Avainsana-arkisto: arvostelu

Arctic Monkeys (UK), Inhaler (IRL) @ Avicii Arena, Stockholm, 29.4.2023

by

Arlandan lentokentältä pääsee näppärästi junalla Tukholman yhtimeen ja aika ketterästi voi jatkaa matkaa tunnelbanalla suoraan entiseen Globeniin, joka nyttemmin toimii nimellä Avicii Arena edesmennyttä supertähteä kunnioittaen. Täsmäkeikkamatkailuun sopi kuin nakutettuna majoitus areenan vieressä. Arctic Monkeysin olin nähnyt kerran aiemmin, mutta lämmittelijä Inhaler oli livenä uusi tuttavuus.

Tukholman sää oli huono ja aikomus oli siirtyä areenaan vasta kun jonot ovat ohi. Lipun ohjeistuksen mukaisesti sisäänpääsy oli juuri tietyltä ovelta, mutta jos ei ole varannut puskuria, voi hitaasti kulkeva 100 metrin jonottaminen syventää otsakurttua varsin nopeasti. Normaalisti lämmittelijän näkeminen ei ole pääasia, mutta tällä kertaa ennakkoon kiinnostus oli nimenomaan Brittein saarilla nosteessa olevaa Inhaleria kohtaan aavistuksen suurempi kuin pääesiintyjään. Eetanavauhtiseen jonotukseen syyksi selvisi turvatarkastus, joka kulki läpivalaisun kautta.

Inhaler oli ehtinyt veivata neljä kappaletta ennen kuin pääsin kyytiin mukaan. Lyhyestä keikasta sai niukin naukin käsityksen missä keikkakunnossa yhtye on, sillä lämmittelijä ei saanut screenauspalveluja. Inhaler kuulosti hyvältä, mutta lavapreesens jäi lilliputtien tihrustamiseksi isossa areenassa. Monimuotoinen yleisö otti lämppärin innostuneesti vastaan ja pientä kirkumistakin oli havaittavissa, mutta se oli vasta alkua.

Inhaler on irlantilainen bändi, joka vastikään julkaisi mainion kakkosalbuminsa Cuts & Bruises. Parikymppisten dublinilaisten bändi on siinä mielessä raikas kokoonpano, että se soittaa kitaravetoista rockpoppia, jonka esikuvat ovat 1980- ja 1990-luvuilta. Laulaja-kitaristi Elijah Hewsonin taipuisa lauluääni kuulostaa tutulta, koska hänen isänsä sattuu olemaan Bono, mutta muuten vertailukohtia ei liiemmin ole. Kitaristina toimii Josh Jenkinson, bassoa soittaa Robert Keating ja rumpalin virkaa hoitaa Ryan McMahon. Yhtye sai innostuneen vastaanoton ja arvelin nuoren yleisön tulleen Inhalerin perässä. Mikä tietysti ihmetytti, sillä musiikki ei ole moderneinta poppia. Yhtyeeltä puuttuu vielä megahititkin. Esimerkiksi The Things I Do keskitempoisena kappaleena haihtui areenan ilmaan aika nopeasti, mutta debyyttialbumilta It Won’t Always Be Like This(2021) kuultu Who’s Your Money On svengasi napakammin. Setin kolme viimeistä kappaletta olivat singleinä julkaistuja biisejä kuten My Honest Face. Potentiaalia löytyy ja eittämättä yhtye tekee vielä suuremman läpimurron ja lämmittelyt vaihtuu pääesiintyjän hommiin.

Arctic Monkeys nousi rytinällä kaikkien huulille vuonna 2006 julkaistun räväkän debyyttialbumin Whatever People Say I am, that’s what I’m Not myötä. Sen jälkeen suosio on aaltoillut, kunnes vuoden 2013 pitkäsoitto AM nosti heidät pysyvästi areenaluokkaan. Sittemmin Alex Turnerin kipparoima bändi on suoltanut rohkeasti erilaista musiikkia, kuten uusin The Car istuu minkä tahansa luksushotellin aulamusiikiksi. 

Arctic Monkeys on iso bändi, mutta lavarakennelmia ei ole eikä taustaprojisointiinkaan ole suuremmin panostettu. Lavan keskelle sijoitettu ympyrän muotoinen screen oli viileän tyylikäs ja kuvasti uusimman albumin hienostuneempaa tunnelmaa. Karismaattinen Turner oli sonnustautunut tummaan pukuun. Yhtyeen muut jäsenet kitaristi Jamie Cook, rumpali Matt Helders ja Nick O’Malley jäivät pienempään rooliin tai ainakin siitä vinkkelistä mitä valtavan areenan laitamille heistä erotti.

Hämmentävää oli Arctic Monkeysin vastaanotto. Jo keikkaa odottaessa yleisö piti omaa valoshowtaan tehden kännyköiden valoilla hauskoja muuveja. Yleisön seassa oli tyyppejä, jotka ovat seuranneet yhtyeen uraa alusta saakka, mutta yllättäen myös teini-ikäisiä, joiden reaktio oli jotain mitä en olisi uskonut kokevani. En ole nähnyt Beatlesia livenä, mutta voisin kuvitella, että Arctic Monkeysin saama vastaanotto ei ollut kaukana vastaavasta hysteriasta. Nuori yleisö reagoi äänekkäästi niin, että itse musiikki oli jäädä jalkoihin. Ensimmäisenä heräsi kysymys, että mistä moinen suosio. Tuskin Arctic Monkeys uusimmalla lounge-kelpoisella levyllään heitä on kosiskellut, enkä usko, että mikään hittisarja tai leffa olisi nostanut heidän musiikkiaan erityisen asemaan. Vieruspaikalta sain kuitenkin tiedon, että yhtye on noussut viraalihitiksi TikTokissa 505-kappaleella. Tämä oli ilahduttava tieto, sillä some-alustat voivat olla väylä vanhemmalle musiikille tavoittaa uuden sukupolven kuuntelijoita.      

Yleisön vahvalla vastaanotolla oli myös haittapuolensa. Alex Turnerin ei tarvinnut kuin nostaa mikrofonijalusta ylös, niin huutovyöry valtasi areenan. Miksaaja joutui nostamaan äänenvoimakkuutta konsertin aikana ja Alex Turnerkin vitsaili että, eikö teillä ole muuta tapaa reagoida. Pitkästä aikaa kaipasin korvatulppia keikalla, mutta en musiikin vuoksi. Yleisön mukanaoloa oli ihastuttava seurata, mutta se vei kyllä terää itse esitykseltä. Arctic Monkeys soitti kiertueen mukaista settilistaa pienesti varioiden. Sattumia kuultiin koko uran ajalta. Yhtyeen tarttuvimmat biisit Snap Out of It, Why’d You Only Call Me When You’re High ja Do I Wanna Know löytyvät aiemmin mainitulta hienolta AM-albumilta, mutta yllättävän hyvin toimivat myös Teddy Picker ja Four Out Of Five sekä uusimman albumin helmet There’d Better Be A Mirrorball ja Body Paint. Yleisön olisi kuvitellut villiintyvän erityisesti 505 -biisin aikana, mutta tuhansien fanien lauma eläytyi laulaen keikan alusta loppuun.

