Pikku Papun Orkesteri @ Tapiola-sali, Kulttuurikeskus, Espoo, 17.11.2019

Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.

Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.

Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti.  Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun.  Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.

Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US), The Gary Douglas Band (US) @ Tavastia, Helsinki, 7.10.2019

Kuvahaun tulos haulle southside johnny tavastia

Tavastia tuoksui kerrankin aidolta seniorihieltä, kun varttuneempi väki oli kerääntynyt lähes tuvan täydeltä Southside Johnny & The Asbury Jukesin äärelle. Bändin keulakuvalla Johnny Lyonilla on itselläänkin miltei 71 vuotta mittarissa. Edellisestä Tavastian keikasta on seitsemän vuotta, mutta meno ei ole väljähtänyt. Vuonna 2012 soittoa kuultiin lähes tunti enemmän, mutta muuten eroa lavaolemuksessa ei huomannut. Ainoastaan lauluäänen vuosirenkaat rahisivat enemmän. Joka tapauksessa taas tuli todettua, että rock käy kaiken ikäisiltä, vähintäänkin sisulla.

https://keikkakeppi.com/2012/08/02/southside-johnny-the-asbury-jukes-tavastia-helsinki-1-8-2012/

En muista maksaneeni Tavastialle yhtä suolaista lipunhintaa aiemmin, mutta Southside Johnnysta olisin pulittanut enemmänkin, sillä tuskin häntä enää peräpohjolassa nähdään, ainakaan useasti. Toisaalta hinta jaettiin kahdelle kokoonpanolle. Illan aloitti entuudestaan tuntematon bändi The Gary Douglas Band, joka tarjosi syvien sydänmaiden rockia Bob Segerin ja John Mellencampin hengessä. Gary Douglas ansaitsee leipänsä juristina New Yorkissa, mutta harrastaa sen verran tosissaan lauluntekemistä, että samalla pieteetillä moni elättäisi itsensä. Ennalta kuvittelin hänen soittavan trubaduurikeikan, mutta äijän taustalla näyttäytyi lähes yhtä iso bändi kuin Southside Johnnylla.

The Gary Douglas Band

The Gary Douglas Band ei istuttanut uutta, mutta kuopsutti vanhaa multaa sen verran tuoreesti, että lauluja kuunteli mielikseen. Yhtye ei soittanut covereita, vaan ainoastaan Gary Douglasin kynäilemiä kelpo lauluja, jotka löytyvät lähinnä tuoreelta Deep In The Water (2018) ja edelliseltä Keepin’ Faith (2015) -albumeilta. Bändi soitti napakan 50 minuuttisen setin. Gary Douglas ei nöyristellyt, vaan rocktähden elkein kohotti käsiään korkeuksiin kuin olisi soittanut isommalla areenalla. Stadionia ei näillä eväin saisi haltuun, mutta klubin heittämällä. Douglasin ääni taipui uskottavasti karheasta lempeään. Muista viidestä soittajasta ei kukaan saksofonisti Nicolas Bielloa lukuun ottamatta saanut erityisemmin huomiota, vaikka yhtyeen merkitystä Douglas alleviivasikin. Taustalaulaja Jessica Antonette jakoi päävokaalit yhdessä kappaleessa Douglasin kanssa, mutta lauloi osuutensa taustalla seisten.

Southside Johnny & The Asbury Jukes

Southside Johnny & The Asbury Jukes aloitti vain kymmenen minuuttia Douglasin jälkeen. Vaihto kävi nopeasti, sillä yhtyeet soittivat samoilla kamoilla. Asetuin miksauspöydän eteen kuuntelemaan ja pälyilemään lavalle, sillä edessäni huojui pitkävartista sakkia jopa meikäläisen mittapuulle. Jukesit soittivat samalla kokoonpanolla kuin edellisen kerran Tavastialla. Rutiinia löytyy, mutta ei leipääntymistä. Jetlag painoi Johnnya ja paikoin pelotti lauluäänen takertuvan kurkkuun. Piti itsekin rykäistä, että auttaisi aukaisemaan Johnnyn äänihuulet. Vaikka rajoilla käytiin, niin aina laulu löysi urheasti uomansa ei priimana, mutta aina niin riipaisevana. Oli pieni ihme, että Johnnyn ääni kesti lopulta lähes kahden tunnin shown näinkin hyvin. 

Settilista ei ollut yhtä runsas kuin edellisellä kerralla, mutta se oli nyt määrältään kompaktimpi maanantai-iltaan. Viimeisimmältä mainiolta Soultime! (2015) -albumilta kuultiin muutama styge ja ne istuivat saumattomasti vanhaan tuotantoon. Etenkin tarttuva I’m Not That Lonely. Muista biiseistä tulkinta Left BankeWalk Away Renée -klassikikosta venyi komeaksi jamitteluksi, jossa bändi todisti olevana baaribändien aatelia. Settiin mahtui myös Little Stevenin pari biisiä, joista Forever jäi mieleen. vaikka moni Southsiden Johnnyn varsinaisista biiseistä on myös hänen säveltämiänsä. Bruce Springsteeniä ei voi koskaan olla mainitsematta, kun puhutaan Southside Johnnysta. Bruce on luovuttanut myös laulujaan Southside Johnnyn käyttöön ja niistä Talk to Me ja Hearts of Stone ovat parhaimmistoa. Upea Trapped Again loisti poissaolollaan, mutta yli 40 vuotisesta urasta ei voi poimia kaikkia sattumia. Southside Johnny vaihtelee settilistaa illasta toiseen ja pitää näin sekä itsensä että yleisön virkeänä.

