaan tekivät vahvan vaikutuksen. Kurt Vile liittyi keikan luonnollisesti päättäneeseen It’s Easy (Like Walking) kappaleen ajaksi.

Kurt Vile & The Vialatorsin omaa vetoa saatiin odottaa puolisen tuntia. Hän kapusi aukinaisessa ruutupaidassaan lavalle seuranaan multi-instrumentalistit Jesse Trbovich ja Rob Laakso sekä rumpali Kyle Spence. Yhtye soitti puolentoista tunnin setin, joka oli paikoin uuvuttava kokemus, ei musiikkinsa puolesta vaan aikaerosta kärsineelle kuulijalle. The Sadiesin keikka oli imenyt mehut ja tällä kertaa Vilen settiä olisi riittänyt vähempikin. En valita, hyvä keikka. Biisivalikoima ei suosinut erityisemmin viime syksynä julkaistua Bottle It In -albumia, vaikka siltä kuultiin viisi kappaletta, vaan keikalla kahlattiin monipuolisesti kuluneen vuosikymmenen tuotantoa. 

Katselin keikan lavan etuoikealta ja yllättäen pisti silmään niinkin ulkomusiikillinen seikka kuin Kurt Vilen ryhti. Valtava tukkapehko painaa varmasti päätä, mutta sitä korosti vielä mikkiteline, jonka Kurt laski yllättävän alhaiseen asentoon ja joutui kumartelemaan lauluosuudet. Kitara on luotu hänen käsiinsä, oli se sitten akustinen tai sähköinen, joita hän vuoroin soitteli, mutta mikään yleisön vangitseva persoona hän ei ole.

Keikka alkoi uutukaisen komealla Loading Zones – kappaleella, joka on niitä harvoja miehen kappaleita, joissa taustalaululla on rooli. Biisi rullasi komeasti. Uusista biiseistä hypnoottinen Bassackwards yllätti akustisuudellaan. Vanhemmista kappaleista I’m an Outlaw ja yksin akustisesti esitetty Peeping Tomboy erottuivat edukseen. Encoresta nousi esiin ylivoimaisesti isoin hitti Pretty Pimpin’ joka pisti lousianalaiset alligaattoritkin nyökyttelemään. Setti päättyi Baby’s Arms kappaleeseen, joka otti syliinsä hellän väkevästi. 30 dollarin illaksi varsin laadukas paketti.

Kurt Vile & The Violators

Settilista

Loading Zones

Jesus Fever

Bassackwards

I’m an Outlaw

Check Baby

Girl Called Alex

Cold Was the Wind

Peeping Tomboy

Wheelhouse

Wakin’ On a Pretty Day

KV Crimes

Skinny Mini

Wild Imagination

Encore

Pretty Pimpin’

Puppet to the Man

Baby’s Arms

Pelle Miljoona Oy @ Hotelli Waltikka, Valkeakoski, 15.12.2018

Kuvahaun tulos haulle pelle miljoona oy waltikka

Mallasveden rannalla sijaitseva Hotelli Waltikka on kuin ajan patinoima risteilyaluksen yökerho, missä peilikatto tekee tilasta avaramman tuntuisen. Valotaulussa hohtava ”Naistenhaku” muistuttaa maailmasta, missä miehet ovat olleet vallankahvassa. Illan keikan aikana naistenhaku kyltti loisti alusta loppuun. Nyt on matriarkaattien aika, kuten totesi Pelle Miljoona avauspuheenvuorossaan.

Pelle Miljoona Oy on ensisijaisesti yhtye, vaikka keulilla heiluu Pelle Miljoona, hippipunkin suuri filosofi. Pelle Miljoona teki 1970-80 –lukujen taitteessa useilla kokoonpanoilla liudan klassisia albumeita, mutta valtakunnallinen suursuosio lankesi 1980 julkaistulla Moottoritie on kuuma -albumilla. Vanhojen legendojen paluukeikkoja on aika ajoin, kun juhlitaan vuosikymmenien takaista historiaa. Pelle Miljoona Oy:n keikka oli siitä ainutlaatuinen, että joka ainoa alkuperäisjäsen on hengissä ja Valkeakosken keikan perusteella vielä varsin mojovassa iskussa.

