Valkeakosken työväen musiikkitapahtuma on perinteikäs festivaali, joka tarjoaa monipuolista kotimaista musiikkia neljän päivän ajan. Ohjelmistossa on niitä samoja esiintyjiä kuin muillakin kesäfestareilla, mutta Valkeakoskella on oma twistinsä ja ohjelmistossa on aina jokunen yllättävämpi nimi. Festivaalilla on yli 50-vuotinen historia ja ne muutamat kerrat, kun olen tapahtumassa käynyt, on kokemus jättänyt mukavan muistijäljen. Valkeakoskella on taustaa myös työväenliikkeen osalta tehdaskaupunkina, ja tapahtuman mahdollistajia ovatkin olleet SAK:n kaltaiset liitot. Yleisön näkökulmasta tapahtuma näyttäytyy yleisfestarina ilman poliittista leimaa. Festari on siinäkin mielessä ainutlaatuinen, että alueena toimii Tervasaaren paperitehdas.
Päälavat kulkevat nimellä Teollisuuslava ja Paperitori. Lisäksi pienempi lava nimeltä Sananvapauden näyttämö tarjoaa pääalueen vieressä vapaan pääsyn myötä musiikkielämyksiä niille, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa alueelle ranneketta. Valkeakosken musareiden hintataso on kuitenkin varsin maltillinen verrattuna moneen muuhun verrokkiestariin.
Ilmaislavalla Roamin’ Street Band tarjosi New Orleans -henkistä katumusiikkia, jossa iso kymmenhenkinen yhtye puhaltimineen ja lyömäsoittimineen nappasi yleisön mukaansa suistomaille. Akustisesti esiintyvä yhtye räimii menemään hyvällä svengillä. Bändin keuloilla vaihteli vuoroin kaksi laulajatarta, joista toisen tulkinta hukkui valitettavasti miksauksen alle eikä päässyt oikeuksiinsa. Sen sijaan toisen laulajan äänestä erotti hienosti bourbonin marinoimaa tulkintaa, joka oli hieno silaus musiikilliseen gumboon. Iso peukku yhtyeelle, jonka muusikoiden lukumäärän määräävä tekijä on musiikki.
Musareiden päälavalle piti kiirehtiä tsekkaamaan legendaarinen Leavings -orkesteri, jota ei voinut koskaan nähdä Leevi and the Leavings -nimellä, koska yhtyeen edesmennyt keulahahmo Gösta Sundqvist ei esiintynyt livenä ihan satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kuten Euroviisujen alkukarsintojen tv-esiintymistä. Vuonna 2011 uudelleen käynnistetty Leavings-orkesteri on keikkaillut viime vuosina säännöllisen epäsäännöllisesti ja vaihtaen solistia. Yhtye on julkaissut myös omaa materiaalia, mutta yleisö oli saapunut selvästi Paperitorille kuuntelemaan Leevi and the Leavings -klassikoita.
Nyt yhtyeen solistina toimii Timo Rautiainen, joka tuntui ennakolta sopivan neutraalilta valinnalta viemättä mielikuvaa liian kauaksi esikuvastaan, koska siihen väistämättäkin tulkitsijaa vertaa. Timo Rautiaisen ääni on miellyttävä, josta tällä kertaa puuttui Niskalaukauksen takapotku, mutta istui Göstan biiseihin vallan mainiosti. Leavings on sen verran pyhä, että tällaisessa festarikontekstissa tavoitellaan enemmän karaoketunnelmia kuin taiteellista tulkintaa klassikkolauluista.
Keikka oli kirjaimellisesti Leavingsin. Välispiikit juonsi basisti Rife Paananen ja jokaisesta kappaleesta löytyi jotain sanottavaa. Paljon ei tarvinnut kuitenkaan selostaa, koska ensimmäisestä iskusta jengi osallistui mukaan laulutalkoisiin. Timo Rautiainen oli pätevä keulilla, joka jutusteli Rifen tukena viemättä liikaa huomiota. Rifen lisäksi alkuperäisiä Leavingseja edustivat multi-instrumentalisti Juppe Karastie, jonka käsissä mandoliini soi tutuin riffein sekä tarkka rumpali Niklas Nylund. Bändiä vahvistivat taustalaulaja Tiia Teuronen, joka muistutti miten Leevi and the Leavingsin kappaleissa naisääni oli isossa osassa taustolla ja varsinkin duetoksi rakennetussa kappaleessa En tahdo sinua enää, joka vähemmän soitettuna olikin illan kiinnostavin esitys. Koskettimissa soittivat lisäksi Janne Teuronenja Adrian Heiskanen.