Johnnylta luistaa myös juttu niin yksin kuin pieni kilvoittelu kosketinsoittaja Jeff Kazeen kanssa. En tiedä onko juuri tässä varttuneemmassa väessä vai kenessä tarve tulla huomioiduksi. Aina löytyy tyyppejä, jotka huutelevat yleisöstä biisitoiveita kappaleista, jotka kuitenkin soitetaan, ja aina löytyy urpoja, jotka keskeyttävät mestarin tarinoinnin tyhmillä tölväyksillään. Taisi olla samaa sakkia edellisellä keikalla, koska jotenkin tuli  déjà-vu -tunne seitsemän vuoden takaa. Ei kuitenkaan hätää, sillä Johnny osaa pamauttaa samalla mitalla takaisin: Don’t shoot me brother!

Settilista:

All I Needed Was You

Shake ’em Down

Better Days

Passion Street

Strange Strange Feeling

Save Me

Harder Than It Looks

Forever

Walk Away Renée 

All I Can Do

Spinning

Love on the Wrong Side of Town

Some Thins Just Don’t Change

I’m Not That Lonely

Key to the Highway

Talk to Me

The Fever

I Don’t Wanna Go Home

Encore

Hearts of Stone

Havin’ a Party

Pimeys @ Tavastia, Helsinki, 28.9.2019

Kuvahaun tulos haulle Pimeys delta

Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.

Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.

Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.

Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu. 

Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.

Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi. 

The Appleseed Cast (US), Müscle Wörship (US) @ Baby G, Toronto, 8.9.2019

Toronton Downtownista muutama maili länteen löytyy alue nimeltä Little Portugal. Dundas streetin varrella portugalilaisuus ilmenee ainoastaan yhtenä suljettuna leipomona. Sen sijaan kadun varrella on runsaasti viihtyisän oloisia ravintoloita. Eräässä korttelinkulmassa sijaitsee elinvoimainen rokkiklubi nimeltä Baby G. Pari sataa henkeä vetävä baari tarjoaa kattavasti pienpanimoiden hanaoluita, mutta vain käteismyynnillä. Janoisille baarista löytyy kuitenkin oma pankkiautomaatti, mistä voi höylätä rahaa.

Toronto on musiikin osalta Kanadan musiikkipyhättö. Tarjontaa sunnuntai-illalle oli runsaasti, joista valinta osui kansasilaiseen yhtyeeseen nimeltä The Appleseed Cast. Bändillä on parinkymmenen vuoden historia EMO-genren kaanonissa. Cristopher Criscin johtama yhtye on kerännyt arvostusta vuosien varrella ja uunituore albumi The Fleeting Light of Impermanence todistaa yhtyeen olevan kelpo kunnossa.

Illan aloitti kuitenkin Sean Bergmanin johtama Müscle Wörship, joka on yhtä lailla kotoisin Kansasin Lawrencesta. Yhtyekaksikko tekeekin pitkän kiertueen yhdessä. Muscle Worship oli virittelemässä soittimiaan, kun astuin klubiin sisään. Soundcheck taisi olla hätäinen, sillä puolen tunnin keikka soitettiin aivan liian lujaa. Yhtye rypisteli menemään trio-pohjalta, mutta räminässä ei oikein ollut ideaa. Basisti oli huojuva hahmo camouflage-takissaan ja rumpali mäiski menemään tarmokkaasti. Kitaristi Bergmanin raastava laulu ja koheltava kitarointi oli sinänsä toimivaa, mutta kombo näytti siltä kuin kolme metsuria olisi kaatamassa kaikki eri puuta. 

The Appleseed Cast

The Appleseed Castin astuessa lavalle selvisi, että Bergman soittaa kitaraa myös illan pääsesintyjän riveissä ja hyvin soittikin. Heti kun touhussa on jokin punainen lanka, niin kyllähän se musiikki maistuu. The Appleseed Cast heitti kelpo keikan. Nelihenkinen kokoonpano soitti hyvin yhteen ja äänenvoimakkuus oli kohdillaan. Crisci on yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen ja hän vastaa kitaran ohella myös syntikoista. Epäilemättä ensimmäinen kerta, kun näin kaverin, jolla toinen poski oli hassusti jätetty paljaaksi muuten tymäkän parran peittämissä kasvoissa. 

