Dinosaur Jr. (US) @ Tavastia, Helsinki, 5.12.2017

Kuvahaun tulos haulle dinosaur jr tavastiaDinosaur Jr. vieraili kuluvana vuonna Suomessa jo toistamiseen. Kesäkuinen Sideways jäi väliin, mutta niin oli kaikki aikaisemmatkin keikat menneet ohi. Nyt aukko sivistyksessä korjaantui vihdoin. Dinosaur Jr. on aina ollut se tyylilleen uskollinen särökitaroiden ja melodioiden hallittu kovaääninen sekamelska. Yhtyeen taival alkoi 1984 ja pitkän välirikon jälkeen kokoonpano on ollut alkuperäisessä kuosissa vuodesta 2005 lähtien. Jos kitaristi-laulaja J Mascis on bändin pää, niin basisti-laulaja Lou Barlow on keho ja rumpali Murph raajat. Näin ainakin Tavastian keikan pohjalta voi päätellä.

Näin Lou Barlowin muutama vuosi takaperin hänen Sebadoh -yhtyeensä kanssa. Jostain syystä Barlowin tuotokset ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin Dinosaur Jr. Tästä lähtökohdasta ajattelin, että olisiko nyt Dinojen vuoro nousta meikäläisen mittapuussa korkeammalle. Onhan Dinosaur Jr. selkeästi suositumpi yhtye.  https://keikkakeppi.com/2013/11/12/sebadoh-us-bowery-ballroom-manhattan-ny-1-11-2013/

IMG_3304Keikka alkoi itsenäisyyspäivän aattoiltana tasan 21 miltei täydelle tuvalle. Bändin taakse lavalle kasattu backline oli vaikuttava. Marshall -kaappien määrä todisti bändin maineen lujaa soittavana yhtyeenä. Keikalle piti varautua korvatulpilla. Ensimmäiset 45 minuuttia kuuntelin korvat suojattuina, mitä teen ani harvoin. Todettava taas, että korvat tukittuna kuunteleminen tuntuu yhtä kumiselta kuin uiminen märkäpuvussa kesäisessä järvessä. Keikan loppupuoliskon väijyin lavan oikealla reunalla oviaukossa, joka itsessään dumppasi äänenvoimakkututa sen verran, että pärjäsin ilman kuulosuojaimia. Heti kuulosti paljaaltaan paremmalta.

Dinosaur Jr aloitti vakuuttavasti kappaleella Thumb, vaikka J Mascisin  leipiintynyt olemus muuta osoittaa. Mies ei juttele mukavia, ei liiku. Hän tönöttää ilmeettömästi lavalla kuin seinää vasten hylätty skeittilauta. Hän laulaa varsin lakonisesti, vaikka ääniala nousee tarvittaessa tuttuun falsettiin. Mutta kitaran varressa Mascisista irtoaa puristamatta mitä tiukimmat soolot. Lou Barlow pitää lavaenergiaa yllä heilumalla ja hakkaamalla bassostaan kaiken irti. Hänen kasvojansa on vaikea erottaa hiuspehkon alta, sillä karvat roikkuvat naaman edessä kuin unkarilaisella pulilla. Rumpali Murph hakkaa kannuja välillä niin, että iskutiheys saa silmät väpättämään.

IMG_3346Dinosaur Jr kiertää viime vuonna julkaistun Give a Glimbpse of What Yer Not -albumin puolesta. Tuotos on laadukas ja tarjoaa tukun Mascisin rustaamia tarttuvia kappaleita kuten Tiny ja Lost All Day. Lou Barlowin kynästä lähtenyt Left/Right sisältää tuttua melodista haikeutta. Bändin elinvoimaisuudesta kertoo, että pari viimeistä albumia ovat varsin laadukkaita. Illan parhaan vedon tittelin nappasi Watch the Corners, joka löytyy edelliseltä pitkäsoitolta I Bet on Sky (2012).  Setti kattoi uudemman materiaalin ohessa kaikki bändin tunnetuimmat biisit kuten Feel the Pain ja Start Choppin’.

