Queen + Adam Lambert (UK/US) @ Kaisaniemen puisto, Helsinki 3.6.2016

 

Näyttökuva 2016-6-6 kello 21.03.02Queen, yksi maailman suurista orkestereista, kävi alkuperäisellä kokoonpanollaan vain kerran Suomessa. Kulttuuritalon keikasta on kulunut 41 vuotta ja konserttiin myytiin tuolloin vain 674 lippua. Helteisen perjantain konsertti Kaisaniemen puistossa oli loppuunmyyty. Queenin lisäksi konsertissa esiintyi kolme muuta esiintyjää, joten kyse oli pienimuotoisesta festivaalista. Lämmittelijöistä Suzanne Vega olisi ollut kiinnostava, mutta hänet olen nähnyt pari kertaa muutaman vuoden sisään: https://keikkakeppi.com/2013/10/23/suzanne-vega-us-the-circus-helsinki-22-10-2013/

Säästin kaiken Queenin varaan ja tähtäsin paikalle täsmällisesti ennalta ilmoitetun Queen8soittoajan mukaan. Lähestyessäni Kaisaniemeä rautatieaseman tunnelissa kuulin jo etäistä jytinää. Ensiksi arvelin soundcheckin olevan käynnissä, mutta lähempää kuului jo selkeästi Another One Bites The Dust –biisin alkutahdit. Portilla kuhnailevalta henkilökunnalta sain kuulla, että Queen oli aloittanut tasan kymmeneltä, siis viisitoista minuuttia ennen soittoaikaa. Miksi ihmeessä? Sähköpostiviesti nykytekniikalla lipun ostaneille olisi  ollut kiva. Tästä järjestäjä Park Livelle iso miinus.

Queen on mammutti pitkälti karismaattisen edesmenneen solistinsa Freddie Mercuryn (1946-1991) johdosta, vaikka bändin muodostikin neljä lahjakasta muusikkoa ja eritoten tasavertaista säveltäjää. Heistä basisti John Deacon on jäänyt eläkkeelle, mutta kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor jatkavat hittien esittämistä nyt Idols-tähti Adam Lambertin kanssa. Viime vuosikymmenellä laulumiehen paikalla oli Free ja Bad Company -orkestereiden keulilla häärinyt Paul Rodgers. Freddie Mercuryn saappaat ovat jättimäiset kenenkään täytettäväksi, mutta Adam Lambert tekee sen yllättävän hyvin. Hänessä ei ole Mercuryn yltiöpäistä teatraalisuutta ja lavaliikehdintää, mutta hän taaplaa komeasti tyylillään, ja mikä parasta, pyrkimättä imitoida esikuvaansa.

Queen2

Lähtökohta keikkaan ei ollut paras, koska ensimmäiset viisi biisiä jäi kuulematta. Muutenkin täyteen ahdetussa Kaisaniemen puistossa ei tahtonut löytää sitä parasta virettä, kun katsomisetäisyys jäi kauaksi miksauspöydän taakse. Yritin tihrustaa kaksimetrisen karpaasin takaa screenille. Soundit eivät kuulostaneet myöskään takalinjoille parhaalta mahdolliselta. Ja miksi alueelle saa tulla reppujen kanssa? Onko ärsyttävämpää kuin joutua reppujen töytäisemäksi, kun ohitunkeutuvat tyypit eivät osaa arvioida miten paljon vievät tilaa kulkiessaan koko omaisuus selässä.

Queen6

Queenin settilista oli hyvin pitkälle sama kuin muuallakin Euroopan kiertueella. Ensimmäisenä kokonaisena biisinä kuulin Brian Mayn säveltämän Fat Bottomed Girls, joka nousi illan kohokohdaksi. Samoin Play The Game raikasti biisilistaa. Eikä meininki taantunut kun Killer Queen, tuo varhaisen tuotannon merkkipaalu, rävähti eetteriin. Adam Lambert hoiti pestinsä ansiokkaasti, mutta hän sai viettää aikaa myös backstagella, kun Brian May ja Roger Taylor lauloivat biisit mieheen. Sekä Love of My Life, että These are the Days of My Life olivat tribuutteja Freddie Mercurylle, jonka läsnäolo oli lähes käsin kosketeltavaa arkistomateriaalipotpurissa.

