J. Karjalainen, Chisu, Dr. Alban (Swe), Ismo Alanko, Olavi Uusivirta @ Tapiola Festivaali, Tapiolan urheilupuisto, 19.8.2022

Tapiola Festivaali on uusi kaksipäiväinen festivaali, jonka taustalla toimii kokenut festivaalijärjestäjä Loud n’ Live. Tapahtuma on selkeästi suunnattu ohjelmansa puolesta aikuiseen makuun ja sellaiseen, jolle retro tarkoittaa 1990-lukua. Ennalta katsottuna yleisfiilis ohjelmistosta oli laadukas, mutta aika mielikuvitukseton ja siksi väsähtänyt. Tutustuin tapahtumaan vain ensimmäisen päivän aikana. Sikäli on hassua, että lomakauden jälkeen perjantain ohjelma alkoi puolen päivän jälkeen, joka vaati monen lintsaamista koulusta tai työpaikoilta.


Sijainti tapahtumalle on täydellinen. Tapiolan urheilupuisto sijaitsee vain 10km Helsingistä, mutta itse Espoossakin riittää kolmen sadan tuhannen asukkaan pohjalta potentiaalia festarille. Metropysäkki sijaitsee vieressä, kelvolliset pysäköintimahdollisuudet ja urheilupuisto takaa etäisyyttä asuintaloihin. Sideways-tapahtuman tapaan urheilupuistossa pystyy hyödyntämään jäähallia, missä saa meluta myöhään ja sisätila suo tapahtuman järjestäjille varmuutta huonon sään sattuessa. Puutarhakaupunki Tapiolan urheilupuisto kuulostaa ihanan vehreältä ympäristöltä, mutta valitettavasti festarimiljöö oli karu ilman mitään ideaa, josta voisi olla innoissaan. Lavat sijaitsivat urheilukenttien välissä asfaltilla. Plussaa tapahtuma sai käytännöllisyydestä. Järjestelyt toimivat moitteettomasti ja jonot olivat maltillisia. Tapahtumapaikakka oli tylsä ja ohjelmistossa samat nimet, joita näkee muutenkin kaikkialla. Ei jätä kovin elämyksellistä muistijälkeä.

Artisteilta en odottanut mitään ihmeellisyyksiä. Olavi Uusivirta pistää aina itsensä likoon eikä 28 asteen helle tehnyt poikkeusta. Tunnin settiin mahtui takuuvarmat hitit ja jengi eläytyi hyvin mukana. Maistiaisena pian ilmestyvältä albumilta Pieni kuolema kuultiin kappale Älä päästä mua menemään. Lisäksi Ikuiset lapset -albumin kappale En tiedä mitä menetän jos jään edusti harvemmin kuultuja kappaleita. Olavi Uusivirran rutinoitunut bändi on jo melkein osa itse Olavi Uusivirtaa. Kitaristi/kosketinsoittaja Timo Kämäräinen on oikea käsi ja vasemmassa kädessä bassottelee Jaakko Kämäräinen. Rumpali Olli Krogerus on tietenkin jalat.

Ismo Alanko on tullut nähtyä itsenäisillä pitkillä keikoilla, mutta ensi kertaa bongasin festivaalisettiin puristetun hittipotpurin miehen uran ajalta. Tiukka tunnin setti sisälsi Hassisen konetta, Sielun veljiä mutta eniten soolouran parhaita kappaleita keikan päättäneeseen Taitelijaelämään. Myöhäisiltapäivän keikka käynnistyi paahtavassa kuumuudessa auringon paistaessa päin muusikoiden pläsiä. Ainoastaan takalinjojen muusikoilla saattoi olla hitusen helpompaa lavan varjoissa. Keikan dramaturgia oli harkittu ja toimiva. Iso yhtye tarjosi tasapainoisesti vauhtibiisejä ja maalailevimpia hetkiä. Kattauksesta Pornografiaa erottui kuin uudestisyntyneenä. Siekkareiden Rakkaudesta oli iltapäivän täysosuma, vaikka yleisö lauloi mieluummin Levottomia jalkoja. Ismo Alangon seurassa lavalla soittivat a-luokan muusikot: Joakim Berghäll, Jussi Jaakonaho, Mikko Mäkelä, Juho Viljanen ja Niko Votkin.

Chisu on ilmoittanut jäädyttävänsä uransa ja sille on varmasti syynsä. Liudan megahittejä suoltanut artisti vaikutti lopen kyllästyneeltä laulaessaan Mun koti ei oo täällä tai Baden Badenia toisella päälavalla. Aikansa kutakin. Onneksi laulut elävät ja Chisu saa varmasti uutta virtaa tulevista projekteista.

Metro Areenan suojissa oli Radio Novan sponssaama retrolava, missä artistit edustivat electrodancea 90-luvulta. Kävin vilkaisemassa Dr. Albanin esityksen. Tupa oli aivan täynnä ja jengi näytti odottavan sitä yhtä hittiä It’s My Life. Minikeikalla kappaletta ei tarvinnut kauan odottaa, sillä artistin repertuaari on muutaman kappaleen varassa. Dr. Alban edusti sitä osastoa, joka kerää sääliä pitserian nurkkakeikoilla. Tällä kertaa karmeutta sai seurata ison areenan lavalla. Musiikki oli miksattu pieleen, taustanauhat ja päällelaulut eivät natsanneet. Pitkälti yli kuusikymppisen Dr. Albanin parhaat päivät ovat auttamatta takana, mutta minkäs teet, kun yksi hitti on syvällä suomalaisten sydämissä.  

Esiintyvistä artisteista J. Karjalainen mahtui vielä oman makuni piiriin. Karjalaisen keikat ovat aina tasalaatuisia. Useasti miehen yhtyeineen nähnyt, eikä koskaan ole osunut hutia. Karjalaisen ikivihreät kestävät kulutusta ja uusissa kappaleissa on sen verran ideaa, että solahtavat klassikoiden sekaan mukavasti. J. Karjalaisen taustalla soittavat niin timanttiset muusikot, että mestarin kohtalona on sama kuin Olavi Uusivirralla – voiko J. Karjalaista olla ilman Mikko Lankista, Janne Haavistoa, Tom Nymania ja Pekka Gröhniä. 

