Avainsana-arkisto: arvio

Counting Crows (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 1.11.2022

by

Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.

Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.

Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.

Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson C. Frankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.

Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.

Settilista: 

Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December

Encore

Round Here, Hanginaround, Holiday in Spain

Josh Rouse (US) @ Tavastia, Helsinki, 26.10.2022

by

Muutama kuukausi ennen pandemiaa näin Lissabonin Super Bock Em Stock -festivaalilla Josh Rousen bändikeikan, joka oli varsin onnistunut performanssi innostuneen yleisön edessä. Sen verran konsertista tykästyin, että pandemian aikaan seurasin Rouselta myös striimauskeikan. Vanha suosikkini ei ollut laimentunut lainkaan, vaan todisti elinvoimansa lauluntekijänä. Kulkutauti jylläsi vielä pahana, kun Rouse ilmoitti saapuvansa ensi kertaa Suomeen viime maaliskuun alussa. Alkukevään keikka jouduttiin siirtämään vielä tähän syksyyn.

Edellisestä Tavastian keikasta oli vierähtänyt parisen vuotta, joten tuntui mukavalta palata takaisin eniten vierailemaani konserttisaliin. Tavastia on niitä paikkoja, joiden toivoisi pysyvän yhtä muuttumattomana ja kotoisana hamaan tappiin. Tavastia vetää noin 700 henkilöä, mutta on parhaimmillaan asiakkaan näkökulmasta, kun siellä on väljempää. Keikkajärjestäjä ja artisti ovat varmasti toista mieltä. Rousea oli kerääntynyt kuuntelemaan reilu sata, maksimissaan parisen sataa henkeä. Amerikan vieraalle toivoisi yleisöä, mutta esitys pysyi omalla mukavuusalueella varsinkin, kun genre oli americanalla maustettua folkpoppia. 

Kolmen vuoden takaiselta Portugalin keikalta löytyy raporttia, joten Josh Rousen esittelyyn en käytä enempää palstatilaa. https://keikkakeppi.com/2019/11/27/josh-rouse-us-teatro-tivoli-bbva-lissabon-23-11-2019/ Sen verran Rousen elämä on muuttunut, että Nebraskasta kotoisin oleva muusikko on palannut kotikonnuilleen asuttuaan pitkään Espanjassa. Muusikolla on syytä kiertää leipänsä eteen ja pääsääntöisesti Rouse tekee soolokeikkoja. Lissabonin bändiveto oli siis harvinaisempi tapaus, mutta erinomaiselle esiintyjälle ei ole väliä soittaako yhdessä vai yksin. Josh Rouse julkaisi kesällä tuoreen pitkäsoiton Going Places. Rouse vitsailikin, että haastavaa luoda settilista, kun plakkarissa on jo 14 albumillista musiikkia. Rouse soitti ensi kertaa Suomessa ja kertoi soittavansa runsaasti myös varhaisempaa tuotantoa, joka kattaa eniten täälläkin radiosoittoa saaneita pikkuhittejä. 

Josh Rousen setti lähti käyntiin yhdellä suosikilla It’s the Nighttime. Rouse kertoi saapuneensa edellisenä päivänä Nebraskasta ja kärsivänsä hieman jetlagista, mutta alun tutut sävelet virkisti uneliaan artistin nopeasti. Rouse soitti vanhoja kappaleita ja uutukaisia lähes vuoropareittain. Melodiset laulut soivat akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä letkeästi. Uudet kappaleet pitivät balanssin. Going Places -albumi on varsin onnistunut kokonaisuus, vaikkakaan selkeää hittiä sieltä ei erotu. Rouse pyysi yleisöä kuvittelemaan City Dog -kappaleen taustoja laulamaan The Jayhawks -yhtyeen keulahahmon Gary Lourisin, joka vierailee albumilla. Yleisössä tämä uutinen herätti ihastusta, sillä tuvassa oli enemmänkin vaihtoehtoisen indie-jenkkirokin ystäviä.