Queen3

Sitten koittikin ne illan käsikirjoituksen tylsimmät hetket, kun ensiksi Roger Taylor otti drum battlessa mittaa omasta pojastaan. Rufus Tiger Taylor pisti kampoihin, mutta tänä iltana taidoista huolimatta sankarin viitta kuului isäpapalle. Tässä oli sentään kyse kahden muusikon dialogista, mutta pian sai vuoronsa myös Brian May, joka nosti itsensä kirjaimellisesti jalustalle, kun hän raapi kitarastaan kryptisiä soundeja hieman liian pitkäksi venyneen soolon aikana. Show oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ja Queen-perinteitä kunnioittava.

Queen7Keikan loppupuoli pureutui niihin isompiin hitteihin. Adam Lambert palasi lauteille ja vetäsi Brian Mayn säveltämän rykäyksen Tie Your Mother Down,jonka jälkeen olikin aika bändin isoimmalle kappaleelle. Bohemian Rhapsody alkoi lupaavasti ja olisi ollut jännittävä seurata miten Adam Lambert selviää yhdestä musiikkihistorian merkkiteoksista vähän samaan tapaan kuin karaokebaareissa on kiintoisaa kuunnella miten tavan tallaaja tulkitsee Frank Sinatraa. Mutta Adam ei saanut laulaa biisiä kokonaan, kun se leikkaantui sinänsä tyylikkäästi vanhaan videomateriaaliin ja Freddie Mercuryn versioon. Siinä sitä katsoimme musiikkivideota ja kuuntelimme äänitallennetta sen sijaan, että olisimme saaneet elää version Adam Lambertin mukana. Varsinaisen setin viimeisenä biisinä kuultiin Roger Taylorin kynäilemä Radio Ga Ga, joka on allekirjoittaneelle Queenin isoin hitti ja nytkin eetteriin kajahti komea veto vaikuttavan valoshown ja videoprojisoinnin saattelemana. Encorena kuultiin loppuunkuluneet We Will Rock You ja We Are The Champions.

Freddie Mercuryn ei tarvinnut kääntyä haudassaan, kun Queen + Adam Lambert soittivat kunnioittavalla ja vilpittömällä otteella Queenin klassikoita. John Deacon voi myös viettää miljooniensa kanssa rauhallisia joutopäiviä. Suurin ilo oli kuitenkin nähdä, että Brian May ja Roger Taylor diggaavat edelleen soittamisesta ja se nautinto heille suotakoon. Mikä palkitsevinta he tarjoavat edelleen elinvoimaista Queenia myös sitä alati janoavalle yleisölle.

Queen1

 

 

Lost Angels (US), Dirty Passion (Swe) @ Virgin Oil, Helsinki 11.1.2013

Virgin Oil tarjosi perjantai-illalle hard rock -kokoontumisajot. Lähtölaukausta ja kotimaista Santa Cruz -yhtyettä en ennättänyt kuulemaan, mutta kakkosruudusta startannutta Dirty Passionia näin sen verran, että voin todeta ihan potentiaaliseksi bändiksi hard rockin jokamiesluokassa. Malmösta kotoisin oleva Dirty Passion on julkaissut kaksi albumia perinteitä kunnioittavaa 70-80 -lukujen melodista rockia. Sekä Different Tomorrow (2010) että tuore In Wonderland (2012) ovat kivunneet Ruotsissa albumilistojen top 10 -listalle, joten käyrä on orkesterilla nouseva. Mitään uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjoa, mutta omasta sävelkynästä syntyvät biisit ovat turvallisen tarttuvia. Etenkin uuden albumin singlenostot When Darkness Falls ja Daughter of the Reaper panevat veren kiertämään. Sopii Hellacoptersin ja Backyard Babiesin ystäville.

