Jason & The Scorchers (US) @ Virgin Oil, Helsinki 7.9.2012

Jason & The Scorchersin nokkamies Jason Ringenberg ei ole koskaan ollut minun mittarissani kaikkein katu-uskottavin rockari. Jotenkin hän muistuttaa enemmän pikkupoikaa, joka on saanut uudet cowboy-releet ja leikkii yli-innokkaasti paukkuraudallan. Samalla poikamaisella innostuksella 53-vuotias ikinuori country-tähden näköinen Ringerberg pyörittää nyt jo 30 vuotta preerioita kiertänyttä cowpunkin keulakuvaa. Cowpunkia voisi luonnehtia ränttätänttärockin, hillbilly-countryn, bluesin ja punkin yhdistelmäksi.

Jason & The Scorchers on käynyt Suomessa neljä kertaa ja usein bändi on kiertänyt maata Helsingin lisäksi Tampereen ja Turun kautta. Peräpohjolaan on kertynyt uskollinen fanikunta. Orkesterin legendaarista Lost & Found -kiertueen Tavastialle vuonna 1985 osunutta keikkaa en vielä nähnyt, mutta kymmenen vuotta myöhemmin YO-talolla bongattu Blazing Glory-kiertuun esitys on tallentunut pääkoppaan yhdeksi parhaista rock-keikosta ikinä. Jasonin hurjat kiipeilyt Yo-talon salin kaiteilla jättäisi tolppa-apina Michael Monroenkin kakkoseksi. Silloin heitti myös kitaristi Warren E. Hodges instrumenttiaan ilmiömäisesti kaulan ympäri. Oi niitä aikoja. Sittemmin rauhoittui bändikin ja jäi tauolle muutamaksi vuodeksi 2007, mutta teki komean paluun 2010, jolloin julkaisi hienon Halcyon Times -albumin. Sen puitteissa bändi kävi täälläkin ja veti vetreän keikan Tavastialla. Nyt olikin vain parin vuoden odotus, kun Jasonin länkkärit saapuivat taas natisuttamaan parketteja. Täytyy tunnustaa, että ihan yhtä pillastunutta ei ollut Virgin Oilin meno kuin aikaisemmin.

Nashvillessa perustetun orkesterin alkuperäisistä jäsenistä on nokka-Jasonin lisäksi vain mainittu Hodges. He ovat bändin ydin. Nykykokoonpanossa bassoa soittaa hobittia muistuttava Al Collins ja kannuja paukuttaa ruotsalainen perushevarin näköinen Pontus Snibb. He täyttivät alkuperäisten Perry Baggsin ja Jeff Johnsonin ja heidän seuraajienkin paikat mainiosti. Olisihan ollut nasta nähdä Baggs ja Johnson juhlakiertueella, mutta kaikille rock ei ole ikuista. Jos tätä ulkonäköpoliittista polemiikkia jatkaa, niin en tiedä mitä näen, mutta Jason Ringenberg ja Markus Nordenstreng ovat kuin kaksi marjaa.

Keikka lähti päräyttävästi liikkeelle esikoisalbumin klassikolla Lost Highway. Alusta asti bändi paineli  kuin täysillä biisonilaumaa pakoon. Koko settilista oli kirjava kattaus koko urasta. Mukavaa oli kuulla harvemmin livenä soitettu When Angels Cry ralli 1989 ilmestyneeltä Thunder & Fire -albumilta. Sen sijaan kakkosalbumi Still Standing -albumi jäi kokonaan paitsioon. Jason kertoi bändin olevan liikkeellä siksi, että se ei juhlista vain menneisyyttä vaan sitä, että se on edelleen voimissaan ja uutta luova bändi. Tästä oli oiva esimerkki uusi biisi Thanks for the Ride.  Punttia vipattivat myös Blazing Glorylta kuultu 200 Proof Lovin’  ja varhaisen Fervor-EP:n jytäpommi Hot Nights in Georgia. Uuden Halcyon Times -albumin Golden Days ja Mona Lee pitivät meininkiä yllä ja etenkin kitaristi Warnerin laulama Better Than This, mutta osasi bändi välillä rauhoittuakin ja vetäisi viiltävän kauniin ikivihreän Pray For Me, Mama (I’m A Gypsy Now).

kuva

Jason & The Scorchers @ Virgin Oil

Vähän ennen keikan puolta väliä pisti silmään, että Ringenberg asetti nuottitelineen, josta vilkuili sanoja.  Mies näyttää kyllä hyväkuntoiselta, mutta ei taida pääkoppa pitää lyriikoita enää mielessä. Nuottiteline ei ole todellakaan rock, mutta tässä yhteydessä se oli sympaattinen ele. Muutaman biisin jälkeen nuottiteline katosi ja perusmeinki jatkui. Encoren alkuun saatiin klassinen versio Bob Dylanin Absolutelty Sweet Mariesta.  Heti perään pärähti ikijytä White Lies, johon jo keikan luuli päättyneen. Mutta ei. Keikka huipentui järjettömän kovaan vetoon John Denverin biisistä Take Me Home, Country Roads.

