Nits (NL) @ Savoy, Helsinki, 9.5.2018

Amsterdamista lähtöisin oleva Nits on yli nelikymppisenä edelleen iskukykyinen yhtye. Nits kiertää viime vuonna julkaistun Angst -albumin kunniaksi Manner-Euroopassa ja Suomessa. Vaikka yhtye laulaa englanniksi, se ei ole lyönyt koskaan läpi anglosaksisissa maissa eikä isommin Pohjoismaissa. Ainoastaan Suomessa heillä on vankka suosio ja tälläkin kertaa he soittavat Helsingin lisäksi konsertit Tampereella ja Turussa. 

IMG_4527Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten

Nitsin kokoonpano on pysynyt pitkään samana. Alkuperäinen biisintekijä Henk Hofsteden lisäksi yhtyeessä soittavat rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips. Edellisellä näkemälläni Nits -keikalla sairastunutta Stipsiä tuurasi Laetitia Van Krieken, mutta nyt Stips oli hoiti tonttinsa taatun tyylikkäästi. Nits vierailee Suomessa muutaman vuoden välein ja ensimmäinen kerran he kävivät täällä jo vuonna 1982. Itse olen ehtinyt näkemään heidät kolme kertaa ja koskaan en ole pettynyt, en tälläkään kertaa. 

https://keikkakeppi.com/2012/05/19/nits-savoy-helsinki-18-5-2012/

IMG_4517

Nitsille leimallista on live-esitysten huoliteltu rakenne, johon kuuluun aina hiottu visualisointi. Senpä vuoksi yleisön edessä improvisointi ei kuulu yhtyeen pirtaan, vaikka yleisön laulattamista Hofstede jälleen pienimuotoisesti yritti. Musiikillisesti Nits toimii pätevästi triona, mutta yhtyeen matkassa kulkevat uskollisesti myös veljekset Paul ja Tom Telman. He ovat ikään kuin yhtyeen viralliset ulkojäsenet, jotka pitävät huolta miltä Nits kuulostaa ja näyttää. Tällä kertaa visuaalisuus kasvoi alun pelkistetystä ilmeestä lopun runsaaseen lavan täyttäneeseen eheään kokonaisuuteen. Erityispiirteenä mainittakoon rekvisiitan lisääminen osana esitystä, kun loppupuolella rakennusmies ripusti tikapuilla katosta roikkumaan yhtyeen jatkaessa musisointia. 

IMG_4533Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti. Yellow Socks & Angst – kappaleessa tehdään matkaa laivalla Tukholmasta Turkuun. Suussa maistuu salmiakki ja lopussa ääniraidalla risteilyaluksen kapteeni Nordström kuuluttaa selvällä suomen kielellä matkustajat tervetulleeksi maihin.

IMG_4534

Settilista:

Oom-Pah-Pah

Les Nuits

Flowershop Forget-Me-Not

J.O.S Days

Sopa Bubble Box

Nescio

Yellow Socks & Angst

Radio Orange

Lits-Jumeaux

Along A German River

2 setti:

Breitner on A Kreidler

Cow with Spleen

Sketches of Spain

Two Sisters

Cars & Cars

No Man’s Land

A Touch of Henry Moore

Pockets of Rain

Port of Amsterdam

Encore

Zündapp nach Oberheim

Giant Normal Dwarf

In the Dutch Mountains

IMG_4531

Vundabar (US), Ursus Factory (FIN) @ Loppen, Copenhagen, 27.4.2018

Loppen

Kööpenhaminan reissuun osui kiinnostava jenkkibändi Vundabar. Edellisestä vierailustani Loppenilla oli vierähtänyt vajaa pari vuotta: https://keikkakeppi.com/2016/05/28/steve-gunn-us-loppen-copenhagen-denmark-22-5-2016/ Arvelin tunnelmallisen klubin imaisevan paikan helpostikin täyteen, varsinkin kun esiintyjä on saanut hiljattain Pitchforkissa hyvät arviot ja myynyt rapakon takana keikat loppuun. Lipusta pulitin maltilliset 75 kruunua, joka ei ole paha hinta, jos siihen sisäältyy bonuksena yksi olut, ja mikä vielä mukavampaa, toinenkin kova bändi.