Bändin päätettyä varsinaisen osuuden vieressäni ventovieras totesi, että illan kruunaisi jos Dinot soittaisivat vielä coverina The Curen Just Like Heaven. Sieltä se ensimmäisenä encorena heti napsahti ja kaveri ryntäsi lavan eteen ärhäkästi pogoamaan. Bändillä riittää fanipohjaa Suomessa, jotta maahan kannattaa tulla parikin kertaa vuodessa. Dinosaur jr. soitti kaiken kaikkiaan kelpo keikan, mutta miten paljon biiseistä olisi nauttinut enemmän, jos volumenappi olisi ollut kaakon sijaan koilisessa. Biisit nousisivat hiljaisempina paremmin esiin, mutta mitenkäs dinosaurus hetkessä sisiliskoksi muuttuisi.

IMG_3320

Fröbelin palikat @ Tavastia, Helsinki, 19.11.2017

Palikkamusiikkia lapsille jo 30 vuoden ajan. Se on kunnioitettava matka, mille tahansa orkesterille ja varsinkin sellaiselle, joka soittaa edelleen alkuperäisellä kokoonpanolla. Lastentarhaopettajiksi opiskelleet neljä kaverusta soittelivat ensiksi harrastuksekseen, mutta pian yhtyeestä kasvoi jäsenille pitkäksi aikaa leipätyö. Fröbelin palikat on viihdyttänyt useampaa sukupolvea ja kestosuosikin asema ainakin Tavastian juhlakeikasta päätellen on vakaa.

IMG_3197En tunne Fröbelin palikoiden tuotannosta hyvin kuin kaksi ensimmäistä albumia. Debyyttinä julkaistu nimikkolevy vuodelta 1991 on klassikko ja kakkosalbumi Sutsisatsi (1993) räjäytti pankin. Se oli niin sanotusti siinä, sillä levyä on myyty lähes käsittämättömät 150.000 kappaletta. Yhtyeen suosio on perustunut lauluihin, joihin liittyy aina leikki. Toisaalta yhtyeen läpimurtoa ja tunnettavuutta auttoi esiintymiset television lastenohjelmissa. Yhtye on julkaissut uransa aikana albumeja muutaman vuoden välein.

Fröbelin palikoiden keulilla laulun ja kitaran ohessa leikkejä vetää Mats Lillrank. Kitarassa ja leikkiassistenttina toimii Timo Nuutinen. Koskettimissa on Ari Bergström ja rummuissa Hannu Mäkelä, joka soittaa livenä sähkörumpuja voidakseen säädellä paremmin äänen voimakkuutta. Yhtye pitää huolen, että kuulo on tallella keikan jälkeenkin. Yhtyeen taustalla lavalla oli levitetty logo, kaksi piirroshahmoa, jotka ovat tuttuja Sutsisatsi -albumin kannesta. Hahmojen päivitys voisi olla paikallaan juhlavuoden kunniaksi.

IMG_3205Keikka alkoi tarkalleen klo 15:00. Mats Lillrank esitteli yhtyeen ja aloitti keikan istumalla laatikon päällä. Headset vapautti miehen kaksin käsin ajamaan autoa lasten kanssa kappaleen Autot vanhanaikaiset aikana. Matsin lauluäänessä on katu-uskottavaa rokkenrollia. Miehen jutustelu muistuttaa jostain syystä Antero Mertarantaa. Puheen intonaatio on jollain hassulla tavalla saman kuuloinen ja viehän Mats lauluissa lapset tavallaan kebabkioskille. Keikan kappalelista koostui pääosin kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Toisena kappaleena kuultu Hippulat vinkumaan aloitti putken joka ei hiljentänyt muuta kuin Matsin välipuheet. Lämpömittari -laulussa pitkän huiskea Timo Nuutinen laski kitaran sivuun ja otti vuorostaan leikittäjän roolin. Lopussa kuultiin odotetusti Sutsisatsi, Taputan ja varsinaisen settilista huipentui Jumppalauluun.

