Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.
Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.
Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.
Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.
Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.
Keikkakeppi 