Leevi and the Leavingsilla ei ole vaikeutta täyttää tunnin festarislottia hiteillä. Lähinnä sitä laskeskeli mielessä mitä kaikkea jääkään soittamatta. Leevi olisi varmasti täyttänyt 1990-luvun lopulla ensimmäisenä kotimaisena yhtyeenä Stadionin, jos vain olisivat halunneet. Nyt Paperitorilla oli arviolta parisen tuhatta ihmistä ja ei montaa suuta pysynyt supussa. Kollektiivi karaoke toteutui ja yleisö pursui hyväntuulisuutta. Siinä lauloivat sulassa sovussa niin työväki kuin johtoporras. Leevi and the Leavings on koko kansan musiikkia. Harvemmin ajattelee, että Gösta oli alunperin espoolainen ja katsoi yllättävän laaja-alaisesti kalsarisuomalaisista meininkiä. Settilista puhui puolestaan: Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen, Itkisitkö onnesta, Onnelliset, Raparperitaivas, Muotitietoinen, Toteemipaalu, Sopivasti lihava, Vakosamettihousuinen mies, En tahdo sinua enää, Rin Tin Tin, Teuvo – maanteiden kuningas ja encorena Pohjois-Karjala. Harva yhtye on pystynyt tuottamaan saman läjän hittejä, joista tällä kertaa kuultiin vain osa. Göstan rooli säveltäjänä ja sanoittajana on korvaamaton, mutta Leavings todisti myös, että heidän ansiostansa lauluista syntyi biiseinä ikivihreitä.
Saimaa on suomalaisessa mittakaavassa ainutkertaisen massiivinen yhtye, mutta Roamin’ Street Bandin nähtyäni sai todeta, että on niitä muitakin 10-henkisiä yhtyeitä. Saimaa soitti tällä kertaa omaa uutta tuotantoaan ja biisit toimivat hyvin. Soundi oli tutun psykedeelisprogressiivinen ja keikka huipentui Pepe Willbergin kanssa levytettyyn Tällä tiellä -kappaleeseen, joka jäi pahasti alkuperäisestä. Bändin solistit Kimmo Härmä ja Unna Kortehisto istuivat bändiin hienosti, mutta valitettavasti heissä ei ole samaa voimaa ja karismaa mitä huikea kappale kaipaa. Sen sijaan illan viimeisenä kuultiin Per Vers Runoilijasta raamikas versio. Saimaa on osoittanut olevansa huikea retkue, jolta olen nähnyt kihelmöivän hyviä keikkoja, mutta Valkeakoskella korostui, että yhtye on parhaimmillaan Pepe Willbergin kaltaisen keulakuvan kanssa.
Emma ja Matilda on uutta softfolkpoppia, joka on noussut melkoisella vauhdilla suureen suosioon. Kotikutoisen suurellinen haaveilupop on vielä EP-levyjen ja sinkkujen varassa, mutta päässyt heti suuren labelin julkaisulinjastolle. Warner on sainannut talliinsa nousevan duon, jonka tuottaa tulosta. Spotify-kuuntelu on jo miljoonaluokkaa ja Valkeakosken perjantai-illassa myöhäinen esiintymisaika kertoo arvostuksesta. Yleisön profiili muuttui Leavingsin jälkeen selkeästi nuoremmaksi, mutta yhtä lailla varta vasten duoa oli tullut katsomaan keski-ikäisetkin. Livenä akustinen kaipailupop toimii yleensä intiimeissä tiloissa tai leirinuotioilla, mutta nyt Emma ja Matilda saivat isolla lavalla pienimuotoiset laulunsa kuulostamaan isoilta. Avainroolissa ovat Emma Johanssonin ja Matilda Malkamäen lauluharmoniat, mutta kaksikko tietää, että bändin kanssa laulut soivat sävykkäämmin, vaikka heidänkin vetovoimansa on kyllin riittävä.
Päällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.
Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.
Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.
Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.
Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.
Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.
Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.
Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.
Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: 
Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.
Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.
Pet Shop Boys soitti edellisen kerran Suomessa viime vuonna Ruisrockissa. En ollut paikalla todistamassa messua, mutta näin kundit viisi vuotta sitten Helsingin jäähallissa, mistä jäi hyvät fibat niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Elektropop-keikkojen haaste on miten tehdä koneesta elävä. Pet Shop Boys on varmistaa asian panostamalla visuaalisuuteen. Onneksi Kirjuriluodon keikan aloitusaika oli vasta 22.00, jotta huikea visuaalinen show sai valoisassa kesäyössä edes asianmukaiset eli hämärtyvät puitteet. Edellisvuoden soittoajat Kirjurinluodolla olivat aikaisempia ja auringonpaisteessa Pet Shop Boys olisi jäänyt visuaalisesti valjuksi.
Keikkakeppi 