Olen nähnyt ulkomailla vain kerran kotimaisen artistin ja silloin Michael Monroe kiipeili pitkin Whisky a go go -klubia Suomen lippu korkealla. Loppenin lauteita lämmitteli Ursus Factory ja jälleen sai olla ylpeä maanmiehistä. Yhtye on kitaristi-laulaja Jussi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin muodostama duo, jonka kaverukset perustivat katusoittorundilla. Nimen he nappasivat hylätyltä puolalaiselta traktoritehtaalta. 

IMG_4455-1.jpgUrsus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.

Keikka alkoi sähäkästi kun kundit juoksivat lavalle olut läiskyen ja täräytti ilmaan kappaleen Virhe. Paikalle oli kerääntynyt perjantai-illasta huolimatta yleisöä niukasti, joitakin kymmeniä. Väkevä startti lopahti tekniseen viritykseen, jonka aikana rumpali rupatteli yleisön kanssa kertoen hauskoja Matt Damon -vitsejään. Ursus Factory soittaa nimestään huolimatta suomirokkia, joskin viljelee englannin kielisiä fraaseja sanoituksissaan. Loppenissa yhtye käänsi lennosta kappaleita englanniksi, mikä oli toisaalta turhaa, mutta toisaalta ne taipuivat improvisoidussa ja humoristisessa ilmapiirissä mainiosti kuten kappaleessa Oot pomo – You’re the Boss. Yhtye ehti räimeeltään myös herkistyä, kun lähtivät kotopuoleen Kallioon Itkemään. Loppuun on helppo todeta, että suomalaisella rokilla menee hyvin myös Juutinrauman tuolla puolen.IMG_4459-1.jpg

Illan pääesiintyjä Vundabar on kotoisin Bostonista, alun perin duo, joka toisin kuin lämmittelijänsä, on varustettu basistilla. Bändin johtohahmo Brandon Hagen ja rumpali Drew McDonald ovat lapsuuden naapureita ja soittaneet kimpassa pitkään. Kiertueella mukana kulkee basisti Grayson Kirtland. Vähän yli kaksikymppiset nuoret miehet elävät luovinta aikaansa ja kolmen albumin jälkeen näyttää, että homma ei jää tähän. Onhan heillä aikaa, sillä luovuus alkaa väljähtymään vasta kolmekymppisenä. Tuore Smell Smoke on erittäin tasokas levy ja ennakkokuuntelun perusteella odotukset keikasta olivat melkoisen korkealla.

IMG_4462.jpg

Vundabar on kitaravetoinen hybridi, jossa pop, garage, punk nyökkäävät toisilleen nätisti. Biisit eivät ole suoraviivaisia, vaan taiderokin tapaan saattavat nyrjähtää suuntaan jos toiseen. Alle tunnin keikka sisälsi kymmenkunta biisiä. Keikan alkuun yhtye latasi uuden albumin parhaat kappaleet Acetone ja Tonight I’m Wearing Silk, jotka molemmat voisivat olla The Strokesin klassikoita. Edellisen Gawk (2015) -albumin Chop ja Oulala ovat laatustygejä, mutta loppua kohden keikka uuvahti dramaturgisesti. Big Funny toimi vielä kohtalaisesti ja sekoiluksi yltyvä $$$ tarjosi särmää jamittelua, mutta kokonaiskuva keikasta ei tavoittanut odotuksia. Yhtye esitteli itsensä amerikkalaiseksi pohjasakaksi, mutta siitä se on kaukana. Pikemminkin jätkien asenteessa oli epävarmuudesta kumpuavaa lievää pöyhkeyttä. Bändi tarjoaa kuluvan vuoden toistaiseksi kiinnostavinta uutta musiikkia ja onneksi se on vielä myös tulevaisuuden lupaus. Monta hyvää biisiä jäi keikalla soittamatta ja pitkä rundi on saattanut tylsyttää nuorista miehistä parhaan terän. Vai oliko syy avonaisesta ikkunasta leijuneissa Christianian tuoksuissa, jotka eivät tulleet Wunderbaumista.IMG_0118