FBKuuntelin keikkaa välillä parvelta ja hetken takalinjoilta. Lastenkonsertissa aikuiset istuvat lattialla ja lapset joraavat siinä edessä, mutta kulkuväylää ei oikein ole mihinkään. Väkeä ei ole saman verran kuin aikuisten konsertissa missä yleisö kuuntelee seisten, mutta silti lippuja olisi voitu myydä vähemmän. Tavastialla ei näe joka paikasta hyvin, ja lapsia kun pitäisi kohdella tasavertaisesti. Siinä mielessä Tavastia ei ole paras paikka lastenkonserteille, vaikka ajatus on mitä mainioin. Lastenkonsertit tässä mittakaavassa toimivat paremmin salissa, missä penkkiriveiltä kaikki näkevät tasapuolisesti.

Encoressa kuultiin lasten laulujen ehdoton klassikko: Leijonaa mä metsästän. Jos lapsilta kysytään, reilun tunnin setti oli täyttä tavaraa. Näin yhtyeen elävänä ensi kertaa elävänä ja hyvästä meiningistä huolimatta aikuiseen makuun yhtye toimii paremmin albumeilla, joita kuuntelee jatkuvallakin toistolla mielikseen. Ehkä olisin keikasta toista mieltä, jos settilistassa olisi soinut suosikkini Heikki ja Kaija. Sitten olisin kailottanut kovaan ääneen ihanaa Fröbelin palikat, ihanaa.IMG_3206

Keren Ann (Fra), Laura Groves (UK) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta, 2.9.2017

Helsingin juhlaviikot on massalta kätketty aarre, mutta välillä sen ohjelmisto saattaa mennä kulttuuritietoisemmaltakin kullankaivajalta ohi. Ei juhlaviikot huuda isompaa markkinointia, sillä tapahtumat myyvät joka tapauksessa hyvin. Loppukesästä alkaa olla ähky sesongin ylitarjonnasta, joten nälkää uusiin elämyksiin on niukalti.  Kylläisenäkin kannattaa lähteä liikkeelle, sillä Juhlaviikkojen harkittuun ohjelmistoon harvemmin pettyy. Lisäksi Huvilateltta, joka on Roy Mänttärin komea luomus 1990-luvun puolivälistä, tarjoutuu vain kerran vuodessa muutamaksi viikoksi loppukesän parhaan konserttipaikaksi.

Huvilateltan lumosivat tällä kertaa kaksi eurooppalaista artistia. Brittiläinen Blue Roses nimellä aikaisemmin uraa tehnyt Laura Groves aloitti illan ja Ranskassa pääosin kasvanut kosmopoliitti Keren Ann sai kunnian soittaa viimeisenä. Laura Groves oli ennalta tuntematon, mutta teki vaikutuksen. Pääosin kosketinsoittimien takana esiintynyt Groves tekee musiikkia arjen keijuille, mutta sulattaa helposti menninkäisenkin sydämen.

FullSizeRender-1Laura Groves esiintyi kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Lavapreesens oli eleetöntä ja fokus kohdistui musiikkiin. Laura Grovesin tarjosi illan valloittavimman lauluäänen. Hänen tulkintansa omista kappaleista soljui kuin puro kevään auringossa. Kappaleet kertakuulolta olivat toistensa kaltaisia, mutta esimerkiksi Pale Shadows nousi esiin mestarillisena sävellyksenä. Samoin Thinking about Thinking jäi mieleen. Laura Groves soitti pari kappaletta ilman yhtyeen muita jäseniä ja eritoten tulkinta Paul McCartney -klassikosta Waterfalls oli koskettava. Laura Groves päätti keikan tunnetuimpaan kappaleeseensa Dream Story, jonka perään saatiin vielä yksi kappale Mystique.

Ennen seuraavan artistin vuoroa pidettiin kolmen vartin breikki. Huvilateltassa odottelu sujuu mukavasti, varsinkin jos ulkona ei sada. Järjestelyt ovat toimineet aina, eikä nytkään ollut moitteen sijaa. Jonoja baareihin tai vessoihin ei pahemmin ole. Henkilökunta on valpasta ja ystävällistä. Huvilateltta ei ollut aivan täynnä, mutta väkeä oli sen verran, että Keren Annin kelpasi napata yleisöstä kuvat. Juhlaviikot eivät ole korkeakulttuuria muuta kuin sisältönsä puolesta. Liput Huvilan intiimille tuplakeikalle maksoi 33€. Vertailuna samaan aikaan koripallomatsista olisi saanut 12.000 hengen areenalla pulittaa reilut 80 euroa.

