Stray Cats (US), JD McPherson (US), Melody Gardot (US), Betty Wright (US), J. Karjalainen (FIN), Tank & the Bangas (US), Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB (FIN) @ Pori Jazz, 18.7.2019

Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet. 

Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi. 

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.

Tank and the Bangas

J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.

Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies

J. Karjalainen

Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain)

Betty Wright

Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa. 

Melody Gardot

Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla. 

JD McPherson Band

Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan. 

Jimmy Sutton & JD McPherson

Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa. 

Stray Cats

Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.

Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.

Slim Jim Phantom, Brian Setzer & Lee Rocker

Pertti Kurikan nimipäivät (Fin), The Crooked Fiddle Band (Aus), Haloo Helsinki (Fin), Michael Monroe (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 28.7.2012

Valkeakosken kakkospäivä starttasi Myllysaaren museon piha-alueella, missä Pertti Kurikan nimipäivät vetivät maineensa arvoisen keikan. Täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt tätä vetävää punk-pumppua aiemmin enkä myöskään vielä sitä heistä kertovaa Kovasikajuttu-leffaakaan. Ekan biisin jälkeen minusta tuli eittämättä fani. Jestas, mikä aito punk-ote bändillä onkaan. Ei mitään teennäistä, vaan kaikki on aitoa ja sydämestä lähtevää. Kun eetteriin pärähti Päättäjä on Pettäjä -biisi, tiesin, että anarkia elää ja voi hyvin. Sitten Mä vihaan maailmaa ja Ruokasalissa ei saa piereskellä jatkoivat samaaa linjaa. Pertin välispiikit olivat teräviä ja itseironisia. ”Meillä on isot mahat, koska me olemme moottoripyörämiehiä ja motskarimiehet syövät ja juovat paljon”. Tätä voin suositella kaikille niille, joille varhainen suomi-punk merkitsi jotain. Se on tullut takaisin.

On tullut tavaksi huomioda mitä mahtaa olut maksaa eri paikoissa ja Valkeakoskella se oli festarihinnaksi ihan maltillinen 6€. Sillä sai täyden puolilitraa Koffia. Pantista sai 0,5€, ja ehkä näinkin enemmän heitteille jätettyjä tölkkejä kuin Ruisrockissa, missä pantista sai pulittaa 2€. Mutta käykääpä alueen ulkopuolella valkeakoskelaisessa baarissa ja virvokkeiden hinnat ovat kaukana siitä mihin pääkaupunkiseudulla on totuttu. Itse alueella oli yksi erikoinen pointti: nimittäin tiskiltä sai vain yhden annoksen per asiakas. Mikä lie raittuisele tämä, mutta jonot olivat kohtuu pitkiä ja hölmöähän se on, jos ei voi viedä samalla tölkkiä kaverille, sillä silloin jonoissa tönöttää tuplasti väkeä.

Austarialian Sydneystä kotoisin oleva The Crooked Fiddle Band sai festariesitteestä hehkutuksen eräältä arvon Brian Enolta, joten tätä viuluvetoista pumppua ei voinut jättää väliin. Bändi kuvaa musiikkiaan moottorisahafolkiksi ja sitähän se hyvinkin on. Folkin, mustalaismusiikin ja punkin yhteenliittymä toimii paikoin aika väkevästi. Viime vuonna yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Overgrown Tales ja kyllä näkemäni pohjalta siihen on tutustuttava paremmin. Festareiden päälava oli vaan aivan väärä paikka tälle bändille. Intiimi folkpunk olisi ollut omiaan Myllysaaren pienellä lavalla.

Haloo Helsinkiä olen nähnyt pätkän joskus jossain messulavalla, mutta nyt ajattelin tsekata kuinka hyvin tämä jo kolmannen levyn tehnyt teini-ihme on kunnostautunut. Teini-ikä on taaksejäänyttä ja Elli on karismaattinen laulaja. Tämän lisäksi mimmi pitää bassolinjat tiukasti kurissa. Laidoilla kitaristit Jere ja Leo sekä taustalla rumpali Jukka tuovat kokonaisilmeellä jollain kumman tavalla Blondien mieleen. Kovin paljon yhteistä ei todellakaan ole, mutta ehkä tämä on merkki, että Haloo Helsingillä on tulevaisuutta. Ei muuta kuin lisää Maailman toisella puolella puolen -hittejä.

Lauantain päätti Michael Monroe, jonka 50-vuotiskeikasta jo kirjoitinkin Ruisrockin yhteydessä. Tästä Valkeakosken keikasta puuttui kaikki juhlapöhinä ja musiikkia häiritsevät seremoniat. Nyt Monroe bändeineen pääsi soittamaan ehjän keikan ja kyllä se musikiilisesti oli paljon parempi kuin muutaman viikon takainen. Nyt ei ollut liikutuksen hetkiä vain ehtaa rock’n rollia á la Michael Monroe. Malibu Beachin väliin Makke lainasi Aerosmithiä ja kiteytti meiningin Walk this way. Samoihin aikoihin painostavan päivän ensimmäiset pisarat virkistivät olotilaa. Eikä mennyt kauankaan kuin sai juosta kesän komeimmassa salamoinnissa ja rankkasateessa.

En tullut Valkeakoskelle musiikin vuoksi, mutta kun musiikkitapahtumasta on hyvät kokemukset, niin miksipä sitä jättäisi väliin. Tarjonta oli monipuolinen ja muutamia uusia nimiäkin tuli nähdyksi. Ensi vuonna tennis tuo taas paikkakunnalle ja miksei sitä joutaisi jälleen Tervasaareen fiilistelemään. Ja jos se puna-aate kiinnostaa, suosittelen tapahtuman yhteydessä järjestettävää työväen yhteislaulutilaisuutta Kirjasalammen tanssilavalla keskiyöllä. No, voi sinne mennä ilman punaisia vaatteitakin. Tunnelma on kuulemma poikkeuksellinen.