Avainsana-arkisto: Flow

Patti Smith (US), The Limiñanas, (Fra) Fleet Foxes (US), Olavi Uusivirta (Fin), Kynnet (Fin) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2018

by

Flow Festival 2018 Liput

Teemu Tannerin Kynnet on ollut hetken aikaa kelpo nosteessa. Bändi alkaa vakiinnuttaa paikkansa indie-suosikkien joukossa. Näin Kynsien klubikeikan vuosi takaperin, jolloin yhtye oli vielä hiomaton timantti. Black Tentin lavalla nähtiin peräti seitsenhenkinen Kynnet. Yhtyeen soitto on vuodessa hioutunut timanttiseksi, vaikka sarkastiseen kekkulointiin sopii aina pienet säröt. Bändi on kotimaisen lo-fi rockin raikkainta antia tällä hetkellä. Milla (ei voi sitää mua) ja Ella ovat edelleen tarttuvinta osastoa, mutta ei uusi biisi kuten Raaputa kaljatuoppiin vähennä Kynsien kiiltoa.

IMG_5667Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla Toton Africa ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.

IMG_5674Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.

Robin Pecknoldin johtama bändi osoitti päälavalla olevansa harmonisen indiefolkin saralla aivan omaa luokkaansa. Pecknold ääni taipuu huikeasti progressiivisten folk-kappaleiden mukana. Yhtye on vähäeleisen taitava, josta mainittakoon kitaristi Skyler Skjelset ja basisti Christian Wargo, jotka laulavat myös stemmat. Multi-instrumentalisti Morgan Hendersson rikastaa biisejä, vaikka kontrabassolla. Keikka meni todella ihon alle. Harmaiden pilvien kerääntyessä ylle olin niin tyytyväinen musiikista, että toivoin sadetta. En muista milloin olisi satanut yhtä puhtaasti ja lämpimästi. Tunnin konsertti päättyi ylevästi Helplessness Bluesiin. Kevyesti yksi parhaista keikosta Flow’ssa ikinä.

IMG_5673.jpgFleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.

IMG_5680.jpg

Patti Smith päätti omalta osaltani perjantain. Edellisen kerran näin hänet yhtyeineen viisi vuotta sitten Tampereella, joten oli hyvä tarkistaa punkmamman nykykunto. Hyvässä iskussa 72-vuotias Patti Smith on edelleen, mutta silti melko rutiininomainen suoritus Flow’ssa nähtiin. Kädet heiluvat ja harmaa tukka takkuilee karismaattisesti,  mutta esityksessä ei ollut mitään erityisyyttä. Settilistan yllättävin biisivalinta oli Midnight Oilin kasariklassikko Beds Are Burning. Voimapoppi sopii Pattin edelleen vahvalle äänelle, mutta luultavasti biisi oli settilistassa sanomansa vuoksi. Patti soitti odotetusti tunnetuimmat kappaleensa Dancing Barefoot, Because the Night ja koko keikan päättäneen Glorian. Pattin bändissä esiintyi kiinnostava jäsen. Hänen ja Fred ”Sonic” Smithin poika Jackson Smith oli napannut komppikitaristin paikan yhtyeessä. Ehkä vain tuuraamaan, sillä hän näytti vahvan äitinsä vieressä peräkammarinpojalta.

IMG_5689.jpg

 

Frank Ocean (US), Angel Olsen (US), Ryan Adams (US), The Afghan Whigs (US), Jonna Tervomaa (FIN), Vesta (FIN) @ Flow Festival, Helsinki, 13.8.2017

by

 

RYADPäällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.

Flow Festival on kasvanut haastajan roolista isojen festivaalien valtiaaksi. Flow on eliittifestivaali sekä sen positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hinnoittelu jarruttaa osallistumista, mutta vastaavaa vaihtoehtoista laatuohjelmistoa eivät muut tarjoa. Eikä toisilla festivaaleilla panosteta samalla tavalla viihtyvyyteen ja alueen visuaalisuuteen. Ruokatarjonta on ylivoimaista, vaikkakin annokset aina vaan pienempiä. Juomatarjoilu monipuolista, mutta kaikki mukavasti ylihinnoiteltua. Suvilahdessa kymmenettä kertaa järjestetty musiikkijuhla oli tänä vuonna alueen rakennustöiden vuoksi joutunut muuttamaan lavojen sijoittelua. Päälava ja teltat olivat viime vuotisilla sijoillaan, mutta Bright Balloon 360° Stage ja suosittu samppanjabaari oli siirretty turhan kauaksi. Se teki festivaalista hajanaisemman.

Vesta2Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.

Sunnuntain parhaan esityksen veti yllättäen Jonna Tervomaa. Olen nähnyt Tervomaan lukuisia kertoja ja useilla eri kokoonpanoilla. Koskaan en ole pettynyt, mutta tiettyä uusiutumista olen kaivannut. Nyt sen Jonna teki. Hän astui 360° Stagelle muuttuneena, kypsempänä artistina. Jonna julkaisee syyskuussa uuden Ääni -albumin neljän vuoden tauon jälkeen. Ensi kertaa hän on tehnyt lauluihin myös yksin sävelet. Tuottajana toimii The Posies -yhtyeen keulahahnmo Ken Stringfellow.

FullSizeRender-10Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.

FullSizeRender-5Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.

FullSizeRender-11Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.

Ryan Adams aloitti päälavalla auringon vasta harkitessa laskeutumista. Hän nousi lavalle uuden yhtyeensä The Unknown Bandin kanssa ja soitti kaksitoista kappaletta, joka on aika vähän siihen nähden miten paljon Adamsin Suomen vierailua olin odottanut – ja hyvin vähän siihen nähden miten tuottelias hän on yli 20 vuotisen uransa aikana ollut. Ryan Adams on säveltänyt pääosin juurimusiikista voimansa saavaa kitararokkia ja altcountrya, mutta välillä hän on julkaissut punkia ja metallia. Tuotteliaisuudesta huolimatta Adamsin sahalta pukkaa varsin vähän huonolaatuista puutavaraa. Vanhemmiten sirkkeli tuppaa tylsistyä, mutta alkuvuodesta julkaistulle Prisoner -pitkäsoitolle hän oli kirjoittanut alkujaan 80 avioeroa käsitellyttä laulua. Osa ylijäämästä julkaistiin keväällä Prisoner B-Sides -albumilla. Tämä todistaa jälleen sen, että luovuus kukkii, kun elämä muuttuu.