Keikka lähti liikkeelle sata lasissa, kun klassikko Juokse villi lapsi vangitsi pirkanmaalaiset laulamaan mukana. Vokaaliosuudet aloitti vapauden valistaja Pelle, kun taas valtakunnan solidaarisin punkrokkari Tumppi Varonen soitti rumpuja. Illan mittaan kaverit vaihtoivat tonttejaan muutamaan otteeseen. Tumppi on laulajana taipuisampi, mutta rajallisemman äänialan omaava Pelle säkenöi karismaa ja asennetta yhtä kovaa kuin vuonna 1980. Yhtyeen tärkein biisintekijä Ari Taskinen istui matalalla profiililla koko keikan koskettimien takana. Bändin energisin oli Sam Yaffa, joka liidasi taustalaulut, mutta tuntui, että oli koko touhun kivijalka. Kitaran varressa Andy McCoy osoitti olevansa edelleen sankari. Pienen hiljaiselon jälkeen mies vaikuttaa olevan taas kelpo vireessä niin Pelle Miljoona Oy:n riveissä kuin tuoreen soolomateriaalinsa parissa. Keikalla Andy lauloi yhden biisin, käännösversion Blue Öyster Cultin klassikosta Don’t Fear the Reaper, joka oli kääntynyt Kuin Romeo ja Juliaksi ja menetti sitä myöten arvoaan.

Illan settilista koostui omista levytyksistä, mutta myös Pelle Miljoonan muiden yhtyeiden kappaleista ja parista coverista. Pelle Miljoona Oy julkaisi kaikkien yllätykseksi syksyllä viiden biisin EP:n, josta kaikki kuultiin illan aikana. Uusista biiseistä Tumpin biisi Olen unessa näyttäytyi varsin tarttuvana lauluna ja Hei hei hei sopi illan settiin kuin olisi ollut aina mukana. Klassikkobiiseistä  parhaiten futasivat ne, joissa taustalaululla on keskeinen osa kuten Koska sydän sanoi niinMulla menee lujaa ja Vapaus on suuri vankila. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että niihin oli yleisön helpoin yhtyä mukaan. Notkea nostalgia nosti tunnelman Waltikan peilikattoon.

Vanhojen jermujen keikoissa on se ilo, että taidot ovat juurtuneet maaperään sen verran tukevasti, että ikihongat humisevat kuin nuoret pajukot. Taito ei ole karissut eikä Pelle Miljoona Oy:n osalta myöskään meininki. Lisäksi näissä vuosikymmenten uraa juhlistavissa kiertueissa on läsnä suuren kunnioituksen ilmapiiri, mutta aina myös haikeuden, sillä tämä saattaa olla se viimeinen. 

Settilista

Juokse Villi Lapsi

Koska sydän sanoi niin

Anna soihtusi palaa

Diggaan Rock’n’Rollista

Gabriel

Kovat Kundit

Älä äiti itke

Valkokangasrakkautta

Lanka palaa

Meille kävi näin

Olen unessa

Kuin Romeo & Julia

Mulla mene lujaa

Hei hei hei

Tänä yönä vien sut pois

Vapaus on suuri vankila

Olen kaunis

Moottoritie on kuuma

Encore

Ei tämä lama päähän käy

Tahdon rakastella sinua

Hyvää yötä maailma

Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku

Ultramariini @ On The Rocks, Helsinki, 6.10.2018

Olen seurannut Ultramariinin taivalta ensijulkaisusta asti. Se ei ole ollut työlästä, sillä yhtye on pitänyt toiminnassaan pitkiä taukoja. Uusi albumi Lasimeri ilmestyi kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen. Bändi ei ole ollut telakalla, vaan näkymättömissä. Yhtyeen laulaja Matti Johannes Koivu on pitänyt onneksi aktiivisella soolourallaan yllä odotusarvoja myös Ultramariinin suhteen.

