Brittiläinen Shame palautti uskon vanhaan kunnon punkin jälkilöylyissä syntyneeseen brittirokkiin. Shamen kaltaisten kokoonpainojen ansiosta rujo riffirokki voi hyvin ja voi palata massojen musiikiksi. Shame julkaisi alkuvuodesta esikoisalbuminsa Songs of Praise, joka sai kovasti kehua. Itsekin aloin kuunnella yhtyettä kaverin suosittelemana. Albumilla Shame kuulosti kiinnostavalta, mutta vasta live-keikka räjäytti potin. Missasin keikasta miltei puolet, koska jumitin pääportin jonoissa, vaikkakin sisäänpääsy kävi lauantaina paljon sujuvammin kuin perjantaina. Silti sieppasi käkkiä jonossa, kun tiesi Shamen aloittaneen keikkansa.
Festareilla harvoin näkee esityksiä täysin kokonaan, koska soittoajat menevät väistämättäkin limittäin. Joka tapauksessa Shamen kohdalla puolikaskin keikka tuntui kokonaiselta. Parikymppisten lontoolaisten touhu näyttää harvinaisen kypsältä. Bändi on vihainen, tulivoimainen, mutta samalla äärimmäisen teeskentelemätön ja sympaattinen. Laulaja Charlie Steenin jokainen liike lavalla tai yleisön käsien päällä on uskottavaa, hän spiikkaa fiksusti ja näyttää ilman paitaa aidolta rokkitähdeltä. Biisit ovat sopivan raakoja ja lupaavia jostain suuremmasta. Shamella oli varaa soittaa sinkkubiisit keikan alkupuoliskolla, mutta lopun meininki ei tästä huolimatta pettänyt. Etenkin Lampoon pisti yleisön hölkkäämään paikallaan. Tästä bändistä voi kasvaa uusi Arctic Monkeys, kannattaa ottaa seurantaan.
Vesta säväytti vuosi sitten Flow’n teltassa erinomaisella keikalla, mikä tuntui sopivan kokoiselta venuelta tämän hetken puhutuimmalle artistille. Tänä vuonna iso päälava tarjosi vielä vähän liian isot saappaat Vestalle. Alkuillan päivänvalossa ei tietenkään ole samaa taikaa kuin tummassa elokuun yössä, kun valot ja visuaalisoinnit rikastuttavat esityksiä. Vesta yhtyeineen soitti keväällä julkaistun Lohtulauseita-albumin materiaalia mutkattomasti, mutta kyllä se uutuuden viehätys karisee, jos indietähti saa liian nopeasti popätähden puitteet. Vesta lauloi vakuuttavasti ja raitapukuinen taustabändi soitti virheettömästi, mutta päälavalle Fakin rokstarr on vielä pieni kappale. Älä kasva liian nopeasti isoksi, Vesta.
Seuraavaa artistia odotellessa kurkistin The Other Soundin tarjontaan. Serbialainen Abul Mogard imaisi mukaan lentävän äänimattonsa aalloille. Syntetisaattoripohjainen musiikki potki juuri oikealla hetkellä vastapalloon ja latasi valmiuden kuunnella taas melodista populaarimusiikkia. Abul Mogardin teos olisi pitänyt kuunnella kokonaan ja silloin se olisi varmasti noussut emotionaalisesti vielä korkeampiin sfääreihin kaikessa hypnoottisessa visuaalisuudessaankin. Abul Mogard oli oiva osoitus Flow’n monipuolisuudesta.
Grizzly Bear on brooklynilainen pitkän linjan indiebändi, jonka popista voi löytää niin psykedeliaa kuin barokin vivahteita. Näin yhtyeen heidän kotikaupungissaan kahdeksan vuotta sitten, jolloin he olivat juuri julkaisseet kehutun Veckatimest-albumin. Samalla levyllä on bändin isoin kappale Two Weeks, joka johdatti minutkin Grizzly Bearin pariin. Seuraava albumi Shields (2012) jatkoi taidokasta linjaa, eikä viime vuonna julkaistu Painted Ruins pettänyt. Etenkin Morning Sound on komea kappale.
Grizzly Bear on musiikillisesti haastavaa kuunneltavaa, mutta kun sen karvoista saa kiinni, niin sitten se pitää otteessaan. Yhtyeen keulilla laulaa vuoroin kosketinsoittaja Ed Droste ja kitaristi Daniel Rossen. Chris Taylor on basisti ja multi-instrumentalisti, jolta hoituu vaikka poikkihuilu. Rumpalina toimii osuvasti kaveri nimeltä Christopher Bear. Grizzly Bear oli parempi kuin edellisellä kerralla. Heidän lavaesiintymisensä oli kovin vähäeleistä kuin introvertit studiomuusikot olisi huijattu ulos kammiostaan keikalle. Siitä huolimatta keikasta jäi erittäin tyydyttävä maku, sillä näin rautaista soittamista ei kovin usein näe. oli Ed Drostekin puheidensa mukaan varsin innoissaan saadessaan soittaa ensi kertaa Suomessa.
Omalla listalla illan pääesiintyjä oli ennalta Arctic Monkeys, vaikka yhtye ei ole koskaan ollut missään suurkulutuksessa. Olenkin ollut innostuneempi sivuprojektista The Last Shadow Puppets, jonka keikka pari vuotta sitten vakuutti ja todisti Alex Turnerin hyväksi live-esiintyjäksi. Haara-asento ja kitara käteen. Erittäin rock.
Arctic Monkeysin tuore albumi Tranquility Base Hotel and Casino on ollut pienoinen pettymys. Keikan starttasi levyn paras biisi Four Out Of Five. Uusi materiaali toimi livenä paremmin, vaikka ne parhaat hetket osuivatkin niihin vanhoihin stygeihin. Soittolistalla säväyttivät Snab Out Of It, I Bet You Look Good on the Dance Floor ja varsinaisen setin päättänyt Arabella. Bändin isoin hitti Do I Wanna Know? soitettiin jo viidentenä, mutta silti keikan rakenne kesti loppuun asti. Onneksi Alex Turner ei kanna yksin bändiä, vaan rumpali Matt Helders, kitaristi Jamie Cook ja basisti Nick O’Malley ovat oleellinen osa karismaattista kokoonpanoa. Arctic Monkeys täytti päälavan kriteerit komeasti, olematta liian pompöösi.
Päällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.
Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.
Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.
Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.
Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.
Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.
Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.
Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.
Keikkakeppi 