Jason Ringenberg oli juttutuulella ja veti muutaman pitemmän saarnan. Ensimmäinen manifesti oli kuolevien levykauppojen puolesta, toisessa taas julistettiin sotaa vastaan. Toisaalta lännenmiehen sydän osoittaa myös kovasti yläkerran suuntaan. Ehkä uskoontulon into on vähän laantunut siitä, mitä se oli Blazing Gloryn aikaan, mutta lause God is my wittness putosi Ringenbergin suusta muutamaan kertaan.

Keikka kesti tasan kaksi tuntia. Se oli jämäkkä rock-paketti. Showtime oli myöhäinen puoliyö, mutta se oli pelastus, sillä ehti katsomaan keikan alle MM-karsintajalkapalloa. Ovelta sai vielä lippuja 25€ hintaan, mutta ei saliin kauhean montaa jannua olisi enempää mahtunutkaan. Virgin Oil on ihan kiva kahden kerroksen mesta hyvällä sijainnilla, mutta rock-klubina se ei ole koskaan ollut suosikkini. Jotenkin se vaan tuntuu ketjuravintolalta. Toki oli piristävää nähdä Scorchersit uudessa ympäristössä, mutta kyllä Tavastia vaan olisi ollut oikea venue. Harmi vaan, että se oli buukattu jo ennalta Reigning Soundille. Sääli myös keikkojen päällekkäisyys. The Circus olisi ollut taas liian iso bändille, mutta ei valiteta. Pääasia, että keikka tuli nähdyksi. Samaan hulvattomaan rodeoon eivät viisikymppiset lehmipunkkarit yltäneet kuin 17 vuotta sitten, mutta hyytymisen taso oli sitä luokkaa, että Ringenberg saa leikkiä lehmipoikaa vielä pitkään.

Ane Brun (Nor), Horace Andy and Dub Asante (Jam), Saint Etienne (UK), The Black Keys (US), Chromatics (US) @ Flow Festival, Helsinki 11.8.2012

Ane Brun Flow’ssa. Kuva: Jyrki Arnikari

Flow’n lauantain starttasi norjalainen Ane Brun, joka on keijujen kuningatar niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Valkoiseen pakkasrouvan huntukaapuun pukeutunut nainen on uljas ilmestys ja kun suu aukeaa, lähtee sellainen satakielen kujerrus, jota ei ihan päivittäin kuule. Jos eilinen Lykke Li on vaikuttava, menee Ane Brun meikäläisen mittapuulla vaaksan verran edelle. Tällä naisella on järisyttävän kaunis ääni. En ollut nähnyt Anea aikaisemmin ja nyt ison bändin kanssa esiintynyt Brun otti Nokia Blue Tentin komeasti haltuun. Biisirepertuaari ei ollut järin tuttuja, mutta jokaisen laulun tulkinta oli samaan aikaan riipaisevan koskettavaa ja ällistyttävän kaunista. Lopussa dynaaminen Do You Remember pisti teltan viimeistään sekaisin.

Sitten lauantain anti jatkuikin hengailun merkeissä, mikä on myös oleellista festaroinnissa. Ja siinä tohinassa meinasi unohtua Horace Andy and Dub Asante, jota ennalta pidin mielenkiintoisena. Horace on pitkän linjan jamaikalaismuusikko, joka on vetänyt reaggaeta jo 1970-luvun alussa, mutta nousi Massicve Attackin kanssa tehdystä yhteistyöstä suurempaan tietoisuuteen 1990-luvun alun trip hop -aallonharjalla. Nyt keikka meni kuitenkin perinteisen reggaen tahdissa ja se sopi mainiosti lauantain aurinkoiseen keliin. Kovin hyvin en päässyt sisään, sillä kesken keikalle saapuminen ja 50m päästä toljotettuna jäi vähän etäiseksi. Horacen läpimurtohitti Skylarking ja Bill Withers -cover  Ain’t No Sunshine When She Gone ovat aina lempeitä kuunneltavia.