Tapiola Festivaali oli yhden päivän kokemuksen varassa ihan kiva kokemus. Festivaalilta puuttuu vain profiili, siksi ensimmäinen vuosi välittyi hajuttomana ja mauttomana. Tapiola festivaali edustaa samaa kauraa kuin Himos Festivaalit sun muut karkelot. Turvalliset kotimaiset tähtiartistit ja ysäritähdet Ruotsista riittävät päätökseksi ostaa lippu. Tapiola festivaali myytiin jo ennakkoon miltei loppuun. Olisi mahtavaa, jos Tapiola festivaali rohkenisi panostamaan jatkossa muutamiin ajankohtaisiin ulkomaisiin tähtiin sekä uusiin kotimaisiin tulokkaisiin, jotta saisi ilmeikkyyttä ja loisi itselleen brändin, joka kestää vuosikymmeniä kuten Pori Jazz tai Ruisrock. Lämpimät elokuun illat sopivat musiikin juhlaan, mutta jos festivaali ei jätä persoonallista jälkeä mielen päälle, alkavat tulevaisuuden elokuiset illat tuntua ennen pitkää viileiltä.

Coldplay (UK), London Grammar (UK) @ Stade de France, Paris, 19.7.2022

Elämme ristiriitaisia aikoja. Maailmanlaajuisesti stadioneita täyttäviä AOR-yhtyeitä ei synny enää samaan tapaan kuin ennen. Musiikkiteollisuus on ollut jo pitkään murroksessa ja muuttunut digitaaliaikana sirpaleisemmaksi. Onko Coldplay viimeinen dinosaurusluokan orkesteri, joka sekin on tosin kertonut rajoittavansa kiertueita ilmastonmuutoksen vuoksi ja ilmoittanut lopettavansa musiikin tekemisen kolmen seuraavan albumin jälkeen. Toisaalta tapahtumien suosio jatkaa kasvua ja kotimaassakin olympiastadion on täyttynyt tänä vuonna useammin kuin koskaan. Kynnys astua stadionluokkaan on laskenut, mutta samalla artistit eivät välttämättä vedä yleisöä kuin kansallisesti.

Coldplay on ollut pakko-nähdä-listalla vuosikausia jo siitäkin syystä, että yhtye ei ole koskaan esiintynyt Suomessa. Viime vuosituhannen alussa julkaistut yhtyeen ensimmäiset neljä klassikkoalbumia ovat olleet kovassa kulutuksessa. Viime vuosien Coldplay on muuttunut tanssittavammaksi ja sitä myöten fanipohja on laajentunut. Onnelliset tähdet tuikkivat universumissa kohdalleni lopulta tänä vuonna, kun sain lahjaksi matkan Pariisiin ja pääsylipun Coldplayn konserttiin.

Stade de France on Ranskan suurin stadion, joka vetää konsertteihin parhaimmillaan 90.000 katsojaa. Massiivisten lavarakennelmien vuoksi Coldplayn spektaakkeliin myytiin reilu 70.000 lippua per konsertti, mutta kun keikkoja on peräti neljä samalla viikolla, niin yhtyeen näki Pariisissa peräti 260.000 katsojaa. Yhtyeen ideologia oli parkkeerata sirkus yhteen paikkaan pidemmäksi aikaa, jotta hiilijalanjälki olisi mahdollisimman pieni. Konserteissa pyritään hyödyntämään uusiutuvia energialähteitä, kierrättämään ja tekemään kaikki valinnat mahdollisimman ekologisesti. Coldplayn hallintokoneisto on laskenut tarkkaan kannattaako Muhammedin mennä vuoren luo vai toisin päin. Oletettavasti melkoisen runsas joukko on lentänyt kauempaa konserttien perässä Pariisiin. Coldplayn seuraava etappi on Bryssel ja sitten Lontoo. Kummassakin paikassa kuullaan useita keikkoja.

Konserttipäivään osui myös jännitettä nostava elementti, sillä poikkeuksellinen helleaalto velloi Euroopan yllä. Pariisiin ennustettiin konserttipäivälle 39 asteen painostavaa kuumuutta. Coldplay kantoi vastuutaan ja ohjeisti ennen keikkaa jakamassaan tiedotteessaan ihmisiä välttämään saapumista liian aikaisin ja pukeutumaan viilentäviin vaatteisiin. Kentälle oli varattu vesipisteitä ja ensiapuhenkilökuntaa hätätilanteiden varalle. Sääennuste piti kutinsa. Aurinko alkoi laskea vasta lähempänä iltakymmentä, jolloin lämpötila putosi 35 asteen alapuolelle. Hikistä puuhaa yleisölle, mutta nostan hattua koko tapahtumaorganisaatiolle. Tirehtööri Chris Martin ei säästellyt kaloreita ravatessaan ympäri stadionia parin tunnin ajan. Erityismaininnan ansaitsee myös basisti Guy Berryman, joka soitti keikan alusta loppuun riisumatta pilottitakkiaan.

Ennen Coldplayta päälavalle nousi London Grammar, joka oli mainio valinta lämmittelijäksi. Hannah Reidin, Dan Rothmanin ja Dot Majorin muodostama englantilaistrio soitti juuri oikean mittaisen keikan tarjoten kymmenen kappaleen satsin kattauksen uraltaan. Yhtye oli itselleni vain nimenä tuttu, vaikka heillä on katalogissaan kolme menestynyttä albumia ja saaneet huomiota musiikkialan medioissa. London Grammar oli virkistävä ilmestys illansuun kuumuudessa. Yhtyeen voimavara on Hannah Reidin lauluäänessä, joka venyy, kestää ja taipuu.

London Grammar

Stade de France korvensi yleisöään kuin leivänpaahdin, mutta auringon säteiden laskeuduttua kolossaalisten seinien taakse, alkoi grillivastusten kuumuus helpottaa. Sain seurata konserttia hyviltä istumapaikoilta Gold Area-katsomosta. Hyvästä paikasta huolimatta esiintyvät artistit erottuivat lilliputteina. Konsertin edetessä kuumuus tuuperrutti muutamia yleisöstä ja ylhäältä katsomosta erotti ensiapujoukkoja pelastustöissä. Coldplay keskeytti kerran esityksen ja muistutti pitämään nesteytyksen kunnossa ja vaikka poistumaan välillä jäähdyttelemään stadionin suojiin. Toisen kerran keikka keskeytyi kun Chris Martinin silmään lensi roska, mutta tauko kesti vain hetken ja kesken jäänyt kappale soitettiin uudestaan.  

