Jason & The Scorchers (US) @ Virgin Oil, Helsinki 7.9.2012

Jason & The Scorchersin nokkamies Jason Ringenberg ei ole koskaan ollut minun mittarissani kaikkein katu-uskottavin rockari. Jotenkin hän muistuttaa enemmän pikkupoikaa, joka on saanut uudet cowboy-releet ja leikkii yli-innokkaasti paukkuraudallan. Samalla poikamaisella innostuksella 53-vuotias ikinuori country-tähden näköinen Ringerberg pyörittää nyt jo 30 vuotta preerioita kiertänyttä cowpunkin keulakuvaa. Cowpunkia voisi luonnehtia ränttätänttärockin, hillbilly-countryn, bluesin ja punkin yhdistelmäksi.

Jason & The Scorchers on käynyt Suomessa neljä kertaa ja usein bändi on kiertänyt maata Helsingin lisäksi Tampereen ja Turun kautta. Peräpohjolaan on kertynyt uskollinen fanikunta. Orkesterin legendaarista Lost & Found -kiertueen Tavastialle vuonna 1985 osunutta keikkaa en vielä nähnyt, mutta kymmenen vuotta myöhemmin YO-talolla bongattu Blazing Glory-kiertuun esitys on tallentunut pääkoppaan yhdeksi parhaista rock-keikosta ikinä. Jasonin hurjat kiipeilyt Yo-talon salin kaiteilla jättäisi tolppa-apina Michael Monroenkin kakkoseksi. Silloin heitti myös kitaristi Warren E. Hodges instrumenttiaan ilmiömäisesti kaulan ympäri. Oi niitä aikoja. Sittemmin rauhoittui bändikin ja jäi tauolle muutamaksi vuodeksi 2007, mutta teki komean paluun 2010, jolloin julkaisi hienon Halcyon Times -albumin. Sen puitteissa bändi kävi täälläkin ja veti vetreän keikan Tavastialla. Nyt olikin vain parin vuoden odotus, kun Jasonin länkkärit saapuivat taas natisuttamaan parketteja. Täytyy tunnustaa, että ihan yhtä pillastunutta ei ollut Virgin Oilin meno kuin aikaisemmin.

Nashvillessa perustetun orkesterin alkuperäisistä jäsenistä on nokka-Jasonin lisäksi vain mainittu Hodges. He ovat bändin ydin. Nykykokoonpanossa bassoa soittaa hobittia muistuttava Al Collins ja kannuja paukuttaa ruotsalainen perushevarin näköinen Pontus Snibb. He täyttivät alkuperäisten Perry Baggsin ja Jeff Johnsonin ja heidän seuraajienkin paikat mainiosti. Olisihan ollut nasta nähdä Baggs ja Johnson juhlakiertueella, mutta kaikille rock ei ole ikuista. Jos tätä ulkonäköpoliittista polemiikkia jatkaa, niin en tiedä mitä näen, mutta Jason Ringenberg ja Markus Nordenstreng ovat kuin kaksi marjaa.

Keikka lähti päräyttävästi liikkeelle esikoisalbumin klassikolla Lost Highway. Alusta asti bändi paineli  kuin täysillä biisonilaumaa pakoon. Koko settilista oli kirjava kattaus koko urasta. Mukavaa oli kuulla harvemmin livenä soitettu When Angels Cry ralli 1989 ilmestyneeltä Thunder & Fire -albumilta. Sen sijaan kakkosalbumi Still Standing -albumi jäi kokonaan paitsioon. Jason kertoi bändin olevan liikkeellä siksi, että se ei juhlista vain menneisyyttä vaan sitä, että se on edelleen voimissaan ja uutta luova bändi. Tästä oli oiva esimerkki uusi biisi Thanks for the Ride.  Punttia vipattivat myös Blazing Glorylta kuultu 200 Proof Lovin’  ja varhaisen Fervor-EP:n jytäpommi Hot Nights in Georgia. Uuden Halcyon Times -albumin Golden Days ja Mona Lee pitivät meininkiä yllä ja etenkin kitaristi Warnerin laulama Better Than This, mutta osasi bändi välillä rauhoittuakin ja vetäisi viiltävän kauniin ikivihreän Pray For Me, Mama (I’m A Gypsy Now).

kuva

Jason & The Scorchers @ Virgin Oil

Vähän ennen keikan puolta väliä pisti silmään, että Ringenberg asetti nuottitelineen, josta vilkuili sanoja.  Mies näyttää kyllä hyväkuntoiselta, mutta ei taida pääkoppa pitää lyriikoita enää mielessä. Nuottiteline ei ole todellakaan rock, mutta tässä yhteydessä se oli sympaattinen ele. Muutaman biisin jälkeen nuottiteline katosi ja perusmeinki jatkui. Encoren alkuun saatiin klassinen versio Bob Dylanin Absolutelty Sweet Mariesta.  Heti perään pärähti ikijytä White Lies, johon jo keikan luuli päättyneen. Mutta ei. Keikka huipentui järjettömän kovaan vetoon John Denverin biisistä Take Me Home, Country Roads.

Jason Ringenberg oli juttutuulella ja veti muutaman pitemmän saarnan. Ensimmäinen manifesti oli kuolevien levykauppojen puolesta, toisessa taas julistettiin sotaa vastaan. Toisaalta lännenmiehen sydän osoittaa myös kovasti yläkerran suuntaan. Ehkä uskoontulon into on vähän laantunut siitä, mitä se oli Blazing Gloryn aikaan, mutta lause God is my wittness putosi Ringenbergin suusta muutamaan kertaan.

Keikka kesti tasan kaksi tuntia. Se oli jämäkkä rock-paketti. Showtime oli myöhäinen puoliyö, mutta se oli pelastus, sillä ehti katsomaan keikan alle MM-karsintajalkapalloa. Ovelta sai vielä lippuja 25€ hintaan, mutta ei saliin kauhean montaa jannua olisi enempää mahtunutkaan. Virgin Oil on ihan kiva kahden kerroksen mesta hyvällä sijainnilla, mutta rock-klubina se ei ole koskaan ollut suosikkini. Jotenkin se vaan tuntuu ketjuravintolalta. Toki oli piristävää nähdä Scorchersit uudessa ympäristössä, mutta kyllä Tavastia vaan olisi ollut oikea venue. Harmi vaan, että se oli buukattu jo ennalta Reigning Soundille. Sääli myös keikkojen päällekkäisyys. The Circus olisi ollut taas liian iso bändille, mutta ei valiteta. Pääasia, että keikka tuli nähdyksi. Samaan hulvattomaan rodeoon eivät viisikymppiset lehmipunkkarit yltäneet kuin 17 vuotta sitten, mutta hyytymisen taso oli sitä luokkaa, että Ringenberg saa leikkiä lehmipoikaa vielä pitkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s