Iron & Wine (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 16.1.2018

Iron-Wine-tammikuu-2018Alvar Aallon suunnittelema Kulttuurikeskus pääsee parhaiten oikeuksiinsa puoliakustisen musiikin parissa. Iron & Wine on juuri sitä musiikkia, mitä taloon kannatta eritoten buukata. Sam Beamin johtama Iron & Wine aloitti Euroopan kiertueen Reykjavikissa, mutta kartalla seuraava nuppineula osui Helsingin kohdalle. Kiertueen kakkospaikka on usein kiitollisin. Ensiesityksen karsta on putsattu, mutta alkuintoa riittää. Rutiinin puutteesta ei ollut kuitenkaan merkkejä, sillä bändi oli kiertänyt Pohjois-Amerikkaa tuoreen albuminsa tiimoilta koko viime syksyn.

Iron & Wine soitti ehjän puolitoistatuntisen keikan tiistai-illassa. Sam Beamin taustalla soittaa nelihenkinen orkesteri, joista sellisti Teddy Rankin-Parkerin pistää silmiin soittaessaan instrumenttia perkussion ottein. Samoin rumpali Elizabeth Goodfellow hoitaa lyömäsoittimet ryhdikkään ilmavasti. Basisti Sebastian Steinberg ja kosketinsoittaja Eliza Jones ovat palapelin puuttuvat palaset. Beam itse soittaa kitaraa ja laulaa karismaattisesti pehmeällä äänellään. Kappaleisiin tuovat syvyyttä taustalaulut, joita hoitavat rumpali ja kosketinsoittaja.

IMG_3520Lavan ylle oli ripustettu roikkumaan pilviä. Tietyissä valoissa ne näyttivät paikoin tyylikkäiltä elementeiltä, mutta hetkittäin karseilta jättihattaroilta. Valot maalasivat kulttuurikeskuksen tilaa niin, että välillä ajalehti tuijottelemaan seiniä. Onneksi intiimi ja tiheästi etenevä setti palautti harharetkiltä oleellisen ääreen. Sam Beam esitti yhtyeineen materiaalia kattavasti koko uralta, mutta koskaan ei voi palkita kaikkien laulutoiveita. Omalta listalta jäi myös muutamia uupumaan. Sam Beamin kappaleet ovat useita kertoja kuuntelua kestäviä, mutta hieman liikaa samasta puusta veistettyjä.

Näin Iron & Winen ensimmäistä kertaa, vaikka yhtye oli kerran aikaisemmin vieraillut Suomessa Flow Festivaaleilla 2011. Sam Beam kumppaneineen soittaa folkia, joka toimii melkein paremmin elävänä kuin albumeilla, vaikka plakkarissa on liuta laadukkaita pitkäsoittoja. Ensialbumi The Creek Drank the Cradle (2002) oli yhden miehen keittiöfolkia parhaimmillaan. Shepherd’s Dog (2007) taas tavoitti isoman indie-yleisön. Viime vuonna julkaistu Beast Epic (2017) palautti miehen legendaariselle Sub Pop -levymerkille, mutta samalla laadukkaan biisimateriaalin ansiosta ihmisten mieliin.