FullSizeRender-8Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.

Settilista:

Do You Still Love Me

New York, New York

Outbound Train

Gimme Something Good

Stay With Me

Let It Ride

Cold Roses

Fix It

Doomsday

When Stars Go Blue

Anything I Say to You Now

Shakedown on 9th Street

IMG_0004Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.

FullSizeRender-7Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.FullSizeRender-9

 

 

Teksti-TV 666 (Fin), Killing Joke (UK), The Jesus & Mary Chain (UK), Matthew E. White (US), Ariel Pink (US), Asa & Band (Fin), Pimeys (Fin) @ Sideways, Helsinki 12.6.2015

by

Ensimmäistä kertaa järjestetty Sideways täytti pääkaupungin alkukesän musiikkifestivaalin mentävän aukon. Startti oli varsin onnistunut, vaikka homma kusikin hieman perjantaina kintuille. Sideways astui edesmenneen Kuudennen aistin saappaisiin, mutta naksun populaarimmalla ohjelmistolla se otti paikan edeltäjänsä ja mammutiksi kasvaneen Flown välistä.Sideways_panorama

Sideways järjestettiin Kalasatamassa Teurastamon alueella, josta on kasvanut nopeasti kaupunkikulttuurin keskeinen pyhättö. Jatkuvasti uudistuva tukkutorialue on keskeneräinen, mutta raihnaisessa miljöössä on viehätysvoimansa. Alueella on toiminut jo pitkään useita kulttuurialan yrityksiä, mutta Radio Helsingin muutettua toimitilansa Teurastamon portille muuttui alue trendikkääksi.

Kaksipäiväinen Sideways on vaihtoehtoisen musiikin festivaali, mutta monipuolisessa ohjelmistossa on myös massoja liikuttavia, mutta samaan aikaan järjestetyn Radio Aallon kesäkonsertin kaltaiset ilmeiset hittiartistit loistivat poissaolollaan. Uuden festivaalin onni olivat alkukesän aurinkoisimmat päivät, siksi Sideways myi molempina päivinä loppuun. Osallistuin tapahtumaan vain perjantaina, vaikka ranneke olisi antanut mahdollisuuden rokata lauantainkin. Pimeyden aloittaessa Kujalavalla keikkansa, alueella oli vielä kovin väljää. B-Side Barin terassille mahtui istumaan ja nauttimaan laadukkaita, mutta huokeita juomia. Millä festivaalilla olisit saanut lasin viiniä tai puoli litraa IPAa vitosella? Vessoihinkaan ei ollut jonoja. Saatoit käydä shoppailemassa vinyylilevykaupassa tai osallistumassa farkkubingoon. Sideawaysin alku oli auvoinen.Pimeys


Pikku hiljaa alue alkoi täyttyä ja maksimiksi määritelty 6000 yleisön määrä tavoitettiin. Edelleenkin liikkuminen alueella viiden eri lavan välillä kävi sujuvasti ilman suurempia tungoksia. Myyntipisteisiin oli kohtuulliset jonot ja ensimmäistä kertaa törmäsin olutvalikoimaan, joka tarjottiin ihailtavasti lasipulloissa. Festivaaliyleisö käyttäytyi siivosti, enkä nähnyt missään rikkoutuneita pulloja. Sitten siihen kusemiseen. Nimittäin vessat alkoivat vuotaa ja kirjaimellisesti läiskyä yli laidan. Miesten vessojen kusilaariviritykset eivät kestäneet paloruiskun lailla virtsanneen festivaaliväen lastia. Urea lainehti kulkuväylille, eteni asfalttipintoja pitkin etsien viemäreitä mihin lorista. Suurin osa kuitenkaan ei tajunnut tallustelleensa ehdassa kusessa. Toivottavasti lauantaina ongelma oli saatu ratkaistua.

Sideways –ohjelmisto oli kiinnostava ja sai hankkimaan lipun ajoissa edulliseen varhaislintuhintaan. Suurin odotus kohdistui skotlantilaiseen The Jesus & Mary Chain -yhtyeeseen. Bändi teki vaikutuksen 30 vuotta sitten julkaistulla Psychocandy –albumillaan, jonka juhlavuotta myös Teurastamolla juhlittiin. Jim ja William Reidin liidaama orkesteri ei kuitenkaan surisevassa kengäntuijotusmusiikissaan vakuuttanut täysin. The Jesus & Mary Chain oli virittänyt valtavan Psychocandy-seinäkankaan ja soitti uskollisesti albumin läpi alun Just Like Honey –klassikosta albumin päättävään It’s So Hard – kappaleeseen. Parhaiten toimivat Taste of Cindy ja You Trip Me Up. Albumin päälle saatiin kolme bonuskappaletta, joista ensimmäinen bändin erinomaiselta Darklands –albumilta (1987) soitettu April Skies kuulosti irtonaisen raikkaalta kuten myös Automatic –albumilta (1989) kuultu hitti Head On. Viimeisenä bändi soitti kappaleen nimeltä Reverence, joka on Honey’s Dead – pitkäsoitolta (1992)

The Jesus and Mary ChainEnnen The Jesus & Mary Chainia ehdin kuunnella haastavalla aloituspaikalla soittanut Pimeyttä ja Asaa, joka bändeineen tarjosi uutta materiaaliaan tulevalta konseptialbumiltaan, johon hän oli sämplännyt mielenkiintoisesti vanhoja Love Records –klassikoita. Radiossa vaikutuksen tehnyt Dave Lindholmin suuntaan kumartava Mä haluun olla hippi toimi myös livenä. Asan bändillä oli iso rooli myös taustalauluissa ja ylipäätään yhteispeli toimi saumattomasti.Asa & Band