FullSizeRenderKeren Ann astui lavalle basistin ja rumpalin kanssa. Hän vastasi laulun ohessa myös tyylikkäästi sähkökitarasta. Mielikuvissani odotin näkeväni Keren Annin akustisen kitaran ja kevyiden koskettimien sävyttämässä folkpop-ympäristössä. Riisuttu ja yllättävän rouhea kokoonpano oli positiivinen yllätys. Keren Ann osoittautui kelpo viihdyttäjäksi. Hänessä on lavasäteilyllä ja välispiikit täynnä lämpöä. Keren Ann on levyttänyt sekä ranskaksi että englanniksi. Tuorein viime vuonna julkaistu albumi You’re Gonna Get Love on täysin englanninkielinen ja samalla linjalla mentiin huvilateltassa. Ei olisi ollut pahitteeksi kuulla, vaikkapas Jardin d’Hiver, mutta kyllä tämä viidentoista kappaleen setti kelpasi varsinkin, kun lähes puolet kappaleista oli tuoretta tavaraa.

Keren Ann omaa laajan fanikunnan ympäri maailmaa, mutta Suomessa hän on melko tuntematon. Keren Ann vieraili maassamme ensimmäistä kertaa, mutta toivottavasti hänet nähdään vielä toistekin. Keren Ann esitti sujuvan ohjelmiston. Kappaleet olivat yksinkertaisuudessaan kauniita ja melodisia. Eritoten Lay Your Head Down on klassinen sävelmä. Pikkuhitti My Name Is Trouble toimi triopohjalta erinomaisesti ja todisti taas sen, että hyvä biisi on laadukas, esittää sen missä muodossa tahansa. Keikan päättänyt uuden albumin hieno Again and Again osoittaa, että luovuus kukkii. Encoressa Keren Ann vahvisti, että häneltä taittuu myös juureva blues.

Settilista:

You’re Gonna Get Love

Where Did You Go?

The Harder Ships of the World

All the Beautiful Girls

Chelsea Burns

It Ain’t No Crime

Sugar Mama

Lay Your Head Down

The Separated Twin

Strange Weather

In Your Back Play

My Name is Trouble

Easy Money

Again and Again

Encore

My Man is Wanted But I Ain’t Gonna Turn Him In

IMG_2818

Dingo @ Allas Sea Pool, Helsinki, 18.8.2017

IMG_2755Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin.  Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.

Dingo synnytti käsittämättömän ilmiön. Se teki ensimmäisenä bändinä jäähallikiertueen, joka 1980-luvulla oli ennen näkemätöntä. Dingon kakkosalbumi Kerjäläisten valtakunta (1985) on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä Suomessa. Huumaa kesti kuitenkin vain hetken. Bändi hajosi syksyllä 1986 ja sen jälkeen Neumannin kynä ei ole onnistunut kirjoittamaan kappaleita, joilla kansaa kiihotettaisiin samaan malliin. Dingosta tuli muiden epäonnisten projektien jälkeen Neumannin sooloprojekti ja kymmenille muusikoille hollitupa, jossa ovet paukkuivat tiuhaan. Neumannin kaikki viritykset näyttivät lähinnä säälittävältä. Tunnetuin kokoonpano on yrittänyt paluuta muutaman kerran, mutta vasta vuonna 2017 se tuntuu vilpittömältä ja aidolta.

IMG_0062

Dingo ei näytä enää samalta kuin 1980-luvun menestyslevyjen kansissa. Lähes kuusikymppiset soittajat ovat äijistyneet niin kuin asiaan kuuluu. Meikit ja värikkäät vaatteet ovat taakse jäänyttä elämää. Yhtyeen nestori, kitaristi Jonttu Virta pitkässä harmaassa tukassaan on edelleen katu-uskottava rokkari. Samoin rumpali Juha Seittonen, joka on paremmin tunnettu nimillä Keijo Q tai Quuppa, mäiskii menemään pipo päässä entiseen malliin. Pete Nuotio on asettunut kuin vanhempi virkamies kosketinsoittimen taakse. Basisti Pepe Laaksonen myhäilee tyytyväisenä. Jos on Neumann ollut kolme vuosikymmentä eksyksissä, niin nyt hän on löytänyt paikan, jossa on parhaimmillaan.