Harvemmin pääesiintyjä on cover-biiseillä ratsastava pumppu. Lost Angels otsakkeen alle mahtuu neljä kohtuukovan historian omaavaa heppua. Takalinjoilla kattiloiden takana istuu Troy Patrick Farrel, jonka päätyönantaja on White Lion. Bassoa sormeilee Eric Brittinghham, joka muistetaan kuontalostaan hiusheavy-genren konkariyhtye Cinderellan alkuperäisjäsenänä. Cinderellasta sen enempää, mutta Hearbreak Station (1990) on yhtyeen tuotannosta erottuva helmi. Lost Angelsin puhemiehiä olivat Eric Dover ja Ryan Roxie, jotka hoitivat laulut ja kitaroinnit. Dover on soitellut Alice Cooperin kanssa Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dragontown (2001) -albumeilla. Mies muistetaan äänestään Slash’s Snakepit -orkesterin vuonna 1995 julkaistulta ykkösalbumilta It’s Five O’clock Somewhere, millä Dover liidasi laulut. Ryan Roxie on pyörinyt Doverin kanssa samoissa ympyröissä Alice Cooperin ja niin ikään Slashin kanssa. Roxie ei ole porukan vakimiehistöä, vaan tuuraa John Corabia Euroopan rundilla. Corabilla on epäkiitollinen menneisyys Mötley Crüen rivistössä seistä hetken Vince Neilin pallilla. Kelpo ansioluettelo miehistöllä, mutta omaa tuotantoa kuultiin naftisti. Ilta oli pyhitetty kadonneiden enkeleiden osalta muiden mestariteoksille.IMG_0408

Lost Angels on poikain terapia- ja ajanvietetoimintaa muiden työnantajien pitäessä huilia. Eikä siinä mitään, hyvin homma luonnistuu.  Puolitäyteinen sali sai 15€ hintaan maittavaa antia. Lost Angles pudotteli varmaotteisesti klassikkokappaleita kuin lunta kerrostalon katolta. Settilistaan koostui katraasta rennon sähäköitä tulkintoja mm. Beatles Helter Skelter, Alice Cooper No More Mr Nice Guy ja Wings Band on the Run, Thin Lizzy Jailbreak, Queen Under Pressure, Golden Earring Radar Love. Sanotaan, että eilinen ruoka ei ole mikron lämmittämänä ihan samaa kuin suoraan liedeltä, mutta hyvistä raaka-aineista tehty soppa toimii aina. Niin tapahtui Virgin Oilissa. Ilta huipentui encoressa vedettyihin henkilökohtaisiin ikisuosikkeihin. Ensiksi jamiversio lyömättömästä Faces-klassikosta Stay With Me. Ihan ei tavoitettu Rod Stewartin raspia, mutta siitä viis. Päätösstygenä kuultiin antaumuksellinen veto Cheap Trick-helmestä Surrender. Jepujep, sitä sai sitten koikkelehtia hyvissä moodeissa narikkajonoon.

Muse (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki 10.12.2012

Muse on yliarvostettu bändi. Tämä ajatus on pitänyt valtaa mielessäni, vaikka muutamista bändin biiseistä olen pitänytkin kovasti. Muutama vuosi sitten käytin duuniin liittyvässä demossa bändin erästä biisiä, koska tiesin katsojan siitä oletettavasti pitävän. Kyllä valinta asiayhteydessä toimi hyvin, ei siinä mitään. Onneksi käyttötarkoitus oli yksityinen, muuten voisin olla 500.000 puntaa köyhempi kuten Nestle, joka hävisi oikeudenkäynnin käytettyään mainonnassaan Musen versiota Feeling Good -biisistä ilman lupaa.