Ariel Pink soitti seitsenhenkisen soittokuntansa kanssa illan komeimman keikan. Kolmilla kosketinsoittimilla varustettu bändiä voisi luulla elektrobändiksi, mutta Ariel Pink tarjoaa vivahteikkaista kokeellista popmusiikkia, jossa on riittävästi kekseliäitä melodiakoukkuja. Ariel Pink on jollain tavalla The Sparksin hengenheimolainen, mutta kuitenkin helpommin lähestyttävä. Ariel Pink julkaisi viime syksynä mainion Pom Pom – albumin, jolta keikan biisit myöskin oli valikoitunut. Keikan aloitti väkevästi White Freckles, jonka perään kuultu Jell-O olikin setin teatraalisinta kamaa. Nerokas pop-kappale Lipstick kuten myös Not Enough Violence osoittivat miten huikeita sävelmiä Pink pystyy parhaimmillaan tarjoamaan. Ariel Pinkin rumpali teki esityksen shownumeron riisumalla päällysvaatteensa ja ottamalla lavan haltuun pelkissä bikineissä. Koko alkukeikan olin kuvittelut rumpalin naiseksi, mutta pikkuhepeneissä paljastuikin mieheksi. Ariel Pink ei ole itse mikään showmies, mutta tarjosi silti karnevalistisen keikan.Ariel Pink

Matthew E. White on Virginiasta kotoisin oleva lauluntekijä, joka on julkaissut pari kehuttua albumia. Itse olin ennalta tutustunut tuoreeseen Fresh Blood –pitkäsoittoon, joka ei ihan vastannut huutoonsa. White on kiertueella kolmen hengen bändin kanssa. Yhtye heitti odotusten mukaisen keikan ja livenä bändi soitti ilmavammin kuin albumilla, mutta silti jälkimaku oli vähän valju. White on tehnyt muutamia hienosti kasvavia sävellyksiä, mutta suosikkibiisi Holy Moly jäi joko soittamatta tai sitten vaan missasin sen. Festivaaleille tyypillistä, ettei pysty joka artistin keikkaan keskittymään sata lasissa.FullSizeRender-4

Sidewayslavan pääesiintyjänä toimi post-punklegenda Killing Joke, joka on soittanut reilut 35 vuotta. Bändillä on vakaa kulttimaine, mutta edelleen se on elinvoimainen ja joidenkin mukaan parhaassa live-kunnossa aikoihin. Itselläni ei ole vertailukohtaa, koska näin bändin ensimmäistä kertaa. Toivelistallani oli kuulla Love Like Blood, Wardance ja Requiem. Ne bändi soittikin heti neljän ensimmäisen stygen joukossa. Erityisesti keikan käynnistänyt Love Like Blood on järjettömän kova klassikko, jonka bändi soitti tyhjentävästi. Bändin industriaalinen soundi napsahti heti kohdilleen ja vokalisti Jaz Coleman teputteli menemään robottimaisen jäykästi. Kitaristi Kevin ”Geordie” Walker pudotteli riffejä siekailematta kuin olisi soittanut sirkkeliä.

Killing JokeKilling Joken kanssa samaan aikaan soitti Teksti-TV 666, joka on suomipunkin kuumin nimi tällä hetkellä. Ihan samaa höökiä bändi ei tavoittanut kuin Pää Kii, mutta kaukana ei touhu vertauskohdastaan ole. Killing Joke oli siis jätettävä kesken, jotta saisi hieman makua myös Teksti-TV 666:n kehutusta meiningistä. Se oli virhe, sillä bändi soitti aivan väärässä paikassa. Betonilava oli ajatuksena kiva. Ahtaan kujan päähän väsätty lava oli teoriassa hyvä idea marginaalisen yleisön yhtyeelle, mutta Teksti-TV 666, vaikkakin vasta kaksi EP:tä julkaissut, ei ole mikään pikku bändi. Väkeä oli tunkeutunut aivan liikaa betonikujalle ja kaksi järjestysmiestä yritti epätoivoisesti saada lavan edustaa balanssiin. Jengiä tuli pois, mutta vielä enemmän halusi sekaan. Teksti-TV 666:n keikka jäi siis epämääräiseksi kaukaa kurkisteluksi, mutta siitä huolimatta kasvottomat kaiffarit tekivät vaikutuksen. Bändin kolmen kitaran äänivalli veti hypnoottisesti puoleensa niin, että porukka intoutuu pogoamaan ja jopa crowd surffaamaan. Keikan päätösbiisi Sä et tuu enää koskaan takaisin yllytti yleisön lopulta lähes hysteeriseen huutoyhteislauluun, jonka bonuksena tuli lievää tuuppimista.

Kaupunkifestivaalin hyvä puoli on se, että pääsee kotiin pesemään kusisia kenkiä. Sideways –jatkot olisivat tarjonneet Ääniwallissa laadukasta ohjelmaa kuten Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen duoesityksen, mutta se oli jätettävä väliin. Ranneke olisi antanut mahdollisuuden myös lauantaina seurata elävää musiikkia, mutta yksi päivä Sideways-tunnelmaa riitti tällä kertaa. Sen sijaan en jättänyt väliin legendaarisen rock-valokuvaaja Bob Gruenin valokuvanäyttelyä, joka oli nähtävissä festivaalin aikana Kaapelitehtaalla samalla rahalla.

