Dinosaur Jr. (US) @ Tavastia, Helsinki, 5.12.2017

Kuvahaun tulos haulle dinosaur jr tavastiaDinosaur Jr. vieraili kuluvana vuonna Suomessa jo toistamiseen. Kesäkuinen Sideways jäi väliin, mutta niin oli kaikki aikaisemmatkin keikat menneet ohi. Nyt aukko sivistyksessä korjaantui vihdoin. Dinosaur Jr. on aina ollut se tyylilleen uskollinen särökitaroiden ja melodioiden hallittu kovaääninen sekamelska. Yhtyeen taival alkoi 1984 ja pitkän välirikon jälkeen kokoonpano on ollut alkuperäisessä kuosissa vuodesta 2005 lähtien. Jos kitaristi-laulaja J Mascis on bändin pää, niin basisti-laulaja Lou Barlow on keho ja rumpali Murph raajat. Näin ainakin Tavastian keikan pohjalta voi päätellä.

Näin Lou Barlowin muutama vuosi takaperin hänen Sebadoh -yhtyeensä kanssa. Jostain syystä Barlowin tuotokset ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin Dinosaur Jr. Tästä lähtökohdasta ajattelin, että olisiko nyt Dinojen vuoro nousta meikäläisen mittapuussa korkeammalle. Onhan Dinosaur Jr. selkeästi suositumpi yhtye.  https://keikkakeppi.com/2013/11/12/sebadoh-us-bowery-ballroom-manhattan-ny-1-11-2013/

IMG_3304Keikka alkoi itsenäisyyspäivän aattoiltana tasan 21 miltei täydelle tuvalle. Bändin taakse lavalle kasattu backline oli vaikuttava. Marshall -kaappien määrä todisti bändin maineen lujaa soittavana yhtyeenä. Keikalle piti varautua korvatulpilla. Ensimmäiset 45 minuuttia kuuntelin korvat suojattuina, mitä teen ani harvoin. Todettava taas, että korvat tukittuna kuunteleminen tuntuu yhtä kumiselta kuin uiminen märkäpuvussa kesäisessä järvessä. Keikan loppupuoliskon väijyin lavan oikealla reunalla oviaukossa, joka itsessään dumppasi äänenvoimakkututa sen verran, että pärjäsin ilman kuulosuojaimia. Heti kuulosti paljaaltaan paremmalta.

Dinosaur Jr aloitti vakuuttavasti kappaleella Thumb, vaikka J Mascisin  leipiintynyt olemus muuta osoittaa. Mies ei juttele mukavia, ei liiku. Hän tönöttää ilmeettömästi lavalla kuin seinää vasten hylätty skeittilauta. Hän laulaa varsin lakonisesti, vaikka ääniala nousee tarvittaessa tuttuun falsettiin. Mutta kitaran varressa Mascisista irtoaa puristamatta mitä tiukimmat soolot. Lou Barlow pitää lavaenergiaa yllä heilumalla ja hakkaamalla bassostaan kaiken irti. Hänen kasvojansa on vaikea erottaa hiuspehkon alta, sillä karvat roikkuvat naaman edessä kuin unkarilaisella pulilla. Rumpali Murph hakkaa kannuja välillä niin, että iskutiheys saa silmät väpättämään.

IMG_3346Dinosaur Jr kiertää viime vuonna julkaistun Give a Glimbpse of What Yer Not -albumin puolesta. Tuotos on laadukas ja tarjoaa tukun Mascisin rustaamia tarttuvia kappaleita kuten Tiny ja Lost All Day. Lou Barlowin kynästä lähtenyt Left/Right sisältää tuttua melodista haikeutta. Bändin elinvoimaisuudesta kertoo, että pari viimeistä albumia ovat varsin laadukkaita. Illan parhaan vedon tittelin nappasi Watch the Corners, joka löytyy edelliseltä pitkäsoitolta I Bet on Sky (2012).  Setti kattoi uudemman materiaalin ohessa kaikki bändin tunnetuimmat biisit kuten Feel the Pain ja Start Choppin’.

Bändin päätettyä varsinaisen osuuden vieressäni ventovieras totesi, että illan kruunaisi jos Dinot soittaisivat vielä coverina The Curen Just Like Heaven. Sieltä se ensimmäisenä encorena heti napsahti ja kaveri ryntäsi lavan eteen ärhäkästi pogoamaan. Bändillä riittää fanipohjaa Suomessa, jotta maahan kannattaa tulla parikin kertaa vuodessa. Dinosaur jr. soitti kaiken kaikkiaan kelpo keikan, mutta miten paljon biiseistä olisi nauttinut enemmän, jos volumenappi olisi ollut kaakon sijaan koilisessa. Biisit nousisivat hiljaisempina paremmin esiin, mutta mitenkäs dinosaurus hetkessä sisiliskoksi muuttuisi.