Settilista:

Sculptures of Anything Goes, Brainstorm, Snap Out of It, Grying Lightnin, Teddy Picker, Don’t Sit Down ‘Cause I’ve Moved Your Chair, Why’d You Only Call Me When You’re High, Four Out of Five, Arabella, Pretty Visitors, Star Treatment, There’d Better Be A Mirrorball, Suck It and See, Fluorescent Adolescent, Do I Wanna Know?, 505, I Wanna Be Yours, Body Paint – encore – Big Ideas, I Bet You Look Good on the Dancefloor, R U Mine?

Tuomo & Markus @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 21.1.2023

by

Pitkän linjan lauluntekijäkaksikko Tuomo & Markus julkaisi vuoden alkumetreillä toisen albuminsa Game Changing. Ei tule olemaan helppoa muilla artisteilla napata piikkipaikka alkuvuoden hehkutetuimmalta pitkäsoitolta. Arvostelut ovat olleet ylistäviä, mutta kyllä kuulijatkin ovat huolellisesti valmistellun albumin löytäneet, sillä Louhisali oli täynnä. Atlantin takaisesta musiikkiperinteestä innostuksensa hakeva musiikki ei tarjoa uutta, mutta silti se poikkeaa virkistävästi tämän hetken valtavirrasta.

Tuomo & Markus yhtyeineen soittivat kahden setin konsertin, joka täytti odotukset ja kehkeytyi musiikilliseksi elämykseksi. Duon jäsenet ovat näyttäneet osaamistaan aiemminkin, kun Tuomo Prättälä todisti pianistin taitojaan Ilmiliekki Quartetissa. Suuremmalle yleisölle hän tuli tutuksi sooloartistina My Thing -debyyttialbumillaan vuonna 2007, mikä lienee yhä paras Suomessa koskaan tehty englanninkielinen soul-albumi. Markus Nordenstreng on The Latebirds -yhtyeensä albumeilla ja soololevyillään levittänyt kitarapohjaisen americanan ilosanomaa Suomessa reilut parikymmentä vuotta. Hän on tuttu myös toimittajana etenkin Radio Helsingin taajuuksilta. Molemmista lauluntekijöistä huokuu intohimo pohjoisamerikkalaiseen musiikkiin, mutta sopivasti eri sektoreihin, joka yhdistettynä tarjoaa kuulijalle maukasta gumboa.

Englanninkielinen juurimusiikki jää Suomessa usein marginaaliin, mutta Tuomon & Markuksen musiikki matkustaa helposti yli rajojen, mikä on ollut varmasti tarkoituskin. Uutta albumia on pitkälti äänitetty Yhdysvalloissa. Tuomo & Markus ovat saaneet albumille kovia vieraita, mutta keikalla he pärjäsivät hienosti ilman Marc Ribotin tai Jonathan Wilsonin kaltaisia mestareita. Tuomo & Markus soittivat yhtyeineen uuden albumin kokonaisuudessaan ja sen ohella pari kappaletta Dead Circles (2016) -esikoisalbumilta sekä maistiaisen samaisen yhtyeen vielä julkaisemattomalta instrumentaalialbumilta. Prättälän ja Nordenstrengin sivuprojektilta Pratt & Moody saimme kuulla latautuneen version Lost Lost Lost -kappaleesta.

Tuomo & Markus eivät tarjoa kovin persoonallista materiaalia, koska kaikille kappaleille löytyy viite rapakon takaa, mutta näillä leveyspiireillä kuultuna niissä on silaus Suomenlahden vihuria. Tuomo tuo yhtyeeseen sielukkuutta, kun taas Markus taas kopistelee uskottavasti pitkin kanjoneita. Vaihtelevista biiseistä syntyy riemukas kokonaisuus. Vahvuutena voi pitää sitä, että kappaleet ovat äärimmäisen hyvin soitettu, sovitettu ja tuotettu. Sanoituksetkin ottavat rohkeasti kantaa. Tämä kaikki toimii erityisesti siksi, että erinomainen bändi soittaa saumattomasti yhteen. Verneri Pohjolan trumpetti on keskeinen osa yhtyeen soundia. Juho Viljanen vastaa lyömäsoittimien ohessa pasuunasta ja letkeydestä. Jos Prättälän ja Nordenstrengin laulusoundit natsaavat hienosti yhteen, niin basisti Jeremias Ijäs, tuo lisäkerroksen lauluharmonioihin. Miikka ”MacGyver” Paatelaisen pedal steel liimaa osaset yhteen.

Uusista kappaleista jokaisella on paikkansa niin albumilla kuin keikkasetissä. Eikä niistä mitään halua korostaa ylitse muiden. Keikan eka puolisko oli kokonaisuudessaan naksun vaikuttavampi, koska fokus oli uudessa materiaalissa. Erityisesti Let This Season Go imi herkällä melodiallaan itseensä ikivihreyttä. We’re Not Buying It svengasi pitelemättömästi. Albumin nimikkokappale teki hienosti vääjäämätöntä matkaa kliimaksiinsa. Toisella puoliskolla oli yhtä lailla upeita hetkiä, joista ykkösalbumilta tuttu Don’t Shut Down Your Radio muistutti tarttuvuudestaan. 

Tuomo & Markus heittää vain muutaman keikan vuoden alkuun levyn ilmestymisensä kunniaksi, mutta tuskin tarvitsee kauan odottaa, kun kesän festivaalit julkaisevat ohjelmistoaan ja Tuomo & Markus alkavat tulla tutummaksi suuremmallekin yleisölle. Toivottavasti bändiä kuullaan myös muualla Euroopassa ja etenkin Pohjois-Amerikassa, missä Tuomo & Markus ovat molemmat henkisesti syntyneet.

Counting Crows (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 1.11.2022

by

Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.

Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.

Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.

Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson C. Frankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.

Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.