Grouplove (US), MS MR (US) @ Terminal 5, Manhattan, NY 2.11.2012

by

Tulin New Yorkiin juoksemaan maratonia, mutta käymään myös keikoilla. Se oli plääni. Suunnitelmat saivat ensimmäisen takaiskun, kun nousin taksiin JFK:n lentokentällä. Radiossa ilmoitettiin, että maraton on peruttu. Pettymykseni oli lievä, koska en tullut vain juoksemaan. Jos vertaa siihen mitä moni muu oli kärsinyt Sandy-myrskyn vuoksi, niin maratonin missaus on pikkujuttu. Niinpä tämän reissun focus tarkentui rokkikeikeikoihin. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus mennä katsastamaan uuden nousevan brooklynilaisen Hollis Brownin livekunto. Samalla keikalla soittaisi myös rutinoituneempi Buffalo Killers, jonka Let It Ride (2008) albumin on tuottanut muuten Black Keysin nokkamies Dan Auerbach. Kannattaa tutustua. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta viime tinkaan sekin joudutiin peruuttamaan sähkön puutteen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa sietokyky pettymyksiin on aika luja. Toki musadiggarilla on aina varasuunnitelma takataskussa, nimittäin päätin suunnata klubiin nimeltä Terminal 5, joka sijaitsee Manhattanilla 56th Streetillä Midtownista länteen.

Lippua en ostanut ennalta, mutta oven edustalla olevasta tungoksesta huolimatta sain 25 dollarin lipun ongelmitta. Ennen lipunostoa tosin piti todistaa henkilöllisyys ja antautua turvamiehen kopeloitavaksi. Ilman ID:tä ei näytä pääsevän Amerikassa mihinkään sisään. Terminal 5 on vanhaan varastorakennukseen rakennettu mainio klubi. Se on nimenomaan uusien nousevien bändien venue, joka vetää 3000 henkeä. Ei siis ihan aloittelevien bändien kanahäkki. Korkeaa tilaa kiertää parvi kolmessa kerroksessa, mutta permanto on aika lyhyt, joten paikka on kuitenkin kompakti ja joka kantilta näkee lavalle hyvin. Teollisuushallin kolkkoutta ei ole ja akustiikka on hyvä. Baareja klubissa on useampia ja hanaoluen saa 5 taalan tarjoushintaan. Klubin katolla on myös hauska kattobaari, joka toimii kesällä varmasti paremmin kuin marraskuun koleudessa. Voi kun meillä olisi tällainen mesta Helsingissä.

Illan artistina oli kovassa nosteesa oleva indiepumppu Grouplove, jota lämmitti paikallinen konepop-duo MS MR. New Yorkissa on se hyvä puoli, että tarjontaa on niin paljon, että lämppäritkin ovat usein miltei yhtä kovia kuin itse pääakti. MS MR on vasta yhden Candy Bar Creep Show EP:n julkaissut kokoonpano New Yorkista, mutta kiertänyt aktiivisesti ja yleisöstä päätellen omaa jo rutkasti fanipohjaa. Duo muodostuu nimensäkin mukaan neidistä ja herrasta. Ensin mainittu hoitaa laulut ja jälkimmäinen syntetisaattorit. MS MR:n melodiset biisit jäivät ensikuulemalta mieleen. Ja arvatkaapa mitä nimeä setin tarttuvin biisi totteli? No, mikäpä muu kuin Hurricane. Tällä duolla, jota tosin jeesasi lavalla myös rumbali ja basisti, on tulevaisuutta edessä. Tähän väliin voin heti vinkata Flow’n ja Kuudennen aistin buukkareille, että kumpikin illan bändi istuu ensi kesän ohjelmistoon kuin hattara huvipuistoon.

Grouplove (joka kirjoitetaan usein versaaleilla GROUPLOVE) on Los Angelesista käsin operoiva viisihenkinen inde-bändi, joka koostuu parista newyorkerista, kahdesta losilaisesta ja yhdestä britistä. Laulukööri on tehnyt nopeaa nousukiitoa indierintamilla. Yhtye on julkaissut vasta nimeään kantavan EP:n Grouplove (2010) ja pitkäsoiton Never Trust A Happy Song (2011). Bändin keulilla heiluu Christian Zucconi, joka hoitaa päävokalistin tehtävät, mutta muiden jatkuvalla ja antaumuksellisella tuella. Kosketinsoittaja Hannah Hooper hoitaa myös useita lauluosuuksia kuten koko muu remmi kitaristi Sean Gadd, basisti Andrew Wessen ja rumpali/tuottaja Ryan Rabin. Aika nopeasti syntyi mielikuva leirinuotio-orkesterista, jonka edessä ei ole ihan pieni nuotio vaan valtavat roviot. Sen verran pateettista nuorta uhoa ja intoa bändin vedosta lähti, että heillä ei ole pitkä matka huudattamaan isompia yleisöjä suuremmille areenoille.  Bändissä on jotain Arcide Firen ja Mama’s and Papa’sin sekoitusta. Tanssittavaa indierockia, joka repii laulutaidottomankin hipin keuhkot riekaleiksi.

GROUPLOVE @ Terminal 5

Keikka alkoi Itchin’ on a Photograph -sinkkulohkaisulla ja heti tömisi Terminal 5:n tanner. Paikoin hurmoksellisen tunnelman luonut orkesteri piti keikan kaaren komeasti kasassa koko puolentoista tunnin keikan ajan. Encore alkoi kauniilla vedolla Cruel and Beatiful World biisistä, joka vedettiin ilman vahvistimia lampunvarjostimien luomassa tunnelmallisessa valaistuksessa. Sittenpä kytkettiin piuhat ja loppu olikin fanaattista jorausta. Indielistan kärkeen päräyttänyt Tongue Tied -hittibiisi aloitti katharttisen loppukirin, jonka päälle saatiin vielä silmiä hivelevä konfettisade. Hauska cover Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebody piti vimmaista menoa yllä. Keikan päätti myöskin hitiksi kavunnut yleisön huudattaja Colours. 