Sisään tullessa yleisölle jaettiin valkoiset rannekkeet, joille kehkeytyi lopulta merkittävä rooli konsertin visuaalisessa vaikuttavuudessa. Katsomossa odotus alkoi villiintyä jo varttia ennen oletettua showtimea. Aallot velloivat yleisömeressä ja tyyntyivät vasta kun John Williamsin ET:n lentoteema alkoi soida taustanauhalta ja johdatti soittajat lavalle. Kiertue tottelee tuoreimman albumin Music of the Spheres -nimeä. Coldplay on aina kurottanut häpeilemättömästi sfääreihin. Yhtye aloitti indiebändinä 1990-luvun lopulla, mutta heti alkuun se näyttäytyi salonkikelpoisena, jos vertaa muihin aikalaisbändeihin. Muiden tavoitellessa katu-uskottavuutta, soitti Coldplay isoin soundein.

Ensimmäisenä kuultiin uusimman levyn avainbiisi Higher Power, joka singlenä jää yhtyeen repertuaarissa keskinkertaiseksi, mutta livenä kappale onnistui starttaamaan mainiosti. Rannekkeiden funktio selvisi myös, kun ne alkoivat välkkyä valolähteinä eri väreissä läpi konsertin. Esimerkiksi kun kuultiin Yellow, hohkasi koko areena keltaisena rannekevalojen ansiosta. Kun laulettiin Human Heartia, muodostui yleisöön kaksi sydäntä. Koko konsertin ajan yleisö sykki osana visuaalisuutta ja se teki kokemuksesta ainutkertaisen. En muista aiemmin nähneeni vastaavanlaista.

Konsertti oli jaettu blokkeihin, joissa yhtye esiintyi kolmella eri lavalla. A-lavalta siirryttäessä piskuiselle C-lavalle, sai yhtye kulkea toista sataa metriä kentän toiseen laitaan. Chris Martinille pisteet, että takaisin juostessaan soitti samalla akustista kitaraa. Pyrotekniikkaa ei myöskään säästelty alussa. Lähinnä pohdin miten voi vielä parantaa keikan lopussa, mutta huipennuksena ilotulitteet räiskyivät näyttävästi lavan yllä. 

Yhtyeen kaksikymmenvuotisen uran aikana yleisöpohja on kasvanut ja osalle tietyt levytykset voivat tuntua vieraammilta. Itse kuulun konkariosastoon, missä intoillaan alkupään hittikappaleista kuten Yellow, Politik, In My Place, Clocks, kun taas nuorempaa osastoa tanssittaa kappaleet kuten Hymn for the Weekend, Paradise ja My Universe. Muutamaan heikompaan kappaleeseen saatiin puhallettiin puhtia visuaalisuuden avulla. Illan urotyönä Martin lauloi Magic -kappaleen ranskaksi.

Coldplay nojaa pitkälti Chris Martinin karisman varaan, mutta aika harvoin yhtyeessä useampi liidaa. Kovin moni ei taas nousisi keulahahmoksi ilman toimivaa bändiä. Lavalla Martin kerää huomion innostuneella olemuksellaan ja leveällä hymyllään, kun muut hoitavat hommansa kivikasvoisina. Studiossa kaikilla jäsenillä (kitaristi Jon Buckland, basisti Guy Berryman, rumpali Will Champion) on merkittävä rooli biisien säveltämisessä.

Coldplay on tunnettu albumeilla vierailevista maailman tähdistä kuten Beyoncé, Rihanna tai Selena Gomez. Konsertissa lavalle vierailijana piipahti London Grammarin Hannah Reid, mutta hän ei jäänyt ainoaksi, sillä yhtyeen luovuutta edusti lavalle ilmestynyt käsinukke. Ei mikä tahansa nukke, vaan Coldplayn sivutuotteena luoman The Weirdos -ryhmän hahmo, jonka nukettajana ja äänenä toimi Angel Moon.

Coldplay tarjosi spektaakkelin. Tästä isompaa elävän musiikin tapahtumaa on vaikea kuvitella. Kaksi tuntia riitti helteessä erinomaisesti ja vaikka lukuisia hittejä jäi kuulematta, tuntui kokonaisuuus sopivalta annokselta. Visuaalisuutta pystyy jatkossakin kehittämään led-valoin ja hologrammein, mutta kenen musiikki kantaa suuremman tapahtuman soundtrackina kuin Coldplayn? Chris Martin on sanonut itsekin, että heidän musiikkinsa käsittelee aina jotain suurempaa ja käsittämätöntä.

Coldplayn konsertti oli pitkään toivelistallani. Elämyksellisyyden lisäksi konsertti muistutti, että mikä tahansa on mahdollista, kun jaksaa pitää kipinää yllä. Kaikista näkemistäni stadionkonserteista Coldplay tarjosi kollektiivisimman kokemuksen, joka mahtipontisuudestaan ja pateettisuudestaan huolimatta välittyi aitona. Paluumatkalla metroon ranskalaiset lauloivat Viva la Vidaa kuin marseljeesiä.

Coldplay setlist: Higher Power, Adventure of a Lifetime, Paradise, Charlie Brown, The Scientist, Viva la Vida, Hymn for the Weekend, Let Somedy go (with Hannah Reid), Bani Adam, Politik, In My Place, Yellow, Sunrise, Human Heart, People of the Pride, Clocks, Infinity Sign, Something Just Like This, Midnight, My Universe, A Sky Full of Stars, Sparks, Magic (Magique), Humankind, Fix You, Biutiful

London Grammar setlist: Californian Soil, Missing, Hey Now, Lord It’s a Feeling, How Does It Feel, Hell to the Liars, Wasting My Young Years, Strong, Lose Your Head

Duran Duran (UK) @ In the Park, Kaisaniemen puisto, Helsinki 2.6.2022

Kun Duran Duran soitti edellisen kerran Suomessa vuonna 1982 Kulttuuritalolla, kuuntelin isosiskoni hankkimaa tuoretta kakkosalbumia Rio kaukana iästä, että olisin itse päässyt keikoille. Duran Duran edusti uusromantiikkaa, josta piti tykätä hieman salaa kuten tapahtui hieman myöhemmin myös kotimaisen jätti-ilmiön Dingon kohdalla. Molemmat D-bändit olivat ns. tyttöjen bändejä, vaikka niitä kuuntelivat yhtä lailla pojatkin. Kaisaniemen puiston In the Park -tapahtuma todisti, että Duran Durania oli kokoontunut kuulemaan kirjavasti kaikenlaista väkeä nuorista eläkeläisiin peräti 12.000 henkeä.