Settilista: 

Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December

Encore

Round Here, Hanginaround, Holiday in Spain

Josh Rouse (US) @ Tavastia, Helsinki, 26.10.2022

by

Muutama kuukausi ennen pandemiaa näin Lissabonin Super Bock Em Stock -festivaalilla Josh Rousen bändikeikan, joka oli varsin onnistunut performanssi innostuneen yleisön edessä. Sen verran konsertista tykästyin, että pandemian aikaan seurasin Rouselta myös striimauskeikan. Vanha suosikkini ei ollut laimentunut lainkaan, vaan todisti elinvoimansa lauluntekijänä. Kulkutauti jylläsi vielä pahana, kun Rouse ilmoitti saapuvansa ensi kertaa Suomeen viime maaliskuun alussa. Alkukevään keikka jouduttiin siirtämään vielä tähän syksyyn.

Edellisestä Tavastian keikasta oli vierähtänyt parisen vuotta, joten tuntui mukavalta palata takaisin eniten vierailemaani konserttisaliin. Tavastia on niitä paikkoja, joiden toivoisi pysyvän yhtä muuttumattomana ja kotoisana hamaan tappiin. Tavastia vetää noin 700 henkilöä, mutta on parhaimmillaan asiakkaan näkökulmasta, kun siellä on väljempää. Keikkajärjestäjä ja artisti ovat varmasti toista mieltä. Rousea oli kerääntynyt kuuntelemaan reilu sata, maksimissaan parisen sataa henkeä. Amerikan vieraalle toivoisi yleisöä, mutta esitys pysyi omalla mukavuusalueella varsinkin, kun genre oli americanalla maustettua folkpoppia. 

Kolmen vuoden takaiselta Portugalin keikalta löytyy raporttia, joten Josh Rousen esittelyyn en käytä enempää palstatilaa. https://keikkakeppi.com/2019/11/27/josh-rouse-us-teatro-tivoli-bbva-lissabon-23-11-2019/ Sen verran Rousen elämä on muuttunut, että Nebraskasta kotoisin oleva muusikko on palannut kotikonnuilleen asuttuaan pitkään Espanjassa. Muusikolla on syytä kiertää leipänsä eteen ja pääsääntöisesti Rouse tekee soolokeikkoja. Lissabonin bändiveto oli siis harvinaisempi tapaus, mutta erinomaiselle esiintyjälle ei ole väliä soittaako yhdessä vai yksin. Josh Rouse julkaisi kesällä tuoreen pitkäsoiton Going Places. Rouse vitsailikin, että haastavaa luoda settilista, kun plakkarissa on jo 14 albumillista musiikkia. Rouse soitti ensi kertaa Suomessa ja kertoi soittavansa runsaasti myös varhaisempaa tuotantoa, joka kattaa eniten täälläkin radiosoittoa saaneita pikkuhittejä. 

Josh Rousen setti lähti käyntiin yhdellä suosikilla It’s the Nighttime. Rouse kertoi saapuneensa edellisenä päivänä Nebraskasta ja kärsivänsä hieman jetlagista, mutta alun tutut sävelet virkisti uneliaan artistin nopeasti. Rouse soitti vanhoja kappaleita ja uutukaisia lähes vuoropareittain. Melodiset laulut soivat akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä letkeästi. Uudet kappaleet pitivät balanssin. Going Places -albumi on varsin onnistunut kokonaisuus, vaikkakaan selkeää hittiä sieltä ei erotu. Rouse pyysi yleisöä kuvittelemaan City Dog -kappaleen taustoja laulamaan The Jayhawks -yhtyeen keulahahmon Gary Lourisin, joka vierailee albumilla. Yleisössä tämä uutinen herätti ihastusta, sillä tuvassa oli enemmänkin vaihtoehtoisen indie-jenkkirokin ystäviä.

Josh Rouse soitti sympaattisen keikan, joka pysyi kasassa koko puolentoista tunnin ajan. Se on pitkä aika olla yksin lavalla yleisön edessä, jota tauottaa vain muutamat vesihuikat. Josh Rousen setti soljui eheästi musisoinnin ja jutustelun ohessa. Encoreen mahtui pari toivekappalettakin. Ilta oli kaikkinensa onnistunut ja iloinen, vaikka illan sykähdyttävimmäksi lauluksi nousikin Sad Eyes. Josh Rouse kiertää yksin ja mukavaa, että hän aloitti kiertueensa täältä peräpohjolasta. Yhden miehen organisaation harteille kuului myös oheistuotemyynti. Keikan jälkeen Josh kauppasi säkistään t-paidat, vinyylit ja cd:t. Kauppa kävi mukavasti, mutta parasta oli päästä juttelemaan arvostamansa artistin kanssa, jolla jalat pysyvät tukevasti maassa.

Settilista:

It’s the Nighttime, Winter in the Hamptons, Stick Around, 1972, Hollow Moon, City Dog, Crystal Falls, Quiet Town, Sunshine (Come on Lady), Love in the Modern Times, It’s Good to Have You, I Will Live on Islands, Salton Sea, Sad Eyes, Waiting on the Blue, Fight Attendant, My Love Has Gone, Love Vibration 

encore:

Some Days I’m Golden All Night, Feeling No Pain, Come Back (Light Therapy)

The Cure (UK), The Twilight Sad (UK) @ Helsingin jäähalli, 8.10.2022

by

Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.

Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.

Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.

The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).

The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.

Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta. 

Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.

Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.

Settilista:

Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong

Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest

2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry

J. Karjalainen, Chisu, Dr. Alban (Swe), Ismo Alanko, Olavi Uusivirta @ Tapiola Festivaali, Tapiolan urheilupuisto, 19.8.2022

by

Tapiola Festivaali on uusi kaksipäiväinen festivaali, jonka taustalla toimii kokenut festivaalijärjestäjä Loud n’ Live. Tapahtuma on selkeästi suunnattu ohjelmansa puolesta aikuiseen makuun ja sellaiseen, jolle retro tarkoittaa 1990-lukua. Ennalta katsottuna yleisfiilis ohjelmistosta oli laadukas, mutta aika mielikuvitukseton ja siksi väsähtänyt. Tutustuin tapahtumaan vain ensimmäisen päivän aikana. Sikäli on hassua, että lomakauden jälkeen perjantain ohjelma alkoi puolen päivän jälkeen, joka vaati monen lintsaamista koulusta tai työpaikoilta.


