Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eikä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

Hot Chip (UK), Roger Eno (UK), Jaakko Eino Kalevi (Fin), Hot Snakes (US), Ismo Alanko (Fin), Vuoret (Fin), Olavi Uusivirta (Fin), Maustetytöt (Fin), Stephen Malkmus & The Jicks (US) @ Sideways, Helsinki, 8.6.2019

Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.

Stephen Malkmus

Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi. 

Maustetytöt

Olavi Uusivirta jatkaa suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten ValtakuntaLastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan. 

Olavi Uusivirta

Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.

Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.

Vuoret

Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.

Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle

Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.

Ismo Alanko

Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.

Hot Snakes

Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.  

Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.

Roger Eno

Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.

Hot Chip

Suede (UK), Cass McCombs (US), Jessica Pratt (US), Snail Mail (US) @ Sideways, Helsinki, 7.6.2019

Sideways nostaa heti kesän alkumetreillä riman korkealle. Tämän jälkeen muilla festivaaleilla on iso työ päästä rinnalle ja ohi. Viidettä kertaa järjestetty festivaali ohjelmistonsa puolesta yksi laadukkaimmista musiikkitapahtumista Suomessa, jonka kanssa kamppailevat tällä hetkellä vain Pori Jazz ja Flow. Artistitarjonta on sekoitus kuumia vaihtoehtonimiä elinvoimaisia konkareita sekä ulkomailta että kotimaasta. Helsingin jäähalli toimii nyt toista vuotta festivaalin ympäristönä. Alue mahdollistaa soittaa musiikkia pikkutunneille saakka ja sateen sattuessa jäähalli antaa suojaa. 

Tänä vuonna aurinko lemmiskeli yleisöä koko kolmepäiväisen festivaalin. Torstaista lauantaihin kestänyt tapahtuma toimii paremmin kuin perinteinen sunnuntaihin jatkuva viikonloppufestivaali. Arkeen on mukavampi palata, kun sunnuntain saa palautua. Festivaali on kompakti kokonaisuus ja kaikki järjestelyt toimivat niin, ettei hermot menneet missään vaiheessa. Helteisellä kelillä kaipasi vain nurmikenttiä tai ylipäätään istumapaikkoja olisi saanut olla enemmän. Konserttipaikkoja on alueella kuusi, joista yksi on huono. 

Suede @ Sideways 2019

Perjantain pääesiintyjä oli eksistentialismin uudelleen löytänyt Suede. Yhtye keimaili 1990-luvun brittipopin neljän kärkijoukossa, mutta ei yhtä kirkkaasti kuin Blur, Oasis ja Pulp. Toisaalta muiden bändien kestävyys ei ollut samaa luokkaa. Vaikka Suede lopetti vuosituhannen alussa ja pysyi telakalla lähes vuosikymmenen, näytti se palatessaan olevansa vitaali luomisvoimainen yhtye. Sueden kolme viimeistä albumia ovat olleet varsin onnistuneita ja sisältänyt vahvoja iskusävelmiä kuten The OutsidersIt Starts and Ends With You ja Life is Golden, jotkaistuvat vanhojen hittien sekaan saumattomasti.

Brett Anderson

Suede näytti kyntensä. Yhtye uskaltaa olla nyt sitä mitä se on parhaimmillaan, tekee sen nöyrästi ja yleisöä kunnioittaen. Bändi soittaa tiukasti, mutta toki keulakuva Brett Andersson on sukupolvensa karismaattisimpia esiintyjiä, joka jaksaa hyppiä, polvistua ja heiluttaa mikrofonia kuin rodeotähti lassoa. Selvästi hän nautti esiintymisestä täysin siemauksin. Suede soitti nostalgian nälkäisiä tyydyttäneen setin, joka sisälsi lähes pelkästään vanhoja hittejä. Uuden albumin As One starttasi keikan, mutta sen enempää ei tuoretta materiaalia kuultu. Jopa sinkkubiisi Life is Golden jäi soittamatta. Keikan dynamiikka toimi encoreen saakka. Suede lopetti keikan ennen aikojaan ja he tajusivat itsekin, että tässähän on mahdollisuus soittaa toinenkin ylimääräinen biisi. Tuumaustauko katkaisi flown ja New Generation ei istunut enää kokonaisuuteen. Hieno keikka kuitenkin, joka toki olisi voitu soittaa äänekkäämmin. En tiedä laskiko volyymia myöhäisen kellonajan vuoksi säädetty desibeliraja, mutta Suede olisi saanut luukuttaa kovempaa.