Sandy-supermyrskystä oli toivottu kaupungissa vasta muutama päivä, mutta Terminal 5:n bändivedot antoivat uskoa ja lohtua niille, jotka olivat missanneet muutakin kuin yhden juoksun. Tutustuin paikalliseen tyyppiin, joka oli menettänyt sekä työn että asunnon samaan aikaan. Keikan jälkeen newyorker oli silmin nähden ilahtuneempi. Elämän on jatkuttava, ja musiikki jos mikä, auttaa varsinkin kollektiivisena kokemuksena.

Ane Brun (Nor), Horace Andy and Dub Asante (Jam), Saint Etienne (UK), The Black Keys (US), Chromatics (US) @ Flow Festival, Helsinki 11.8.2012

by

Ane Brun Flow’ssa. Kuva: Jyrki Arnikari

Flow’n lauantain starttasi norjalainen Ane Brun, joka on keijujen kuningatar niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Valkoiseen pakkasrouvan huntukaapuun pukeutunut nainen on uljas ilmestys ja kun suu aukeaa, lähtee sellainen satakielen kujerrus, jota ei ihan päivittäin kuule. Jos eilinen Lykke Li on vaikuttava, menee Ane Brun meikäläisen mittapuulla vaaksan verran edelle. Tällä naisella on järisyttävän kaunis ääni. En ollut nähnyt Anea aikaisemmin ja nyt ison bändin kanssa esiintynyt Brun otti Nokia Blue Tentin komeasti haltuun. Biisirepertuaari ei ollut järin tuttuja, mutta jokaisen laulun tulkinta oli samaan aikaan riipaisevan koskettavaa ja ällistyttävän kaunista. Lopussa dynaaminen Do You Remember pisti teltan viimeistään sekaisin.

Sitten lauantain anti jatkuikin hengailun merkeissä, mikä on myös oleellista festaroinnissa. Ja siinä tohinassa meinasi unohtua Horace Andy and Dub Asante, jota ennalta pidin mielenkiintoisena. Horace on pitkän linjan jamaikalaismuusikko, joka on vetänyt reaggaeta jo 1970-luvun alussa, mutta nousi Massicve Attackin kanssa tehdystä yhteistyöstä suurempaan tietoisuuteen 1990-luvun alun trip hop -aallonharjalla. Nyt keikka meni kuitenkin perinteisen reggaen tahdissa ja se sopi mainiosti lauantain aurinkoiseen keliin. Kovin hyvin en päässyt sisään, sillä kesken keikalle saapuminen ja 50m päästä toljotettuna jäi vähän etäiseksi. Horacen läpimurtohitti Skylarking ja Bill Withers -cover  Ain’t No Sunshine When She Gone ovat aina lempeitä kuunneltavia.

Brittiläinen Saint Etienne on ollut hieman ristiriitainen tuttavuus. Hienoja pop-kappaleita on rustattu jo 1990-luvun alusta. Välillä ollaan oltu tauolla, mutta nyt taas kehutun paluulevyn Words and Music by Saint Etienne värkännyt yhtye on taas valokeilassa. Bändiä en ole nähnyt aiemmin, mutta nyt nousi listalle – pakko nähdä. Hienosti laulut toimivatkin, mutta on se lavapreesens vähän tätimäinen, mitä tulee laulaja Sarah Cracknellin esiintymiseen. Konevelhot Bob Stanley and Pete Wiggs seistä tönöttävät jäykkinä syntikoidensa takana. Muutama Saint Etiennen biisi on tukevasti klassikkoasemassa kuten He’s On The Phone tai You’re In A Bad Way, mutta kyllä tätä kuuntelee melkein mieluummin levyltä kuin livenä. Sehän se elektropopin ongelma yleensä on, ettei elävän yleisön edessä patsastelu tuo paljon lisäarvoa. Yksi bändin tunnetuimmista kappaleista on jälleen kerran Neil Young -cover Only Love Can Break Your Heart, mikä taas omasta näkökulmasta katsottuna on Saint Etiennen ärsyttävimpiä biisejä.

Lauantain kiistattoman pääesintyjän tittelin nappasi ohiolainen The Black Keys, joka on autotallirockin ja bluespoljennon pohjalta noussut nopeasti käsittämättömääns suosioon. Edellinen Brothers –albumi ja sinkkubiisi Tighten Up aloittivat nousukiidon, jolle viime vuotinen El Camino –pitkäsoitto antoi vaan lisää potkua. Lonely Boy on soinut kiivaasti radioissa ja sai päälavan edustalla jengin yltuiöpäiseen heiluntaan. The Black Keys on duo, jonka kiertueella tukena ovat kosketinsoittaja ja basisti. Melkein ilman heitäkin kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney pärjäisivät. Sen verran jytky duo kyseessä. Tunnin mittaisella keikalla oli alusta asti upea draivi. Keikka starttasi maanisella Howlin’ For You – stygellä ja siitä sitten kuultiinkiin liuta bluespohjaista groovea aina encoreen saakka, joka alkoi Everlasting Lightilla jatkui vielä parin biisin verran. Laulaja Dan vetää sielukkaasti ja Patrick mäiskii antaumuksella kannuja. Tämä bändi pysyy varmasti vielä pitkään ihmisten huulilla, kunhan ei vaan käy samoin kuin Kings of Leonille, joka latistui heti kun saavutti valtavirran suosiota.

The Black Keysien jälkeen takki oli suht tyhjä, mutta piti vielä änkeytyä Nokia Black Tentiin, missä elektrobändien eturiviin astellut Chromatics heitti meikäläisen osalta festareiden päätöskeikan. Uuden albumin nimibiisi Kill For Love imaisi mukaansa Jesus and The Mary Chainin ja New Orderin kyllästämiin hämyisiin tunnelmiin, mutta myös vanhemmat suosikit Lady ja In the City toimivat hyvin. Keikan päätti kaksi coveria, joista ensimmäisenä kuultu Kate Bushin Running Up That Hill jäi kyllä esikuvansa taakse, mutta vikana kuultu jälleen kerran yksi Neil Young cover Into the Black  kuulosti mielenkiintoisen harsoiselta versiolta. Kill For Love -albumia pitää kuulostella tarkemmin.