Sijainti tapahtumalle on täydellinen. Tapiolan urheilupuisto sijaitsee vain 10km Helsingistä, mutta itse Espoossakin riittää kolmen sadan tuhannen asukkaan pohjalta potentiaalia festarille. Metropysäkki sijaitsee vieressä, kelvolliset pysäköintimahdollisuudet ja urheilupuisto takaa etäisyyttä asuintaloihin. Sideways-tapahtuman tapaan urheilupuistossa pystyy hyödyntämään jäähallia, missä saa meluta myöhään ja sisätila suo tapahtuman järjestäjille varmuutta huonon sään sattuessa. Puutarhakaupunki Tapiolan urheilupuisto kuulostaa ihanan vehreältä ympäristöltä, mutta valitettavasti festarimiljöö oli karu ilman mitään ideaa, josta voisi olla innoissaan. Lavat sijaitsivat urheilukenttien välissä asfaltilla. Plussaa tapahtuma sai käytännöllisyydestä. Järjestelyt toimivat moitteettomasti ja jonot olivat maltillisia. Tapahtumapaikakka oli tylsä ja ohjelmistossa samat nimet, joita näkee muutenkin kaikkialla. Ei jätä kovin elämyksellistä muistijälkeä.

Artisteilta en odottanut mitään ihmeellisyyksiä. Olavi Uusivirta pistää aina itsensä likoon eikä 28 asteen helle tehnyt poikkeusta. Tunnin settiin mahtui takuuvarmat hitit ja jengi eläytyi hyvin mukana. Maistiaisena pian ilmestyvältä albumilta Pieni kuolema kuultiin kappale Älä päästä mua menemään. Lisäksi Ikuiset lapset -albumin kappale En tiedä mitä menetän jos jään edusti harvemmin kuultuja kappaleita. Olavi Uusivirran rutinoitunut bändi on jo melkein osa itse Olavi Uusivirtaa. Kitaristi/kosketinsoittaja Timo Kämäräinen on oikea käsi ja vasemmassa kädessä bassottelee Jaakko Kämäräinen. Rumpali Olli Krogerus on tietenkin jalat.

Ismo Alanko on tullut nähtyä itsenäisillä pitkillä keikoilla, mutta ensi kertaa bongasin festivaalisettiin puristetun hittipotpurin miehen uran ajalta. Tiukka tunnin setti sisälsi Hassisen konetta, Sielun veljiä mutta eniten soolouran parhaita kappaleita keikan päättäneeseen Taitelijaelämään. Myöhäisiltapäivän keikka käynnistyi paahtavassa kuumuudessa auringon paistaessa päin muusikoiden pläsiä. Ainoastaan takalinjojen muusikoilla saattoi olla hitusen helpompaa lavan varjoissa. Keikan dramaturgia oli harkittu ja toimiva. Iso yhtye tarjosi tasapainoisesti vauhtibiisejä ja maalailevimpia hetkiä. Kattauksesta Pornografiaa erottui kuin uudestisyntyneenä. Siekkareiden Rakkaudesta oli iltapäivän täysosuma, vaikka yleisö lauloi mieluummin Levottomia jalkoja. Ismo Alangon seurassa lavalla soittivat a-luokan muusikot: Joakim Berghäll, Jussi Jaakonaho, Mikko Mäkelä, Juho Viljanen ja Niko Votkin.

Chisu on ilmoittanut jäädyttävänsä uransa ja sille on varmasti syynsä. Liudan megahittejä suoltanut artisti vaikutti lopen kyllästyneeltä laulaessaan Mun koti ei oo täällä tai Baden Badenia toisella päälavalla. Aikansa kutakin. Onneksi laulut elävät ja Chisu saa varmasti uutta virtaa tulevista projekteista.

Metro Areenan suojissa oli Radio Novan sponssaama retrolava, missä artistit edustivat electrodancea 90-luvulta. Kävin vilkaisemassa Dr. Albanin esityksen. Tupa oli aivan täynnä ja jengi näytti odottavan sitä yhtä hittiä It’s My Life. Minikeikalla kappaletta ei tarvinnut kauan odottaa, sillä artistin repertuaari on muutaman kappaleen varassa. Dr. Alban edusti sitä osastoa, joka kerää sääliä pitserian nurkkakeikoilla. Tällä kertaa karmeutta sai seurata ison areenan lavalla. Musiikki oli miksattu pieleen, taustanauhat ja päällelaulut eivät natsanneet. Pitkälti yli kuusikymppisen Dr. Albanin parhaat päivät ovat auttamatta takana, mutta minkäs teet, kun yksi hitti on syvällä suomalaisten sydämissä.  

Esiintyvistä artisteista J. Karjalainen mahtui vielä oman makuni piiriin. Karjalaisen keikat ovat aina tasalaatuisia. Useasti miehen yhtyeineen nähnyt, eikä koskaan ole osunut hutia. Karjalaisen ikivihreät kestävät kulutusta ja uusissa kappaleissa on sen verran ideaa, että solahtavat klassikoiden sekaan mukavasti. J. Karjalaisen taustalla soittavat niin timanttiset muusikot, että mestarin kohtalona on sama kuin Olavi Uusivirralla – voiko J. Karjalaista olla ilman Mikko Lankista, Janne Haavistoa, Tom Nymania ja Pekka Gröhniä. 

Tapiola Festivaali oli yhden päivän kokemuksen varassa ihan kiva kokemus. Festivaalilta puuttuu vain profiili, siksi ensimmäinen vuosi välittyi hajuttomana ja mauttomana. Tapiola festivaali edustaa samaa kauraa kuin Himos Festivaalit sun muut karkelot. Turvalliset kotimaiset tähtiartistit ja ysäritähdet Ruotsista riittävät päätökseksi ostaa lippu. Tapiola festivaali myytiin jo ennakkoon miltei loppuun. Olisi mahtavaa, jos Tapiola festivaali rohkenisi panostamaan jatkossa muutamiin ajankohtaisiin ulkomaisiin tähtiin sekä uusiin kotimaisiin tulokkaisiin, jotta saisi ilmeikkyyttä ja loisi itselleen brändin, joka kestää vuosikymmeniä kuten Pori Jazz tai Ruisrock. Lämpimät elokuun illat sopivat musiikin juhlaan, mutta jos festivaali ei jätä persoonallista jälkeä mielen päälle, alkavat tulevaisuuden elokuiset illat tuntua ennen pitkää viileiltä.

Coldplay (UK), London Grammar (UK) @ Stade de France, Paris, 19.7.2022

by

Elämme ristiriitaisia aikoja. Maailmanlaajuisesti stadioneita täyttäviä AOR-yhtyeitä ei synny enää samaan tapaan kuin ennen. Musiikkiteollisuus on ollut jo pitkään murroksessa ja muuttunut digitaaliaikana sirpaleisemmaksi. Onko Coldplay viimeinen dinosaurusluokan orkesteri, joka sekin on tosin kertonut rajoittavansa kiertueita ilmastonmuutoksen vuoksi ja ilmoittanut lopettavansa musiikin tekemisen kolmen seuraavan albumin jälkeen. Toisaalta tapahtumien suosio jatkaa kasvua ja kotimaassakin olympiastadion on täyttynyt tänä vuonna useammin kuin koskaan. Kynnys astua stadionluokkaan on laskenut, mutta samalla artistit eivät välttämättä vedä yleisöä kuin kansallisesti.

