Brian Setzer’s Rockabilly Riot (US), John Grant (US), J. Karjalainen (FIN), Dweezil Zappa Plays Frank Zappa (US), Beth Hart (US) @ Pori Jazz, 14.7.2016

Tänä vuonna Pori Jazz järjestettiin jo 51. kertaa. Se on kunnioitettava ikä festivaalille, jonka nimi on harhaanjohtava, mutta juurtunut tismalleen oikeaksi. Pori Jazz on kuitenkin lähes ainoa tapahtuma (muutaman muun ohella), joka tarjoaa sitä ehtaa jatsia. Kirjuriluodon torstain kattauksessa jäi jatsit kuitenkin vähiin, kun fokus oli tarkennettu populaarimpaan musiikkiin.

Torstain iltapäivän tarjonta ei mahtunut aikatauluun, kun saavuin alueelle vasta Beth Hartin soittaessa osuutensa loppupuoliskoa. Los Angelesista kotoisin oleva Beth Hart omaa vahvan äänen ja tulkitsi bluesrokkia tyylikkäästi akustista kitaraa ja hetken myös bassoa ja koskettimia soittaen. Ennen julkaisematon Boogieman nousi melodisista biiseistä esiin kuten myös Bethin siskolle omistama kappale Sister Heroine.

Beth_Hart_01Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.

Lokkilava sijaitsi vanhalla paikallaan, mutta se onkin ongelmallisempi, koska sijaitsee tasamaalla. Lähtökohtaisesti lokkilavan artistit ovat marginaalisempia, joten se ei houkuttele massaa samalla tavalla kuin päälava. Dweezil Zappa Plays Frank Zappa veti kuitenkin väkeä sankasti. Lavan edestä on hyvä tiirata esitystä, jos sinne saa itsensä tungettua, mutta anniskelualueelta ei näe kuin reunoilta, sillä suhteettoman iso miksauskoppi estää näkyvyyden. Dweezil Zappa isoine bändeineen tavoitti hyvin isänsä musiikillisen monipolvisen meiningin, mutta karismaattisen keskushahmon puuttuessa nousee se vain taitavaksi kunnianosoitukseksi edesmenneelle persoonalliselle visionäärille.Zappa_02

Päälavan ohjelma oli myöhässä 15 minuuttia ja tämä kuulemma Beth Hartista johtuen. Näin Hartilta vain keikan loppupuolen, mutta levinneet silmämeikit antoivat vihjeitä, että jotain tunteikasta oli tapahtunut ennen hänen esiintymistään. J. Karjalainen astui siis vartin myöhässä lavalle, mutta oli mitä täydellisin artisti auringon lempimälle yleisölle. J. Karjalainen on kiertänyt ahkerasti viime vuoden lopulla julkaistun Sinulle, Sofia –albumin myötä, mutta Porissa oli tarjoilla spesiaalikeikka isommalla orkesterilla.

JK_01J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.

JKarjalainen_LKPäälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon ! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.

Grant_01Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.

Setzer_05Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.

Setzer_03Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.

Pori Jazz jäi tänä vuonna poikkeuksellisesti yhden päivän varaan. Sään puolesta torstai oli onnekkain. Esiintyjäkaartikin oli ennakolta laadukkain. Tosin perjantain Richard Ascroftin ja lauantain Charles Bradley and His Extraordinairesin esityksiä jäi kaipaamaan. Pori Jazz piti jälleen pintansa ja on joka kesäisenä tapahtumana se kiinnostavin, jonka ohjelmiston julkistamista odottaa aina innolla. Loppuun vielä erityismaininta: enpä muista olleeni festivaaleilla, missä 21.000 hengen yleisön ei tarvinnut jonottaa vessoihin.

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo 9.4.2013

Pirtukirkko on Äkäslompolon hiihtoparatiisin suosituin tanssipaikka. Ravintola vetää 1100 monoparia ja tupa on täynnä jos kylille saapuu iskelmän kuningas Jari Sillanpää, mutta yhtä umpeen veti salin myös J. Karjalainen, jonka paluu kansan pariin on onnistunut täydellisesti. Uusi levy Et ole yksin on päivystänyt listojen kärjessä sen kolme viikkoa mitä on julkaisusta kulunut. Eikä ihme, sillä taattuja ralleja Jukka on taas sävelkynästään suoltanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ei J. ole huilinut, mutta edelliset kolme albumia on menty marginaalisemmin banjon ehdoilla. Paluu yleisöystävälliseen ilmaisuun on tarkoittanut sitä, että keikkapaikat on myyty  kiertueella kevyesti loppuun. Itse missasin Tavastian keikat, mutta kerrankin kävi mäihä kun satuin viettämään yön oikeassa hotellissa. Äkäshotellin asiakkaat pääsivät nimittäin ilmaiseksi ja jonottamatta sisään. Muilta hiihtäjiltä perittiin tiketistä kohtuuhinta 17€ ja narikasta 2,5€. Oluen myynnistä sen sijaan otettiin kunnon katteet, kun Carlsbergista sai pulittaa sievoiset 7,5€.