Josh Rouse soitti sympaattisen keikan, joka pysyi kasassa koko puolentoista tunnin ajan. Se on pitkä aika olla yksin lavalla yleisön edessä, jota tauottaa vain muutamat vesihuikat. Josh Rousen setti soljui eheästi musisoinnin ja jutustelun ohessa. Encoreen mahtui pari toivekappalettakin. Ilta oli kaikkinensa onnistunut ja iloinen, vaikka illan sykähdyttävimmäksi lauluksi nousikin Sad Eyes. Josh Rouse kiertää yksin ja mukavaa, että hän aloitti kiertueensa täältä peräpohjolasta. Yhden miehen organisaation harteille kuului myös oheistuotemyynti. Keikan jälkeen Josh kauppasi säkistään t-paidat, vinyylit ja cd:t. Kauppa kävi mukavasti, mutta parasta oli päästä juttelemaan arvostamansa artistin kanssa, jolla jalat pysyvät tukevasti maassa.

Settilista:

It’s the Nighttime, Winter in the Hamptons, Stick Around, 1972, Hollow Moon, City Dog, Crystal Falls, Quiet Town, Sunshine (Come on Lady), Love in the Modern Times, It’s Good to Have You, I Will Live on Islands, Salton Sea, Sad Eyes, Waiting on the Blue, Fight Attendant, My Love Has Gone, Love Vibration 

encore:

Some Days I’m Golden All Night, Feeling No Pain, Come Back (Light Therapy)

The Cure (UK), The Twilight Sad (UK) @ Helsingin jäähalli, 8.10.2022

by

Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.

Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.

Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.

The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).

The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.

Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta. 

Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.

Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.

Settilista:

Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong

Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest

2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry

The Jezabels (AUS) @ Enmore Theatre, Sydney, 18.6.2022

by

Australista on tullut kautta aikain paljon makeita bändejä ja erityisesti sellaisia, jotka eivät ole iskeneet valtavirtaan, mutta kiehtoneet kansainvälisiä indiepiirejä. Englanninkielisen musiikin on luonnollisesti helpompi matkustaa ja monelle australialainen musiikki onkin saattanut olla vain brittiläistä tai jenkkikamaa. Omaa suhdettani australialaiseen musaan on vahvistunut sellaiset yhtyeet kuten The Triffids, The Church, Nick Cave & The Bad Seeds, Hunters & Collectors, Hoodoo Gurus, Cut Copy tai nykyaktiiveista vaikkapa Courtney Bartnett ja Rolling Blackouts Coastal Fever. Näiden lisäksi syntyy joka vuosi uusia artisteja tai sitten vain löytää vanhempia helmiä.

The Jezabels oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mitä nyt ehdin perehtyä yhtyeen tuotantoon hankittuani lipun konserttiin. Neljä Sydneyn yliopistossa opiskellutta kaverusta löivät hynttyyt yhteen vuonna 2007 ja alkoivat määrätietoisesti tehdä töitä kohti läpimurtoa. Yhtye julkaisi muutaman huomiota herättäneen singlen ja EP:n ennen kuin ensimmäinen koko pitkä albumi Prisoner näki päivänvalon 2011. Esikoisalbumista tulikin kyseisen vuoden palkituimpia ja pidetyimpiä albumeja Australiassa. Yhtye julkaisi kolme menestynyttä albumia kunnes vuoteen 2016 saakka, jonka jälkeen on pysytellyt pääsääntöisesti tauolla. The Jezabels palasi tänä keväänä juhlistamaan esikoisalbumin 10-vuotisjuhlaa kiertämällä Australian isoimpia kaupunkeja. 

Art deco -tyyliä edustava Enmore Theatre on reilut sata vuotta sitten rakennettu teatteri Sydneyn Newtownissa. Permanto ja parveke vetävät 1600 katsojaa. Ostamassa lipussani oli määritelty istumapaikka, mutta kun saavuin teatterille vain hetkeä ennen keikan alkua, ei kukaan istunut permannolla paikoillaan, vaan odottivat seisten hurmioituneena kaupungin oman bändin kotiinpaluuta. Päätin katsoa miksauspöydän takaa keikan alkupuoliskon, kunnes kapusin ylös parvelle istumapaikalle. Enmore on siitä mainio keikkapaikka, että permanto on laskeva ja jokainen näkee alas lavalle hyvin, vaikka edessä seisoisi pitempikin kaveri. Tila oli myös akustisesti varsin toimiva.