IMG_3527Keikka alkoi vakuuttavasti kappaleella The Trapezee Swinger, jonka jouduin vielä kuuntelemaan permannon reunalta. Vasta kappaleiden välissä ihmiset saivat liikkua paikoillensa. Asetuin miksauspöydän taakse C-katsomoon, joka osoittautui erinomaiseksi paikaksi sekä näkyvyyden ja kuuluvuuden osalta. Sähköiset soundit ovat aina ongelma Kulttuurikeskuksessa, mutta folk á la Iron & Wine toimi moitteettomasti miksauksen ja akustiikan osalta. Keikan kohokohtia olivat uuden levyn Thomas County Law ja About a Bruise. Valitettavasti Beast Epicin väkevin kappale Claim Your Ghost jäi kuulematta. Sen sijaan miehen valtavirtaisin single-julkaisu Call It Dreaming lämmitti yleisöä eniten. Vanhemmasta materiaalista toimivat alati vaikuttava Boy with a Coin ja illan kohokohtana kuultu tulkinta New Orderin Love Vigilantes -biisistä.

Bändi piti lähes loppuun asti arvokkaan ja lämpimän perusilmeen. Vasta encoressa yhtyeen naispuoleiset artistit nappasivat huomion tallustellessaan lavalle jykevät tekoparrat kasvoillaan. Majesteetillista partaa tavaramerkkinä pitävä Sam Beam sai näin täydennyksensä.

IMG_3523

 

Dinosaur Jr. (US) @ Tavastia, Helsinki, 5.12.2017

Kuvahaun tulos haulle dinosaur jr tavastiaDinosaur Jr. vieraili kuluvana vuonna Suomessa jo toistamiseen. Kesäkuinen Sideways jäi väliin, mutta niin oli kaikki aikaisemmatkin keikat menneet ohi. Nyt aukko sivistyksessä korjaantui vihdoin. Dinosaur Jr. on aina ollut se tyylilleen uskollinen särökitaroiden ja melodioiden hallittu kovaääninen sekamelska. Yhtyeen taival alkoi 1984 ja pitkän välirikon jälkeen kokoonpano on ollut alkuperäisessä kuosissa vuodesta 2005 lähtien. Jos kitaristi-laulaja J Mascis on bändin pää, niin basisti-laulaja Lou Barlow on keho ja rumpali Murph raajat. Näin ainakin Tavastian keikan pohjalta voi päätellä.

Näin Lou Barlowin muutama vuosi takaperin hänen Sebadoh -yhtyeensä kanssa. Jostain syystä Barlowin tuotokset ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin Dinosaur Jr. Tästä lähtökohdasta ajattelin, että olisiko nyt Dinojen vuoro nousta meikäläisen mittapuussa korkeammalle. Onhan Dinosaur Jr. selkeästi suositumpi yhtye.  https://keikkakeppi.com/2013/11/12/sebadoh-us-bowery-ballroom-manhattan-ny-1-11-2013/

IMG_3304Keikka alkoi itsenäisyyspäivän aattoiltana tasan 21 miltei täydelle tuvalle. Bändin taakse lavalle kasattu backline oli vaikuttava. Marshall -kaappien määrä todisti bändin maineen lujaa soittavana yhtyeenä. Keikalle piti varautua korvatulpilla. Ensimmäiset 45 minuuttia kuuntelin korvat suojattuina, mitä teen ani harvoin. Todettava taas, että korvat tukittuna kuunteleminen tuntuu yhtä kumiselta kuin uiminen märkäpuvussa kesäisessä järvessä. Keikan loppupuoliskon väijyin lavan oikealla reunalla oviaukossa, joka itsessään dumppasi äänenvoimakkututa sen verran, että pärjäsin ilman kuulosuojaimia. Heti kuulosti paljaaltaan paremmalta.