Duran Duran löi läpi 1980-luvun alussa MTV-sukupolveen, joka oli oppinut löytämään uusia artisteja musiikkivideoiden kautta. Läpimurtohitti Girls on Film erottui muista rohkeudellaan, jota ei tänä päivänä sulatettaisi samalla tavalla. Visuaalisuuden voitti kuitenkin itse biisi, joka loi tunnistettavan soundimaailman koko bändin tulevalle tuotannolle. Duran Duran oli aikansa Beatles ja nätteinä poikina vuorasivat musiikkilehtien kannet ja julisteet. Yhtye saavutti maailmanlaajuisen suosion ja kiljuntaa kuului massoittain myös Suomesta, joten suuri ihme, että heidät nähdään vasta 40 vuoden päästä seuraavan kerran härmän perukoilla.

Barbarella sci-fi -leffasta nimensä napannut Duran Duran teki kolme menestysalbumia ja useita hittejä kasarilla Dingon tapaan. Sen jälkeen ura ei ole The Wedding Albumia (1993) lukuunottamatta noussut aallonharjalle. Samaan tapaan Dingo sai nostetta Via Finlandiasta ysärillä. Duran Duran on tehnyt kuitenkin koko ajan uutta musiikkia ja kiertänyt aktiivisesti maailman lavoja. Dingo on tässäkin suhteessa kompannut kotimaassa, mutta ei yhtä tasalaatuisesti kuin Duran Duran. Suurin ero löytyy siitä, että Duranin alkuperäinen kokoonpano on pysynyt koossa. Ainoastaan originaali kitaristi Andy Taylor siirtyi sivuun menestysvuosien jälkeen.

Yleisön oli ikuistettava kännykkäkameroillaan hetki, kun Ordinary Worldin soidessa Urainan lipun värit valtasivat screenin.

Kaisaniemessä olisi ollut täydellistä nähdä lämppärinä Dingo, koska yleisölle olisi uponnut molemmat. Sen sijaan Kaisaniemessä nähtiin lämppärinä Nile Rodgers & CHIC. Oletettavasti kovan vedon vetivätkin, mutta jätin väliin ihan vaan sään vuoksi. Mikä on heikko tekosyy, mutta olin nähnyt saman kokoonpanon kuitenkin aiemmin Flow’ssa, joten päätin satsata tällä kertaa pääesiintyjään. Alkukesän tuuli puhalsi 10 m/s ja sadetta oli räiskinyt pitkin päivää. Kun astelin kumisaappaissani Kaisaniemeen, sade oli jo rauhoittunut. Taisi olla ihka ensimmäinen kerta kun saapastelin ylipäätään millekään keikalle. Vasta Hold Back the Rain -kappaleen soidessa, alkoi käsikirjoituksen tarkasti sataa.

Duran Duran soitti kiertueen ohjelmistoon nähden uskollisen keikan. Dramaturgisesti keikan alkupuoli oli kantoi paremmin ja biisivalintojen vuoksi meno hieman hyytyi keskivaiheen jälkeen, kunnes loppua kohden meininki kiihtyi ansaittuun huipennukseensa. Settilistassa ei ollut moitteen sijaa. Hitit kuultiin, mutta parhaiten toimi Notorius ja uuden albumin tanssihitti Tonight United. Yhtye esiintyi huonosta säästä huolimatta innostuneesti. John Taylor on yhä kovan luokan bassottelija ja rumpali Roger Taylor pitää soiton kasassa. Nick Rhodes on yhtä tyylitietoinen velho keyboardien takana kuin nuorempana. Simon Le Bon laulaa yllättävän hyvin tunnistettavalla äänellään. Live-esityksessä tajusin vasta miten suuressa roolissa saksofoni on yhtyeen soundissa Simon Willsecroftin noustessa lavalla keskiöön useaan otteeseen.

Ikävintä oli kuitenkin se miten musiikki kantautui miksauspöydän taakse. Lienee etenkin kovan tuulen syy, kun kuunteleminen oli hetkittäin tuskallista musiikin hukkuessa aika ajoin muutaman kymmenen metrin matkalle. Keikka oli jäädä kakkoseksi luonnonvoimille, mutta Duran Duran otti lopulta työvoiton. Encoren aikana poistuessani porttien ulkopuolelle Save A Prayer ja Rio kuuluivat tasalaatuisen kirkkaana. Lienee parhaan nautinnon saaneet ne, jotka maksoivat VIP-liput eturiviin tai ne, jotka eivät maksaneet lainkaan.

Settilista:

The Wild Boys

Hungry Like the Wolf

Invisible

All of You

A View to a Kill

Notorious

Pressure Off

Come Undone

Give It All Up

What Happens Tomorrow

Ordinary World

Tonight United

Planet Earth

Hold Back the Rain

White Lines (Don’t Don’t Do It)

Girls on Film

Encore

The Chauffeur

Save a Prayer

Rio

White Lies (UK), Charming Liars (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 27.4.2022

Kulttuuritalo tiedotti jonkin aikaa ennen konserttia, että permanto on muutettu seisomakatsomoksi suuren kysynnän vuoksi: onpa sitten tilaa tanssia. Sopii lähtökohtaisesti erinomaisen hyvin White Liesin keikalle, mutta todellinen syy katsomojärjestelmän muuttamiseen taisi olla vaisuhko lipunmyynti. Seisova yleisö antaa illuusion, että sali olisi täydempi kuin onkaan. Väljyys on usein hyväksi, mutta bändin ja järjestäjien kannalta toivoo enemmän kuhinaa. Olisihan se kiva saada yhtye toistekin maaperällemme. Edellisistä Suomen keikoista oli vierähtänyt 11 vuotta. 

White Lies edustaa toisen aallon post-punk genreä, josta ovat ponnistaneet mm. Editors ja Franz Ferdinand. White Liesin muodostavat kolme kaverusta laulaja-kitaristi Harry McVeigh, basisti Charles Cave ja rumpali Jack Lawrence-Brown. Yhtye perustettiin Lontoossa 2007 ja plakkarissa on jo viisi tasalaatuista täyspitkää albumia. Tuorein As I Try Not to Fall Apart julkaistiin helmikuussa ja sen tiimoilta yhtye kiertää parhaillaan Eurooppaa. 

Pienehköksi jäänyt yleisö sai nauttia täysipainoisesta White Liesin keikasta. Alkulämmöt tarjosi Charming Liars, joka kiertää tourilla mukana. Charming Liarsin keulilla Kilyan Maquire rokkikukkoili lavalla kuin olisi esiintynyt kymmenien tuhansien edessä. Charming Liars ei yhtyeenä vakuuttanut; biisit olivat kliseisiä ja simppeleitä ralleja, jäämättä erityisesti mieleen, mutta yhtyeen asenne oli kohdillaan ja tahto lämmittää yleisö White Liesin esitykseen keräsi arvostusta. 