Flow on rytmimusiikin riemujuhla, kesän komeasti päättävä festivaali. Neljä päivää olisi nähnyt 160€ hintaan, mutta kahdesta päivästä sai maksaa 110€. Pieni ero koko hoitoon, mutta harvalla on saumaa olla humussa koko aikaa, koska tapahtumaan kuuluu kuin kuuluukin voimia kuluttavaa sosiaalista hippailua. Ensi vuonna voisi yrittää laittaa focuksen vielä enemmän esiintyviin artisteihin, sillä kovin monta kiinnostavaa jäi näkemättä. Saa nähdä pystyykö, sillä tietyn tavan sitä on kehittänyt festaroida. Jotta Flow’sta nauttii vielä enemmän, kannattaa käyttää aikaa ennakkotutkimiseen. Se on helppoa näinä Spotify ja Youtube-aikoina.

Tamikrest (ML), Miike Snow (Swe), Lykke Li (Swe), Charles Bradley and His Extraordinaires (US) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2012

by

Flow Festival on nelipäiväinen musiikin riemujuhla, johon tänä vuonna oli mahdollisuus osallistua perjantaina ja lauantaina. Keskiviikon  Bon Iver jäi hieman kalvelemaan, varsinkin kun muiden paikalla olleiden todistajanlausunnot ovat olleet pääsosin ylistäviä. Sunnuntain Björk ja Feist saavat odottaa myös toista mahdollisuutta.

Flow on muutamassa vuodessa noussut yhdeksi maan tärkeimmistä festivaaleista. Flow’lla on rasitteena snobi hipsterileima ja se jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Mutta niinhän pitääkin, makuasioista jos mistä, on mukavinta kiistellä. Joku on väittänyt, että Flow on näyttäytymispaikka, missä musa ei olekaan pääasia, mutta mielestäni Flow jos mikä pystyy aistiherkästi poimimaan kiinnostavan ohjelmiston. Urbaani tarjonta voi tuntua iskelmä- ja hevikansasta erikoisuuden tavoittelulta, kun listalla ei olekaan  niitä Radio Novan tuttuja viisuja, vaan elektropoppia, aavikkobluesia ja monenmoista indie-yrittäjää. Eikä mitään ilmeistä. Ohjelmisto saattaa vaikuttaa marginaaliselta, vaikka joukossa on toki isojakin nimiä. Täytyy nostaa kuitenkin hattua ohjelmistosuunnittelijoille, joilla on näkemystä ja pystyvät tarjoamaan laajan skaalan tuntemattomia bändejä ja toisaalta tutumpia herkkuja hittilistoilta, jotka ovat jollakin tavalla ajassa kiinni. Stadionluokan Red Hot Chili Peppereitä tai Bruce Springsteeniä ei Flow’ssa näy, vaikka puolet jengistä niistäkin varmasti diggaa. Flow on uuden äärellä, mutta on onnistunut joka vuosi nappaaman myös mielenkiintoisen klassikkoartistin kuten tänä vuonna haaviin saatu Bobby Womack, joka tosin suureksi pettymykseksi joutui perumaan keikkansa. Peruuntumista tuli tänä vuonna Flow’n kirous, sillä myös odotettu Frank Ocean jätti Flow’n väliin ääniongelmiensa vuoksi. Tästä huolimatta tapahtuman line-up oli kova ja mielenkiintoisia nimiä riitti.

Tamikrest

Perjantain ensimmäinen täky oli Pohjois-Malista kotoisin oleva Tamikrest. Bändi soitti alueen mielenkiintoisimmalla lavalla. Nimittäin Wastelands on kuin pieni amfiteatteri, jonka päällä leijuu valtava pallo. Ehdin tutustua Tamikrestiin ennalta ja odotukset olivat kovat. Saharan autiomaan Tuareg-kansaa edustava Tamikrest on vangitseva kokemus. Nuoren Bob Marleyn näköinen Ousmane Ag Mossan liidaama bändi yhdistää tuaregilaista perinnetietoista musiikkia länismaiseen rock – blues -poljentoon ja nousi ehkä koko Flow kiinnostavimmaksi esiintyjäksi. Viime vuonna julkaistu Toumastin-levy on vakuuttava tekele. Yhtyeen hypnoottinen, sähkökitaravetoinen soundi imaisee mukaansa ja eikä tahdo päästää irti. Erityisesti Aratan N Tinariwen on huikea näyte bändin biisintekotaidoista.

Seuraavana tsekkasin ruotsalaista Miike Snow’ta joka nousi päälavalle  Frank Oceanin tilalle. Miike Snow’n mahtipontinen elektropoppis toimi hyvin isolla lavalla. Elokuun hämärtyvässä illassa näyttävä show oli edukseen. Bändi ei ollut Animal-hittiä lukuunottamatta entuudestaan kovin tuttu, mutta yllätti iloisesti. Uuden Happy to You -albumin biiseistä Devil’s Work, The Wave, Pretender ja Paddling Out toimivat komeasti. Jenkki Andrew Wyatt laulaa mainiosti ja ruotsalaiset Christian Karlsson ja Pontus Winnberg  pitävät pumppua kasassa.

Perjantain pääesintyjä Lykke Li on ollut kovassa nosteessa ja saavuttanut Suomessakin vankan fanipohjan viime vuotisen Wounded Rhymes -levyn ansiosta. I Follow Rivers -sai Suvilahden asfaltin tärisemään ja viiltävän kaunis veto kuultiin myös Sadness Is A Blessing -biisistä. Lykke Li on tummasävyisen popin kiistattomia mestareita ja kolkuttelee kärkipaikkoja skandinavian naisartistien kaartissa. Päälavan sijaan olisin kyllä katsonut artistia mieluummin intiimissä teltassa.

