The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 8.5.2013

En ajatellut kirjoittaa Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandista toistamiseen. Tribuuttibändin näkeminen peräkkäisinä iltoina ei lähtökohtaisesti anna kauheasti uutta sanottavaa. Muutaman päivän tauon jälkeen palasi keskiviikon keikka kuitenkin mieleen. Jos Ghostareiden esikuva saa meikäläisen naputtamaan kahdesti, niin antaa mennä kunniaa tekevillekin.

Brucetuksen alkuinnostus veti edellisiltana klubin täyteen ja näytti pitkään, että toiset iltamat eivät jaksa houkutella paikalle saman verran poppoota. Ainakaan parinkymmenen minuutin olutjonoa ei tullut. Kun keikka lähti käyntiin Hometownilla, niin johan salissa oli mukavasti jengiä. Kuuden euron hinta ei ainakaan ole este. Itse pääsin tsekkaan keikan mainiolta paikalta baarijakkaralta istuen, vaikka luulisi vajaan kolmen tunnin areenaistunnan jälkeen seisomisen ja heilumisen maittavan. Molemmat Springsteen-vedot tiirasin katsomosta ja päätin, että seuraavalla kerralla palaan takaisin kentälle. Se on ainoa oikea paikka kuunnella keikkaa. Nyt klubin lattia olisi huutanut joraamaan, mutta turnausväsymystäkö, kun jäkittäminen ja oluen naukkailu oli siisistimpää.

Ghostarit

Ghostareiden tiistain keikan seremoniamestarina toimi basisti ja taustalaulaja Tomi ”Yyteri Tomi” Nordlund. Hän hoiti kaikki välispiikit. Keskiviikkona bändin pomo Saku ”Bruce” Virtanen  puhui bändin sisään ja veteli välissäkin läppää. Puhetaidoissa Tampereen Bruce  ei ole ihan esikuvansa veroinen. No, Sakun saarnaa ei kuultu, joten palopuheiden tasoa en päässyt vertaamaan. Keikan mittaan Yyteri-Tomi ei malttanut pitää suutaan kiinni, vaan otti kontaktia yleisöön. Ja sekös käy, sillä höpöttämisen hän osaa sujuvasti ja välittää fiiliksen, että  jätkät diggaavat soittaa yleisölle. Ghostareiden tarkoitus on olla viihdyttävä ja soittaa Brucen biisejä niin hyvin kuin osaavat. Ja hyvin homma taittuu. Nimittäin yleisö Turun Klubilla on mitä kriittisin, sillä väitän, että 98% saliin saapuneista ovat jonkin tason bruce-uskovaisia, jotka ovat opetelleet jumalansa sanoman tarkkaan. Huvittavinta keikalla oli nähdä parilla hurufanilla myös pahvilappuja, joita normaalisti tyrkytetään Pomolle. Ghostarit eivät kuitenkaan lähteneet toteuttamaan toivelauluja.

Kun Ghostarit lopettivat, yleisö vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä. Omasta mielestäni bändi heitti paremman keikan kakkosiltana – vähän niin kuin idolinsakin. Ghostarit noudattivat esikuvansa tapaan linjaa laittamalla kunkin illan settilistan mahdollisimman paljon uusiksi. Klubin suojissa saatiin kuulla liuta biisejä, joita ei kuultu HK Areenalla kumpanakaan iltana kuten The Night ja Radio Nowhere. Jos tiistai-iltana kuultiin Darkness on the Edge of  Townilta eniten biisejä, niin keskivikkona lähemmässä tarkastelussa oli Born in the USA, jolta kuultiin jo mainitun Hometownin lisäksi, Cover Me, Downbound Train, I’m Going Down, Glory Days ja hieman ponnettomaksi soundiltaan jäänyt Dancing in the Dark. Tämä selvästi ennakoi Springsteenin seuraavaa keikkaa Tukholman Solnassa, missä hän lauantaina 11.5 soitti koko vuoden 1984 hittialbuminsa läpi. Ghostareilla on kyky ennustaa.

Saku Virtanen tuli kehuttua jo edellisessä jutussa melkoiseksi Bruce-tulkitsijaksi eikä tyypin tulkinnan taso laimentunut toisella keikallakaan. Illan tähtihetkiksi nostaisin biisin nimeltä Racing in the Street, joka kuultiin vain pari tuntia aiemmin myös Pomon unohtumattomana versiona. Ei mansepoikien tarvinnut lainkaan hävetä. Iloisin yllätys oli kuitenkin Trapped, biisi jota itse mestari soittaa aniharvoin. Samoin Does This Bus Stop at 82nd Street? ei kuulu ihan perusbrucetuslistaan. Kun yleisö on diehard-ihailijaosastoa, pitää listalla olla myös harvinaisuuksia. Keskiviikon tapaan kuultiin encoressa kunnianhimoinen Jungleland ja toinen esitys toimi askelta paremmin, mutta Rosalita (Come Out Tonight) nappasi kärkipaikan lisäosuudella. The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band teki kahden illan perusteella allekirjoittaneeseen vaikutuksen ja aion käydä katsomassa tilaisuuden tullen orkesteria uudestaan. Lisäksi jos tribuuttitouhu on Suomessa tätä tasoa, niin muitakin apinaorkestereja pitää ehdottomasti tsekata.

kuva-5

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki 31.7.2012

Silhuetissa jäntevä hahmo seisoo kevyessä haara-asennossa, kädessään Telecaster-kitara ja taustalla avautuu ihmismeri. Hahmo kääntyy ja nostaa kädet ylös ja kymmentuhatpäinen yleisö lainehtii aalloissa. Tämä mies lavalla on pomo.