IMG_3320

Evan Dando (US) @ Tavastia, Helsinki 30.3.2015

Evan Dando on 1990-luvun alkupuolen palvotuimpia indierock-artisteja. The Lemonheads -yhtyeen nokkamies teki rennolla vetelysasenteellaan, raikkailla biiseillään ja salskealla ulkonäöllään sukupolveensa lähtemättömän vaikutuksen. Niin kovan, että vielä parikymmentä vuotta myöhemmin Dandoa halutaan tulla katsomaan, vaikka moni hänet jo aiemmin nähnyt on todennut, ettei tarvitse nähdä toista kertaa. Niin välinpitämättömästi Dandolla on tapana suhtautua yleisöönsä.

Näin Evan Dandon ensimmäisen kerran soolona tasan kymmenen vuotta sitten Tavastialla. Ensimmäisen kerran hohto antoi anteeksi pettymyksiä tuottaneen keikan fiiliksiä. Muistan Dandon hutaisseen hittipiisinsä potpurissa päästäkseen niistä vain eroon. Sama meininki oli The Lemonheadsin paluukeikalla 2007, josta jäi vielä laimeampi mieli. Sen jälkeen en ole nähnyt Dandoa, vaikka mahdollisuus olisi ollut, kunnes sitten eilen taas.

Evan Dando_Tavastia033015Tavastialle oli saapunut muutama sata ihmistä maanantai-illan loskasateesta huolimatta. Sisälle astuessani lämmittelijänä olikin aloittanut ennalta mainitsematon Ville Härkönen. Tilanne oli hämmentävä, sillä illan piti startata Sara Johnston, joka on kiertänyt Dandon kanssa Euroopan kiertueella. Sara oli ottanut viime tipassa hatkat. Todennäköisesti hän oli matsannut Dandon kanssa ja lähtenyt lätkimään. Kaverini olikin nähnyt Johnstonin kävelleen kitara kourassa ulos Tavastian ovesta. Ville Härkönen oli varmaan houkuteltu yleisöstä heittämään keikan, sillä niin äkkiä kaikki oli tapahtunut. Nopeasta reagoinnista Härköselle pisteet, vaikka muuten keikka jäi noteeraamatta.

Dando_Poster

Evan Dando aloitti puolisen tuntia ilmoitettua aikaa myöhemmin. Aika ei ollut Dandon ulkonäköä muuttanut, mies asteli miltei samassa grunge-ulkomuodossaan kuin hänet olisi nähnyt 20 vuotta sitten. Pitkän silmillä roikkuneen tukan alta hahmottuivat miehen veistokselliset kasvot, jotka kätkeytyivät kiertueparran taakse. Evan Dando kiitti lyhyesti Ville Härköstä ja antoi sitten palaa. Hän esitti 40 biisiä yhteen menoon. Biisit eivät kestoillaan tavoita jamittelumittoja, mutta lyhyinä ja usein keskeytettyinäkin kappaleina muodostivat hienoista hetkistä huolimatta aika puuduttavan kokemuksen. Encoressa kuultiin vielä viisi extra-kappaletta ja voinkin todeta Evan Dandon soittaneet biisimäärältään pisimmän keikan ikinä. Kestoa koko setille tuli kuitenkin vain reilu puolitoista tuntia.

Keikka lähti käyntiin Lemondheadsin The Outdoor Type –biisillä ja ihan kelvosti lähtikin. Vaikka Evan Dando vaikuttaa huolettomalta vätykseltä, on hänen lauluäänensä persoonallinen ja kitaran hallinta taidokasta. Dando ei jutustellut yleisölle, vaan pudotteli biisin toisensa perään niin tiiviisti, ettei yleisö ehtinyt antaa kunnolla aplodejansa. Kerran Dando yllättäen ärähti miksaajalle ja pyysi viivettä lisää. Arvaamaton karjahdus säpsähdytti, mutta laulusoundi parani huomattavasti ja hetken päästä miksaaja saikin jo kiitoksen.