Charles Bradley and His Extraordinaires

Yksi odotetuimpia Flow-artisteja oli Charles Bradley and His Extraordinaires, jonka perinnetietoiseen souliin ehdin ennalta hieman tutustua. Mies ei tarjoa mitään uutta, mutta tekee klassisen soulinsa lähes samalla intensiteetillä ja karismalla kuin esikuvansa James Brown. Reilu kuuskymppinen kaveri ei ole eilisen teeren poika, vaikka onkin vasta tehnyt yhden täyspitkän albumin. Mies on elättänyt itseään kokkina ja James Brown-imitaattorina, mutta nyt on ura lähtenyt vakuuttavasti liikkelle omalla tuotannolla. Toki settiin mahtuu mainio versio Neil Youngin Heart of Goldista. Komea päätös ekalle festaripäivälle. Veikkaan, että Bobby Womack olisi jäänyt kakkoseksi, jos olisi keikan pystynyt terveydeltään vetämään.

Edellisestä Flow’sta on pari vuotta ja alue oli muuttunut edukseen. Lakiko niin sanoo tai mikä lie päähänpisto, on vetää alueelle kaistoja ja kulkuväyliä minne ei saa viedä juomia. Koko aluehan on K-18. Aina myös maristaan tarjoilujen hinnoista. Oluttölkin sai 7€ hintaan, mikä on aika normaalia festarihinnastoa. Ei niitä kovin montaa voi siihen hintaan juoda. Sapuskapuoli on taas muihin festareihin nähden omaa luokkaansa. Kyllä kelpaa ravintotietoisten syödä, kun löytyy luomua ja sushia. WC-alueita on vain kolme ja nekin turhan etäällä alueen laidoilla. Miesten puolelle ei ole jonoja, mutta matkaa on sen verran, ettei viitsi alvariinsa juosta tarpeillaan. Suosituimmaksi WC:ksi paljastui alueen ytimessä ollut Lämpö-ravintola. Siellä tosin jonottivat kundien lisäksi myös mimmit. Unisex-tunnelma kuvaa hyvin Flow’n vapaamielistä meininkiä.

Suvilahti on hulppea alue kaupunkifestarille. Vanha teollisuusalue kaasukelloineen tekevät miljööstä persoonallisen. Asfalttalue ei ole ehkä kaikkein mukavin alusta patsastella tuntitolkulla, mutta onneksi takapihan nurtsialueella voi hengähtää aina välillä. Ja mikä Flow’ssa parasta pääsee yöksi kotiin keräämään voimia uuteen päivään – metrolla.

Pulp (UK), Von Hertzen Brothers, (Fin) Kauko Röyhkä & Narttu (Fin), Yeasayer (US), Veronica Maggio (Swe), Rival Sons (US) @ Ruisrock, Turku 6.7.2012

by

Ruisrock on minun festivaalini. Siellä on tullut ravattua vuodesta 1990, eikä missään mudassa. Aina läsnäollessani ollut tsägä, ettei ole pahemmin sadellut. Aurinko kuuluu Ruissaloon ja vaikkei se paistaisikaan, on meininki ollut pääasiassa shiny happy people. Ruisrockin hyvä puoli on sen tarjonnassa, laidasta laitaan, jokaiselle jotakin. Siellä on ohjelmaa niin hipsterille kuin hevarille, eikä harteilla ole Flown snobileimaa tai Tuskan yksioikoisen synkkää ilmettä. Toki genre-festareita tarvitaan, mutta Ruissalon 43. vuoden kokemuksella valmisteltu festari tarjoaa sopivassa suhteessa uusia yllättäviä nimiä ja tylsempiä varmoja täkyjä. Ohjelma on ollut laadukas lähestulkoon aina. Jokunen vaatimattomampi vuosi mahtuu mukaan. Etenkin ulkomaisten nimien suhteen on ollut havaittavissa laskeva käyrä, sillä oi niitä hyviä aikoja, kun keikkaliksat olivat vielä kohtuuhinnoissa ja lauteille saatiin eräs jengi nimeltä Nirvana tai muuan Bob Dylan. No, sitäkin paremmin ohjelmistossa ovat viihtyneet kovimmat suomalaiset hittiartistit. Ja mikä erityislaatuista, Ruisrockilla on ollut taito saada aina parhaat ruotslaiset artistit pakeille – ehkä maantieteellisellä sijainnilla on merkitystä.

Kolmipäiväinen festarointi on aika raskasta, kun koko kulttuuriin liittyy musiikin lisäksi paljon muuta hillumista ja sosiaalista oheistoimintaa. Erityisesti, koska olet alueen vanki. Tavallinen lipun ostanut väki joutuu kävelemään Ruissalon sillalta sellaisen pari kilometriä. Erityisvieraat ja lehdistö porheltaa botskilla Aurajoen varresta parissakymmenessä minuutissa. Kumpikin tapa on sellainen, ettei sitä tekisikään toista kertaa saman päivän aikana. Kolmen päivän lipusta joutuu pulittamaan 115 € (portilta 125 €), kahden päivän lipusta 100 € (portilta 110 €) ja yhden päivä 70 € (portilta 80 €). Ihan kelpo tariffit, jos kerran mahdollisuus nähdä 60 artistia. Sen sijaan juomat ja sapuskat hinnoitellaan niin, että aika moni miettii miten salakuljettaa omia eväitä alueelle. Kyllähän niitä kuljetetaan, ja löytyy sitä tietoa hyvistä jiboista minultakin, mutta ei niitä muille kerrota. Jälleen kerran kuvittelen mielessäni, miten toimisi Pori Jazzin vapaa import-politiikka. Tosin Pori hinnoittelee lippunsa kornserttipohjaisesti ja silloin sitä katetta ei ole saatava samalla tavalla oheistarjonnasta.