The Jezabels on neljän soittajan kokoonpano, jonka keulahahmo on Hayley Mary, jonka vahva lauluääni onkin yhtyeen kantava voimavara. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Heather Shannon, rumpali Nik Kaloper ja kitaristi Sam Lockwood. Lisäksi live-keikoilla matkaa mukana vieraileva basisti. Yhtyeen soundi on mahtipontinen, paikoin melodramaattinen, mutta yhtyeen musiikki on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kappaleissa on miellyttäviä melodiakulkuja, jotka paranevat mitä enemmän lauluja kuuntelee.

Keikka alkoi arvoituksellisesti. Prisoner -albumin nimikkokappaleen yhtye soitti läpikuultavan verhon takaa ikään kuin introna. Varsinainen keikka käynnistyi, kun verho laskeutui ja albumin isoin hitti Endless Summer pelmahti Enmoren ilmatilaan. Lauantai-illan vauhdittama yleisö oli heti lämpimänä. Koko esikoisalbumi kuultiin kronologisessa järjestyksessä ja parhaat hetket tarjosivat Try Colour, Rosebud ja varsinaisen osuuden päättänyt Catch Me. 

Hayley Mary on karismaattinen esiintyjä, joka liikehdinnällään käyttää koko ison lavan hyödykseen. Karisma välittyi myös yleisöön, joka oli täysillä mukana keikan alusta loppuun. Hänen lauluäänestään voi löytää vivahteita jopa Kate Bushilta ollen kuitenkin ihan omansa. Muu bändi soitti vähäeleisesti ja pitkälti savuharson hämyssä. Encoressa kuultiin vielä viisi kappaletta, jotka olivat kokoelma yhtyeen tunnetuimpia kappaleita uran alkupuolelta. Mace Spray aloitti tyrmäävästi ja hullaantunut yleisö liekehti Easy to Love -hitin aikana.

The Jezabels heitti tyylipuhtaan paluukeikan, joka voi tarkoittaa yhtyeen laajempaakin aktivoitumista tulevaisuudessa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Synthia (2016) on isoin onnistuminen ja sille toivoisi jatkoa. Hayley Maryn sooloura ei ole kuitenkaan päässyt vielä ihan samalle asteikoille yhtyeen tuotannon kanssa. The Jezabels on noteerattu myös Briteissä ja heittänyt joitain konsertteja olemassa olonsa aikana myös Yhdysvalloissa, mutta on vielä selkeästi australialaisten oma indiesuosikki.

Settilista: Prisoner, Endless Summer, Long Highway, Trycolour, Rosebud, City Girl, Nobody Nowhere, Horsehead, Austerlitz, Deep Wide Ocean, Piece of Mind, Reprise, Catch Me encore Mace Spray, A Little Piece, Easy to Love, Hurt Me, Dark Storm

Spiritualized (UK), Party Dozen (AUS) @ Big Top, Luna Park, Sydney @ 16.6.2022

by

Vivid on valotaiteen juhla vähän samaan tapaan kuin Lux Helsingissä, mutta mittakaava on giganttinen. Konsertti järjestettiin osana valotapahtumaa Luna Parkin huvipuistossa heti Sydneyn ytimen pohjoispuolella. Sinne piti matkata ikonista Harbour Bridgeä pitkin, mutta samalla sai ihailla valolla maalattuja pilvenpiirtäjiä ja Sydneyn oopperataloa. Itse värikäs huvipuistokin oli näyttävämpi valoloistossaan. 

Big Top on konserttisali vähän samaan tapaan kuin Peacock Linnanmäellä, mutta sillä erotuksella, että se vetää 2950 katsojaa. Samaisella venuella on esiintynyt suuria nimiä ympäri maailmaa. Nyt vuorossa oli Spiritualized, joka on tunnettu space-rockistaan ja eritoten klassikkoalbumistaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space (1997). Vividin valotapahtuman näkökulmasta valinta oli oivallinen ja itse konserttikin tarjosi komeammat ja monipuolisemmat valaistukset kuin klubikeikat yleensä.

