Ema Hurskainen & Musta kappale @ LeBonk, Helsinki, 20.12.2013

Keikkaharrastaja ei pysty aina olemaan altis seuraamaan joka aviisia, missä, milloin ja mitäkin live-musiikkia on tarjolla. Onneksi muitakin medioita on olemassa. Internetissä Meteli.net on koko maan kattava keikkaportaali. Satunnaisesti saattaa kuulla tärppejä radioiden menovinkeistä tai artistihaastatteluista. Meikäläiselle radio on oleellinen osa autolla ajamista kuten eräänä torstaina, kun Radio Helsingin Njassan haastateltavana vieraillut JanneEma” Hurskainen antoi kipinää. Monipuolisen uran musiikin parissa pinkonut Ema Hurskainen on tehnyt kuluvana vuonna mainion sooloalbumin. Eritoten HC Andersen ja Eläkeläiset cover-humppapoppoon riveissä Kristan Voutilainen -taiteilijanimellä rumpuja hakannut Hurskainen on aina tehnyt kaiken kieli poskessa mutta tosissaan. Hän ei ole nuoleskellut valtavirtaa eikä ensimmäinen omiin nimiin tehty tuotos tee poikkeusta, vaikkakin Viimeiselle ihmiselle -albumi sisältää paikoin vakaviakin pohdintoja.

Ema Hurskainen hankki matkailuauton ja irrottautui arjesta ajamalla Etelä-Eurooppaan kelailemaan ja tekemään biisejä kokonaiseksi vuodeksi. Kotiinpalattuaan mies linnoittautui studioon ja väsäsi todellisen sooloalbumiin tehden kaiken itse kansitaidetta myöten. Äänityksessä on miestä jelppinyt Teho Majamäki ja Samae Koskinen. Vain digialbumina julkaistu albumi ei olisi osunut meikäläiseen ilman Njassan haastattelua.  Tehokuuntelu sai innostumaan suoraviivaisesta hardrockista niin paljon, että Ema oli nähtävä lauteilla ja eikä yhtään vähempää hänen taustabändinsä vuoksi. Niillä nimillä mikä tahansa kokoonpano olisi kiinnostava.

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

LeBonkin keikka oli jo käynnissä ensimmäisen biisin voimin kun ehdin paikalle maksamaan 10 € tikettiä. Narikkaan asti meininki kuulosti lupaavalta. Tuoppi händyyn ja etsimään sopivaa väijypaikkaa. Niitä riitti. Paikalle oli saapunut joitakin kymmeniä ihmisiä, mutta tupa oli kaukana täydestä. Alkuun bändiä tuli kuunneltua yläbaarin tasalta ilman ainoakataan näköestettä. Soundit eivät  kantautuneet ylös hyvin, joten piti laskeutua portaat permannolle. Korvakuulolta soitto kuulosti heti paremmalta, mutta näkyvyydeltään lattiapaikka oli heikompi. LeBonkin lavan edustalla on pylväs, joka häiritsee ikävästi. Eipä muutenkaan klubi ole noussut suosikkilistoile muuta kuin ohjelmistonsa vuoksi.

Omalta osalta tyngäksi jäänyt aloitusbiisi Itket ja juhlit on myös albumin avausrauta ja väkevä startteri, joka tuo mieleen IMG_3608Pave Maijasen rockeimmillaan ja ehkä parhaimmillaan. Meno lauteilla oli jäntevä. Ema Hurskaisen t-paita alkoi läiskiintyä hiestä yhtä nopeasti kuin meikäläisellä urheillessa, mutta se kertoikin keikan antaumuksellisuudesta. Sitten voidaan siirtyä aiheeseen ketä soitti Eman ympärillä. Mustaksi kappaleeksi nimetty bändi oli täynnä kovan luokan muusikoita. Rumpuja mäiski Tehosekoittimesta tuttu Tero Sundell, bassossa hääri Arttu Hasu (Rubik, Lauri Tähkä) koskettimissa Kim Rantala (Giant Robot, Jätkäjätkät) ja kitarassa itse Jukka Orma, joka ei esittelyä kaipaa tai jos joku kaipaa, niin Sielun veljet saattaa auttaa asiaa. Bändi oli treenattu tiukkaan iskuun vaikka levytyssessiossa ei ollutkaan mukana.

Ema Hurskaisen karavaanarivuosi oli tuottanut mainioita biisejä. Etenkin äijä on kelpo laulaja, joten ihmetyttää, että mies ole aiemmin tehnyt philcollinseja ja rynnännyt rumpujakkaralta eturiviin. Ema ei ole keksinyt puimuria uudestaan, mutta melodista ja rankemmalla otteella suollettua suomirockin peruskauraa hän niittää ansiokkaasti. Sen on oltava sattumaa ja Maailma palaa ovat avausbiisin ohella helpoiten lähestyttävää tavaraa. Rantakylän Aila -biisi taas kantaa pesäpallomailoineen Gösta Sundqvistin perintöä eikä lainkaan hassummin. Systeemin vika ja Taju kankaalle tänään voisivat taas olla Teemu Bergmanin katalogista. Eikä se tee musiikista huonoa, jos se muistuttaa jostakin. Tietoista parodiaa löytyy vahvasti biisistä Mainosmaisema, joka katsoo maalaismaisemaa uudelta kriittiseltä kantilta. Ylipäätään Ema Hurskaisella on sanottavaa tai niin kuin hän itse sanoo: kysyttävää. Nämä Hurskaisen arvoja pohdiskelevat kysymykset ovat saaneet kunnioitettavat puitteet ja kun ympärillä on mukana näinkin särmikkäät soittokumppanit, niin sitä toivoisi tietenkin, että Ema Hurskainen & Musta kappale ei vain jäisi tähän.