Cass McCombs

Illan mielenkiintoisin esiintyjä oli ennalta Cass McCombs, joka on julkaissut tasaisesti albumeja viimeisen viidentoista vuoden ajan. Tuoreen albumin Tip of the Sphere myötä odotukset olivat kovat. McCombs esiintyi taustallaan timmi trio. Yhteisoitto hurmasi heti ensimmäisen Rounder -biisistä lähtien. Jamitteluun yltyneet kappaleet olisivat voineet jatkua loputtomasti. Teki tiukkaa, että Sleeping Vulcanos ehdittiin soittaa, joka kuitenkin on yksi vuosikymmenen hienoimmista lauluista. McCombs on velho kitaransa kanssa, mutta olipa yhtyeen rumpali myös harvinaisen irtonainen instrumenttinsa parissa.

Jessica Pratt (promo)

Myös Jessica Pratt kiinnosti kovasti, koska tuore Quiet Signs albumi edustaa kuluvan vuoden kauneinta musiikkia. Nyt päästään tarkemmin siihen huonoon lavaan. Upstairs on lava jäähallin yläkerroksen käytävällä, missä jääkiekko-otteluiden erätauolla jengi vetää nakkeja mukeista. Idea tilasta on hyvä, sillä kattopalkit tekevät siitä visuaalisesti jylhän, mutta akustiikka on karmea etenkin herkemmälle musiikille. This Time Aroundin kaltainen täysiosuma hautautui ärsyttävästi pulinan alle. Jessica Prattin puolesta hävetti, sillä hänen olisi pitänyt esiintyä intiimissä tilassa, kuten maan alla sijaitsevassa Basementissa tai ulkona Sahara-lavalla. Toisaalta Prattin eteerinen tunnelma olisi istunut hikiseen pukukoppiin, mihin olisi päästetty vain kourallinen ihmisiä.

Snail Mail

Snail Mail on Baltimoresta ponnistavan Lindsey Jordanin sooloprojekti. Lindsey on vasta parikymppinen lauluntekijä, joka herätti huomiota julkaisemalla kitaravetoisen albumin Lush viime vuonna. Snail Mail soitti Black Boxissa, joka tekee onnistuneesti jäähallin kaukalosta intiimimmän areenan. Erinomainen ratkaisu, mutta helteisessä säässä olisi mieluummin kuunnellut Jordanin musiikkia ulkona. Heat Wave ja Pristine ovat kelpo kappaleita, mutta kokonaisuutena setti alkoi toistaa itseään. Lindseyn ääni on persoonallinen, mutta maneerit vaivaavat pitemmän päälle. Mielenkiinnolla seuraan nuoren naisen seuraavia askeleita musiikin saralla. Kitararokki ei ole näemmä ikäloppujen juttu, vaan elää ja voi hyvin myös nuoremman tekijäpolven toimesta.

Teenage Fanclub (UK) @ Tavastia, Helsinki, 22.4.2019

Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä. 

Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.

Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen. 

Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu  harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin. 

Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.

Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.

Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.

Settilista:

About You

Start Again

The Gabbage

Everything Is Falling Apart

Only With You

Catholic Education

Alcoholiday

The Darkest Part of the Night

Your Love is the Place Where I Come From

Planets

Hold On

I Don’t Want Control of You

It’s A Bad World

I’m In Love

My Uptight Life

The Concept

Encore

The Fall

Metal Baby

Everything Flows

Wand (US) @ Bitterzoet, Amsterdam, 20.11.2018

Amsterdam on livemusiikin ykköskaupunkeja, ainakin siinä mielessä, että keikat myydään loppuun nopeasti. En nyt tarkoita, että ravaisin Amsterdamissa alvariinsa, mutta ne kerrat, kun olen cityn keikkaskeneä tutkinut, olen ollut myöhässä. Tavoitteeni oli nähdä tämän hetken popfunkin nousukas Parcels Paradisossa, mutta liput oli kaupattu vikkelään loppuun. Niin kuin ne kaikki muutkin kiinnostavat live-vaihtoehdot. Ilman elävää musiikkia en kuitenkaan jäänyt, koska onnistuin saamaan tiketin Bitterzoet –klubille, missä esiintyi ennalta vieras Wand.

Pienen perehtymisen jälkeen Los Angelesista ponnistava Wand teki vaikutuksen. Asiaa helpotti se, että yhtyeen nokkamies Cory Hanson on soittanut myös arvostamani Ty Segallin bändissä. Wand on suht tuore tulokas, mutta muutamassa vuodessa julkaissut jo neljä albumia ja tuore EP Perfume oli kiertueen liikkeelle pannut voima. Viisihenkisen yhtyeen genreä on vaikea luokitella, mutta psykedelialla maistetusta rokista on kyse. Wand soittaa niin progea kuin vivahteikasta garagerockia ja taipuen välillä popimmaksi. Bändi soittaa hyvin ja biisit ovat kiehtovia.