Muse on tehnyt lukuisia hitaasti kasvavia mammuteja, jotka laittavat katsojan juoksemaan teollisia käytäviä, pyrkivän pakoon takaa-ajavia cyborgeja. Nämä fiilikset ovat hienoja, mutta enemmän Muse on minulle konsolipelimusiikkia kuin pop-rock-musiikkia. Bändissä on paljon Queen-vaikutteita, mutta silti vertaan bändiä helposti U2 tai Coldplay-orkestereihin. Eihän heissä paljoa samaa ole. Muse on pari pykälää rankempi, progressiivisempi, mutta näissä vertailukohteissa on massasuosion lisäksi mukana enemmän tunnetta. U2 nuolee parhaimmillaan nummia, Coldplay marssii marseljeesin eturintamassa, Queen on aidosti teatraalinen, kun Muse jää mahtipontisuudessaan kliiniseksi. Heidän musiikkinsa on tyylikästä, mutta hieman emootiokoyhää.

Brittiläinen Muse on laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Horwardin muodostama trio, joka on soittanut kimpassa jo vuodesta 1994. Se näkyy ilmaisuvoimaisessa soitossa. Äärimmilleen tarkaksi hiottu soitanta hipoo täydellisyyttä, mutta siinä virheettömyydessään se on paikoin teflon-pannu. Hyvin kääntyy ja ruskistuu, mutta ei jää kiinni. Musen tuotanto kattaa kuusi albumia, joista itselleni Black Holes and Revelations on merkittävin. Viimeisin The 2nd Law on ollut kuuntelussa, mutta ei ole tahtonut avata purjeitaan täyteen tuuleen. Muse on käynyt ennen eilistä konserttia Suomessa jo seitsemän kertaa, joista en ole nähnyt ainoatakaan. Siksi lähdin suurella uteliaisuudella matkaan ja odotin ennakkoluulot tyrmäävää keikkaa, jotain sellaista, että allekirjoittaisin bändin saaman laajan arvostuksen ja eritoten esiintymiskehut. Onko Muse todella maailman paras live-bändi?

Matkalla Pasilaan huomasin, että bussipysäkkien mainoksissa myytiin jo täyttä häkää ensi kesän Musen stadionkeikkaa. Herranen aika, antakaa jätkien nyt ensiksi soittaa hyvä keikka ja kasvattaa hetki kuulijoiden nälkää nähdä bändi uudestaan. Toki se ilmoitus oli lohtu niille, joille ei lippua konserttiin irronnut. Hartwall areena oli loppuunmyyty. Musea lämppäsi Deap Vally, kalifornialainen naispuoleinen The Black Keys. Kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostoma duo on hyvässä nosteessa ja pian julkaistavasta debyyttialbumista on jo pientä kuhinaa. Heitä olisi ollut kiva nähdä, mutta ennätin kuulemaan vain tovin seinien läpi.

Muse astui lauteille klo 21.10. Lähinnä seurasin, miten Matthew Bellamy liikehtii. Bändi oli joutunut peruuttamaan sekä Ruotsin että Norjan keikat Bellamyn murtuneen jalan vuoksi. Helsinki oli myös liipasimella. Oisko varvas mennyt, sillä suht normaalin näköisesti Bellamy lavalla asteli. Ei mitään Mick Jaggerin juoksua tai David Lee Rothin pomppuja, mutta Bellamy merkkasi ympyrän muotoinen lavan reunat muutamaankin otteeseen rauhallisesti kävellen. Yläkatsomon liput maksoivat kohtuullisen 55 euroa. Väkeä oli laitettu myös lavan taakse, joka oli avoin joka suuntaan.