Dinosaur Jr aloitti vakuuttavasti kappaleella Thumb, vaikka J Mascisin  leipiintynyt olemus muuta osoittaa. Mies ei juttele mukavia, ei liiku. Hän tönöttää ilmeettömästi lavalla kuin seinää vasten hylätty skeittilauta. Hän laulaa varsin lakonisesti, vaikka ääniala nousee tarvittaessa tuttuun falsettiin. Mutta kitaran varressa Mascisista irtoaa puristamatta mitä tiukimmat soolot. Lou Barlow pitää lavaenergiaa yllä heilumalla ja hakkaamalla bassostaan kaiken irti. Hänen kasvojansa on vaikea erottaa hiuspehkon alta, sillä karvat roikkuvat naaman edessä kuin unkarilaisella pulilla. Rumpali Murph hakkaa kannuja välillä niin, että iskutiheys saa silmät väpättämään.

IMG_3346Dinosaur Jr kiertää viime vuonna julkaistun Give a Glimbpse of What Yer Not -albumin puolesta. Tuotos on laadukas ja tarjoaa tukun Mascisin rustaamia tarttuvia kappaleita kuten Tiny ja Lost All Day. Lou Barlowin kynästä lähtenyt Left/Right sisältää tuttua melodista haikeutta. Bändin elinvoimaisuudesta kertoo, että pari viimeistä albumia ovat varsin laadukkaita. Illan parhaan vedon tittelin nappasi Watch the Corners, joka löytyy edelliseltä pitkäsoitolta I Bet on Sky (2012).  Setti kattoi uudemman materiaalin ohessa kaikki bändin tunnetuimmat biisit kuten Feel the Pain ja Start Choppin’.

Bändin päätettyä varsinaisen osuuden vieressäni ventovieras totesi, että illan kruunaisi jos Dinot soittaisivat vielä coverina The Curen Just Like Heaven. Sieltä se ensimmäisenä encorena heti napsahti ja kaveri ryntäsi lavan eteen ärhäkästi pogoamaan. Bändillä riittää fanipohjaa Suomessa, jotta maahan kannattaa tulla parikin kertaa vuodessa. Dinosaur jr. soitti kaiken kaikkiaan kelpo keikan, mutta miten paljon biiseistä olisi nauttinut enemmän, jos volumenappi olisi ollut kaakon sijaan koilisessa. Biisit nousisivat hiljaisempina paremmin esiin, mutta mitenkäs dinosaurus hetkessä sisiliskoksi muuttuisi.

IMG_3320

Fröbelin palikat @ Tavastia, Helsinki, 19.11.2017

Palikkamusiikkia lapsille jo 30 vuoden ajan. Se on kunnioitettava matka, mille tahansa orkesterille ja varsinkin sellaiselle, joka soittaa edelleen alkuperäisellä kokoonpanolla. Lastentarhaopettajiksi opiskelleet neljä kaverusta soittelivat ensiksi harrastuksekseen, mutta pian yhtyeestä kasvoi jäsenille pitkäksi aikaa leipätyö. Fröbelin palikat on viihdyttänyt useampaa sukupolvea ja kestosuosikin asema ainakin Tavastian juhlakeikasta päätellen on vakaa.

IMG_3197En tunne Fröbelin palikoiden tuotannosta hyvin kuin kaksi ensimmäistä albumia. Debyyttinä julkaistu nimikkolevy vuodelta 1991 on klassikko ja kakkosalbumi Sutsisatsi (1993) räjäytti pankin. Se oli niin sanotusti siinä, sillä levyä on myyty lähes käsittämättömät 150.000 kappaletta. Yhtyeen suosio on perustunut lauluihin, joihin liittyy aina leikki. Toisaalta yhtyeen läpimurtoa ja tunnettavuutta auttoi esiintymiset television lastenohjelmissa. Yhtye on julkaissut uransa aikana albumeja muutaman vuoden välein.