Bitterzoet on pienehkö klubi, joka oli sopivasti täynnä. Narikkaa ei ollut, vaan talvitakit sai tunkea alakerran lukittaviin lokerikkoihin. Amsterdamissa oli varsin kolea keli vuodenaikaan nähden. Sali on kuin pieni kappeli, jonka seiniä reunustaa kirkoista tutut lasimaalaukset, sillä erotuksella, että kuvasto oli pakanallista ja pakarallista. Yhden baarin klubi oli kaikin puolin kompakti, jossa mukillisen olutta sai kolmella eurolla. Vaikka hollantilaiset ovat maailman pisintä sakkia, niin klubin takaosa oli korkeammalla, josta näki lavalle erinomaisesti. Intiimi klubi tuntui kuitenkin isommalta, siihen osasyy oli tietysti myös Wand, joka äityi soittamaan kuin isompikin orkesteri.

Keikan alkupuolen kultakimpale oli edellisen Plum (2017) albumin Bee Karma. Hieno kappale, joka tavoitti hienosti Kalifornian 1960-luvun melodista psykedeliaa. Wand ei pyri laajentamaan tajuntaa musiikillaan liikaa, vaan biiseissä on koukkuja, jotka nappaavat ja ohjaavat sivupoluille, mutta eksyttämättä liian progressiivisiksi. Keikan settilista oli hyvin suunniteltu. Itensiteetti oli nousujohteinen ja huipentui omien biisien kautta pariin Neil Young -coveriin. Down by the River startattiin, mutta jätettiin kesken kuin pieleen mennyt. Omiin korviin se vaikutti varsin komealta yritykseltä. Yhden oman biisin jälkeen keikka päättyi hienoon versioon Cinnamon Girlistä.

Cory Hanson on erinomainen lead-kitaristi, joka hoitaa myös päävokaalit. Välipuheita ei turinoitu, kunnes kiitokset vasta lopussa. Kosketinsoittaja Sofia Arrequin lauloi taustat, Lee Landey soitti bassoa ja rumpali Evan Burrows piti homman paketissa. Toisena kitaristina toimi Robert Cody. Yhtyeen Euroopan rundi alkoi Englannista ja ulottuu Keski-Eurooppaan. Pohjoismaissa Wandia ei nähdä, mutta toivottavasti joskus myöhemmin. Wand on todellakin maaginen sauva, josta sinkoilee jännittäviä biisejä kuten Melting Rope ja The Gift. Niistä moni biisitaikuri olisi ylpeä.

Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku

Cheek (Fin) @ Lahden Mäkimonttu, 25.8.2018

En kuvitellut kirjoittavani koskaan Cheekistä, josta on juttuja enemmän kuin tasavallan presidentistä. Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2012 en uskonut saavuttavani näin pian 200 artikkelin rajaa. Vielä vähemmän uskoin perehtyväni Cheekiin. Ihka ensimmäisen juttuni kirjoitin Thåströmin keikalta, sadas meni Kauko Röyhkä & Bootseille. Tässä sitä ollaan: kahdessadas juhla-artikkeli menee yllättäen suomiräpin yksinvaltiaalle Chekkoselle, joka kumoaa valtansa omasta tahdostaan.

IMG_5801Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.

Piti nähdä keikka omin silmin, hypätä syvään päähän ja selvittää opinko uimaan tähden kanssa. Cheekillä on yhtä paljon ihailijoita kuin vihailijoita, ja itse kuulun niihin, joita artisti ei kiinnosta. Olen elänyt ennakkoluulojeni varassa, enkä ole antanut edes mahdollisuutta tutustua artistiin tai Jare Henrik Tiihoseen pop-tähden takana. Suurin syy on se, että Cheekin edustama musiikki ei osu meikäläiseen, vaikka mottoni on aina ollut, että laadukas musiikki käy oli genre mitä tahansa.

IMG_5803Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.

IMG_5802Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.

Cheekin pöyhkeä olemus ärsyttää monia. Kun olen kuunnellut hänen haastattelujaan, paljastuu kulissien takaa älykäs, mutta hauraan hahmon ritari. On varma, että tuon haarniskan kantaminen on ollut raskasta ja siksi hänen on laskettava kilpi ja miekka lopullisesti. Jare haluaa olla Jare. Eniten olen vierastanut kuitenkin Cheekin musiikkia. Se mikä osuu toisiin, ei puhuttele minua. En löydä emotionaalista kulmaa Cheekiin lauluihin, vaikka sanat ja tarinat kumpuavat hänen omasta elämästään. Multiriimit toimivat paikoin hyvin ja ihailen räppäreiden kykyä muistaa noin paljon sanoja. Cheekin Lahti on kuitenkin etäällä minun Lahdestani.

img_5805.jpgKonserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.