Keikka tarjosi liudan uusia kappaleita, joista Petition on mainio esimerkki yhtyeen kulmikkaan rytmikkäästä peruspoljennosta, missä kappale kasvaa uljaasti kitarariffien saattelemana. Cris Crisci laulaa syvältä sisuksista ja kajauttaa kuin urkuparvelta. The Appleseed Cast osoitti olevan maineensa väärti, mutta selkeästi pienen piirin suosikki, vaikka ylvään lavasoundinsa vuoksi sopisi esiintymään isommillekin klubeille. Baby G –klubin monipuolisessa ohjelmistossa The Appleseed Cast edusti kuitenkin isoa osastoa, jonka sisäänpääsy (25 CAD) oli tuplat muiden bändien lipun hintohin verrattuna.

Seikkailukone (FIN) @ Pori Jazz Kids, 17.7.2019

Ylös eteen oikeaan, alas taakse vasempaan, seikkailun voi löytää ihan mistä vaan – jopa Kirjurinluodosta. Pikku Kakkosen hittiohjelma tekee tänä vuonna kesäkiertueen, joka alkoi Kaustisten kansanmusiikkijuhlilta ja jatkui Pori Jazz Kids -tapahtumaan, missä nähtiin peräti kaksi eri konserttia. Pori Jazzin iltapäivän molemmat vedot myös taltioitiin ja ovat nähtävissä syksyllä televisiosta. Oli mielenkiintoista tsekata miten TV-ohjelma taipuu livekeikaksi.

Lavalla nähtiin TV:stä tuttu kokoonpano. Reppu-heppuna rymisteli Jaakko Loukkola ja hänen tukenaan juontajat Susanna Volanto ja Jaakko Väisänen. Taustalla hääräsivät muusikot Janne Ali-Vehmas, joka on tuttu myös Pikku Papun Orkesterista ja Isa-Erika Lehto, jonka aikuiset muistavat Tarharyhmän keulilta Maija Vilkkumaan vierestäsekä juontajan ja muusikon hommia tekevä Tuomo Rannankari. Lisäksi vahvistuksena kokoonpanolla oli myös rumpali, mitä ei TV-esityksissä olla aikaisemmin nähty.

Live-keikka toteutti TV-ohjelman kaavaa ja vuorovaikutteisena esityksenä toimi hyvin, kuitenkin hieman suoraviivaisempana, sillä TV-lähetyksen tapaan lavalle ei kutsuttu lapsia ratkomaan tehtäviä. Tekniikka ja projisointi hieman takkuilivat ja kangistivat keikan muuten soljuvaa dynamiikkaa. Pienet tauot toki antoivat aikuisille mahdollisuuden lepuuttaa olkapäitään, joilla pääkohderyhmä luonnollisesti nautti konsertista eniten.

Seikkailukoneen stara on selvästi Reppu-Heppu. Jaakko Loukkolan karisma vetää lapset puoleensa melkein paremmin lavalla kuin televisiossa. Sivuilla juontajat Susanna ja Jaakko antoivat hyvin lisätukea niin laulun, tanssin kuin välispiikkien osalta. Muusikot hoitavat tehtävänsä ilmeikkäästi ja on koko homman selkäranka. Tuomo Rannankari vastasi bassosta ja jättäytyi lähes koko keikan ajaksi taustalle. Hän on kuitenkin kaveri, jonka kynästä lähtee koko ohjelman tarttuva tunnuskappale ja on muutenkin musiikillisesti Seikkailukoneen dynamo. Onneksi lopussa Tuomo astui eturiviin ja vetäisi mehukkaasti keikan päättäneen kappaleen Kakkukaveri. Setti sisälsi useita tuttuja lastenlauluja muidenkin artistien repertuaareista, jotka istuivat nätisti kesäiseen rantateemaan. Iltapäivän hauskin makupala oli rokettirolli Mutaveijari.

Keikan päätteeksi esiintyjät astuivat yleisön joukkoon antamaan halauksia ja pikkukakkosleimoja. Monelle lapselle halaus TV:stä tutun sankarin kanssa on koko kesän huipennus. Eräs pikkutyttö uhkasi suojella kämmensyrjäänsä saamaa leimaa yön laastarilla, ettei se vaan kulu pois. Kaiken kaikkiaan Seikkailukone toimii yhtä hyvin elävänä kuin televisiostudiossa. Se on mainiota lasten viihdettä, josta löytyy lämpöä, väriä ja ikivihreyttä. Tämä on YLE:n iso onnistuminen, jota kannattaa vaalia yhtä huolella kuin itse yli neljäkymmenvuotiasta Pikku Kakkosta. 

Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eivätkä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift ja klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

Hot Chip (UK), Roger Eno (UK), Jaakko Eino Kalevi (Fin), Hot Snakes (US), Ismo Alanko (Fin), Vuoret (Fin), Olavi Uusivirta (Fin), Maustetytöt (Fin), Stephen Malkmus & The Jicks (US) @ Sideways, Helsinki, 8.6.2019

Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.

Stephen Malkmus

Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi. 

Maustetytöt

Olavi Uusivirta jatkaa suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten ValtakuntaLastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan. 

Olavi Uusivirta

Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.

Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.

Vuoret

Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.

Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle

Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.

Ismo Alanko

Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.

Hot Snakes

Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.  

Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.

Roger Eno

Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.

Hot Chip