Vuonna 1949 New Jerseyn Freeholdissa, jota myös fariseusten seurassa kutsutaan luvatuksi maaksi, syntynyt Bruce Springsteen on ehkä kaikkein kirkkain helmi ja todiste siitä, että rock on ikuinen nuoruus. Iästä huolimatta. Springsteenin poikkeuksellinen lahjakkuus ja tarmokkuus huomattiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja ensiksi levy-yhtiön mestarit yrittivät leipoa miehestä folk-tähteä Bob Dylanin tapaan. No, olisi Springsteen siihenkin muottiin taipunut ja sittemmin todistanut taitavansa myös folkin muutamalla albumilla. Springsteen loi kuitenkin oman tyylilajinsa heartland rock, johon on toki muitakin liitetty Tom Pettya ja Southside Johnnya myöten. Springsteen on lajinsa ylivoimainen kuningas tai The Boss kuten häntä todella kutsutaan. Tämän lempinimen herra sai jo silloin kun stadioneille oli vielä vuosia matkaa. Mies nimittäin maksoi bändinsä jätkille palkan ja pomohan se on, joka lyö setelit käteen keikan jälkeen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä, jotka lähes kaikki tuntevat vain etunimeltä. On eräs Elvis ja tämä Bruce.

Eilinen konsertti Helsingissä oli Springsteenin neljäs kerta Suomessa, keikkoja on toki vuoden 2003 Rising-kiertueen tuplakeikka mukaan laskettuna viisi. Jokainen keikka on ollut mammuttimainen ja osoitus siitä, että Bruce Springsteen on syntynyt viihdyttämään yleisöä. Kolme tuntia on kulunut helposti ja huomaamatta. Joskus tunnin keikkakin voi olla tuskallinen kokemus, mutta Springsteenin seurassa ei ole sitä ongelmaa. Brucea ja mitä tahansa stadionsankaria pitää muuten aina kuunnella kentällä, katsomoiden penkit ovat jalkapallon katselua varten. Eilinen Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osuuden päättänyt Helsingin konsertti taisi saada Springsteenin kaikkien aikojen pisimmän keikan tittelin. Kellotin kestoksi 4h 10min. Keikan finaalissa oli venytyksen makua, mutta hurmoksellisessa tunnelmassa sen ei olisi toivonut loppuvan koskaan. Sitä todellakin yhtyi viimeisten biisien joukossa kuultuun Southside Johnny & The Asbury Jukes biisin sanoihin I Don’t Want to Go Home. Tämä biisi on muuten Steven Van Zandtin käsialaa.

Brucen taustalla hääräävä mestarillinen E Street Band on kärsinyt viime aikoina alkuperäisten jäsenten kadosta. Ensiksi menehtyi Danny Federici ja vuosi sitten myös Clarens Clemons siirtyi saksofoneineen ikuisten muistojen bändiin. Clemonsia saatiin korvaamaan veljen poika Jake Clemons ja hyvin jätkä päräyttikin. Ihan sinne eturiviin setänsä vakipaikalle ei rookie vielä päässyt, vaan veteli siellä muun torvisektion jatkeena. Pidemmissä sooloissa kuten Dancing in the Darkissa, pääsi Jake lavan keskiöön. Laskin lavalla soittaneen kaikkiaan 16 muusikkoa, joten voidaan puhua E Street Big Bandista. Tällä kokoonpanolla tavoitettiin niin gospel-tunnelmat kuin herkät folk-fiilikset. Ainoa ketä en havainnut lavalla oli Brucen vaimo Patti Scialfa.

Bruce aloitti kohteliaasti sanomalla hyvää iltaa suomeksi ja näytti olevan hyvässä kondiksessa muutenkin. Eipä sitä neljän tunnin vetoja ihan keskenkuntoisena vetäisikään. Miehen ääni kuulosti jopa paremmalta kuin viimeksi Tampereen Ratinassa 2009. Bändi on soittanut kiertuellaan runsaasti John Fogertyn tuotantoa ja Helsingissä saatiin kuulla ensi kertaa Rocking All Over the World. Springsteenin kynästä on lähtenyt niin monta omaa mestariteosta, ettei covereita tarvitsisi soittaa lainkaan. Brucepa kunniottaa rock-historiaa ja haluaa esittää sellaisia viisuja jotka ovat olleet hänelle merkittäviä esikuvia uran alussa ja omaa tyyliä luodessa kuten Detroit Medleyssä ja konsertin päättäneissä Twist & Shoutissa kuultiin. Jackie Wilsonin tunnetuksi tekemä (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher sai sellaisen messiaanisen käsittelyn, että Olympiastadion oli nousta ilmaan. Tällä coverilla tehtiin tosin niitä minuuttejakin keikkaan, mutta ansaitusti.