IMG_3611

Paul Oxley’s Unit (UK/Fin) @ LeBonk, Helsinki 27.9.2013

Aika tavallinen tarina. Manchesterilainen Malcolm Campbell saapui Suomeen tyttöystävän perässä. Sitten tapahtuikin epätavallista, kun Campbell miksasi tammisaarelaisen kellaribändin keikkaa, ja ei mennyt kauan kuin mies nousi bändin keulille ja yhtyeestä muodostui ensiksi Paul Oxley’s Radio ja aika pian listaykköseksi noussut Paul Oxley’s Unit. Paul osoitti olevansa tarttuvien poprallien säveltäjä ja tie Suomen suositummaksi bändiksi vuosiksi 1981-1982 oli taattu. Bändin suosio laski yhtä nopeassa kaaressa, mutta siitä huolimatta Paul Oxley’s Unit jätti virstanpylvään suomalaiseen pop-historiaan. Itse oli tuolloin vielä aika jannu, mutta kiitos isosiskon aktiiviselle kiinnostukselle: en voinut minäkään välttyä innostumasta tarttuvista hiteistä.

Paul Oxley’s Unit @LeBonk

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin huomasin bändin kiertävän Suomea ja nostalgian vuoksi halusin nähdä missä kuosissa Paul Oxley ja kumppanit ovat. Hieman on hohto himmennyt, mutta nuorekkaan Paul Oxleyn tunnistettava lauluääni oli kelpo kuosissa. LeBonk veti mukavasti jengiä ja paikalla oli sekä vanhaa fania että yllättäen nuorempaa sakkia, joka on todennäköisesti löytänyt bändin Spotifyista kuten Paul itsekin vitsaili. Keikka alkoi varttia yli kymmenen ja vähän toiselle tunnille kestänyt esitys tarjosi taattua kasaritunnelmaa. Alkuun bändi kuulosti hieman kömpelöltä varsinkin The Beat of Your Heart -startterissa. Aika pian englantilais-suomenruotsalaispumppu sai kuitenkin juonesta kiinni. Kundit selvästi nauttivat soittamisesta ja hyväntuulinen Paul jutteli mukavia.

Alkuperäisestä remmistä olivat mukana basisti Kjell Ekholm ja kitaristi Ulf Enberg, joka veti aika rouhean kitarasoolon kakkosbiisissä The Judge and the Jury. Kolmannessa stygessä Nowhere yleisö jo lallatteli vahvasti mukana. Itse päivystin keikan takalinjoilta ja sinne paljastuikin LeBonkin huonot puolet. Akustiikka ei ole todellakaan parhaasta päästä ja takana olevien tyyppien mölinä tunkee häiritsevästi musiikin päälle. Näkyvyys on klubissa ihan ok, kun välttää keskellä lavaa häiritsevän tolpan. Esikoisalbumin nimibiisi Living in the Western World pisti eturivin mammat joraamaan kuin  teineinä. Paul Oxley’s Unit ei saavuttanut kuitenkaan kaikkien hyväksyvää mainetta, sillä teinipopbändin leimalla oli haasteensa vahvan uuden aallon hyökyessä härmän raiteilla. Toki Oxleyn omasta kynästä lähteneet sävelet olivat beat-pohjalta ponnistavia nerokkaita iskusävelmiä kuten She’s A Model ja Teacher, jotka kuultiin myös LeBonkin illassa.

Keikan loppuun istutettiin ne suurimmat helmet. Ensiksi esikoissingle Another Heartbreak, jonka kertosäettä Paul antoi yleisön laulaa ihan mikrofonin kera. Ja jengihän muisti sanat tarkasti ja sekös lämmitti britin sydäntä. Varsinaisen vedon vikat viisut olivat tietenkin Terry’s Inside ja Spanish Bars, jotka molemmat olisivat voineet olla aikanaan isoja hittejä muuallakin kuin Suomessa. Näytti ensiksi, ettei encorea  kuultaisi lainkaan. Paul Oxley kertoi keikan olevan ehkä viimeinen keikka koskaan tällä kokoonpanolla. Kiertue päättyi Helsinkiin, mutta ehkä sana kuultiin sen verran useasti, että jäähyväiset tuskin pitävät kutiaan – paluu lauteille on väistämätöntä. Encorekin saatiin kuitenkin kuulla ja City of Dreams pisti yleisön peput keikkumaan.

Keikka oli mukava kurkistus menneeseen, mutta aika oli hieman kuultanut muistoja. Paul Oxley’s Unit oli kyllä hyvässä iskussa, mutta rutiinin puute ja hieman kolkot soundit haalistivat mennyttä hohtoa. Toki näin bändin vasta ekan kerran, jotta vertailukohtia ei ollut muuta kuin menneisiin TV-taltioihin. Sinänsä harmi, ettei bändin paluukiertue ei tavoittanut kansaa laajemmin, vaikka hitit soivat edelleen radiokanavilla. Pitäisi pitää vähän enemmän meteliä mediassa, että keikkapaikat vaihtuisivat isompiin saleihin ja vetäisivät tuvat täyteen. Sekään ei olisi mahdotonta, sillä myytiinhän kahta ekaa levyä peräti sata tuhatta kappaletta. Paul Oxley’s Unit oli aikanaan poikkeuksellinen ja piristävä ilmestys maamme pop-kartalle.

Dave Lindholm, Puppa J Folkstep Quartet @ LeBonk, Helsinki 24.5.2013

Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.

Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.

Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.

Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.

Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.