DandoSettilistaan mahtui parikymmentä The Lemonheads –biisiä, puolen tusinan verran Dandon soolobiisejä ja loput kirjavaa cover-osastoa. Keikka oli ensimmäinen Dandon keikka, jolla hän soitti parhaimmat kappaleensa kokonaan. Klassikkolevyt It’s a Shame About Ray (1992) ja Come on Feel the Lemonheads (1993) olivat hyvin edustettuina ja niiltä kuultiin mm. Bit Part, Confetti, Rudderless, It’s a Shame About Ray, My Drug Buddy, The Great Big No, Into Your Arms ja It’s About Time. Sekaan mahtui myös monta harvinaisempaa The Lemonheads -palaa. Soolobiisit löytyvät pääosin miehen mainiolta Baby, I’m Bored (2003) –albumilta ja niistä All My Life on aina niin viiltävän kaunis kappale, jonka Dando tulkitsi karismaattisesti. Sääli, että Dando hutaisi mielivaltaisesti In the Grass All Wine Colored –biisistä vain tylyn 15 sekunnin version. Cover-puolelta moni styge ampui ohi, mutta hieno versio Misfits -klassikosta Skulls piirsi kalmantuoksuisen tunnelman Tavastian iltaan. Teenage Fanclubin It’s All in My Mind vastavuoroisesti antoi aikaa pohtia elämän alati kiihtyvää juoksua vähän positiivisemmin.

Evan DandoEncore alkoi Dinosaur Jr. Drawerings -biisillä, mutta siinä vaiheessa siirryin narikkaan hakemaan takkia. Kuuntelin loput biisit baarin puolelta ja pois tallustaessa alkoi soida Shaky Ground. Siinä vaiheessa Evan Dandoa oli kuullut jo liikaa. Reilu 40 kappaletta putkeen niputettuna tuntui enemmän kiusanteolta kuin yleisölle tarjotulta harkitulta esitykseltä. Keikan puolen välin paikkeilla Evan kysyi onko hän jo soittanut All My Life –biisin? Ei ollut siinä vaiheessa ja onneksi huippibiisi kuultiin sitten kokonaan. Siksi monta kertaa mielessä pyöri pelko, että milloin mies kiskaisee vahingossa saman biisin uudestaan. Evan Dando antaa itsestään kuvan, että olisi kujalla, mutta siitä huolimatta hän hoitaa tonttinsa tarkasti ja nahjustyylillään kuitenkin rakastettavasti, että Evan Dandon ja The Lemondheadsin pariin palaa aina halusta, vaikka lunta tulisi tupaan.

Sebadoh (US) @ The Bowery Ballroom, Manhattan, NY 1.11.2013

Atlantin tuolla puolen ja varsinkin isossa omenassa riittää keikkoja jokaiselle illalle niin paljon, että harvemmin niitä myydään loppuun. Ennen New Yorkin matkaa tuli tsekattua tarjontaa ja huomasin Sebadohin keikan olevan loppuunmyyty. Tästä syntyi valppaus. Nimittäin onneksi on olemassa lippuja välittävä sivusto Stubhub.com. Saittia voisi luonnehtia tapahtumalippujen huuto.netiksi. Varsin kätevä mesta, mistä sain ostettua lipun maineikkaalle The Bowery Ballroomin venuelle kohtuulliseen 32$ hintaan. Lower East Siden liepeillä sijaitseva klubi on rakennettu 1920-luvulla vähittäistavarakaupaksi, mutta huonot ajat ovat joskus toisen onni. Niinpä pytingin puitteet siirtyivät klubitoiminnalle vuonna 1997. Bowery Ballroom vetää 550 henkeä ja jengiä mahtuu sekä permannolle että parvelle. Itse katsoin keikan alkupuoliskon ylhäältä, mistä näkymä oli esteetöttämän hyvä, tosin soundit kuuluivat tunkkaisemmalta kuin alakerran lattialta, mistä tuijottelin keikan loppupuolen.

Sebadoh

Sebadoh @ The Bowery Ballroom

Sebadoh on legendaarinen vaihtoehtoista lo-fi rockia tahkova orkesteri, joka julkaisi vastikään syyskuussa uuden Defend Yourself albumin 14 vuoden tauon jälkeen. Viime vuonna uudesta luovuudesta antoi merkkejä jo lupaava Secret EP. Sebadohin nokkamies on Lou Barlow, joka tunnetaan alkuperäisenä Dinosaur Jr basistina. Barlowin lauluntekijätaidot eivät saaneet kuitenkaan tilaa J. Mascisin liidamassa joukkueessa. Saatuaan fudut Barlow alkoi värkätä omaa tuotantoa Sebadoh -nimen alla ja pääsi myöhemmin arvostetun indie-levymerkki Sub Popin alle ja keräsi alternative-piireissä mittavaa arvostusta. Nyttemmin Lou Barlow on palannut takaisin myös Dinosaur Jr:n riveihin, mutta tänä vuonna moottoritie on kuuma jälleen kerran Sebadohia varten.