Fröbelin palikoiden keulilla laulun ja kitaran ohessa leikkejä vetää Mats Lillrank. Kitarassa ja leikkiassistenttina toimii Timo Nuutinen. Koskettimissa on Ari Bergström ja rummuissa Hannu Mäkelä, joka soittaa livenä sähkörumpuja voidakseen säädellä paremmin äänen voimakkuutta. Yhtye pitää huolen, että kuulo on tallella keikan jälkeenkin. Yhtyeen taustalla lavalla oli levitetty logo, kaksi piirroshahmoa, jotka ovat tuttuja Sutsisatsi -albumin kannesta. Hahmojen päivitys voisi olla paikallaan juhlavuoden kunniaksi.

IMG_3205Keikka alkoi tarkalleen klo 15:00. Mats Lillrank esitteli yhtyeen ja aloitti keikan istumalla laatikon päällä. Headset vapautti miehen kaksin käsin ajamaan autoa lasten kanssa kappaleen Autot vanhanaikaiset aikana. Matsin lauluäänessä on katu-uskottavaa rokkenrollia. Miehen jutustelu muistuttaa jostain syystä Antero Mertarantaa. Puheen intonaatio on jollain hassulla tavalla saman kuuloinen ja viehän Mats lauluissa lapset tavallaan kebabkioskille. Keikan kappalelista koostui pääosin kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Toisena kappaleena kuultu Hippulat vinkumaan aloitti putken joka ei hiljentänyt muuta kuin Matsin välipuheet. Lämpömittari -laulussa pitkän huiskea Timo Nuutinen laski kitaran sivuun ja otti vuorostaan leikittäjän roolin. Lopussa kuultiin odotetusti Sutsisatsi, Taputan ja varsinaisen settilista huipentui Jumppalauluun.

FBKuuntelin keikkaa välillä parvelta ja hetken takalinjoilta. Lastenkonsertissa aikuiset istuvat lattialla ja lapset joraavat siinä edessä, mutta kulkuväylää ei oikein ole mihinkään. Väkeä ei ole saman verran kuin aikuisten konsertissa missä yleisö kuuntelee seisten, mutta silti lippuja olisi voitu myydä vähemmän. Tavastialla ei näe joka paikasta hyvin, ja lapsia kun pitäisi kohdella tasavertaisesti. Siinä mielessä Tavastia ei ole paras paikka lastenkonserteille, vaikka ajatus on mitä mainioin. Lastenkonsertit tässä mittakaavassa toimivat paremmin salissa, missä penkkiriveiltä kaikki näkevät tasapuolisesti.

Encoressa kuultiin lasten laulujen ehdoton klassikko: Leijonaa mä metsästän. Jos lapsilta kysytään, reilun tunnin setti oli täyttä tavaraa. Näin yhtyeen elävänä ensi kertaa elävänä ja hyvästä meiningistä huolimatta aikuiseen makuun yhtye toimii paremmin albumeilla, joita kuuntelee jatkuvallakin toistolla mielikseen. Ehkä olisin keikasta toista mieltä, jos settilistassa olisi soinut suosikkini Heikki ja Kaija. Sitten olisin kailottanut kovaan ääneen ihanaa Fröbelin palikat, ihanaa.IMG_3206

Keren Ann (Fra), Laura Groves (UK) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta, 2.9.2017

Helsingin juhlaviikot on massalta kätketty aarre, mutta välillä sen ohjelmisto saattaa mennä kulttuuritietoisemmaltakin kullankaivajalta ohi. Ei juhlaviikot huuda isompaa markkinointia, sillä tapahtumat myyvät joka tapauksessa hyvin. Loppukesästä alkaa olla ähky sesongin ylitarjonnasta, joten nälkää uusiin elämyksiin on niukalti.  Kylläisenäkin kannattaa lähteä liikkeelle, sillä Juhlaviikkojen harkittuun ohjelmistoon harvemmin pettyy. Lisäksi Huvilateltta, joka on Roy Mänttärin komea luomus 1990-luvun puolivälistä, tarjoutuu vain kerran vuodessa muutamaksi viikoksi loppukesän parhaan konserttipaikaksi.