Brittiläinen Saint Etienne on ollut hieman ristiriitainen tuttavuus. Hienoja pop-kappaleita on rustattu jo 1990-luvun alusta. Välillä ollaan oltu tauolla, mutta nyt taas kehutun paluulevyn Words and Music by Saint Etienne värkännyt yhtye on taas valokeilassa. Bändiä en ole nähnyt aiemmin, mutta nyt nousi listalle – pakko nähdä. Hienosti laulut toimivatkin, mutta on se lavapreesens vähän tätimäinen, mitä tulee laulaja Sarah Cracknellin esiintymiseen. Konevelhot Bob Stanley and Pete Wiggs seistä tönöttävät jäykkinä syntikoidensa takana. Muutama Saint Etiennen biisi on tukevasti klassikkoasemassa kuten He’s On The Phone tai You’re In A Bad Way, mutta kyllä tätä kuuntelee melkein mieluummin levyltä kuin livenä. Sehän se elektropopin ongelma yleensä on, ettei elävän yleisön edessä patsastelu tuo paljon lisäarvoa. Yksi bändin tunnetuimmista kappaleista on jälleen kerran Neil Young -cover Only Love Can Break Your Heart, mikä taas omasta näkökulmasta katsottuna on Saint Etiennen ärsyttävimpiä biisejä.

Lauantain kiistattoman pääesintyjän tittelin nappasi ohiolainen The Black Keys, joka on autotallirockin ja bluespoljennon pohjalta noussut nopeasti käsittämättömääns suosioon. Edellinen Brothers –albumi ja sinkkubiisi Tighten Up aloittivat nousukiidon, jolle viime vuotinen El Camino –pitkäsoitto antoi vaan lisää potkua. Lonely Boy on soinut kiivaasti radioissa ja sai päälavan edustalla jengin yltuiöpäiseen heiluntaan. The Black Keys on duo, jonka kiertueella tukena ovat kosketinsoittaja ja basisti. Melkein ilman heitäkin kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney pärjäisivät. Sen verran jytky duo kyseessä. Tunnin mittaisella keikalla oli alusta asti upea draivi. Keikka starttasi maanisella Howlin’ For You – stygellä ja siitä sitten kuultiinkiin liuta bluespohjaista groovea aina encoreen saakka, joka alkoi Everlasting Lightilla jatkui vielä parin biisin verran. Laulaja Dan vetää sielukkaasti ja Patrick mäiskii antaumuksella kannuja. Tämä bändi pysyy varmasti vielä pitkään ihmisten huulilla, kunhan ei vaan käy samoin kuin Kings of Leonille, joka latistui heti kun saavutti valtavirran suosiota.

The Black Keysien jälkeen takki oli suht tyhjä, mutta piti vielä änkeytyä Nokia Black Tentiin, missä elektrobändien eturiviin astellut Chromatics heitti meikäläisen osalta festareiden päätöskeikan. Uuden albumin nimibiisi Kill For Love imaisi mukaansa Jesus and The Mary Chainin ja New Orderin kyllästämiin hämyisiin tunnelmiin, mutta myös vanhemmat suosikit Lady ja In the City toimivat hyvin. Keikan päätti kaksi coveria, joista ensimmäisenä kuultu Kate Bushin Running Up That Hill jäi kyllä esikuvansa taakse, mutta vikana kuultu jälleen kerran yksi Neil Young cover Into the Black  kuulosti mielenkiintoisen harsoiselta versiolta. Kill For Love -albumia pitää kuulostella tarkemmin.

Flow on rytmimusiikin riemujuhla, kesän komeasti päättävä festivaali. Neljä päivää olisi nähnyt 160€ hintaan, mutta kahdesta päivästä sai maksaa 110€. Pieni ero koko hoitoon, mutta harvalla on saumaa olla humussa koko aikaa, koska tapahtumaan kuuluu kuin kuuluukin voimia kuluttavaa sosiaalista hippailua. Ensi vuonna voisi yrittää laittaa focuksen vielä enemmän esiintyviin artisteihin, sillä kovin monta kiinnostavaa jäi näkemättä. Saa nähdä pystyykö, sillä tietyn tavan sitä on kehittänyt festaroida. Jotta Flow’sta nauttii vielä enemmän, kannattaa käyttää aikaa ennakkotutkimiseen. Se on helppoa näinä Spotify ja Youtube-aikoina.