Coldplay on ollut pakko-nähdä-listalla vuosikausia jo siitäkin syystä, että yhtye ei ole koskaan esiintynyt Suomessa. Viime vuosituhannen alussa julkaistut yhtyeen ensimmäiset neljä klassikkoalbumia ovat olleet kovassa kulutuksessa. Viime vuosien Coldplay on muuttunut tanssittavammaksi ja sitä myöten fanipohja on laajentunut. Onnelliset tähdet tuikkivat universumissa kohdalleni lopulta tänä vuonna, kun sain lahjaksi matkan Pariisiin ja pääsylipun Coldplayn konserttiin.

Stade de France on Ranskan suurin stadion, joka vetää konsertteihin parhaimmillaan 90.000 katsojaa. Massiivisten lavarakennelmien vuoksi Coldplayn spektaakkeliin myytiin reilu 70.000 lippua per konsertti, mutta kun keikkoja on peräti neljä samalla viikolla, niin yhtyeen näki Pariisissa peräti 260.000 katsojaa. Yhtyeen ideologia oli parkkeerata sirkus yhteen paikkaan pidemmäksi aikaa, jotta hiilijalanjälki olisi mahdollisimman pieni. Konserteissa pyritään hyödyntämään uusiutuvia energialähteitä, kierrättämään ja tekemään kaikki valinnat mahdollisimman ekologisesti. Coldplayn hallintokoneisto on laskenut tarkkaan kannattaako Muhammedin mennä vuoren luo vai toisin päin. Oletettavasti melkoisen runsas joukko on lentänyt kauempaa konserttien perässä Pariisiin. Coldplayn seuraava etappi on Bryssel ja sitten Lontoo. Kummassakin paikassa kuullaan useita keikkoja.

Konserttipäivään osui myös jännitettä nostava elementti, sillä poikkeuksellinen helleaalto velloi Euroopan yllä. Pariisiin ennustettiin konserttipäivälle 39 asteen painostavaa kuumuutta. Coldplay kantoi vastuutaan ja ohjeisti ennen keikkaa jakamassaan tiedotteessaan ihmisiä välttämään saapumista liian aikaisin ja pukeutumaan viilentäviin vaatteisiin. Kentälle oli varattu vesipisteitä ja ensiapuhenkilökuntaa hätätilanteiden varalle. Sääennuste piti kutinsa. Aurinko alkoi laskea vasta lähempänä iltakymmentä, jolloin lämpötila putosi 35 asteen alapuolelle. Hikistä puuhaa yleisölle, mutta nostan hattua koko tapahtumaorganisaatiolle. Tirehtööri Chris Martin ei säästellyt kaloreita ravatessaan ympäri stadionia parin tunnin ajan. Erityismaininnan ansaitsee myös basisti Guy Berryman, joka soitti keikan alusta loppuun riisumatta pilottitakkiaan.

Ennen Coldplayta päälavalle nousi London Grammar, joka oli mainio valinta lämmittelijäksi. Hannah Reidin, Dan Rothmanin ja Dot Majorin muodostama englantilaistrio soitti juuri oikean mittaisen keikan tarjoten kymmenen kappaleen satsin kattauksen uraltaan. Yhtye oli itselleni vain nimenä tuttu, vaikka heillä on katalogissaan kolme menestynyttä albumia ja saaneet huomiota musiikkialan medioissa. London Grammar oli virkistävä ilmestys illansuun kuumuudessa. Yhtyeen voimavara on Hannah Reidin lauluäänessä, joka venyy, kestää ja taipuu.

London Grammar

Stade de France korvensi yleisöään kuin leivänpaahdin, mutta auringon säteiden laskeuduttua kolossaalisten seinien taakse, alkoi grillivastusten kuumuus helpottaa. Sain seurata konserttia hyviltä istumapaikoilta Gold Area-katsomosta. Hyvästä paikasta huolimatta esiintyvät artistit erottuivat lilliputteina. Konsertin edetessä kuumuus tuuperrutti muutamia yleisöstä ja ylhäältä katsomosta erotti ensiapujoukkoja pelastustöissä. Coldplay keskeytti kerran esityksen ja muistutti pitämään nesteytyksen kunnossa ja vaikka poistumaan välillä jäähdyttelemään stadionin suojiin. Toisen kerran keikka keskeytyi kun Chris Martinin silmään lensi roska, mutta tauko kesti vain hetken ja kesken jäänyt kappale soitettiin uudestaan.  

Sisään tullessa yleisölle jaettiin valkoiset rannekkeet, joille kehkeytyi lopulta merkittävä rooli konsertin visuaalisessa vaikuttavuudessa. Katsomossa odotus alkoi villiintyä jo varttia ennen oletettua showtimea. Aallot velloivat yleisömeressä ja tyyntyivät vasta kun John Williamsin ET:n lentoteema alkoi soida taustanauhalta ja johdatti soittajat lavalle. Kiertue tottelee tuoreimman albumin Music of the Spheres -nimeä. Coldplay on aina kurottanut häpeilemättömästi sfääreihin. Yhtye aloitti indiebändinä 1990-luvun lopulla, mutta heti alkuun se näyttäytyi salonkikelpoisena, jos vertaa muihin aikalaisbändeihin. Muiden tavoitellessa katu-uskottavuutta, soitti Coldplay isoin soundein.

Ensimmäisenä kuultiin uusimman levyn avainbiisi Higher Power, joka singlenä jää yhtyeen repertuaarissa keskinkertaiseksi, mutta livenä kappale onnistui starttaamaan mainiosti. Rannekkeiden funktio selvisi myös, kun ne alkoivat välkkyä valolähteinä eri väreissä läpi konsertin. Esimerkiksi kun kuultiin Yellow, hohkasi koko areena keltaisena rannekevalojen ansiosta. Kun laulettiin Human Heartia, muodostui yleisöön kaksi sydäntä. Koko konsertin ajan yleisö sykki osana visuaalisuutta ja se teki kokemuksesta ainutkertaisen. En muista aiemmin nähneeni vastaavanlaista.