Esikoisalbumi Juuri ja juuri olemassa (2003) nosti aikanaan kotimaiseen pop-musiikin uudelle tasolle, mutta henkilökohtaisesti se iski ihon alle. Elin tuolloin haastavia aikoja ja Ultramariini nuoli haavoja parhaiten. Muistan jopa kohdanneeni vappuna 2004 kruununhakalaisessa kebab-ravintolassa Matti Johannes Koivun ja jakaneeni silmätysten kiitosta Ultramariinin lohdullisuudesta. Kaikkea sitä artisti joutuukin ventovierailta kuulemaan.

IMG_5986Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.

Vaikka olen kuunnellut Ultramariinia aina, en ole koskaan onnistunut näkemään heitä livenä. Silloin harvoin kun olisi ollut mahdollisuus, on ollut ylitsepääsemättömiä esteitä. Odotusarvot olivat korkealla. Kun keikasta ilmoitettiin, ostin lipun välittömästi. Pidin huolen, ettei mitään muuta menoa tulisi samalle päivälle. Keikkapaikaksi valikoitunut On The Rocks huoletti, sillä olen pitänyt sitä kehnon klubin maineessa. Paikka oli kuitenkin käynyt ison remontin ja mielenkiinnolla odotin muodonmuutosta.

Sisäänpääsy On The Rocksiin oli hidasta. Pitkä jono vei baarin halki ahtaaseen käytävään, josta portaat johdattivat alakerran klubiin. Lipun ennalta ostaneet joutuvat kököttämään saman ajan kuin ne, jotka ostivat lippunsa ovelta. Yhtä lailla jonotettiin narikkamaksuun ja lopuksi vaatesäilöön. Onneksi keikka alkoi vartin myöhässä, vasta kun porukka oli sisällä. Paikalle voisi tietenkin tulla ajoissa, mutta ongelmaan toivoisi jatkossa ratkaisua. Saniteettitiloihin ja baaritiskille ei ollut jonoja.

Klubin remontti oli onnistunut tilan käytön suhteen. Lava oli sijoitettu niin, että nyt sinne näki lähes kaikkialta hyvin. Toista oli ennen. Lavan taustalla oli iso taustakangas, missä heijastuivat biisien aikana vaihtuvat visualisoinnit. Keikka alkoi tyylikkäästi esikoisalbumin päättävällä Aulanko -kappaleella, joka nosti tunnelmaa asteittain oikealle tasolle. Merkillinen vapaus jatkoi kohottamista, kunnes tuli vuoro uunituoreelle materiaalille.

IMG_5993Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.

Ultramariini johdatti yleisön mielentilaan, jossa voi juosta Hämeenlinnan halkaisevan junaradan yli idästä länsipuolelle kaupunginpuistoon. Onneksi Hämeenlinnan voi löytää kaikkialta. Ville Aaltoa ei keikalla kaivannut, varsinkaan kun hänen tilallaan soitti tuntemattomaksi jäänyt pätevä kiertuekitaristi. Aalto voi keskittyä rauhassa lupaavaan Vuoret -yhtyeeseensä.

Ultramariini soitti lyömättömän keikan, joka oli alusta loppuun eheä. Yleisö yritti taputtaa sitkeästi bändin vielä toiseen encoreen, mutta siihen ei yhtye taipunut. Jäin kaipaamaan vain laulua Suudelma. Ilman sitäkin olin enemmän kuin tyytyväinen. Yhtyeen varautuneen avoin musiikki saattaa aueta hitaasti, mutta sen ääreen haluaa aina palata oli elämässä sitten mitkä moodit tahansa. Ultramariinin lauluista on turha etsiä huumoria. Se on vakavien ja kaihomielisten haaveilijoiden musiikkia.

img_5995.jpg

Settlista:

Aulanko
Merkillinen vapaus
Impressionisti
Tähtitieteiljä
Avaruudessa
Kalpea tähteni
Kaupunginpuisto
Huominen, tulisitpa nopeastiIMG_5990
Vaihtoehtoinen historia
Sointu
Aurinko
Elohopeaa
Sävelet
Lasimeri

Encore

Utopia
Koti

 

Wigwam @ Tampere-talo, Tampere, 29.9.2018

Kuvahaun tulos haulle wigwam 50 vuotiskiertue tampereWigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.