Sebadohin soittoaika ilmoitettiin alkavaksi klo 22.00 ja siihen aikaan jampat olivatkin jo lavalla tekemässä huolettoman oloista soundcheckiä. Yhtäkkiä testailun jälkeen jätkät alkoivat veivata biisejä sen kummemmin ottamatta yleisöä haltuun. Huomiota ei ollut kuitenkaan vaikea saada, sillä keikan aloitti uuden albumin kirkkain helmi I Will, jonka voi kainostelematta nostaa yhdeksi vuoden kovimmista biiseistä. Ehtaa klassikkoainesta. Lou Barlow aloitti keikan kitarassa ja laulussa, mutta aika demokraattisesti skitta vaihtui bassoon, kun vetovastuun otti  tasavuoroin Jason Loewenstein. Samalla Loewenstein otti myös solistin roolin. Jason Loewenstain on ollut bändissä lähes alkumetreiltä lähtien ja luonut kontrastia Barlowin olemukselle ja tuotannolle. Valitettavasti meikäläiselle keulamiesten vaihtelu tarkoittaa kahta eri bändiä, joista toinen on hyvä ja toinen keskinkertainen. Loewensteinin ote on rujompi ja suoraviivaisempi noise-osastoa mukaillen, kun taas Barlowin biiseissä on sielukkuutta ja tarttuvia melodiakulkuja. Toki Loewensteinin My Drugs oli keikan parhaimmistoa, mutta muut biisit jäävät Barlowin varjoon. Trion täydentää Bob D’Amico, joka taitaa olla jo bändin neljäs rumpali, mutta hoiti hommansa asianmukaisella tavalla.

Sebadoh 2

Sebadohin keikasta jäi epätasainen fiilis. Paikoin veto imi virran mukaan, mutta paikoin meininki hyytyi puuroksi. Yhdysvaltain kiertueen aloituskeikassa oli alkuun havaittavissa pientä spennaamista, joka kuitenkin hävisi nopeasti mittavan biisikatraan alle. Sebadoh soitti kaikkiaan 24 rallia, joista esiin nousivat uuden albumin Oxygen ja State of Mind (jo aiemmin hehkutetun I Willin lisäksi). Vanhemmasta materiaalista Bakesale (1994) albumilta kuultu Rebound soitettiin ikiklassikolle kuuluvan arvon mukaan kuten myös On Fire, joka on Harmacy (1996) albumin jalokivi. Varsinaisen setin päätti Soul and Fire, joka on sinkkubiisi Bubble and Scrape (1993) albumilta. Encoren päätöskappaleina kuultiin järjettömän kovat Skull  pitkäsoitolta Bakesale ja The Freed Pig albumilta Sebadoh III (1991). Styget takoivat kalloon muistutuksen miksi bändillä on vaihtoehtopiireissä edelleen vahva asema. Melkein toivoisi, että Amerikan tourin jälkeen bändi lähtisi kiertämään vanhalle mantereelle ja mieluusti tänne takahikiälle asti.

 

Pää kii, Wasted @ Tavastia, Helsinki 4.1.2013

Näyttää vahvasti siltä, että punk-rock tekee uuden läpimurron vuonna 2013.  Syynä siihen on orkesteri Pää kii.  Oikeastaan voidaan puhua jo viime vuoden lopusta, jolloin ilmestyi esikoisalbumi Pää kii. Platta sai huikean vastaanoton kriitikoiden keskuudessa ja nousi vuoden albumilistojen kärkipaikoille. Itsekin valahdin samaan imuun ja eittämättä kiekko on klassikkoainesta. Itse asiassa Pää kii on musiikillisesti aika softcore-punkia, melkein voisi sanoa, että enemmän varhaista uutta aaltoa. Tosin asenne Teemu Bergmanin liidaamalla pumpulla on hyvin punk.