IMG_2768Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.

Allas Sea Pool ei ollut loppuunmyyty, mutta väkeä oli riittävästi. Sifonkihuiveihin sonnustautuneet yli nelikymppiset fanit lauloivat biisien mukana. Sanat tulivat selkärangasta. Itse näin Dingon elävänä ensimmäistä kertaa, mutta lehtijutut, keikkataltioinnit ja kylän miesten puheet olivat kuitenkin rakentaneet vahvan mielikuvan yhtyeestä. Ei jääty kauaksi kunnian vuosista. Dingo ei ollut se väsähtänyt jurribaarin nurkassa soittava Neumann ties millä kokoonpanolla, vaan suoraselkäinen yhtye, joka vastaavalla harkitulla keikkailulla voisi tehdä ehtoopuolen menestyksekästä ja vakavasti otettavaa uraa Eppu Normaalin tavoin.

IMG_0061Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.

Settilista:

Sinä ja minä

Kirjoitan

Kerjäläisten valtakunta

Lähetyssaarnaaja

Elämäni Sankari

Kulkuri ja kaunotar

Perjantai

Kunnian kentät

Autiotalo

Nahkatakkinen tyttö

Rio Ohoi

Encore

Hämähäkkimies

Levoton tuhkimo

IMG_2771

 

 

Frank Ocean (US), Angel Olsen (US), Ryan Adams (US), The Afghan Whigs (US), Jonna Tervomaa (FIN), Vesta (FIN) @ Flow Festival, 13.8.2017

 

RYADPäällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.

Flow Festival on kasvanut haastajan roolista isojen festivaalien valtiaaksi. Flow on eliittifestivaali sekä sen positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hinnoittelu jarruttaa osallistumista, mutta vastaavaa vaihtoehtoista laatuohjelmistoa eivät muut tarjoa. Eikä toisilla festivaaleilla panosteta samalla tavalla viihtyvyyteen ja alueen visuaalisuuteen. Ruokatarjonta on ylivoimaista, vaikkakin annokset aina vaan pienempiä. Juomatarjoilu monipuolista, mutta kaikki mukavasti ylihinnoiteltua. Suvilahdessa kymmenettä kertaa järjestetty musiikkijuhla oli tänä vuonna alueen rakennustöiden vuoksi joutunut muuttamaan lavojen sijoittelua. Päälava ja teltat olivat viime vuotisilla sijoillaan, mutta Bright Balloon 360° Stage ja suosittu samppanjabaari oli siirretty turhan kauaksi. Se teki festivaalista hajanaisemman.

Vesta2Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.

Sunnuntain parhaan esityksen veti yllättäen Jonna Tervomaa. Olen nähnyt Tervomaan lukuisia kertoja ja useilla eri kokoonpanoilla. Koskaan en ole pettynyt, mutta tiettyä uusiutumista olen kaivannut. Nyt sen Jonna teki. Hän astui 360° Stagelle muuttuneena, kypsempänä artistina. Jonna julkaisee syyskuussa uuden Ääni -albumin neljän vuoden tauon jälkeen. Ensi kertaa hän on tehnyt lauluihin myös yksin sävelet. Tuottajana toimii The Posies -yhtyeen keulahahnmo Ken Stringfellow.

FullSizeRender-10Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.

FullSizeRender-5Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.

FullSizeRender-11Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.

Ryan Adams aloitti päälavalla auringon vasta harkitessa laskeutumista. Hän nousi lavalle uuden yhtyeensä The Unknown Bandin kanssa ja soitti kaksitoista kappaletta, joka on aika vähän siihen nähden miten paljon Adamsin Suomen vierailua olin odottanut – ja hyvin vähän siihen nähden miten tuottelias hän on yli 20 vuotisen uransa aikana ollut. Ryan Adams on säveltänyt pääosin juurimusiikista voimansa saavaa kitararokkia ja altcountrya, mutta välillä hän on julkaissut punkia ja metallia. Tuotteliaisuudesta huolimatta Adamsin sahalta pukkaa varsin vähän huonolaatuista puutavaraa. Vanhemmiten sirkkeli tuppaa tylsistyä, mutta alkuvuodesta julkaistulle Prisoner -pitkäsoitolle hän oli kirjoittanut alkujaan 80 avioeroa käsitellyttä laulua. Osa ylijäämästä julkaistiin keväällä Prisoner B-Sides -albumilla. Tämä todistaa jälleen sen, että luovuus kukkii, kun elämä muuttuu.