Huvilateltan lumosivat tällä kertaa kaksi eurooppalaista artistia. Brittiläinen Blue Roses nimellä aikaisemmin uraa tehnyt Laura Groves aloitti illan ja Ranskassa pääosin kasvanut kosmopoliitti Keren Ann sai kunnian soittaa viimeisenä. Laura Groves oli ennalta tuntematon, mutta teki vaikutuksen. Pääosin kosketinsoittimien takana esiintynyt Groves tekee musiikkia arjen keijuille, mutta sulattaa helposti menninkäisenkin sydämen.

FullSizeRender-1Laura Groves esiintyi kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Lavapreesens oli eleetöntä ja fokus kohdistui musiikkiin. Laura Grovesin tarjosi illan valloittavimman lauluäänen. Hänen tulkintansa omista kappaleista soljui kuin puro kevään auringossa. Kappaleet kertakuulolta olivat toistensa kaltaisia, mutta esimerkiksi Pale Shadows nousi esiin mestarillisena sävellyksenä. Samoin Thinking about Thinking jäi mieleen. Laura Groves soitti pari kappaletta ilman yhtyeen muita jäseniä ja eritoten tulkinta Paul McCartney -klassikosta Waterfalls oli koskettava. Laura Groves päätti keikan tunnetuimpaan kappaleeseensa Dream Story, jonka perään saatiin vielä yksi kappale Mystique.

Ennen seuraavan artistin vuoroa pidettiin kolmen vartin breikki. Huvilateltassa odottelu sujuu mukavasti, varsinkin jos ulkona ei sada. Järjestelyt ovat toimineet aina, eikä nytkään ollut moitteen sijaa. Jonoja baareihin tai vessoihin ei pahemmin ole. Henkilökunta on valpasta ja ystävällistä. Huvilateltta ei ollut aivan täynnä, mutta väkeä oli sen verran, että Keren Annin kelpasi napata yleisöstä kuvat. Juhlaviikot eivät ole korkeakulttuuria muuta kuin sisältönsä puolesta. Liput Huvilan intiimille tuplakeikalle maksoi 33€. Vertailuna samaan aikaan koripallomatsista olisi saanut 12.000 hengen areenalla pulittaa reilut 80 euroa.

FullSizeRenderKeren Ann astui lavalle basistin ja rumpalin kanssa. Hän vastasi laulun ohessa myös tyylikkäästi sähkökitarasta. Mielikuvissani odotin näkeväni Keren Annin akustisen kitaran ja kevyiden koskettimien sävyttämässä folkpop-ympäristössä. Riisuttu ja yllättävän rouhea kokoonpano oli positiivinen yllätys. Keren Ann osoittautui kelpo viihdyttäjäksi. Hänessä on lavasäteilyllä ja välispiikit täynnä lämpöä. Keren Ann on levyttänyt sekä ranskaksi että englanniksi. Tuorein viime vuonna julkaistu albumi You’re Gonna Get Love on täysin englanninkielinen ja samalla linjalla mentiin huvilateltassa. Ei olisi ollut pahitteeksi kuulla, vaikkapas Jardin d’Hiver, mutta kyllä tämä viidentoista kappaleen setti kelpasi varsinkin, kun lähes puolet kappaleista oli tuoretta tavaraa.

Keren Ann omaa laajan fanikunnan ympäri maailmaa, mutta Suomessa hän on melko tuntematon. Keren Ann vieraili maassamme ensimmäistä kertaa, mutta toivottavasti hänet nähdään vielä toistekin. Keren Ann esitti sujuvan ohjelmiston. Kappaleet olivat yksinkertaisuudessaan kauniita ja melodisia. Eritoten Lay Your Head Down on klassinen sävelmä. Pikkuhitti My Name Is Trouble toimi triopohjalta erinomaisesti ja todisti taas sen, että hyvä biisi on laadukas, esittää sen missä muodossa tahansa. Keikan päättänyt uuden albumin hieno Again and Again osoittaa, että luovuus kukkii. Encoressa Keren Ann vahvisti, että häneltä taittuu myös juureva blues.