Entisistä pääpoppamiehistä yhtyeeseen oli saatu alkuperäisjäsen Jim Pembroke, joka on vastaava brittiläinen lahja suomalaiselle musiikille kuin Neil Hardwick televisiolle ja teatterille. Wigwamin riveissä soittaa kiertueella myös muita keskeisiä alkuaikojen vaikuttajia kuten kosketinsoittaja Jukka Gustavson, kitaristi Pekka Rechardt, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Rumpuja soitti Jan Noponen ja basson varressa Pave Maijanen, jolla ei ole yhteyttä muusikkona Wigwamiin, mutta sen sijaan hänen on tuottanut yhtyeen tunnetuimman albumin Nuclear Nightclub (1975). Lavalla nähtiin lisäksi vierailijoina Mikko Rintanen ja Pedro Hietanen.

Wigwam ei keikkaile usein varsinkaan näin ainutlaatuisessa ja alkuperäisessä kokoonpanossa. Yleisö lähti liikkeelle aktiivisesti ja kaikki konsertit myytiin nopeasti loppuun. Ei ollut tyhjiä paikkoja Tampere-talossakaan. Iso sali on jylhä ja vetää täytenä yli 1800 henkeä. Jouduin katsomaan historiallista keikkaa takaparvekkeelta, mikä ei tarjonnut ihan parasta elämystä. Näkyvyys oli ihan hyvä, mutta etäisyydestä johtuen lavan yksityiskohdat jäivät havaitsematta, eikä soundikaan ollut ihan paras mahdollinen takalinjoille. Tampere-talo toimi muuten mainiosti, mutta näin ison talon osalta ihmettelin, että miksi parvekekerroksessa on vain yhden hengen vessa. Senioriosaston progebändin yleisö on luonnollisesti varttunutta, miesvaltaista ja eturauhasvaivaista.

IMG_5950Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.

Wigwam tarjosi lämminhenkisen konsertin. He eivät kahlanneet kronologisesti diskografiaa, vaan Gustavsonin mukaan valitsivat ohjelmistoon uran parhaita kappaleita. Siksi yllättikin tuoreemman materiaalin runsaus. Yhtyeen klassisimmat albumit ovat 1970-luvulta, mutta lähes kolmasosa settilistasta koostui 1990- ja 2000 -lukujen tuoreimmista kappaleista. Ei siinä mitään, hyvin ne istuivat klassikoiden sekaan. Illan hienoimpia hetkiä tarjosikin Absalom, jonka sanoitusta Gustavson kuvaili shakespearemaiseksi. Iltaan osui jokunen heikompi hetki, jotka menivät enemmänkin akustiikan tai miksauksen piikkiin. Erityisesti kaunis Lost without A Trace kärsi laulun osalta.

Esikoisalbumi Hard’n Horny albumi loisti poissaolollaan, eikä siltä kuultu edes yhtyeen tunnetuinta Luulosairas -kappaletta. Moni muukin kaivattu kappale jäi kuulematta katalogista, mutta siitä huolimatta setti oli täyteläinen läpileikkaus yhtyeen urasta, joka ei ole pala menneisyyttä, vaan vahva todiste, että senioriosaston sotakirveitä ei ole haudattu ja heidän musiikkinsa toimii yhä. Vaikka tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, niin silti konsertti vahvisti, että Wigwamin kappaleet ovat kuolemattomia. Kunpa joskus syntyisi jotain vastaavaa tämän päivän artisteilta.

IMG_5953

Settilista:

Freddie Are You Ready

Lucky Golden Stripes and Starpose

Sandpainting

Bow Lane

Save My Money & Name

Simple Human Kindness

No New Games

Lost Without A Trace

Kabul Grill

Heaven in a Modern World

Eddie and the Boys

Just My Situation

Marvelry Skimmer

A Better Hold (And A Little View)

Nuclear Nightclub

Cheap Evening Return

Absalom

Colossus

Bitesize

Losing Hold

Maestro Mercy

Do or Die

 

Encore

(oletetut)

Bless Your Lucky Stars

Grass for Blades