Frank Ocean (US), Angel Olsen (US), Ryan Adams (US), The Afghan Whigs (US), Jonna Tervomaa (FIN), Vesta (FIN) @ Flow Festival, Helsinki, 13.8.2017

 

RYADPäällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.

Flow Festival on kasvanut haastajan roolista isojen festivaalien valtiaaksi. Flow on eliittifestivaali sekä sen positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hinnoittelu jarruttaa osallistumista, mutta vastaavaa vaihtoehtoista laatuohjelmistoa eivät muut tarjoa. Eikä toisilla festivaaleilla panosteta samalla tavalla viihtyvyyteen ja alueen visuaalisuuteen. Ruokatarjonta on ylivoimaista, vaikkakin annokset aina vaan pienempiä. Juomatarjoilu monipuolista, mutta kaikki mukavasti ylihinnoiteltua. Suvilahdessa kymmenettä kertaa järjestetty musiikkijuhla oli tänä vuonna alueen rakennustöiden vuoksi joutunut muuttamaan lavojen sijoittelua. Päälava ja teltat olivat viime vuotisilla sijoillaan, mutta Bright Balloon 360° Stage ja suosittu samppanjabaari oli siirretty turhan kauaksi. Se teki festivaalista hajanaisemman.

Vesta2Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.

Sunnuntain parhaan esityksen veti yllättäen Jonna Tervomaa. Olen nähnyt Tervomaan lukuisia kertoja ja useilla eri kokoonpanoilla. Koskaan en ole pettynyt, mutta tiettyä uusiutumista olen kaivannut. Nyt sen Jonna teki. Hän astui 360° Stagelle muuttuneena, kypsempänä artistina. Jonna julkaisee syyskuussa uuden Ääni -albumin neljän vuoden tauon jälkeen. Ensi kertaa hän on tehnyt lauluihin myös yksin sävelet. Tuottajana toimii The Posies -yhtyeen keulahahnmo Ken Stringfellow.

FullSizeRender-10Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.

FullSizeRender-5Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.

FullSizeRender-11Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.

Ryan Adams aloitti päälavalla auringon vasta harkitessa laskeutumista. Hän nousi lavalle uuden yhtyeensä The Unknown Bandin kanssa ja soitti kaksitoista kappaletta, joka on aika vähän siihen nähden miten paljon Adamsin Suomen vierailua olin odottanut – ja hyvin vähän siihen nähden miten tuottelias hän on yli 20 vuotisen uransa aikana ollut. Ryan Adams on säveltänyt pääosin juurimusiikista voimansa saavaa kitararokkia ja altcountrya, mutta välillä hän on julkaissut punkia ja metallia. Tuotteliaisuudesta huolimatta Adamsin sahalta pukkaa varsin vähän huonolaatuista puutavaraa. Vanhemmiten sirkkeli tuppaa tylsistyä, mutta alkuvuodesta julkaistulle Prisoner -pitkäsoitolle hän oli kirjoittanut alkujaan 80 avioeroa käsitellyttä laulua. Osa ylijäämästä julkaistiin keväällä Prisoner B-Sides -albumilla. Tämä todistaa jälleen sen, että luovuus kukkii, kun elämä muuttuu.

FullSizeRender-8Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.

Settilista:

Do You Still Love Me

New York, New York

Outbound Train

Gimme Something Good

Stay With Me

Let It Ride

Cold Roses

Fix It

Doomsday

When Stars Go Blue

Anything I Say to You Now

Shakedown on 9th Street

IMG_0004Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.

FullSizeRender-7Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.FullSizeRender-9

 

 

The Posies (US) @ Tavastia, Helsinki, 17.4.2016

The Posies on bändi, jota odottaa aina. Tervetuloa takaisin. Edellisestä keikasta on kulunut lähes kuusi vuotta. Parhaillaan yhtye kiertää klubeja huhtikuun lopulla julkaistavan Solid States –paluualbuminsa kunniaksi. Ensin on vuorossa Eurooppa ja sitten matka jatkuu Seattlelaisbändin kotimantereella. Ohjelmistossa kuullaan sekaisin uutta materiaalia ja vanhoja suosikkeja. Tavastian keikalla juhlistettiin myös bändin 20-vuotista konserttitaivalta Suomessa. Yhtye soitti nyt jo seitsemättä kertaa, ja kun sen päälle lasketaan vielä keulakaksikon Jon Auerin ja Ken Stringfellow’n soolokeikat, niin The Posies muodossa jos toisessa on varsin usein nähty vieras. Tätä selittää se, että bändi on suositumpi Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa.