Illan aloitti lämmittelijän roolissa erikoiskaksikko Party Dozen, jonka muodostivat saksofonisti Kirsty Tickle ja rumpali John Boulet. Joskin aika kakofoninen heidän keikkansa, mutta kerrankin jotain aivan muuta. Yhtyeen soundi on industriaalisen psykedeelistä rämistelyä ilman tarttuvia melodioita tai perinteisiä rakenteita. Ajoittain Kirsty lauloi omaperäisesti huutamalla saksofonin torviosaan, josta laulu kuului kuin kaukaisesta megafonista. Biisit olivat ihan kappaleen mittaisia ja pieninä annoksina ihan mielenkiintoinen musikaalinen kokemus.

Sen sijaan Spiritualizedin keikkaa ei ollut mutkaton. Ehkä suurin ongelma oli biisien lopettaminen. Puhutaan nyt vaikka kliimaksista. En ole yhtyettä nähnyt aiemmin enkä tiedä onko space-rockin määre mukainen tapa lopettaa biisit ehtymättömään junnaukseen, jota tuki lähes strobomainen valojen välke. Jos eka biisi loppuu kuin viimeinen biisi ja aika moni muukin kappale ennen keikan kruunaavaa laulua, alkaa itse musiikkiin valitettavasti väsyä. Lähtökohta keikalle ei ollut paras mahdollinen, sillä podin jetlagia ja vire ei ollut paras mahdollinen. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan Spirtualizedin tuoretta albumia Everything Was Beautiful, jota olin muutamaan kertaan ehtinyt kuulemaan.

Keikka sinänsä oli monelta osin onnistunut. Valot pitivät vaihtelullaan mielenkiintoa yllä, jos ei sitä migreenin rajoille ajanutta biisien lopetusvälkettä lasketa. Yhdeksänhenkinen yhtye soitti hienosti ja soundi oli muhkea, johon sielua ja syvyyttä toivat kolme taustalaulajaa. Bändin keulahahmo Jason Pierce, joka tunnetaan myös nimellä J. Spaceman, ei satsannut esiintymiseen kummemmin. Saattaa olla hänelle tyypillistä, mutta J. Spaceman istui sivuttain yleisöön päin koko keikan. Katselin suurimman osan keikasta hänen selkäänsä. Ei mitään kontaktia, ei välispiikkejä, Pierce keskittyi vain musiikkiin laulamalla ja soittamalla kitaraa. Kappaleiden välissä hän käänsi edessään olevan lehtiön sivuja. Kauaksi en erottanut, että lukiko biisien sanoja vai nuotteja. Yhtyeen asemointi lavalla oli sinänsä tyylikäs, kun muut muusikot olivat sijoittuneet kaareen niin, että lavan keskikohta jäi tyhjäksi. 

Keikan parasta antia olivat uuden levyn kappaleet, vaikka erikoista, että ainoatakaan singlejulkaisua ei kuultu. Etenkin harmitti, että Mainline Song/The Lockdown Song loisti poissaolollaan. Onneksi The Best Thing You Never Had (The D Song) jyräsi illan hienoimmaksi esitykseksi. Muut kappaleet olivat laaja kattaus uran varrelta aina debyyttialbumin spirituaalisesta Shine A Light -laulusta alkaen. Jason Pierce ei ole erityisen hyvä laulaja ja siksi bändin isolla soundilla ja taustalaulajilla on merkittävä roolinsa. Myös Kirsty Tickle nousi pari kertaa lavalle tuoden lisää voimaa. Laskeskelin, että yhden biisin keskimääräinen kesto lähenteli kymmentä minuuttia. Se on tällaiselle vähän kärsimättömälle kaverille liikaa. Siksipä keikka ei transformoinut avaruuden aurinkokuntiin saakka, vaan jäi tällä kertaa pyörimään maata kiertävälle radalle. 