Settilista:

You’re Gonna Get Love

Where Did You Go?

The Harder Ships of the World

All the Beautiful Girls

Chelsea Burns

It Ain’t No Crime

Sugar Mama

Lay Your Head Down

The Separated Twin

Strange Weather

In Your Back Play

My Name is Trouble

Easy Money

Again and Again

Encore

My Man is Wanted But I Ain’t Gonna Turn Him In

IMG_2818

Dingo @ Allas Sea Pool, Helsinki, 18.8.2017

IMG_2755Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin.  Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.

Dingo synnytti käsittämättömän ilmiön. Se teki ensimmäisenä bändinä jäähallikiertueen, joka 1980-luvulla oli ennen näkemätöntä. Dingon kakkosalbumi Kerjäläisten valtakunta (1985) on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä Suomessa. Huumaa kesti kuitenkin vain hetken. Bändi hajosi syksyllä 1986 ja sen jälkeen Neumannin kynä ei ole onnistunut kirjoittamaan kappaleita, joilla kansaa kiihotettaisiin samaan malliin. Dingosta tuli muiden epäonnisten projektien jälkeen Neumannin sooloprojekti ja kymmenille muusikoille hollitupa, jossa ovet paukkuivat tiuhaan. Neumannin kaikki viritykset näyttivät lähinnä säälittävältä. Tunnetuin kokoonpano on yrittänyt paluuta muutaman kerran, mutta vasta vuonna 2017 se tuntuu vilpittömältä ja aidolta.

IMG_0062

Dingo ei näytä enää samalta kuin 1980-luvun menestyslevyjen kansissa. Lähes kuusikymppiset soittajat ovat äijistyneet niin kuin asiaan kuuluu. Meikit ja värikkäät vaatteet ovat taakse jäänyttä elämää. Yhtyeen nestori, kitaristi Jonttu Virta pitkässä harmaassa tukassaan on edelleen katu-uskottava rokkari. Samoin rumpali Juha Seittonen, joka on paremmin tunnettu nimillä Keijo Q tai Quuppa, mäiskii menemään pipo päässä entiseen malliin. Pete Nuotio on asettunut kuin vanhempi virkamies kosketinsoittimen taakse. Basisti Pepe Laaksonen myhäilee tyytyväisenä. Jos on Neumann ollut kolme vuosikymmentä eksyksissä, niin nyt hän on löytänyt paikan, jossa on parhaimmillaan.

IMG_2768Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.

Allas Sea Pool ei ollut loppuunmyyty, mutta väkeä oli riittävästi. Sifonkihuiveihin sonnustautuneet yli nelikymppiset fanit lauloivat biisien mukana. Sanat tulivat selkärangasta. Itse näin Dingon elävänä ensimmäistä kertaa, mutta lehtijutut, keikkataltioinnit ja kylän miesten puheet olivat kuitenkin rakentaneet vahvan mielikuvan yhtyeestä. Ei jääty kauaksi kunnian vuosista. Dingo ei ollut se väsähtänyt jurribaarin nurkassa soittava Neumann ties millä kokoonpanolla, vaan suoraselkäinen yhtye, joka vastaavalla harkitulla keikkailulla voisi tehdä ehtoopuolen menestyksekästä ja vakavasti otettavaa uraa Eppu Normaalin tavoin.

IMG_0061Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.

Settilista:

Sinä ja minä

Kirjoitan

Kerjäläisten valtakunta

Lähetyssaarnaaja

Elämäni Sankari

Kulkuri ja kaunotar

Perjantai

Kunnian kentät

Autiotalo

Nahkatakkinen tyttö

Rio Ohoi

Encore

Hämähäkkimies

Levoton tuhkimo

IMG_2771