Frank Ocean (US), Angel Olsen (US), Ryan Adams (US), The Afghan Whigs (US), Jonna Tervomaa (FIN), Vesta (FIN) @ Flow Festival, Helsinki, 13.8.2017

 

RYADPäällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.

Flow Festival on kasvanut haastajan roolista isojen festivaalien valtiaaksi. Flow on eliittifestivaali sekä sen positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hinnoittelu jarruttaa osallistumista, mutta vastaavaa vaihtoehtoista laatuohjelmistoa eivät muut tarjoa. Eikä toisilla festivaaleilla panosteta samalla tavalla viihtyvyyteen ja alueen visuaalisuuteen. Ruokatarjonta on ylivoimaista, vaikkakin annokset aina vaan pienempiä. Juomatarjoilu monipuolista, mutta kaikki mukavasti ylihinnoiteltua. Suvilahdessa kymmenettä kertaa järjestetty musiikkijuhla oli tänä vuonna alueen rakennustöiden vuoksi joutunut muuttamaan lavojen sijoittelua. Päälava ja teltat olivat viime vuotisilla sijoillaan, mutta Bright Balloon 360° Stage ja suosittu samppanjabaari oli siirretty turhan kauaksi. Se teki festivaalista hajanaisemman.

Vesta2Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.

Sunnuntain parhaan esityksen veti yllättäen Jonna Tervomaa. Olen nähnyt Tervomaan lukuisia kertoja ja useilla eri kokoonpanoilla. Koskaan en ole pettynyt, mutta tiettyä uusiutumista olen kaivannut. Nyt sen Jonna teki. Hän astui 360° Stagelle muuttuneena, kypsempänä artistina. Jonna julkaisee syyskuussa uuden Ääni -albumin neljän vuoden tauon jälkeen. Ensi kertaa hän on tehnyt lauluihin myös yksin sävelet. Tuottajana toimii The Posies -yhtyeen keulahahnmo Ken Stringfellow.

FullSizeRender-10Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.

FullSizeRender-5Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.

FullSizeRender-11Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.

Ryan Adams aloitti päälavalla auringon vasta harkitessa laskeutumista. Hän nousi lavalle uuden yhtyeensä The Unknown Bandin kanssa ja soitti kaksitoista kappaletta, joka on aika vähän siihen nähden miten paljon Adamsin Suomen vierailua olin odottanut – ja hyvin vähän siihen nähden miten tuottelias hän on yli 20 vuotisen uransa aikana ollut. Ryan Adams on säveltänyt pääosin juurimusiikista voimansa saavaa kitararokkia ja altcountrya, mutta välillä hän on julkaissut punkia ja metallia. Tuotteliaisuudesta huolimatta Adamsin sahalta pukkaa varsin vähän huonolaatuista puutavaraa. Vanhemmiten sirkkeli tuppaa tylsistyä, mutta alkuvuodesta julkaistulle Prisoner -pitkäsoitolle hän oli kirjoittanut alkujaan 80 avioeroa käsitellyttä laulua. Osa ylijäämästä julkaistiin keväällä Prisoner B-Sides -albumilla. Tämä todistaa jälleen sen, että luovuus kukkii, kun elämä muuttuu.

FullSizeRender-8Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.

Settilista:

Do You Still Love Me

New York, New York

Outbound Train

Gimme Something Good

Stay With Me

Let It Ride

Cold Roses

Fix It

Doomsday

When Stars Go Blue

Anything I Say to You Now

Shakedown on 9th Street

IMG_0004Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.

FullSizeRender-7Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.FullSizeRender-9

 

 

Tamikrest (ML), Miike Snow (Swe), Lykke Li (Swe), Charles Bradley and His Extraordinaires (US) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2012

Flow Festival on nelipäiväinen musiikin riemujuhla, johon tänä vuonna oli mahdollisuus osallistua perjantaina ja lauantaina. Keskiviikon  Bon Iver jäi hieman kalvelemaan, varsinkin kun muiden paikalla olleiden todistajanlausunnot ovat olleet pääsosin ylistäviä. Sunnuntain Björk ja Feist saavat odottaa myös toista mahdollisuutta.

Flow on muutamassa vuodessa noussut yhdeksi maan tärkeimmistä festivaaleista. Flow’lla on rasitteena snobi hipsterileima ja se jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Mutta niinhän pitääkin, makuasioista jos mistä, on mukavinta kiistellä. Joku on väittänyt, että Flow on näyttäytymispaikka, missä musa ei olekaan pääasia, mutta mielestäni Flow jos mikä pystyy aistiherkästi poimimaan kiinnostavan ohjelmiston. Urbaani tarjonta voi tuntua iskelmä- ja hevikansasta erikoisuuden tavoittelulta, kun listalla ei olekaan  niitä Radio Novan tuttuja viisuja, vaan elektropoppia, aavikkobluesia ja monenmoista indie-yrittäjää. Eikä mitään ilmeistä. Ohjelmisto saattaa vaikuttaa marginaaliselta, vaikka joukossa on toki isojakin nimiä. Täytyy nostaa kuitenkin hattua ohjelmistosuunnittelijoille, joilla on näkemystä ja pystyvät tarjoamaan laajan skaalan tuntemattomia bändejä ja toisaalta tutumpia herkkuja hittilistoilta, jotka ovat jollakin tavalla ajassa kiinni. Stadionluokan Red Hot Chili Peppereitä tai Bruce Springsteeniä ei Flow’ssa näy, vaikka puolet jengistä niistäkin varmasti diggaa. Flow on uuden äärellä, mutta on onnistunut joka vuosi nappaaman myös mielenkiintoisen klassikkoartistin kuten tänä vuonna haaviin saatu Bobby Womack, joka tosin suureksi pettymykseksi joutui perumaan keikkansa. Peruuntumista tuli tänä vuonna Flow’n kirous, sillä myös odotettu Frank Ocean jätti Flow’n väliin ääniongelmiensa vuoksi. Tästä huolimatta tapahtuman line-up oli kova ja mielenkiintoisia nimiä riitti.