Settilista: Hey Jane, She Kissed Me (It Felt Like a Hit), Shine A Light, I’m Coming Home Again, A Perfect Miracle, I’m Your Man, Here It Comes (The Road) Let’s Go, Best Thing You Never Had (The D Song) Let It Bleed (For Iggy), The A Song (Laid in Your Arms), Damaged, Soul on Fire, Come Together, Sail On Through encore So Long You Pretty Thing

Suad @ Korjaamo, Helsinki, 8.10.2021

by

Alkuvuoteen kaavailtu Suadin esikoisalbumin julkaisujuhla koitti vihdoin lokakuussa. Odotukset olivat korkealla ja ylipäätään elävän musiikin suhteen. Ilta lunastui kirjaimellisesti juhlana. Suad on ehtinyt väläytellä muutaman vuoden ajan lahjakkuuttaan julkaisemalla erinomaisia singlejä. Odotettu debyyttialbumi Waves julkaistiin alkuvuodesta ja edelleen se on kuluvan vuoden parhaita. Hienoa, että nyt sitä on mahdollisuus soittaa livenä.

Suadin musiikki on pehmeää, mutta tummasävyistä poprockia. Albumin nimen mukaisesti se aaltoilee hienoina melodioina ja liplattelee sovituksellisia koukkuja. Suad tuskin nousee valtavirran suosikiksi, mutta tyydyttää indiemusiikin ystäviä kansainvälisestikin, sillä henkilökohtaisuudesta kumpuavat biisit matkustavat helposti yli rajojen.

Korjaamon vaunusali on Helsingin tyylikkäimpiä klubeja. Suad veti salin puolilleen ja määrä oli juuri passeli nautinnolliseen musiikkikokemukseen. Keikka nappasi mukaansa tarttuvalla Faces -kappaleella, joka karisti jännityksen nopeasti. Varsinainen setti kesti vain 45 minuuttia syystä, ettei biisejä ole vielä liiaksi ja coverit eivät kuulu ohjelmistoon. Parin encoren kanssa saatiin täyteen tunti live-musiikin ilottelua, jossa ei ollut täytepaloja. Suad tunnusti, ettei ole hyvä välispiikkaamaan, mutta päinvastoin hänestä välittyi lämpöä ja aitoutta. Ja onko puheilla niin väliä, jos osaa laulaa.

Yhtyettä esitellessään Suad totesi tehneensä jotain oikein, kun on saanut taitavat soittajat taaksensa. Kokoonpano soitti erittäin coolisti. Keulilla Suad Khalifa pitää hillityllä karismallaan yleisön otteessaan. Kitaristi Tommi Toijonen teki vaikutuksen irrottelevalla tyylillään eritoten illan hienoimmalla Sleep the Nights -kappaleella, Mikko ”Vilunki 3000 ” Viljakainen bassossa ei esittelyjä kaipaa, rumpali Henri Lindström on maailman luokan rumpali, joka on soittanut myös Alex Cameronin yhtyeessä, kosketinsoittaja Tapio Viitasaari panosti myös stemmoihin. Yhtyeen soundiin on vaikuttanut vahvasti levyä Suadin kanssa tuottanut Lauri Eloranta, jota ei lavalla kuitenkaan nähty. Yleisön seasta hänet albumin julkaisujuhlassa saattoi kuitenkin bongata.

Tällä kokoonpanolla kun puskee biisejä kuten Streets, The Door, White Lies, Winter, The Burn ollaan hetkessä, jolloin musiikin omakohtaisuus suodattuu parhaiten kollektiiviseksi kokemukseksi. Keikan viimeisenä kappaleena kuultiin debyyttisingle Caves and Blood Veins, joka kolisteli kuin vaunusalin ratikat illan soitannat komeasti maaliin. 

Pikku Papun Orkesteri @ Tapiola-sali, Kulttuurikeskus, Espoo, 17.11.2019

by

Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.

Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.

Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti.  Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun.  Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.

Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.

Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

by

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eivätkä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift ja klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

Teenage Fanclub (UK) @ Tavastia, Helsinki, 22.4.2019

by

Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä. 

Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.

Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen. 

Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu  harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin. 

Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.

Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.

Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.