White Liesin asteli kellon tarkasti lavalle. Kolmikon lisäksi kokoonpanoon kuului kosketinsoittaja. Heti kärkeen Harry McVeigh nosti kädet pystyyn tervehdykseksi, mutta siihen egoilu sitten jäikin. Yhtye piti matalaa profiilia, mutta soitto pysyi korkeatasoisena alusta loppuun. Aloitusbiisissä ei säästelty, sillä edelleen yhtyeen isoin biisi Farewell to the Fairground kajahti Alvar Aallon suunnittelemassa pyhätössä komeasti. Strobovalot säkättivät ensimmäisen kappaleen taustalla ja pelkäsinkin, että tätäkö koko keikka on. Valot tukivat kauttaaltaan lavan visuaalisuutta ja vältyin migreeniltä. White Lies on kasvanut suuren indiebändin saappaisiin ja tuntuikin kuin olisi tullut kuuntelemaan stadionkeikkaa Kulttuuritalolle. Yhtyeen yleissoundi on muhkea, jossa kulkee mukana kuitenkin syntetisaattorilla luotuja jänniä yksityiskohtia. Jos uran alkuvaiheissa kitara oli enemmän pinnassa, niin nyt soitanta on ajan hengen mukaisesti elektronisempaa.

Keikan alkupuolisko toimi saumattomasti Is My Love Enough -biisiin saakka, sitten tuli suvantoa ja vaikka loppukeikan settilista olikin periaatteessa priimaa viimeiseen encoreen saakka, ekan puolen tunnin fiilikseen ei jostain syystä päästy. Vieressäni kyllä jorattiin ja kiljuttiin antaumuksella. Bändin jäsenet soittivat kivikasvoisina virkamiehinä revittelemättä, mutta laulaja Harry McVeigh piti kohteliaita välipuheita ja väläytteli tyytyväisenä makeeta Ricky Gervais-virnettään.

White Lies ei tarjoa varsinaisesti uutta genressään, mutta jatkaa Joy Divisionin perintöä ja päivittää post-punkia tähän päivään. Yhtyeen vahvuus on McVeighin raamikas ääni, joka kasvattaa keskinkertaisemmankin biisin loistoon. Uuden albumin kappaleet pärjäävät komeasti vanhoille iskusävelmille, ainoastaan Step Outiside jäi vaisuksi poppikseksi, kun taas levyllä keskinkertainen There No Cure For It -kasvoi junnaavuudessaan toimivaksi jamitteluksi. Vanhemmasta materiaalista esikoissinkku Unfinished Business kestää vuodesta toiseen. Muista kappaleista Time to Give erottui edukseen. Bändin biisit ovat tarttuvia ja kulutusta kestäviä. Samalla ammattimaisella asenteella ja asteittaisella kehittymisellä White Lies jatkaa helposti pitkään. Kundeista välittyy into ja tahto mikäpä sen tärkeämpää. Toivottavasti seuraavalla kerralla tupakin on täynnä.

Settilista


Farewell to the Fairground, There Goes Our Love Again, Am I Really Going to Die, To Lose My Life, Hurt My Heart, Time to Give, Is My Love Enough, Step Outside, First Time Caller, Big TV, There Is No Cure For it, Unfinished Business, Tokyo, I Don’t Want to go to Mars Encore Death, As I Try Not to Fall Apart, Bigger Than Us

Robyn Hitchcock (UK), Devon Williams (US) @ Loppen, Copenhagen, 25.3.2022

Loppen on perinteikäs klubi Kööpenhaminan Christianian vapaakaupungin kupeessa, missä orastavat tähdet ja patinoituneet indie-konkarit ovat esiintyneet vuodesta 1973 lähtien. Ullakkoklubin rupuista rappukäytävää astuessa tietää astuvansa johonkin merkittävään paikkaan. Viimeistään saniteettitiloista voi aistia Tavastian takahuoneen seinäkirjoitusten tapaan historian havinaa. Entiseen kasarmirakennukseen rakennettu klubi itsessään on siistissä kunnossa.

Paikan päälle houkutteli artisti nimeltään Robyn Hitchcock, joka on jättänyt tasaista vanaa rockin historiaan jo 1970-luvulta lähtien. Hitchcock löi läpi psykedeeliseen folkrock -kategoriaan luokitellun Soft Boys -yhtyeen keulilla. Tämän jälkeen hän on esiintynyt Robyn Hitchcock & The Egyptians -kokoonpanolla ennen kuin on keskittynyt soolouraan. Alun perin englantilainen Hitchcock vaikuttaa nykyään Yhdysvalloissa. 

Oma suhde Hitchcockiin on ollut vähäinen, muutaman biisin varassa, mutta keikan jälkeen olin iloinen, kun selvisi, että artisti on tuottanut massiivisesti materiaalia. Hitchcockin lauluista välittyy mutkattomuus ja melodisuus. Sanoituksissa arkiset havainnot kuorrutetaan kepeällä surrealismilla. Robyn Hitchcock esiintyi kitaran kanssa, jota viritteli alkupuolella pitkään, mutta hetkeksi hän istui säestämään itseään myös pianolla. Hitchcockin esitti tuhdin setin pääosin omatuotantoisia lauluja, mutta mahtui mukaan covereitakin. Hitchcockille iso plussa siitä, että hänen artikulaationsa on harvinaisen selvää niin laulujen tulkinnassa kuin välispiikeissä.

Robyn Hitchcock ei soittanut Greatest Hits -iltamia. Tarttuva The Man Who Invented Himself edusti tutumpaa osastoa, mutta soittolistaan mahtui myös My Wife and My Dead Wife. Soft Boysin ajoiihin palattiin kappaleella Queen of EyesBob Dylanin klassikosta Visions of Johanna kuultiin uskollinen versio, joka soi silti raikkaasti. 

Hitchcockin esitys keskeytettiin parikin kertaa sairauskohtauksen vuoksi. Ensiksi saliin pamahti valot, kun iäkkäämpi mies yleisöstä rojahti maahan. Toinen tauko tuli, kun ambulanssi tuli hakemaan häntä. Silloin potilas onneksi näytti jo hyvävointiselta. Yleisö oli ikähaarukaltaan hyvin laaja. Vanhimmat pitkälti yli 70-vuotiaita, mutta mukana menossa oli myös nuorta alle kolmekymppistä keskittyneesti esitystä kuuntelemassa.