FullSizeRender-8Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.

Settilista:

Do You Still Love Me

New York, New York

Outbound Train

Gimme Something Good

Stay With Me

Let It Ride

Cold Roses

Fix It

Doomsday

When Stars Go Blue

Anything I Say to You Now

Shakedown on 9th Street

IMG_0004Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.

FullSizeRender-7Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.FullSizeRender-9

 

 

Royal Trux (US), Kynnet (FIN) @ Kuudes linja, 3.8.2017

Rock’n rollia syntyy ja kuolee. Samana iltana voi nähdä kaksi bändiä, joista toinen opettelee kävelemään ja toinen yskii henkitoreissaan.

Illan aloitti Teemu Tanner yhden miehen projektillaan, vaikka lauteille nousikin viiden hengen kollegio. Tanner on tuttu Teksti-TV 666, Hopeajärvi ja Love Sport -yhtyeistä. Nyt hänellä on käsissään Kynnet ja ne ovatkin terävät, vaikka sopivan huolimattomasti leikatut. Kynnet julkaisi …Taas ne menee Poks! -albumin tämän vuoden alkupuolella. Debyytti on kova, mutta tuore heinäkuussa julkaistu Milla (ei voi sietää mua) vasta onkin kesän parhaita kipaleita.

IMG_2679Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.

Keikka kesti puolisen tuntia, mutta se oli tymäkkä veto kaikkinen pikkumokineen. Ennen keikkaa yleisössä löytyi taas se huutaja, joka olisi halunnut käynnistää keikan yykaakoonee -kommentillaan juuri kun yhtye astui lavalle. Tanner otti tilanteen hienosti haltuun ja antoi tyypin käynnistää keikan. Sitten se olikin menoa. Parhaiten toimivat sinkuilla julkaistut Maa ja Alaovi sekä aiemmin mainittu huikea Milla (Ei voi sietää mua). Pitkäsoitolta mieleen jäivät hauskat Ella ja Antaa heittää! Kynnet on freesi bändi, jolle toivon hyvää kasvua.

Sitten tulikin illan pääesiintyjän vuoro. Royal Trux on yhdysvaltalainen alternative rockia soittava orkesteri, jonka Pussy Galoresta lähtenyt Neil Hagerty perusti yhdessä silloisen kumppaninsa Jennifer Herreman kanssa vuonna 1987. Bändi tahkosi useita albumeja aina millenniumiin saakka, kunnes hajosi. Nyt bändi on ollut pystyssä taas pari vuotta. Royal Trux teki Nirvanan vanavedessä rahakkaan kolmen albumin sopimuksen Virginille, mutta potkut tuli, kun ennakot käytettiin heroiiniin. Bändillä on edelleen legendaarinen maine ja siksipä oli kiinnostavaa saada heidät ensi kertaa Suomeen. Hyvä, että keikka siirtyi Tavastialta sopivamman kokoiselle Kuudennelle linjalle, mikä on itse asiassa Helsingin parhaita klubeja.

rtxRoyal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.

Keikka alkoi hyvin. Kitaristi Hagerty riffitteli rytmiryhmän kanssa kolmistaan. Jamittelua kesti hetken ennen kuin Jennifer Herrema koikkelehti lavalle kasseineen ja turkishäntineen. Vaikutti siltä, että Herrema oli tuupattu vastikään taksista klubin eteen. Hän oli näyttävä näky löysässä Royal Trux -T-paidassaan, revityissä farkuissaan ja krokotiilinnahkaisissa korkkaribootseissaan. Vyötäröllä roikkui huppari kuten Axl Rosella. Pitkän tukan alta ja aurinkolasien takaa ei kasvoja erottanut ja kaiken kruunasi Hankkija-tyylinen lippalakki. Jennifer Herrema oli 1990-luvulla Calvin Kleinin alkuperäinen Heroin Chic ja sitä titteliä hän on kirjaimellisesti noudattunut. Nyt Herreman heilui kädessään pullo Lapin kultaa.