E Street Band esitti reilu 30 biisiä ja jos biiseistä laskee sämplet ja pätkät mukaan, on määrä liki 40. Ja etenkin jos huomioi vielä ne 5 bisiiä, jotka Bruce veti yksistään ennen varsinaisen keikan alkua. En nähnyt tätä lämmittelyä, sillä tähtäsin vasta oletettuun aloitusaikaan, joka piti olla klo 19. Keikka tosin alkoi vasta 19.48. Springsteenin keikoilla on ollut jo perinteistä, että yleisö heiluttelee pahvilappuja toivebiiseistä, joita maestro sitten aina yllätykseksi noukkii lavalle. Tällä kertaa Bruce nappasi kiertueneitsekasteen saaneen Light of Dayn ja veti sen kuin tosta vaan bändin kanssa. E Streetin Bandin keikkakunto on aina ollut tunnetusti kova ja jokaiselle kiertueelle on treenattu iso satsi biisejä soittokuntoon. Tässä täytyy nyt kuitenkin tuottaa pieni paljastus, sillä  kuulemma  ennen konserttia Springsteenin apurit jakavat toivebiisipahveja hardcore-faneille. Tosin tämä on tietoa kylän miehiltä, eikä tarkkaa omin silmin nähtyä todistetta asiasta ole.  Hyvinkin voin uskoa tätä väitettä. Käsikirjoitetaan ne teatterinäytelmätkin. Tärkeintä, että yleisö viihtyy. Toki siellä on varmasti sydämestä omin käsin tehtyjä pahvilappuja.

Omiksi suosikeiksi keikan sadosta nousivat ikihyvä The Night, väkevästi vedetty Prove it All Night, harvoin livenä kuultu Darlington County, Because the Night, missä Nils Lofgren pääsi näyttämään kitarasoolotaitonsa  ja aina yhtä vaikuttava Clarens Clemonsin bändiin liittymisen ajoista kertova Tenth Avenue Freeze Out. Biisi keskeytettiin tyylikkäästi ja The Big Man sai Screenillä oman ansaitun muistohetkensä. Uudesta tuotannosta Shackled and Drawn jytisi parhaiten ja tietenkin varsinaisen keikan päättänyt Land of Hope and Dreams. Keväällä julkaistu Wrecking Ball -albumi on mielestäni yksi pomon kehnoimmista. Epätasainen kokonaisuus, joka on tuotettu tylsän keskitien rockiksi ja kun biiseihin ei olla saatu tarpeeksi ideaa on tungettu epäluontevaa irkkupoljentoa, vaikka toki Brucella onkin puoliksi irlantilaiset juuret. Silti levyllä on hetkensä ja se on osoitus miehen tuotteliaisuudesta ja luovuuden ehtymättömyydestä. Ja mikä parasta uudet biisit toimivat livenä yllättävän hyvin.

Konserttilava on massiivinen, mutta koruton. Springsteenin keikalla on aina tärkeintä sisältö, eivätkä kolossiaaliset monumentit ja pyrotekniikat. Lavan toisessa kulmassa liehui Suomen lippu ja toisessa kulmassa oli itseensä kiertynyt Yhdysvaltain lippu. Olihan keikassa valtiovierailun fiilistä, sillä katsomossa istui ex-pressa Tarja Halonen. Se ei ollut ihme, että lopun hittiputkessa Tarjakin jammasi innostuneesti, mutta myös samassa seurueessa ollut Päivi Räsänen alkoi hillitysti heilumaan. Sisäasianministerin ekat kaksi tuntia meni kännykkää näppäillessä, vaikka evankelistaa olikin tullut kuulemaan. Bruce on luvatusta maasta ja omaa saarnaamisen suhteen profeetan taidot.

Nähdyistä Brucen keikoista eilinen spektaakkeli nousi kun nousikin vuoden 2008 Helsingin keikan ohi ja osoitti sen, että parhaimmillaan stadionkeikkallakin voi tuntea olevansa lähellä artistia, vaikka välimatkaa onkin 50 metriä. Bruce on syntynyt lähtemään ja esiintymään ihmisten edessä. Yhtä hyvin hän voisi vetää puolentoista tunnin hittiputkikeikan ja vetää hillot himaan, mutta kun laji on miehelle intohimo ja hinnoittelukin maltillista, ei voi valittaa. Kenttälippu maksoi 69€ eli sellaiset 17 euroa per tunti. Ei riistä tämä pomo.