FullSizeRender-1
The Posies on jokaisella keikallaan tehnyt vaikutuksen. Parhaimmillaan hurmoksellinen meininki, mutta aina mukana ripaus sähläystä joko teknistä tai muuten vaan sanoissa sekoilemista. Eikä ottanut pesäeroa tämä keikka aikaisemmista. Ihmettelen vaan miksei bändi julkaissut albumia heti kiertueen alla. Nyt ensi kertaa kuultuna bändin uusi materiaali ei täysin auennut. Monta biisiä olisi varmasti noussut eri tasolle, jos ne olisi ehtinyt pyöräyttää pari kertaa levylautasella. Uusista kappaleista ensimmäinen singlejulkaisu Squirrel vs Snake yltää keskivertoiseksi The Posies –asteikolla, mutta elävänä soitettuna kappale yllätti positiivisesti.

Bändi kiersi tällä kertaa ilman basistia triona. Multi-instrumentalisti Ken Stringfellow kaivoi kitaran ohessa syntikoista tarvittavat instrumentit ja suihkutti sylkeä lavalle tuttuun tapaansa. Jon Auer liidasi kitaraa ja lauloi vuoron perään Stringfellow’n kanssa. Rummuissa oli viime vuonna edesmenneen Darius Minwallan paikalla Frankie Siragusa. Basistin puute häiritsi enemmän lavadynamiikassa kuin soundissa. Alkuun nuutuneen oloinen bändi vaikutti siltä, että olisi ollut krapulassa ja veti keikkaa rutiinilla. Jon Auer varmisteli yleisöltä mikä päivä on ja kun selvisi, että sunnuntai-iltaa vietetään, hän jaksoi viitata siihen moneen otteeseen. Kundit virittelivät kitaroitaan alinomaa ja sekin sakkasi illan sujuvuutta. Yleisö ei tahtonut löytää uusien biisien parissa samaa intomielisyyttä kuin aikaisemmin, vaan odotti tuttuja iskusävelmiä.

IMG_8705The Posies aloitti setin We R Power -kappaleella, mutta ytyä ei vielä siinä vaiheessa vedosta löytynyt. Uusista biiseistä Auerin laulama Unlikely Places osui ja upposi kuten myös em. Squirrel vs Snake. Sen jälkeen kuultu hitti Dream All Day nosti tunnelmaa, mutta ei lähtenyt ihan ansaitsemaansa liitoon. Uusien biisien jälkeen tuli pari piristystä, kun yhtye soitti edelliseltä mestarilliselta Blood/Candy (2010) albumilta hienon Licenses to Hide –kappaleen, jossa viime Suomen vierailuilla naislauluosuudet hoiti Jonna Tervomaa. Tällä kertaa hän ei päässyt flunssan vuoksi paikalle ja duetto-osuudet lauloi Jon Auer. The Glitter Prize soi hienosti myös Auerin ja Stringfellow’n harmonisena yhteislauluna, joka on bändin tavaramerkki. Sitten seurasi liuta uusia biisejä, joista osa vaikutti lupaavilta. Yleisössä alkoi taas väristä kun Amazing Disgrace (1996) -klassikkoalbumin Throwaway ja Please Return It kajahtivat eetteriin.