IMG_2682Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.

 

Richard Ashcroft (UK), Eppu Normaali (FIN) @ Tammerfest, 22.7.2017

Peräkkäisinä päivinä Suomen kamaralla kaksi brittipopin vahvinta egoa: Turussa perjantaina Oasiksen ylväs räyhähenki Liam Gallagher ja lauantaina Tampereella The Verve -yhtyeen entinen nokkamies Richard Ashcroft, jota kutsuttiin myös pitkään nimellä Mad Richard. Kävin pientä sisäistä kamppailua kumpaan lähteä. Tampere vei tällä kertaa voiton logistisista syistä. Liam Gallagher runnoo oletettavasti kiertuetta uuden soolomateriaalin myötä, joten hänet toivon näkeväni myöhemminkin. Richard Ashcroft sen sijaan esiintyi toista kertaa vuoden sisään näillä kulmilla. Viime vuonna akustinen sooloesitys Porissa jäi väliin, joten tätä bändivetoa ei saanut missata.

Tammerfest_logo

Tammerfest on jo yli 20 vuotta toiminnassa ollut kaupunkifestivaali. Taisi olla Turun Down by The Laituri, joka innosti manselaisetkin pystyttämään oma festivaali. Tammerfest on ollut koko ajan pirkanmaalaisten oma musiikkijuhla ilman, että se olisi noussut valtakunnallisesti kiinnostavaksi ja katu-uskottavaksi tapahtumaksi Provinssin, Ruisrockin tai Flow’n tapaan. Nykylinja muistuttaa Himosfestivaalia ohjelmistoltaan, mutta ei ihme sillä festivaalien taustalla on sama organisaatio. Kupletin juoni on selkeä: Parhaat kotimaiset artistit lauteille ja liput myydään loppuun. Richard Ashcroft on tässä linjastossa täysin ulkopuolinen.

Laskeskelin, että edellisen kerran olin Tammerfestissä vuonna 1995, mutta unohdinkin viime vuotisen piipahduksen Kari Peitsamon ilmaiskeikalle. Samaisen Keskustorin ohi kuljin tälläkin kertaa. Ilmaislavalta kajahti etäisesti korviini eurohumppaa, ja kas artistiksi paljastui Cat Cat, joka pisti askeliin lisää vauhtia. Eppu Normaali oli aloittamassa osuuttaan näillä näppäimillä. Lauantain ohjelmistossa osuutensa olivat hoitaneet jo Ellinoora, JVG, Kaija Koo ja Mikael Gabriel. Tämä tähtikatras ei mahtunut samaan mielenmaisemaan mitenkään Richard Ashcroftin kanssa. Oliko Eppu Normaali brittipopin coolille sankarille lämmittelijäksi kuitenkin liian kova?

Ratinan stadionin kupeessa sijaitsevaan Ratinaniemen puistoon kuljetaan Laukonsiltaa pitkin. Puistoalue vetää 9000 henkeä ja sijainti on varsin viehättävä tehdaskaupungin ytimessä. Täytyy antaa Tammerfestille järjestelyjen sujuvuudesta täydet pisteet. Ennakkoon ostettu lippu vaihtui vaivattoamsti rannekkeeksi. Jonotus turvatarkastuksineen kävi sukkelasti. Ei ollut jonoja bajamajoihin, juoman sai käteen kättelyssä ja ilman muiden festivaalien rasittavia panttimaksuja. Roskapönttöjä oli tiuhaan, joten siisteys ei näyttänyt olevan ongelma. Mikä parasta, ostamansa juoman kanssa pääsi vaikka lavan eteen. Muilla festareilla on päivystettävä kauaksi rajatuissa kaljakarsinoissa muiden possujen kanssa. Tammerfest toimi fiksusti jakamalla lavan edustan kahtia. Oikea puoli on anniskelualuetta ja vasen ikärajaton. Aluiden välissä on aitojen välinen kuilu, johon artisti pääsee irrottelemaan kuten Juha Torvinen Eppu Normaalin osuuden loppupuolella teki.