Perjantai alkoi kiinnostavasti. Sääli vaan, että matkanteko Ruissaloon vie aikansa ja festarin avauskeikaksi suunniteltu Rival Sons jäi viimeisen vartin varaan. Onneksi verkkokalvolla kimmelsi tuoreena bändin marraskuinen huikea Tavastian keikka, joten tiesin mistä jäin paitsi. Silti vikat ylimitoitetuksi kukkoiluksi kasvaneet biisit takasivat miten tykisti bändi soittaa ja miten pedantisti ovat opiskelleet Led Zeppelinit sun muut 40 vuotta vanhat bluesrockin esikuvansa. Onneksi vain tyylin puolesta, sillä tuotanto lähtee omasta kynästä. Erityisesti laulaja Jay Buchanan on lavamaneereitaan myöten niin retro kuin vaan voi olla. Yhtyeeltä on tulossa syksyllä uusi platta Head Down, ja uskon ja toivon muidenkin puolesta, että äijät saapuvat taas Suomen kamaralle.

Festareilla on tehtävä esikarsintaa. Kaikkia esiintyjiä ei ehdi eikä oikein jaksakaan nähdä. Ruisrock tarjoaa sovellusta älypuhelimeen, joka auttaa surffailuissa lavoilta toisille. Itse päätin kuitenkin luottaa perinteiseen fiilikseen. Seuraavaksi listallani oli ruotsalais-italialainen Veronica Maggio, jossa italian piirteet jää Uppsalan jyrän alle – katsos mimmi esittää taatun laadukasta ruotsalaispoppia. Veronica on noussut kotimaassaan ja Norjassa listojen kärkeen, mutta Suomessa pienemmän yleisön suosikki. Rantalavan eteen oli kuitenkin kerääntynyt tuhansia tanssivia faneja, joten taitaa olla vaan niin, että allekirjoittanut ei pysy tuoreimman popin kyydissä mukana. Maggion hyväntuulisesta popista jäi kyllä innostava fiilis jäi, vaikkei se saanutkaan rantaveteen hillumaan. Oli nimittäin hinku jo seuraavaan mestaan.

Aurinkolavalla soitti illan yhtenä odotetuimpana bändinä Broolynista kotoisin oleva Yeasayer. Psykedeeliseksi popiksi luonnehdittu indie-bändi osoitti toisella Suomen keikallaan olevan ennakkoluulojani helpommin lähestyttävä ja tanssittava bändi. Ehkä asiaa kevensi laulaja Chris Keatingin kädessä nököttänyt hiustenkuivaajan näköinen mikrofoni. O.N.E on biisi, jonka ennalta tunsin, ja oli se nytkin tarttuvin, mutta toki uudet Blue Paper ja Henrietta toimivat hyvin ja antoivat lisäpotkua tutustua orkesteriin paremmin.

Kauko Röyhkä & Narttu oli ennalta listattuna kotimaisista esiintyjistä se kaikkein kiinnostavin koko festareilla. Eikä suotta. Vielä edellisyönä Kauko valitteli orastavaa yskää ja kurkkukipua, mutta pari tuntia ennen keikkaansa Kauko vakuutti kultaisen kurkkunsa olevan kunnossa – kiitos äänenavauksen suihkussa. Röyhkä Narttuineen oli ehtinyt jo vetää jokusen keikan Ruisrockin alle ja sen huomasi, sillä niin timmissä kunnossa miehet olivat. Tommi Vikstenin kitara soi komeasti, Pekka Gröhnin koskettimet vakuuttavasti, Mats Huldenin basso ja Heikki Tikan rummut pitivät hittiputken dynaamisessa kuosissa. Kuultiin nimittäin taattua tavaraa Majavalakista Koviin poikiin, Mieluummin vanha kuin aikuisesta aina Lauralle -biiseihin asti. Kauko oli hyväntuulinen ja niin oli yleisökin.

Von Hertzen Brothersien kanssa kävi vähän samoin kuin Rival Sonsien, näin keikasta reilun vartin. Röyhkä & Narttu kiilasivat edelle. Tähän syynä se, että Hertzenit on nähty aiemmin. Veljekset ovat progerockissaan ihan kansainvälistä tasoa ja kotimaisella mittarilla katsottuna eivät tyylillään oikein korkeammalle enää voi päästä. Heissä on lavakarismaa, on soittotaitoa, on mahtipontisuutta ja lauluharmoniatkin tekevät vedosta omintakeista. Yksittäisinä tulkitsijoina kukaan jäbistä ei ole ihan Mercury-luokkaa, mutta yhdessä moniäänisesti saavat ihon broilerille. Vielä kun saisivat muutaman tarttuvamman biisin aikaiseksi, olisi lopullinen läpimurto niin sanotusti siinä.

Illan pääsesiintyjä Pulp on monelle nuorelle ysärimuinaisjäänne, ja taas kerran bändien comeback-kiertuieista nousee päällimmäiseksi mieleen rahastuksen maku. Pulp vieraili edellisen kerran Ruissalossa vuonna 1996, jolloin yhtye ratsasti suurimmassa suosiossaan. Disco 2000 ja Common People jumputtivat joka jampan päässä. Sen jälkeen Jarvis Cocker ja kumppanit eivät olekaan saaneet mitään kummallista aikaan outojen kokeilujensa lisäksi. Jarvis Cockerin vuoden 2006 debyyttisoololevy Jarvis antoi tosin uskoa, että vielä on kesää jäljellä. Pulpin odotusarvo oli siis suht pieni – veikkasin turhan muumioituneeksi pääesiintyjän rooliin. Onneksi Pulp oli hyvin balsamoitu, sillä ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi. Pulp on niin Jarvis Cockerin yhtye ja elää täysin hänen varassaan. Koko keikka kulki hyvin muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Ja kun ne hitit sitten tulivat, Niittylavan eteen kerääntynyt kansa sai maan notkumaan jalkojensa alla. Koko orkesteri toimi moitteettomasti, mutta pitkälti voi kiittää kippari Cockeria. Jarvis toi poptähden elkeillä suuren shown tunnun, mikä ehkä hieman ihme, sillä Jarvis näyttää risuparrassaan ja rilleissään enemmän arkistokammiotutkijalta kuin rockstaralta.