J. Karjalainen

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo

Pirtukirkko täyttyy pääsääntöisesti perinteisistä hiihtäjistä ja Äkäslompolon seutu erityisesti varttuneemmasta suksiväestä, jotka vetävät monotanssia keskellä päivääkin. Pirtukirkkoon heitä houkuttelee iltaisin humppaorkesterit, joista Souvarit lienee se ykkönen. Tarjontaa riittää ruuhkaviikkoina joka illalle. Aina välillä paikkaan osuu joku rockin ja popin puolelta.  Kiitos kuuluu hiihtokauden sesongille, sillä tuskin Karjalainen bändeineen olisi muuten lähtenyt hiihtosaleja kiertämään.

J. Karjalaisella on aina ollut bändissään eturivin muusikot. Niin nytkin. Kitaristi Mikko Lankinen on tajuttoman taitava kitaristi, kosketinsoittaja Pekka Gröhn on velho ja Tom Nyman on kankean näköisestä soitannastaan huolimatta huikean notkea baisisti. Takalinjan rytmikone Janne Haavisto ylläpitää letkeän jämäkkää selkärankaa ja se on varmasti miehelle helpompaa, koska on myös uuden albumin tuottanut.

Keikan jälkeisenä aamuna tapasin J. Karjalaisen noukkimassa pekonia aamiaisbuffetissa. Vaihdoimme muutaman sanan ja J. paljasti diggaavansa kovasti näitä vähän erilaisesta yleisöstä koostuvista keikkoja. Varmasti mukavaa vaihtelua, ja ei todellakaan ole pelkoa, etteikö pitkän uran iskevimmät hitit uppoisi monokansaan. Keikkapaikalla on lappilaisen tapaan veistetty hauska nimi Pirtukirkko. Rakennuksen harja muistuttaa luterilaista kirkkoa, mutta messuaminen hoidetaan viinasten ja tanssin voimin. Siksipä osa yleisöstä yritti mahtua tanssimaan täyden lavan edustalla ja törmäili aina välillä ikävästi muihin tönöttäjiin. Ei varpaille tallominen niinkään ärsyttänyt, vaan se kun penttivahvaselät tuuppivat tilaa pyörähdyksilleen.

Vastikään 56-vuotta täyttänyt J. Karjalainen aloitti keikan klo 23 ja pudotteli 1h 50min setin aikana miltei kokonaan uuden albuminsa ja liudan niitä tunnetuimpia hittejä, joista kuluneimpia ei ole saatu kuulla 30 vuoteen livenä. J. Karjalainen on niitä harvoja artisteja, joiden keikalla jengi tuntee lähes kaikki soitetut kappaleet. Miehen katalogi on poikkeuksellisen vakuuttava hittiputki. J. Karjalainen ei kylvä covereita eikä tee omistakaan biiseistä potpureita. Jokainen laulu kuullaan omanaan. Varsinaisen setin päätyttyä yleisö intoitui huutamaan we want more. Enpä muista milloin olisin viimeksi kuullut väsynyttä kehotusta yhtä uhmaakkaana köörinä.

Keikan aloitti yllättävästi Mä käännyn hiljaa pois, sitten seurasi uuden albumin parhaimmistoa Riisinjyvä, puhkikulunut Hän, puhkikuluva Sydänlupaus ja loppuunkaluttu Väinö, jonka jälkeen saatiinkin liuta uutta tuotantoa kuten rento Marquita, komea fuusiobluesiskelmä Kurkien äänet, radiosoiton pilaama Mennyt mies, simppeli rockralli Et ole yksin, albumin terävimpiä sanoituksia tarjoava Yksi kerrallaan ja kaikkein tarttuvin Meripihkahuone. Uuden levyn biisit saivat jäädä tauolle, kun On kaikki niin kuin ennenkin osoitti olevansa edelleen kestävämpiä kipaleita. Luuranko rämisee sai erittäin irtonaisen version ja Avaruuden ikkuna pisti kansanhiihtäjät tungeksimaan tanssilattialle. Sana sai siivet oli illan onnistumisia, kuten myös Telepatiaa ja Keihäänkärki. Viimeisenä uuden albumin biisinä kuultiin se kaikkein hengittävin kappale eli Kreosootti. Illan komein veto kantoi nimeä Tyttöni mun. Toiseksi viimeisenä Karjalainen lauloi ikiraikkaan Mä tahdon olla lähellä sinua ennen viimeistä virstanpylvästä Villejä lupiineja.

Ensimäinen encore alkoi Sankareilla, josta kuultiin ennakkoepäilyjäni vasten versio, jota sieti kuunnella mielikseen. Sekaisin päätti asianmukaisesti setin ennen kahta bonusbiisiä, joista jälkimmäinen oli se eniten huudettu Ankkurinappi, mutta ensimmäinen harvemmin kuultu Mustat lasit oli yllättävä valinta. J. Karjalainen tarjosi ravitsevan konsertin Ylläksen yöväenliikkeelle, jonka biisivalinnat olivat aika pitkälle samaa settiä mitä rokkiluolissakin. Iskelmän ja rockin raja on hämärä varsinkin J. Karjalaisen tuotannossa, joka on myös valtavan kirjava, mikä kertoo miehen rajattomasta lahjakkuudesta. Karjalainen teki komean paluun. Näin miehen sekä Yhtyeineen että Electric Saunan kanssa useaan otteeseen 1990-luvulla ja jonkun kerran vielä vuosituhannen vaihteen jälkeenkin. Ehkä silloin tuli ähky, mutta nyt pitkän paussin jälkeen Karjalaisen musiikki maistui taas hyvin ja mies osoitti olevansa yksi suurista.