Settilista:

About You

Start Again

The Gabbage

Everything Is Falling Apart

Only With You

Catholic Education

Alcoholiday

The Darkest Part of the Night

Your Love is the Place Where I Come From

Planets

Hold On

I Don’t Want Control of You

It’s A Bad World

I’m In Love

My Uptight Life

The Concept

Encore

The Fall

Metal Baby

Everything Flows

Pekko Käppi & K:H:H:L (FIN) @ Nosturi, Helsinki, 29.3.2019

by

Kotimaisen folkrokin terävin keihäänkärki Pekko Käppi & K:H:H:L kutkutti kovasti ja harmittelin, että tekee tiukkaa saada mahtumaan samaan iltaan kahta konserttia eri soittoajoista huolimatta. Olin menossa katsomaan JJyllin, Kuoppiksen ja Von Hertzenin veljesten Kingston Wall -inkarnaatiota Kulttuuritalolle, mistä tarkoitukseni oli karata kesken keikan Nosturiin tsekkaaman kovan albumin julkaisseen Pekko Käpin kokoonpanoa. Kultsan ovella törmäsin tuttuun, joka kyseli, josko olisi ylimääräistä lippua. Ei ollut, mutta päätin luopua omastani ja lähdin suorilta Nosturiin. Kaikki voittivat.

Pekko Käppi & K:H:H:L (Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut) on kasvanut uunituoreen Väärä laulu –albumin myötä nelikoksi lyömäsoittajan liityttyä ryhmään. Soundi kasvoi sitä myöten isommaksi ja syvemmäksi. Tamperelaisen kokoonpanon albumin julkaisua juhlistettiin isolla kirkolla asti. Pekko Käppi yhtyeineen tekee kansanmusiikille sen mitä Värttinä teki aikoinaan eli pukee sen populaariin muotoon, jota kelpaa valtavirrankin kuunnella. Kotimaan rajojen ulkopuolellakin.

Käpin jouhikko on instrumentti, jota ei näe usein rokkibändin soitinvalikoimassa. Enkä osannut kuvitella miten monipuolisesti jouhikantele soi, kun sitä vasta ensi kertaa pääsin livenä kuulemaan. Nelikielinen vempain sylkee mystistä energiaa kuin pohjan akka vitsauksia. Tommi Laineen kitara haastaa jouhikkoa taistoon kyyttösilmän tavoin. Nuutti Vapaavuoren basso soi koreasti kuin kaukomielellä. Rumpujen taakse asettunut Jani Auvinen takoo kuin seppo rumpujaan.

Keikka alkupuoli painottui luonnollisesti uuteen albumiin. Nimikkobiisi ja singlenäkin julkaistu Musta Kimppu ovat tämän vuoden ehdotonta parhaimmistoa jo näin alkuvuodesta. Helsingin sanomien hehkuttama Ikoni –sinkku on todellakin maagisen tarttuva laulu, mutta valitettavasti myös helpoiten kuluva ja ehkä eniten siksi, että minimalistiset lyriikat toistuvat liikaa.

Pekko Käppi & K:H:H:L louhii kansanperinteiden kallioista lohkareita joihin jauhaa sekaan rokin ja bluesin tuttuja elementtejä. Tästä keitoksesta moni velho olisi ylpeä. Tärkeää on myös Pekon antaumuksellinen tulkinta, jossa laulu ponnistaa parhaimmillaan kantapohjista kuten. Yhtä lailla oleellisen osan yhtyeen luomaan maisemaan maalaa Toni Tapanisen kalmaiset sanoitukset.

Alkuun esityksessä oli havaittavissa pientä patoutumaa, mutta nopeasti vesi virtasi uomiinsa. Pekko itse totesi myös, että hyvinhän tämä menee. Niin meni. Kuuntelin keikan alun salin keskivaiheilta ja hetkittäin teki mieli soundin osalta päästä kuulemaan bändiä intiimiin luolaan, mutta siirtyessäni miksauspöydän taakse, kuulosti bändi erinomaiselta. Käppi kelpasi Keikkakepille, mutta 1h 40min annos tuntui just maksimimäärältä. Yhtye taputettiin ansaitusti takaisin varsinaisen setin jälkeen. Ensimmäisen coverina kuultiin mielenkiintoinen versio Laman Mun pelko-biisistä ja viimeisenä Matilda (2017) -albumin helmi Palavien lasten laulu. Pekko Käppi & K:H:H:L tarjoaa laadukasta mystiikkaa laatikossa, jota suosittelen penkomaan.