The 2nd Law -tour rakentui pitkälti uuden levyn tuotantoon, miltä kuultiin peräti kahdeksan kappaletta. Keikka starttasi The 2nd Law: Unsustainable, joka maalailevan intron tavoin keskittyi esittelemään lähinnä komeaa lavaa, jonka keskelle kohosi myöhemmin hulppea pyramidin muotoinen screeni, välillä täynnä TV-vastaanottimia, välillä vaikka mitä. Pyramidi oli hetken myös päälaellaan ja välitti hillittömiä monster-animaatioita, taloustilanteeseen kantaaottavia videoita ja grafiikkaa. Jokaiseen biisiin oli mietitty tarkka visuaalinen dramaturgia ja siitä kaikki pisteet. Screenitkin oli kekseliäästi sijoitettu lavan takareunaan. En muista ihan vastaavaa kuvallista ilotulitusta nähneeni. Ehkä Elton Johnin The Red Piano oli omassa lajissaan vaikuttava aikanaan Areenalla. Toisaalta visuaalisuuteen panostaminen tekee keikasta jäykän. Yleisölle esitetään show, mitä ei voi improvisoida. Soitetaan samat biisit tietyssä järjestyksessä joka kaupungissa. Tuli vähän ikävä Bruce Springsteenin vuorovaikutteisuutta ja heittäytymistä hetkeen. Muse on eri genreä ja heidän tietokonetyyppinen soundtrackiin sopii tietyllä tavalla etäisyys. Samoin heiltä puuttuvat poliittiset palopuheet. Riittää, että biisit puhuvat puolestaan.

Konsertti tarjosi reilut 20 biisiä, joista pitää nostaa uuden levyn tuotannosta pari stygeä, jotka nousivat kuitenkin varsinaisen vedon parhaimmistoon: princemäinen Panic Station ja keanemainen Explorers. Sen sijaan uusi Madness on pateettinen Queen-pastissi, joka ei vaan lähde käyntiin, ei edes livenä. Vanhoista kappaleista Time Is Running Out ja Plug in Baby sai katsomon innostumaan ja kuten myös edellisen The Resistance-albumin nimibiisi. Muse soitti niin kuin kuvittelin. Mahtipontinen meininki kantoi alusta asti maaliin saakka, joka kattoi kaksi encorea. Uprising starttasi, Knight of Cydonia jatkoi. Toisessa encoressa kuulimme vielä tarttuvan pianoriffin saattelaman Starlightin ja Lontoon olympialaisten virallisen Survival-viisun. Videopelisukupolvi sai mitä tilasi ja poistui tyytyväisenä areenalta kuunnellessaan 1h 50min suosikkiaan.

Muse

Matthew Bellamy on tyylikäs laulaja, mutta sama venyttävä tulkintatyyli alkaa värinöissään välillä puuduttamaan. Vielä kun miehellä olisi yleisön kanssa keskusteleva karisma, niin siinä se olisi. Jotain siis puuttuu ja tuskin koskaan parempaan suuntaan muuttuu. Jos tämä kuitenkin riittää, että voi tituleerata maailmaan parhaaksi live-bändiksi, niin sitten on vertailukohtia jäänyt näkemättä. Ehkä on jäänyt katsomatta taakse tai tutkailematta ympärillä olevaa aikalaistarjontaa. Muse on monelle tämän hetken cooleinta musaa. Puitteiden puolesta bändi rullaa A-luokassa, mutta kun kosketuspinta jää teräksiseksi, niin ei se soppakaan ihan parhaalla tavalla maistu ainakaan allekirjoittaneelle. Pikkasen epäilen, että saako Muse stadionia täyteen ensi kesänä. Voisin kuvitella, että fanit ovat aika ähkyinä. Bändi on käynyt Suomessa alvariinsa, ja kun uutta materiaaliakaan tuskin ennen ensi kesää syntyy, on epäilykseni ehkä aiheellinen. Kesäisessä suviyössä Musen vahva visuaalisuuskaan ei saa lisäarvoa.