Ennen Robyn Hitchcockia esiintyi Devon Williams, josta ei ollut entuudestaan minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Ilman odotuksia keikasta koituikin positiivinen yllätys. Devon Williams paljastui Los Angelesilaiseksi artistiksi, joka oli viettänyt Tanskassa lockdownia paikallisen puolisonsa kanssa. Taustatutkimus selvitti, että hänen menneisyydestään löytyy pirteä punk-bändi Osker vuosituhannen vaihteesta, jonka keulilla mies on huhkinut. Sittemmin ura on jatkunut soolona, tosin siinäkin on ollut taukoja. 

Lämmittelykeikalla Williams soitti tuoreempaa tuotantoa, maukkaita sattumia niin edelliseltä pitkäsoitolta A Tear in the Fabric kuin viime vuonna julkaistulta Out of Time -EP:ltä. Williams todellakin ällistytti. Keikka oli täysin akustinen ja vajaan tunnin esitykseen ei mahtunut huonoja lauluja. Devon soitti akustista kitaraa irtonaisesti ja kuulaat riffit pystyi kuvittelemaan myös soivan sähköisesti heleästi. Keikan jälkeen perehdyttyäni Williamsin levytettyyn materiaaliin löytyi yhtäläisyyksiä bändistä nimeltä The Church, jota voi sanoa kunnioitukseksi. Tuotanto on keskitempoista poprockia, mutta kekseliäät nyanssit tekevät kappaleista kuitenkin erottuvia. Parhaat tunnelmat tarjosivat kappaleet: Out of TimeIn BabylonAcross the Ocean ja La La La La. Tutustumisen arvoinen artisti.

The War On Drugs (US), Jäähalli, Helsinki, 22.3.2022

Ensimmäinen iso keikka pandemian jälkeen latasi kovat odotukset ja onneksi se tapahtui viime vuosien valovoimaisimman bändin seurassa. The War on Drugsin kolme viimeistä albumia on nostanut yhtyeen indiebändistä areenaluokkaan ja viime vuonna julkaistun I Don’t Live Here Anymore tiimoilta yhtye aloitti Euroopan kiertueen Helsingistä.

Tiistai-illan keikka oli ilmoitettu alkavaksi klo 20, mutta vielä varttia ennen Nordenskjöldinkadulle asti kiemurteli musertavan pitkä jono. Tullaanko arki-illan keikkaa katsomaan vasta h-hetkellä vaiko oliko sisäänpääsyssä hidasteita? Omalla kohdallani digitaalisten lippujen lukeminen qr-koodista tökki. Jos sama tapahtuu muutaman tuhannen asiakkaan kanssa, niin on opeteltava tulemaan ajoissa. Hitaudesta johtuen takkia ei viitsinyt jonottaa narikkaan, koska hallin puolella bändi pisti jo parastaan. Aloituksia ei haluaisi missata, koska keikan lähtölaukaus määrää pitkälti keikan dramaturgian lukuohjeen. 

Jäähalli oli muutettu ns. black box -klubiksi, jolloin katsomoiden eteen laitetaan mustat molton-kankaat. Iso tila ei kuitenkaan muutu kuumaksi rokkiklubiksi, vaan siellä voi olla takki päällä kuin lätkämatsissa. Jäähallin akustiikan puolesta verhot olivat pelastus ja toisaalta myös markkinoinnin kannalta, sillä keikkaa saattoi mainostaa nopeammin loppuunmyydyksi. The War on Drugsin osalta alku olisi ollut tärkeä kokemus, koska yhtyeen musiikkiin ei hyppää mukaan kuin liikkuvaan junaan. Ensimmäinen biisi Old Skin jäi kuulematta ja toisena soitettu Pain kumisi seinien läpi, mutta kolmantena kuultu magneettinen An Ocean In Between the Waves naarasi nopeasti kyytiinsä. 

Astuessani väen tungokseen kävi heti selväksi, että tämä keikka katsotaan takalinjoilta. Pitkän huiskea näkee peränurkasta vielä jotain, mutta lyhyemmälle konsertti jäi kuuntelukokemukseksi. Siksi olisikin toivonut areenakeikan hengen mukaisesti lavalle projisointia screeneille. Alkuperäisen katsomokeikan penkit houkuttelivat, vaikka soundi oli todellakin black boxissa parempi. 


Ensimmäisen kerran näin The War on Drugsin Flow’ssa 2015. Se oli mieleenpainuva veto ja festarikeikan mitta sopi siihen aikaan bändille paremmin. Nyt pari hittialbumia enemmän plakkarissa yhtyeen repertuaari kestää komeasti kahden tunnin vedon. Monta toivebiisiä jäi settilistan ulkopuolelle, mutta jätti nälkää nähdä yhtye uudelleen.

Yllättävintä keikassa oli se, että rauhallisemmat biisit soivat kiinnostavimmin. Etenkin Living Proofilla Adam Granducielin kitara soi upeasti. Myös Strangest Thing ja Thinking of A Place osuivat maaliin. Yhtyeen kokonaissoundi on kasvanut entistä ylevämmäksi ja lisääntynyt saksofonin rooli antaa enemmän osviittaa heartland rockin suuntaan. Uuden albumin biisit olivat isosti esillä. Yhtye jätti vain kolmossinkun Change soittamatta. Hienoa oli havaita, että etenkin aor-pohjalta ponnistavat I Don’t Wanna Wait ja Victim vakuuttivat. Nimikkobiisi olisi ollut täydellinen, jos  Lucifer olisi ollut livenä mukana laulamassa taustoja, mutta siitäkin huolimatta kappale kurkotti korkealle. 

Sisääntulon hitaus ja keikan väijyminen takarivistä piti pettymystä mielen päällä, mutta aika pian tajusi miten hienoa on elävä musiikki myös isommilla areenoilla. Under the Pressure on noussut The War on Drugsin live-klassikoksi ja kappaleen maaginen noste kuvaa parhaiten sitä fiilistä, mitä kollektiivisessa musiikkielämyksessä voi parhaimmillaan saada. Edellinen iso konsertti oli Vampire Weekend marraskuulta 2019, joten lähes kahden ja puolen vuoden breikin jälkeen teki mieli tuulettaa bändin lisäksi itse elämälle. 