Tamikrest

Perjantain ensimmäinen täky oli Pohjois-Malista kotoisin oleva Tamikrest. Bändi soitti alueen mielenkiintoisimmalla lavalla. Nimittäin Wastelands on kuin pieni amfiteatteri, jonka päällä leijuu valtava pallo. Ehdin tutustua Tamikrestiin ennalta ja odotukset olivat kovat. Saharan autiomaan Tuareg-kansaa edustava Tamikrest on vangitseva kokemus. Nuoren Bob Marleyn näköinen Ousmane Ag Mossan liidaama bändi yhdistää tuaregilaista perinnetietoista musiikkia länismaiseen rock – blues -poljentoon ja nousi ehkä koko Flow kiinnostavimmaksi esiintyjäksi. Viime vuonna julkaistu Toumastin-levy on vakuuttava tekele. Yhtyeen hypnoottinen, sähkökitaravetoinen soundi imaisee mukaansa ja eikä tahdo päästää irti. Erityisesti Aratan N Tinariwen on huikea näyte bändin biisintekotaidoista.

Seuraavana tsekkasin ruotsalaista Miike Snow’ta joka nousi päälavalle  Frank Oceanin tilalle. Miike Snow’n mahtipontinen elektropoppis toimi hyvin isolla lavalla. Elokuun hämärtyvässä illassa näyttävä show oli edukseen. Bändi ei ollut Animal-hittiä lukuunottamatta entuudestaan kovin tuttu, mutta yllätti iloisesti. Uuden Happy to You -albumin biiseistä Devil’s Work, The Wave, Pretender ja Paddling Out toimivat komeasti. Jenkki Andrew Wyatt laulaa mainiosti ja ruotsalaiset Christian Karlsson ja Pontus Winnberg  pitävät pumppua kasassa.

Perjantain pääesintyjä Lykke Li on ollut kovassa nosteessa ja saavuttanut Suomessakin vankan fanipohjan viime vuotisen Wounded Rhymes -levyn ansiosta. I Follow Rivers -sai Suvilahden asfaltin tärisemään ja viiltävän kaunis veto kuultiin myös Sadness Is A Blessing -biisistä. Lykke Li on tummasävyisen popin kiistattomia mestareita ja kolkuttelee kärkipaikkoja skandinavian naisartistien kaartissa. Päälavan sijaan olisin kyllä katsonut artistia mieluummin intiimissä teltassa.

Charles Bradley and His Extraordinaires

Yksi odotetuimpia Flow-artisteja oli Charles Bradley and His Extraordinaires, jonka perinnetietoiseen souliin ehdin ennalta hieman tutustua. Mies ei tarjoa mitään uutta, mutta tekee klassisen soulinsa lähes samalla intensiteetillä ja karismalla kuin esikuvansa James Brown. Reilu kuuskymppinen kaveri ei ole eilisen teeren poika, vaikka onkin vasta tehnyt yhden täyspitkän albumin. Mies on elättänyt itseään kokkina ja James Brown-imitaattorina, mutta nyt on ura lähtenyt vakuuttavasti liikkelle omalla tuotannolla. Toki settiin mahtuu mainio versio Neil Youngin Heart of Goldista. Komea päätös ekalle festaripäivälle. Veikkaan, että Bobby Womack olisi jäänyt kakkoseksi, jos olisi keikan pystynyt terveydeltään vetämään.

Edellisestä Flow’sta on pari vuotta ja alue oli muuttunut edukseen. Lakiko niin sanoo tai mikä lie päähänpisto, on vetää alueelle kaistoja ja kulkuväyliä minne ei saa viedä juomia. Koko aluehan on K-18. Aina myös maristaan tarjoilujen hinnoista. Oluttölkin sai 7€ hintaan, mikä on aika normaalia festarihinnastoa. Ei niitä kovin montaa voi siihen hintaan juoda. Sapuskapuoli on taas muihin festareihin nähden omaa luokkaansa. Kyllä kelpaa ravintotietoisten syödä, kun löytyy luomua ja sushia. WC-alueita on vain kolme ja nekin turhan etäällä alueen laidoilla. Miesten puolelle ei ole jonoja, mutta matkaa on sen verran, ettei viitsi alvariinsa juosta tarpeillaan. Suosituimmaksi WC:ksi paljastui alueen ytimessä ollut Lämpö-ravintola. Siellä tosin jonottivat kundien lisäksi myös mimmit. Unisex-tunnelma kuvaa hyvin Flow’n vapaamielistä meininkiä.

Suvilahti on hulppea alue kaupunkifestarille. Vanha teollisuusalue kaasukelloineen tekevät miljööstä persoonallisen. Asfalttalue ei ole ehkä kaikkein mukavin alusta patsastella tuntitolkulla, mutta onneksi takapihan nurtsialueella voi hengähtää aina välillä. Ja mikä Flow’ssa parasta pääsee yöksi kotiin keräämään voimia uuteen päivään – metrolla.