IMG_2562Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: https://keikkakeppi.com/2016/12/06/eppu-normaali-metro-areena-espoo-2-3-12-2016/.

Eput todistivat, että bändi toimii omillaan ilman sinfoniaorkesteria parhaiten. Martti Syrjä taitaa välispiikit, mutta tällä kertaa moneen kertaan kuulleiden jorinoiden suoltaminen sujui varsin letkeästi ja viihdyttävästi, ja varsinkin, kun biisilistan lukeminen tuotti haasteita. Eput soitti armottoman hittiputken, joka oli harkittu ja rakenteeltaan täydellinen. Bändin repertuaari on niin kova, että sieltä voi jättää soittamatta vaikka Vuonna 85 hitin ilman, että sitä jää kaipaamaan. Tunnin ja vartin aikana Eput soitti seuraavan setin:

Tahroja paperilla
Nyt reppuni jupiset riimini rupiset
Vihreän joen rannalla
Minun aurinkolasit
Lensin matalalla 2
Pimeyden tango
Murheellisten laulujen maa
Baarikärpänen
Urheiluhullu
Joka päivä ja jokaikinen yö
Puhtoinen lähiöni
Linnunradan laidalla
Kitara, taivas ja tähdet
Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt
Njet njet

Siitä huolimatta jäi kaivelemaan miltä ne uudet kappaleet kuulostaisivat, jos niitä Syrjän veljekset vielä suoltaisivat. Luovuus ei tyrehdy koskaan, vaikka fakta on, että nälkä luomiseen iän myötä hiipuu. Pantse Syrjän kohdalla alati kohoava itsekritiikki taitaa olla se suurin haaste. Kiinnostavaa nähdä saavatko ylöjärveläisjermut rassattua biisintekoröörit vielä auki, että uutta materiaalia saadaan kuultavaksi. Yleisölle näyttää riittävän yhtä hyvin vanhakin materiaali, että mitä sitä turhaa hötkyilemään.

FullSizeRender-2Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.

Suur-Manchesterin liepeillä Wiganissa perustettu The Verve oli 1990-luvun puolen välin jälkeen brittipopin tärkeimpiä yhtyeitä. Ei niin iso ilmiö kuin Oasis tai Blur, mutta bändin suureksi kansainväliseksi läpimurroksi noussut Urban Hymns (1997) myi pelkästään Britanniassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Bändin taival menestyksen jälkeen jäi kuitenkin lyhyeksi. Richard Ashcroft hyppäsi soolouralle ja julkaisi ensimmäisen albuminsa Alone With Everybody vuonna 2000. The Verve palasi vielä yhteen yhden albumin ajaksi, kun vaisu Forth julkaistiin 2008, mutta sen jälkeen pantiin hanskat hyllylle lopullisesti.

Keskeisintä brittipop-ilmiölle on ollut, että kitaravetoista rokkia ovat soittaneet bändit. Menestys on pääosin saanut voimansa yhtyeiden dynamiikasta, vaikka niissä onkin ollut johtajatyyppejä. Harvan yhtyeen keulahahmot olisivat pärjänneet yksinään samoin kuin bändiensä kanssa. Richard Ashcroft on ollut poikkeus, sillä harva muistaa The Vervestä nimeltä edes muita soittajia. Ei ole ollut Ashcroftilla kuitenkaan helppoa pärjätä sooloartistina. Soololbumit ovat kavunneet brittien top 20 –listalle, mutta muualla maailmassa suosio on ollut vaimeaa. Viime vuonna julkaistu hieman ylituotettu These People paljastaa, että sävellystaito on pysynyt hyppysissä ja tarttuvia säveliä syntyy edelleen.

IMG_2572Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.

Settilista:

Out of My Body
Sonnet
This Is How It Feels
Space And Time
Break the Night With Colour
Music is Power
Velvet Morning
Lucky Man
The Drugs Don’t Work
Hold On
Bitter Sweet Symphony

FullSizeRender-3