Settilista: Old Skin, Pain, An Ocean in Between the Waves, I Don’t Wanna Wait, Victim, Strangest Thing, Red Eyes, Living Proof, Harmonia’s Dream, Come to the City, Rings Around My Father’s Eyes, I Don’t Live Here Anymore, Under the Pressure, Eyes to the Wind, Encore: Thinking of A Place, Occasional Rain

The Lovematches @ Tina-klubi, Botta, Helsinki, 22.10.2021

Kuvassa voi olla 2 henkilöä ja tekstissä sanotaan THE LOVEMATCHES RESCUE SONGS

Ensimmäisen pandemian piinaamana keväänä tuli tiirailtua The Lovematches -yhtyeen striimattuja kotisohvakeikkoja ja yhdestä raportoinkin https://keikkakeppi.com/2020/03/25/the-lovematches-kotisohva-fb-live-25-3-2020/ Sen jälkeenkin duo on ollut aktiivinen ja julkaisut biisejä singleinä ja vastikään koko pitkän albumin, joka kantaa nimeä Rescue Songs. Lokakuussa julkaistun levyn julkaisua juhlistettiin onnistuneesti yksityistilaisuudessa. 

Tina-klubi on Bottan ylimmässä kerroksessa sijaitseva legendaarinen pikkuklubi, joka menneinä aikoina tunnettiin nimellä Club Berlin. Nykyinen nimi ei tule taipuvasta metallista, eikä Tina Turnerista vaan Tina Holmbergistä, joka on työskennellyt yli 30 vuotta Bottalla. Huikea kunnianosoitus antaa työntekijälle oma nimikkoklubi. Tina-klubi on hieman kabinettia suurempi tila, joka sopii täydellisesti intiimeille konserteille. Nyt ei tahtonut kaikille löytyä istumapaikkaa, mutta tiivis tunnelma sopi iltaan.

The Lovematches -duon muodostavat Pasi Rytkönen (laulu, kitara) ja Sanna Björkman (laulu, harmonikka), mutta juhlailtaan oli saatu mukaan myös koko keikan ajan pystybassoa soittanut Johan Järf, sekä muutamia vierailijoita kuten Susanna Hallaste, joka soitti koskettimia ja kerran tinapilliäkin. Illan avasi versio The Beatles -klassikosta From Me to You, joka riisui jännityksen pois heti alkuunsa ja sanoitti samalla illan vuorovaikutteisuuteen nojaavan teeman. Riisuttu tulkinta oli välitön kädenojennus yleisölle, joka piti alusta loppuun. Vaikka tapahtuman pointti oli soittaa albumi läpi, illan eetokseksi nousi yhdessäolon ilo.  Yleisö kävi koronarajoitusten helpotuksesta valmiiksi kierroksilla tuoden iltaan lisäbuustia, mutta kunniaa pitää antaa kuitenkin Pasin ja Sannan supliikeille välispiikeille, jotka kertoivat svengaavia tarinoita. Yleisö koostui pääosin sukulaisista, ystävistä ja kollegoista, joka varmasti helpotti välittömän tunnelman muodostumista.

Jos eka biisi otti löysät pois, niin sen jälkeen kuultiin koko albumi alusta loppuun maukkaiden anekdoottien saattelemana. The Lovematches kaivaa levykokoelmista vanhoja stygejä, jotka eivät ole ilmeisiä ja loppuun kulutettuja hittejä, vaan paremminkin löytöjä, jotka raikkaina sovituksina kasvavat uusiksi teoksiksi kuten skottibändi Del Amitrin Driving With the Brakes On. Eikä ihan ensimmäisenä tule mieleen, että Peer Günt pääsisi uudelleen käsittelyyn, mutta Losing My Mind todistaa olevansa kelpo biisi myös riisuttuna. Vielä hienompi helmi on Havana Blackin Sense of Love, jonka duo nostaa kuin tuhkasta.

Uudelta levyltä löytyy myös muutama tilausbiisi, joista Esa Elorannan Heartache in Hurtville esimerkkinä. Tero Pulkkisen säveltämä ja Johanna Kaunisvuon sanoittama You’ll Get It All nousi illan parhaimmistoon. Varsinainen albumi ei jäänyt ainoaksi soittolistaksi, sillä tauon jälkeen saatiin vielä toinen setti. Sitä ennen Pasi ja Sanna kaupittelivat uunituoretta cd:tä nimmareilla, koska vinyyliä joutuu odottamaan joulukuulle. Albumi on graafiselta ilmeeltään ristipistokansikuvituksineen kotikutoisen tyylikäs ja niin bändin näköinen. Pasin ideoima ja toteuttama tulitikkuteema kulkee idearikkaasti levyn sisäkansien kuvituksissa. Tulitikkuaskeja oli myös kaupan. 

Illan toinen veto jatkui sitten rock-klassikkojen uudelleen versioinneilla. Settilistaan kuului liuta valintoja 1970 ja -80 luvuilta á la Whitesnake, Rod Stewart ja Crazy Cavan. Sannan ja Pasin vahvuus on kaksi erilaista ääntä, joista syntyy yksi erityinen ääni. Se myös kuluttaa. Ei ihme, että runsaan jutustelun ja laulannan jälkeen artistien suuta alkoi kuivaa. Tärkeintä olikin päästä kippistelemään ja turisemaan kavereiden kanssa. Pasi uhkasikin keikan alussa laittaa oven takalukkoon, että ehtii jutella kaikkien kanssa. The Lovematches tarjosi illan sydän lämpöä täys.

Suad @ Korjaamo, Helsinki, 8.10.2021

Alkuvuoteen kaavailtu Suadin esikoisalbumin julkaisujuhla koitti vihdoin lokakuussa. Odotukset olivat korkealla ja ylipäätään elävän musiikin suhteen. Ilta lunastui kirjaimellisesti juhlana. Suad on ehtinyt väläytellä muutaman vuoden ajan lahjakkuuttaan julkaisemalla erinomaisia singlejä. Odotettu debyyttialbumi Waves julkaistiin alkuvuodesta ja edelleen se on kuluvan vuoden parhaita. Hienoa, että nyt sitä on mahdollisuus soittaa livenä.

Suadin musiikki on pehmeää, mutta tummasävyistä poprockia. Albumin nimen mukaisesti se aaltoilee hienoina melodioina ja liplattelee sovituksellisia koukkuja. Suad tuskin nousee valtavirran suosikiksi, mutta tyydyttää indiemusiikin ystäviä kansainvälisestikin, sillä henkilökohtaisuudesta kumpuavat biisit matkustavat helposti yli rajojen.

Korjaamon vaunusali on Helsingin tyylikkäimpiä klubeja. Suad veti salin puolilleen ja määrä oli juuri passeli nautinnolliseen musiikkikokemukseen. Keikka nappasi mukaansa tarttuvalla Faces -kappaleella, joka karisti jännityksen nopeasti. Varsinainen setti kesti vain 45 minuuttia syystä, ettei biisejä ole vielä liiaksi ja coverit eivät kuulu ohjelmistoon. Parin encoren kanssa saatiin täyteen tunti live-musiikin ilottelua, jossa ei ollut täytepaloja. Suad tunnusti, ettei ole hyvä välispiikkaamaan, mutta päinvastoin hänestä välittyi lämpöä ja aitoutta. Ja onko puheilla niin väliä, jos osaa laulaa.