Tein varhain päätöksen, että bändi pitää nähdä mahdollisimman pian elävänä. Punk Xmas –kiertue starttasi itse asiassa  jo marraskuun lopulla, mutta jatkui vasta tammikuussa, joten vitsikkäästi yhtään keikkaa ei osunut itse joulukuulle. Pää kii ja Wasted yhtyeiden lisäksi kolmantena kiersi mukana myös tuoreen albumin Kaupungin kutsu julkaissut Särkyneet. Ostin lipun ennakkoon, sillä ounastelin Tavastian tulevan Pää kii -hypen myötä täyteen.  Niinhän siinä kävi, että klubi myi loppuun. Tulipa havaittua useita pettyneitä katseita Tavastian porteilla. Tässä on vaarana, että Pää kii saa koko kansan Klamydian leiman hyvinkin pian. Eihän siinä massamenestyksessä mitään pahaa ole, mutta mieluummin pitäisin combon räkäisten kuppiloiden iskuryhmänä. Tavastian edessä oli vielä vähän yli kymmenen aikamoinen jono. Särkyneiden showtime oli 22 ja kävi sitten lopulta niin, etten nähnyt orkesterilta ainuttakaan biisiä. Mieluummin olisin missannut Wastedin, joka vielä kiertueen alussa oli pääesiintyjä. Kävi vähän samoin kuin aikanaan Nirvana kiersi Dinosaur Jr kanssa. Kova noste vaihtoi pääesiintyjän kesken kiertueen.

Wasted on pitkän linjan jytäpumppu Joensuusta, joka on julkaissut jo kuusi pitkäsoittoa. Kiertänyt ulkomaita myöten ja välittänyt sanomaansa hyvän mäiskeen omaavalla äijäpunk-energialla. Etenkin uusimman Outsider By Choice (2011) albumin Reason to Believe? toimi mallikkaasti.  Laulaja Ville Rönkkö osaa asiansa, tosin erästä kaveriani lainaten joensuulaisaksentti saa englannin paikoin kuulostamaan kuin James Bondin viholliselta. Kitaristi Antti Rönkkö repii kitaraansa pätevästi. Rumpali Miikka Järvinen hakkaa kannuja kuten pitää. Meiningissä ei ole mitään vikaa, mutta Wastedista puuttuu jokin omaperäisyys ja tuore kulma kuten illan pääesiintyjällä. Kylläkin basisti Tuomas Järvisen välispiikki oli epäpunkmaisen kilttiä kamaa vähän  kuin hiihtokoulun opettajalta, mutta mahtoi olla oikeasti Wastedille ilo ja kunnia nousta täpötäyden Tavastian lavalle pitkästä aikaa.

Pää kii pamahti lauteille puolelta öin taustanauhan turvin. Startteriksi sopi mainioisti K-18, joka on uuden albumin ainoa turha raita. Sitten se kaljanhuuruinen punk-rock veikin täysin mukanaan. Teemu Bergman asettui lavan oikeaan reunaan ja veti kumppaneineen urpoimagoa uskottavasti.  Ulostepainoitteinen läpänheittö on typerää, vaikkakin sopii bändin linjaan, mutta sanoituksissaan Bergman on yhteiskunnallisesti kantaaottava ja riimityksissään nerokas kuten Nyt skipataan kahvit -biisissä. Näkökulma on usein käänteinen ja sitä kautta humoristisinen, josta oiva esimerkki on Ees jotain positiivist –kappale.

Ensimmäisten  biisien aikaan taustalaulut oli miksattu liian alas ja lähinnä salin takalinjoille kuului vain Teemun räkäisen ansiokas tulkinta. Tiukinta menoa tarjosivat Luuletsä ett mä oon huvikseni näin sekaisin, Paskahousun paluu ja Kalifornia Dreaming. Keikan loppupuolessa saatiin kuulla röyhtäisy,  joka olisi konventtisalissa aiheuttanut suurta pahennusta ja vähintäänkin jumalan koston. Tavastialla se sulautui meininkiin kuin kalja yleisön kitaan. Encore toi kuultavaksi yhden uuden biisinkin, joka lienee nimeltään Lihansyöjähirviö, mutta kovempi juttu taisi olla lavalle saatu yllätysvieras, kylläkin odotettu, sillä albumilla vierailee kahdella biisillä Tehosekoittimesta tuttu Otto. Niinpä Bergman siirtyi taustalaulajan rooliin ja arvon vieras kajautti ilmoihin kappaleet Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas ja Kun tänään lähden. Otto osoitti edelleen olevan eturivin rääkyjä. Pää kii pärjää ilman häntä, mutta ei tämä paha lisä ole. Kuluvana vuonna Pää kii tulee vetämään klubit ja festarit täyteen, sitä auttaa varmasti tuleva esiintyminen Emma-gaalassa. Jotenkin toivon, että siellä jätkät vetäisivät jotain provosoivaa vähän samaan malliin kuin Sex Pistols aikanaan Bill Grundyn haastaltevana Thames Televisionilla. Se auttaisi makeasti punkin uutta tulemista.