IMG_8708Auer ja Stringfellow intoutuivat pelleilemään vauhtiin päästyään ja keikan lomaan kuultiin niin Peter Cetera –parodiaa kuin Europe Final Countdownia kuten myös lukemattoman pitkiä potpureita ties mistä viisuista. Loppupuolella kuultiin bändin läpimurtoalbumilta Frosting On the Beater (1993) kappaleet Burn & Shine ja Solar Sister naulasivat keikan vakuuttavasti pakettiin. Encore antoi jo merkkejä, että jatkaako kundit keikkaansa kadulla kuin joskus taannoin. Nimittäin kuuntelin kuusi biisiä ennen kuin oli lähdettävä kotikonnuille. Stringfellow haki backstagelta lisää viiniä ja vähät välitti sunnuntaista. Everybody Is A Fucking Liar melkein tuuppasi pelon maanantaista yleisöltäkin syrjään. Toivebiisi Grant Hart todisti ilman mikrofoneja hoilattuna kundien olevan laulun ylivoimaa. Oma kestosuosikki Ontario sai mustat linnut lentämään myös Oulun, Vaasan, Jyväskylän ja Turun päällä. Hienosti kundit muistivat suomalaisia kaupunkeja nimeltä. Siitäpä saattoi keikka vasta päästä vauhtiin, mutta itse suunnistin narikkaan ja jätin viimeiset ylimääräiset kappaleet kuulematta.

FullSizeRender

The Posies on vähän kuin urheilujoukkue, jota kannattan intohimoisesti. Pelatkoon huonon kauden tai vaikka keskinkertaisen, silti seison joukkueen takana. Paluu Tavastialle ei pettänyt, mutta vielä parempi se olisi ollut, jos olisivat tulleet vasta parin viikon päästä. Nyt pitää odotella hetki vielä uutta pitkäsoittoa ja sitten voikin taas toivoa, että bändin näkisi pian uudestaan.

 

Ken Stringfellow (US) @ Bar Loose, Helsinki 11.10.2012

Viikko ennen Ken Stringfellow’n keikkaa aloin epäillä, että pienehkö Bar Loosen klubi menee tukkoon ja pitkään diggailemani artisti jää näkemättä. Siispä reippaana ostin lipun ennakkoon. Muutamaa päivää ennen keikkaa sain viestin ystävältä, että olenko kiinnostunut Rival Sonsin keikasta. Totta kai olen, mutta olin jo ostanut lipun sinne aikaisemmin. Hetkeä myöhemmin tajusin, että Stringfellow ja Rival Sons soittavat samana päivänä. Illasta oli siis koitumassa laatuisa pienimuotoinen festivaali. Sittenpä selvisi ikävä fakta, että artisteilla on tismalleen sama showtime. Kyllä. Ja minulla lompakossa molempiin tapahtumiin tiketti. Kenin lipusta pulitin 10€ ja Rival Sonsien 32€. Hintaerosta huolimatta Stringfellow kiinnosti enemmän, mutta kummastakaan keikasta en tohtinut luopua.

Valitsin Ken Stringfellow’n illan aloittajaksi ja laskeuduin Loosen alakertaan, missä Seatllen mies akustisen kitaransa kanssa loi heti kättelyssä poikkeuksellinen intiimin tunnelman. Samaa fiilinkiä muistelin Kenin edelliseltä näkemältäni soolokeikalta Tavastialta 8 vuoden takaa, jolloin mies oli kiertämässä mestarillisen Soft Commands -albumin puitteissa. Tavastian iso sali kuitenkin nakersi hieman intiimiyden reunoja.

Ken Stringfellow’n pitkään uraan mahtuu noste 90-luvun voimapopin aallonharjoilla The Posiesin riveissä. Bändi teki komeat Frosting on the Beater (1993) ja Amazing Disgrace (1996) -levyt ja toimii edelleenkin, vaikkakin välillä pitkin tauoin. The Posies on vieraillut laskujeni mukaan kolme kertaa Tavastialla ja jokainen veto on jättänyt legandaarisen maineen. Bändin 2000-luvun tuotanto Every Kind of Light (2005) ja Blood/Candy (2010) ovat olleet myös erittäin kelvollisia, mutta ilman edellisen vuosikymmenen suurta suosiota. The Posiesilla on kuitenkin vakaa fanipohja peräpohjolaa myöten. The Posiesin ydinkaksikon toinen osapuoli Jon Auer tekee myös soolouraa aina bändin huilatessa, mutta ei ole päässyt yksinään samalle tasolle kuin kollegansa Stringfellow, joka sai juuri julkaistua neljännen sooloalbuminsa Danzig in the Moonlight. Stringfellow on työmyyrä ja muitakin projekteja löytyy ja luottotehtäviä kuten toimia edesmenneen R.E.M yhtyeen kiertuekosketinsoittajana. Lisäksi mies on tehnyt legendaarisen Big Starin kanssa In Space -albumia sekä norjalaisen The Disciplinesin kanssa parikin plattaa ja paljon muutakin värkkäystä löytyy miehen historiasta.