Yhtyettä esitellessään Suad totesi tehneensä jotain oikein, kun on saanut taitavat soittajat taaksensa. Kokoonpano soitti erittäin coolisti. Keulilla Suad Khalifa pitää hillityllä karismallaan yleisön otteessaan. Kitaristi Tommi Toijonen teki vaikutuksen irrottelevalla tyylillään eritoten illan hienoimmalla Sleep the Nights -kappaleella, Mikko ”Vilunki 3000 ” Viljakainen bassossa ei esittelyjä kaipaa, rumpali Henri Lindström on maailman luokan rumpali, joka on soittanut myös Alex Cameronin yhtyeessä, kosketinsoittaja Tapio Viitasaari panosti myös stemmoihin. Yhtyeen soundiin on vaikuttanut vahvasti levyä Suadin kanssa tuottanut Lauri Eloranta, jota ei lavalla kuitenkaan nähty. Yleisön seasta hänet albumin julkaisujuhlassa saattoi kuitenkin bongata.

Tällä kokoonpanolla kun puskee biisejä kuten Streets, The DoorWhite Lies, Winter, The Burn ollaan hetkessä, jolloin musiikin omakohtaisuus suodattuu parhaiten kollektiiviseksi kokemukseksi. Keikan viimeisenä kappaleena kuultiin debyyttisingle Caves and Blood Veins, joka kolisteli kuin vaunusalin ratikat illan soitannat komeasti maaliin. 

Vesterinen yhtyeineen @ Korjaamo, Helsinki, 19.11.2020

Kovan keikkamaineen hankkinut Vesterinen yhtyeineen innosti viime keväänä hankkimaan liput Korjaamon keikalle. Lopulta konsertti toteutui Covid-19 pandemian aiheuttamien lykkäysten vuoksi vasta marraskuussa kahdeksi erilliseksi keikaksi jaettuna. Valitsin näistä ensimmäisen vedon, joka alkoi jo iltakuudelta. Tapahtuma järjestettiin koronarajoituksia noudattaen ja suurin osa yleisöstä käytti maskeja. Lanteita keikuttavaa musiikkia pitäisi kuunnella seisten, mutta ymmärrettävästi turvavälejä on helpompi hallinnoida kun yleisö istuu tuoleilla.

Vesterinen yhtyeineen on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana esiintymislavojen suosikiksi ja suoltanut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja, joilta on poimittu useita radiohittejä. Iskelmällistä suomipoprokkia soittavan yhtyeen voi sijoittaa samalle kartalle Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen tai miksei Kolmannen naisen kanssa, mutta kymmenhenkisenä orkesterina se erottuu joukosta. Yhtyeen ilme on huolitellun esteettinen levyn kansia ja pukeutumista myöten. Runsaan keikkailun ansioista bändin soitto rullaa ja rokkaa saumattomasti. Vesterisen bändillä on runsaasti tarttuvia sävellyksiä, joissa lauletaan asioista, joilla ei loukata ketään, mutta joihin on helppo samastua ja joista voi kerätä voimia oman elämänsä ylä- ja alamäkiin. Sellaista sen iskelmän pitääkin olla.

Korjaamon lavalle astui yhtye, joka tuotti mukavista ennakko-odotuksista huolimatta lievän pettymyksen. Perusasiat ovat kunnossa, mutta esiintymisestä välittyi pakotetun viihdyttämisen tarve. Siitä jäi puuttumaan aitoutta, mitä live-musiikista eniten kaipaa. Yhtyettä lämmitteli alkuun akrobaatti, joka korosti tulevaa käsikirjoitettua performanssia.

Yhtyeen keulilla Tero Vesterinen omaa tunnistettavan lauluäänen, josta voi poimia tuttuja sävyjä useilta muilta kotimaisilta laulajilta. Vesterisen sinänsä valloittavaksi tavaramerkiksi noussut virnistyksensä vaikutti paikoin teennäiseltä. Bändin kemia toimi muuten hyvin ja taustalaulajakertut Heini Ikonen ja Jepa Lambert toivat rempseyttä yhtyeen esiintymiseen ikään kuin tribuuttina Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeelle. Vesterisestä ja ”kertuista” kuten Tero itse taustalaulajiaan nimitti, välittyi ilo ja onni soittaa yleisön edessä, mutta lavan eteen show vaikutti koreografioineen väkinäiseltä. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja se riitti. Mutta heti kuin Vesterinen asettui mikrofonin ääreen laulamaan yrittämättä turhia, hänestä välittyi vilpitöntä karismaa.

Vesterinen yhtyeineen kiertää edelleen viime vuotisen Faaraoiden aika -levyn tiimoilta ja kannattaa kiertää, sillä levy on viihdyttävä. Kiertue on venynyt poikkeusvuoden takia, mutta settilistaan mahtui myös uunituore sinkku Rodeo, joka lokeroi yhtyettä iskelmäpoppiin tukevammin. Kymmenhenkinen orkesteri osallistuu myös kollektiivisesti musiikin säveltämiseen ja sanoittamiseen. Se tuo rikkautta musiikkiin joka taipuu stadionrokiksi asti. Eritoten tuplakanttorien Iikka Kotajan ja Janne Riionheimon soittamat koskettimet sekä Leo Kylätaskun puhaltimet kruunaavat yhtyeen soundin. 

Settilista koostui pääosin tuoreimman pitkäsoiton biiseistä, joista hitit Faarao ja Tummilla teillä toimivat parhaiten myös lavalla. Sekaan mahtui vanhempia suosikkeja kuten Kukaan ei koskaan tai Valot eteiseen. Varsinainen keikka huipentui Onnelliseen mieheen, jonka esittelyn kuten monen muunkin spiikkasi Tero Vesterinen miellyttävästi radiojuontajaäänellään. Ylimääräisenä kappaleena kuultiin Turisti -kappale, joka muistutti meitä kaiken rajallisuudesta ja vastuustamme pitää planeetastamme huolta. Kappaleen eteen Vesterinen piti kauniin messupuheen, joka tuntui aidolta, ei teeskennellyltä eikä opetetulta. Viesti oli väkevä ja toivottavasti osui keikkalopetuksen myötä yleisössä jokaisen sydämeen.

Creek Road Eleven @ Kulttuuritehdas Vernissa, Vantaa, 25.9.2020

Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.

Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.

Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.  

Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.

Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.

Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.