Konsertti oli jaettu blokkeihin, joissa yhtye esiintyi kolmella eri lavalla. A-lavalta siirryttäessä piskuiselle C-lavalle, sai yhtye kulkea toista sataa metriä kentän toiseen laitaan. Chris Martinille pisteet, että takaisin juostessaan soitti samalla akustista kitaraa. Pyrotekniikkaa ei myöskään säästelty alussa. Lähinnä pohdin miten voi vielä parantaa keikan lopussa, mutta huipennuksena ilotulitteet räiskyivät näyttävästi lavan yllä. 

Yhtyeen kaksikymmenvuotisen uran aikana yleisöpohja on kasvanut ja osalle tietyt levytykset voivat tuntua vieraammilta. Itse kuulun konkariosastoon, missä intoillaan alkupään hittikappaleista kuten Yellow, Politik, In My Place, Clocks, kun taas nuorempaa osastoa tanssittaa kappaleet kuten Hymn for the Weekend, Paradise ja My Universe. Muutamaan heikompaan kappaleeseen saatiin puhallettiin puhtia visuaalisuuden avulla. Illan urotyönä Martin lauloi Magic -kappaleen ranskaksi.

Coldplay nojaa pitkälti Chris Martinin karisman varaan, mutta aika harvoin yhtyeessä useampi liidaa. Kovin moni ei taas nousisi keulahahmoksi ilman toimivaa bändiä. Lavalla Martin kerää huomion innostuneella olemuksellaan ja leveällä hymyllään, kun muut hoitavat hommansa kivikasvoisina. Studiossa kaikilla jäsenillä (kitaristi Jon Buckland, basisti Guy Berryman, rumpali Will Champion) on merkittävä rooli biisien säveltämisessä.

Coldplay on tunnettu albumeilla vierailevista maailman tähdistä kuten Beyoncé, Rihanna tai Selena Gomez. Konsertissa lavalle vierailijana piipahti London Grammarin Hannah Reid, mutta hän ei jäänyt ainoaksi, sillä yhtyeen luovuutta edusti lavalle ilmestynyt käsinukke. Ei mikä tahansa nukke, vaan Coldplayn sivutuotteena luoman The Weirdos -ryhmän hahmo, jonka nukettajana ja äänenä toimi Angel Moon.

Coldplay tarjosi spektaakkelin. Tästä isompaa elävän musiikin tapahtumaa on vaikea kuvitella. Kaksi tuntia riitti helteessä erinomaisesti ja vaikka lukuisia hittejä jäi kuulematta, tuntui kokonaisuuus sopivalta annokselta. Visuaalisuutta pystyy jatkossakin kehittämään led-valoin ja hologrammein, mutta kenen musiikki kantaa suuremman tapahtuman soundtrackina kuin Coldplayn? Chris Martin on sanonut itsekin, että heidän musiikkinsa käsittelee aina jotain suurempaa ja käsittämätöntä.

Coldplayn konsertti oli pitkään toivelistallani. Elämyksellisyyden lisäksi konsertti muistutti, että mikä tahansa on mahdollista, kun jaksaa pitää kipinää yllä. Kaikista näkemistäni stadionkonserteista Coldplay tarjosi kollektiivisimman kokemuksen, joka mahtipontisuudestaan ja pateettisuudestaan huolimatta välittyi aitona. Paluumatkalla metroon ranskalaiset lauloivat Viva la Vidaa kuin marseljeesiä.

Coldplay setlist: Higher Power, Adventure of a Lifetime, Paradise, Charlie Brown, The Scientist, Viva la Vida, Hymn for the Weekend, Let Somedy go (with Hannah Reid), Bani Adam, Politik, In My Place, Yellow, Sunrise, Human Heart, People of the Pride, Clocks, Infinity Sign, Something Just Like This, Midnight, My Universe, A Sky Full of Stars, Sparks, Magic (Magique), Humankind, Fix You, Biutiful

London Grammar setlist: Californian Soil, Missing, Hey Now, Lord It’s a Feeling, How Does It Feel, Hell to the Liars, Wasting My Young Years, Strong, Lose Your Head

Duran Duran (UK) @ In the Park, Kaisaniemen puisto, Helsinki 2.6.2022

by

Kun Duran Duran soitti edellisen kerran Suomessa vuonna 1982 Kulttuuritalolla, kuuntelin isosiskoni hankkimaa tuoretta kakkosalbumia Rio kaukana iästä, että olisin itse päässyt keikoille. Duran Duran edusti uusromantiikkaa, josta piti tykätä hieman salaa kuten tapahtui hieman myöhemmin myös kotimaisen jätti-ilmiön Dingon kohdalla. Molemmat D-bändit olivat ns. tyttöjen bändejä, vaikka niitä kuuntelivat yhtä lailla pojatkin. Kaisaniemen puiston In the Park -tapahtuma todisti, että Duran Durania oli kokoontunut kuulemaan kirjavasti kaikenlaista väkeä nuorista eläkeläisiin peräti 12.000 henkeä.

Duran Duran löi läpi 1980-luvun alussa MTV-sukupolveen, joka oli oppinut löytämään uusia artisteja musiikkivideoiden kautta. Läpimurtohitti Girls on Film erottui muista rohkeudellaan, jota ei tänä päivänä sulatettaisi samalla tavalla. Visuaalisuuden voitti kuitenkin itse biisi, joka loi tunnistettavan soundimaailman koko bändin tulevalle tuotannolle. Duran Duran oli aikansa Beatles ja nätteinä poikina vuorasivat musiikkilehtien kannet ja julisteet. Yhtye saavutti maailmanlaajuisen suosion ja kiljuntaa kuului massoittain myös Suomesta, joten suuri ihme, että heidät nähdään vasta 40 vuoden päästä seuraavan kerran härmän perukoilla.

Barbarella sci-fi -leffasta nimensä napannut Duran Duran teki kolme menestysalbumia ja useita hittejä kasarilla Dingon tapaan. Sen jälkeen ura ei ole The Wedding Albumia (1993) lukuunottamatta noussut aallonharjalle. Samaan tapaan Dingo sai nostetta Via Finlandiasta ysärillä. Duran Duran on tehnyt kuitenkin koko ajan uutta musiikkia ja kiertänyt aktiivisesti maailman lavoja. Dingo on tässäkin suhteessa kompannut kotimaassa, mutta ei yhtä tasalaatuisesti kuin Duran Duran. Suurin ero löytyy siitä, että Duranin alkuperäinen kokoonpano on pysynyt koossa. Ainoastaan originaali kitaristi Andy Taylor siirtyi sivuun menestysvuosien jälkeen.

