Stray Cats (US), JD McPherson (US), Melody Gardot (US), Betty Wright (US), J. Karjalainen (FIN), Tank & the Bangas (US), Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB (FIN) @ Pori Jazz, 18.7.2019

Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet. 

Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi. 

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.

Tank and the Bangas

J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.

Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies

J. Karjalainen

Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain)

Betty Wright

Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa. 

Melody Gardot

Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla. 

JD McPherson Band

Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan. 

Jimmy Sutton & JD McPherson

Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa. 

Stray Cats

Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.

Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.

Slim Jim Phantom, Brian Setzer & Lee Rocker

Pekko Käppi & K:H:H:L (FIN) @ Nosturi, Helsinki, 29.3.2019

Kotimaisen folkrokin terävin keihäänkärki Pekko Käppi & K:H:H:L kutkutti kovasti ja harmittelin, että tekee tiukkaa saada mahtumaan samaan iltaan kahta konserttia eri soittoajoista huolimatta. Olin menossa katsomaan JJyllin, Kuoppiksen ja Von Hertzenin veljesten Kingston Wall -inkarnaatiota Kulttuuritalolle, mistä tarkoitukseni oli karata kesken keikan Nosturiin tsekkaaman kovan albumin julkaisseen Pekko Käpin kokoonpanoa. Kultsan ovella törmäsin tuttuun, joka kyseli, josko olisi ylimääräistä lippua. Ei ollut, mutta päätin luopua omastani ja lähdin suorilta Nosturiin. Kaikki voittivat.

Pekko Käppi & K:H:H:L (Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut) on kasvanut uunituoreen Väärä laulu –albumin myötä nelikoksi lyömäsoittajan liityttyä ryhmään. Soundi kasvoi sitä myöten isommaksi ja syvemmäksi. Tamperelaisen kokoonpanon albumin julkaisua juhlistettiin isolla kirkolla asti. Pekko Käppi yhtyeineen tekee kansanmusiikille sen mitä Värttinä teki aikoinaan eli pukee sen populaariin muotoon, jota kelpaa valtavirrankin kuunnella. Kotimaan rajojen ulkopuolellakin.

Käpin jouhikko on instrumentti, jota ei näe usein rokkibändin soitinvalikoimassa. Enkä osannut kuvitella miten monipuolisesti jouhikantele soi, kun sitä vasta ensi kertaa pääsin livenä kuulemaan. Nelikielinen vempain sylkee mystistä energiaa kuin pohjan akka vitsauksia. Tommi Laineen kitara haastaa jouhikkoa taistoon kyyttösilmän tavoin. Nuutti Vapaavuoren basso soi koreasti kuin kaukomielellä. Rumpujen taakse asettunut Jani Auvinen takoo kuin seppo rumpujaan.

Keikka alkupuoli painottui luonnollisesti uuteen albumiin. Nimikkobiisi ja singlenäkin julkaistu Musta Kimppu ovat tämän vuoden ehdotonta parhaimmistoa jo näin alkuvuodesta. Helsingin sanomien hehkuttama Ikoni –sinkku on todellakin maagisen tarttuva laulu, mutta valitettavasti myös helpoiten kuluva ja ehkä eniten siksi, että minimalistiset lyriikat toistuvat liikaa.

Pekko Käppi & K:H:H:L louhii kansanperinteiden kallioista lohkareita joihin jauhaa sekaan rokin ja bluesin tuttuja elementtejä. Tästä keitoksesta moni velho olisi ylpeä. Tärkeää on myös Pekon antaumuksellinen tulkinta, jossa laulu ponnistaa parhaimmillaan kantapohjista kuten. Yhtä lailla oleellisen osan yhtyeen luomaan maisemaan maalaa Toni Tapanisen kalmaiset sanoitukset.

Alkuun esityksessä oli havaittavissa pientä patoutumaa, mutta nopeasti vesi virtasi uomiinsa. Pekko itse totesi myös, että hyvinhän tämä menee. Niin meni. Kuuntelin keikan alun salin keskivaiheilta ja hetkittäin teki mieli soundin osalta päästä kuulemaan bändiä intiimiin luolaan, mutta siirtyessäni miksauspöydän taakse, kuulosti bändi erinomaiselta. Käppi kelpasi Keikkakepille, mutta 1h 40min annos tuntui just maksimimäärältä. Yhtye taputettiin ansaitusti takaisin varsinaisen setin jälkeen. Ensimmäisen coverina kuultiin mielenkiintoinen versio LamaMun pelko-biisistä ja viimeisenä Matilda (2017) -albumin helmi Palavien lasten laulu. Pekko Käppi & K:H:H:L tarjoaa laadukasta mystiikkaa laatikossa, jota suosittelen penkomaan.