Ken soitti vuoroin kitaraa vuoroin lauloi koskettimien ääressä istuviltaan ja siinä se Loosen ongelma olikin, että seisovan yleisön seasta ei tahdo nähdä pitempikään veijari artistia, koska lava on niin matala. Stringfellow’ta kyllä kelpasi pelkästään kuunnellakin. Miehen sielukas laulu osuu maaliin. Fiilis oli heti korkealla ja etenkin alkupäässä kolmantena kuultu uusi biisi Even the Forgers Were Left  Fingering the Fakes imaisi mukaansa tyylikkään riisuttuna tulkintanta. Sitten aloinkin stressata Rival Sonsien aloitusaikaa. Montako biisiä ovat jo soittaneet? Onneksi sain tekstarin paikanpäältä, jossa kerrottiin Rivalin aloittaneen varttia yli kymmenen. Taktikoin niin, että kuuntelen Stringfellow’ta reilu puoli tuntia ja sitten singahdan The Circukseen. Onneksi etäisyyttä ei ollut kuin viiden minuutin kävelyn verran. Ennen kuin jätin Stringfellow’n tunnelman kuulin eräältä rock-poliisilta, että Ken oli heittänyt eilen Tampereella kahden ja puolen tunnin keikan. Tästäpä syntyi ajatus, että Rival Sonsien jälkeen on palattava Looseen. Niin teinkin.

Ken Stringfellow

Ken Stringfellow ja rauhoitettu häirikkö @ Bar Loose

Rival Sonsista kerron omassa artikkelissa vaikka melkein festarityyliin pitäisi paukuttaa tähän samaan. Tosin jos on kyseessä eri klubi, on silloin oman otsakkeen paikka. Palasin siis Bar Looseen ja siellä seisovan ihmismassan takana ei laulanutkaan enää Ken Stringfellow. Soitto oli keskeytynyt, kun järkkäri oli heittämässä ulos salin takaosassa riehunutta adhd-fania, joka oli intoutunut vetämään muita häiritsevää breakdancea. Järkkäri ei saanut miestä taltutettua, mutta sitten astuikin itse Stringfellow lavalta setvimään tilannetta. Eipä mennyt kuin hetki, kun kundi sai halauksen Keniltä ja käden, joka opasti miehen aitiopaikalle lavalle kuuntelemaan keikkaa. Järkkäri oli lyöty mies, auktoriteetti oli olematon artistin vieressä. Stringfellow jatkoi keikkaa vielä reilun puolen tunnin ajan ja tuntui, etten olisi ollut keikalta lainkaan poissa. Sain kun sainkin nauttia reilun tunnin miehen mainiota esiintymistä.

Stringfellown tulkinnat omista biiseistä oli sovituksiltaan hieman samankaltaisia, mutta vaikuttavia. Yleisöä oli ehkä sen sata päätä, mutta tyytyväisyys huokui joka kasvolta. The Posies ja etenkin Stringfellow -fanit saivat reilun kaksi ja puoli tuntia kokea persoonallista keikkaa. Jos riitti musiikkia, riitti myös lämminhenkistä jutustelua yleisön kanssa. Stringfellow oli paikoin sympaattisen kömpelö puuhastelija, mutta kaikista toimista paistoi yleisöstä välittäminen ja kaikkensa antaminen. Loppukiitoksissa paljastui, että lavalla oli vieraillut myös joku Lotta, mutta mitä olivat duettoineet jäi vain arvailuksi, mutta ehkäpä sen kauniin Doesn’t It Remind You Of Something -dueton, jonka Ken laulaa uudella pitkäsoitollaan Charity Rose Theilenin kanssa. Keikan päätteeksi Ken kehotti yleisöä ostamaan albumeja lavan reunalta, ja kappas, kukapa muu plattoja kauppasi kuin mies itse. Tulipa hankittua uutukainen ja Stringfellow’n omistuskirjoituksella varustettuna. Kannessa luki mustalla tussilla tuikattu teksti oven fresh. Se oli fiilis koko keikasta, vaikka paloista omalle kohdalle rakentuikin.