Yleisön oli ikuistettava kännykkäkameroillaan hetki, kun Ordinary Worldin soidessa Urainan lipun värit valtasivat screenin.

Kaisaniemessä olisi ollut täydellistä nähdä lämppärinä Dingo, koska yleisölle olisi uponnut molemmat. Sen sijaan Kaisaniemessä nähtiin lämppärinä Nile Rodgers & CHIC. Oletettavasti kovan vedon vetivätkin, mutta jätin väliin ihan vaan sään vuoksi. Mikä on heikko tekosyy, mutta olin nähnyt saman kokoonpanon kuitenkin aiemmin Flow’ssa, joten päätin satsata tällä kertaa pääesiintyjään. Alkukesän tuuli puhalsi 10 m/s ja sadetta oli räiskinyt pitkin päivää. Kun astelin kumisaappaissani Kaisaniemeen, sade oli jo rauhoittunut. Taisi olla ihka ensimmäinen kerta kun saapastelin ylipäätään millekään keikalle. Vasta Hold Back the Rain -kappaleen soidessa, alkoi käsikirjoituksen tarkasti sataa.

Duran Duran soitti kiertueen ohjelmistoon nähden uskollisen keikan. Dramaturgisesti keikan alkupuoli oli kantoi paremmin ja biisivalintojen vuoksi meno hieman hyytyi keskivaiheen jälkeen, kunnes loppua kohden meininki kiihtyi ansaittuun huipennukseensa. Settilistassa ei ollut moitteen sijaa. Hitit kuultiin, mutta parhaiten toimi Notorius ja uuden albumin tanssihitti Tonight United. Yhtye esiintyi huonosta säästä huolimatta innostuneesti. John Taylor on yhä kovan luokan bassottelija ja rumpali Roger Taylor pitää soiton kasassa. Nick Rhodes on yhtä tyylitietoinen velho keyboardien takana kuin nuorempana. Simon Le Bon laulaa yllättävän hyvin tunnistettavalla äänellään. Live-esityksessä tajusin vasta miten suuressa roolissa saksofoni on yhtyeen soundissa Simon Willsecroftin noustessa lavalla keskiöön useaan otteeseen.

Ikävintä oli kuitenkin se miten musiikki kantautui miksauspöydän taakse. Lienee etenkin kovan tuulen syy, kun kuunteleminen oli hetkittäin tuskallista musiikin hukkuessa aika ajoin muutaman kymmenen metrin matkalle. Keikka oli jäädä kakkoseksi luonnonvoimille, mutta Duran Duran otti lopulta työvoiton. Encoren aikana poistuessani porttien ulkopuolelle Save A Prayer ja Rio kuuluivat tasalaatuisen kirkkaana. Lienee parhaan nautinnon saaneet ne, jotka maksoivat VIP-liput eturiviin tai ne, jotka eivät maksaneet lainkaan.

Settilista:

The Wild Boys

Hungry Like the Wolf

Invisible

All of You

A View to a Kill

Notorious

Pressure Off

Come Undone

Give It All Up

What Happens Tomorrow

Ordinary World

Tonight United

Planet Earth

Hold Back the Rain

White Lines (Don’t Don’t Do It)

Girls on Film

Encore

The Chauffeur

Save a Prayer

Rio

White Lies (UK), Charming Liars (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 27.4.2022

by

Kulttuuritalo tiedotti jonkin aikaa ennen konserttia, että permanto on muutettu seisomakatsomoksi suuren kysynnän vuoksi: onpa sitten tilaa tanssia. Sopii lähtökohtaisesti erinomaisen hyvin White Liesin keikalle, mutta todellinen syy katsomojärjestelmän muuttamiseen taisi olla vaisuhko lipunmyynti. Seisova yleisö antaa illuusion, että sali olisi täydempi kuin onkaan. Väljyys on usein hyväksi, mutta bändin ja järjestäjien kannalta toivoo enemmän kuhinaa. Olisihan se kiva saada yhtye toistekin maaperällemme. Edellisistä Suomen keikoista oli vierähtänyt 11 vuotta. 

White Lies edustaa toisen aallon post-punk genreä, josta ovat ponnistaneet mm. Editors ja Franz Ferdinand. White Liesin muodostavat kolme kaverusta laulaja-kitaristi Harry McVeigh, basisti Charles Cave ja rumpali Jack Lawrence-Brown. Yhtye perustettiin Lontoossa 2007 ja plakkarissa on jo viisi tasalaatuista täyspitkää albumia. Tuorein As I Try Not to Fall Apart julkaistiin helmikuussa ja sen tiimoilta yhtye kiertää parhaillaan Eurooppaa. 

Pienehköksi jäänyt yleisö sai nauttia täysipainoisesta White Liesin keikasta. Alkulämmöt tarjosi Charming Liars, joka kiertää tourilla mukana. Charming Liarsin keulilla Kilyan Maquire rokkikukkoili lavalla kuin olisi esiintynyt kymmenien tuhansien edessä. Charming Liars ei yhtyeenä vakuuttanut; biisit olivat kliseisiä ja simppeleitä ralleja, jäämättä erityisesti mieleen, mutta yhtyeen asenne oli kohdillaan ja tahto lämmittää yleisö White Liesin esitykseen keräsi arvostusta. 

White Liesin asteli kellon tarkasti lavalle. Kolmikon lisäksi kokoonpanoon kuului kosketinsoittaja. Heti kärkeen Harry McVeigh nosti kädet pystyyn tervehdykseksi, mutta siihen egoilu sitten jäikin. Yhtye piti matalaa profiilia, mutta soitto pysyi korkeatasoisena alusta loppuun. Aloitusbiisissä ei säästelty, sillä edelleen yhtyeen isoin biisi Farewell to the Fairground kajahti Alvar Aallon suunnittelemassa pyhätössä komeasti. Strobovalot säkättivät ensimmäisen kappaleen taustalla ja pelkäsinkin, että tätäkö koko keikka on. Valot tukivat kauttaaltaan lavan visuaalisuutta ja vältyin migreeniltä. White Lies on kasvanut suuren indiebändin saappaisiin ja tuntuikin kuin olisi tullut kuuntelemaan stadionkeikkaa Kulttuuritalolle. Yhtyeen yleissoundi on muhkea, jossa kulkee mukana kuitenkin syntetisaattorilla luotuja jänniä yksityiskohtia. Jos uran alkuvaiheissa kitara oli enemmän pinnassa, niin nyt soitanta on ajan hengen mukaisesti elektronisempaa.

Keikan alkupuolisko toimi saumattomasti Is My Love Enough -biisiin saakka, sitten tuli suvantoa ja vaikka loppukeikan settilista olikin periaatteessa priimaa viimeiseen encoreen saakka, ekan puolen tunnin fiilikseen ei jostain syystä päästy. Vieressäni kyllä jorattiin ja kiljuttiin antaumuksella. Bändin jäsenet soittivat kivikasvoisina virkamiehinä revittelemättä, mutta laulaja Harry McVeigh piti kohteliaita välipuheita ja väläytteli tyytyväisenä makeeta Ricky Gervais-virnettään.

White Lies ei tarjoa varsinaisesti uutta genressään, mutta jatkaa Joy Divisionin perintöä ja päivittää post-punkia tähän päivään. Yhtyeen vahvuus on McVeighin raamikas ääni, joka kasvattaa keskinkertaisemmankin biisin loistoon. Uuden albumin kappaleet pärjäävät komeasti vanhoille iskusävelmille, ainoastaan Step Outiside jäi vaisuksi poppikseksi, kun taas levyllä keskinkertainen There No Cure For It -kasvoi junnaavuudessaan toimivaksi jamitteluksi. Vanhemmasta materiaalista esikoissinkku Unfinished Business kestää vuodesta toiseen. Muista kappaleista Time to Give erottui edukseen. Bändin biisit ovat tarttuvia ja kulutusta kestäviä. Samalla ammattimaisella asenteella ja asteittaisella kehittymisellä White Lies jatkaa helposti pitkään. Kundeista välittyy into ja tahto mikäpä sen tärkeämpää. Toivottavasti seuraavalla kerralla tupakin on täynnä.

Settilista


Farewell to the Fairground, There Goes Our Love Again, Am I Really Going to Die, To Lose My Life, Hurt My Heart, Time to Give, Is My Love Enough, Step Outside, First Time Caller, Big TV, There Is No Cure For it, Unfinished Business, Tokyo, I Don’t Want to go to Mars Encore Death, As I Try Not to Fall Apart, Bigger Than Us

Robyn Hitchcock (UK), Devon Williams (US) @ Loppen, Copenhagen, 25.3.2022

by

Loppen on perinteikäs klubi Kööpenhaminan Christianian vapaakaupungin kupeessa, missä orastavat tähdet ja patinoituneet indie-konkarit ovat esiintyneet vuodesta 1973 lähtien. Ullakkoklubin rupuista rappukäytävää astuessa tietää astuvansa johonkin merkittävään paikkaan. Viimeistään saniteettitiloista voi aistia Tavastian takahuoneen seinäkirjoitusten tapaan historian havinaa. Entiseen kasarmirakennukseen rakennettu klubi itsessään on siistissä kunnossa.

Paikan päälle houkutteli artisti nimeltään Robyn Hitchcock, joka on jättänyt tasaista vanaa rockin historiaan jo 1970-luvulta lähtien. Hitchcock löi läpi psykedeeliseen folkrock -kategoriaan luokitellun Soft Boys -yhtyeen keulilla. Tämän jälkeen hän on esiintynyt Robyn Hitchcock & The Egyptians -kokoonpanolla ennen kuin on keskittynyt soolouraan. Alun perin englantilainen Hitchcock vaikuttaa nykyään Yhdysvalloissa. 

Oma suhde Hitchcockiin on ollut vähäinen, muutaman biisin varassa, mutta keikan jälkeen olin iloinen, kun selvisi, että artisti on tuottanut massiivisesti materiaalia. Hitchcockin lauluista välittyy mutkattomuus ja melodisuus. Sanoituksissa arkiset havainnot kuorrutetaan kepeällä surrealismilla. Robyn Hitchcock esiintyi kitaran kanssa, jota viritteli alkupuolella pitkään, mutta hetkeksi hän istui säestämään itseään myös pianolla. Hitchcockin esitti tuhdin setin pääosin omatuotantoisia lauluja, mutta mahtui mukaan covereitakin. Hitchcockille iso plussa siitä, että hänen artikulaationsa on harvinaisen selvää niin laulujen tulkinnassa kuin välispiikeissä.

Robyn Hitchcock ei soittanut Greatest Hits -iltamia. Tarttuva The Man Who Invented Himself edusti tutumpaa osastoa, mutta soittolistaan mahtui myös My Wife and My Dead Wife. Soft Boysin ajoiihin palattiin kappaleella Queen of Eyes. Bob Dylanin klassikosta Visions of Johanna kuultiin uskollinen versio, joka soi silti raikkaasti. 

Hitchcockin esitys keskeytettiin parikin kertaa sairauskohtauksen vuoksi. Ensiksi saliin pamahti valot, kun iäkkäämpi mies yleisöstä rojahti maahan. Toinen tauko tuli, kun ambulanssi tuli hakemaan häntä. Silloin potilas onneksi näytti jo hyvävointiselta. Yleisö oli ikähaarukaltaan hyvin laaja. Vanhimmat pitkälti yli 70-vuotiaita, mutta mukana menossa oli myös nuorta alle kolmekymppistä keskittyneesti esitystä kuuntelemassa.

Ennen Robyn Hitchcockia esiintyi Devon Williams, josta ei ollut entuudestaan minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Ilman odotuksia keikasta koituikin positiivinen yllätys. Devon Williams paljastui Los Angelesilaiseksi artistiksi, joka oli viettänyt Tanskassa lockdownia paikallisen puolisonsa kanssa. Taustatutkimus selvitti, että hänen menneisyydestään löytyy pirteä punk-bändi Osker vuosituhannen vaihteesta, jonka keulilla mies on huhkinut. Sittemmin ura on jatkunut soolona, tosin siinäkin on ollut taukoja. 

Lämmittelykeikalla Williams soitti tuoreempaa tuotantoa, maukkaita sattumia niin edelliseltä pitkäsoitolta A Tear in the Fabric kuin viime vuonna julkaistulta Out of Time -EP:ltä. Williams todellakin ällistytti. Keikka oli täysin akustinen ja vajaan tunnin esitykseen ei mahtunut huonoja lauluja. Devon soitti akustista kitaraa irtonaisesti ja kuulaat riffit pystyi kuvittelemaan myös soivan sähköisesti heleästi. Keikan jälkeen perehdyttyäni Williamsin levytettyyn materiaaliin löytyi yhtäläisyyksiä bändistä nimeltä The Church, jota voi sanoa kunnioitukseksi. Tuotanto on keskitempoista poprockia, mutta kekseliäät nyanssit tekevät kappaleista kuitenkin erottuvia. Parhaat tunnelmat tarjosivat kappaleet: Out of Time, In Babylon, Across the Ocean ja La La La La. Tutustumisen arvoinen artisti.