Ebbot Lundberg & The Indigo Children (SWE), Mikko Joensuu (FIN) @ Korjaamo, Helsinki, 20.1.2017

Korjaamon perjantai-ilta tarjosi kaksi kovaa artistia. Mikko Joensuu aloitti illan yksin. Väkeä oli yllättävän vähän paikalla vielä viikonloppua vasten. Arvelin tuvan täyttyvän viimeistään pääesiintyjä Ebbot Lundbergin noustessa lavalle. Jengiä valui myöhemmin lisää, mutta yllättävän väljäksi paikka jäi. Harmillista, sillä molemmat artistit ovat armoitettua valioluokkaa.fullsizerender-2

Mikko Joensuu julkaisi hartaasti kypsyteltyä musiikkia viime vuonna, kun Amen trilogian kaksi ensimmäistä osaa näkivät päivänvalon. Nuo albumit olivat viime vuoden parhaimmistoa ja siksipä odotukset Joensuun esityksestä olivat suuret. Nuutuneen näköinen Mikko Joensuu aloitti illan akustisen kitaran ääressä, mutta lopetti kappaleen yhtäkkiä. Hän sanoi, että kädet tärisevät liikaa, eikä pysty soittamaan. Mikko perusteli keskeytyksen ihailtavan suorasukaisesti: ”Koska mä voin”. Mikko selitti epävakauttaan huonosti nukutulla yöllä. Mies siirtyi sähköpianon ääreen ja soitti Amen 2:lta komean Drop Me Down. Levyltä tuttu mahtipontinen sovitus puuttui, mutta Joensuun nöyrästä jumalan hylkäämästä lavaolemuksesta huolimatta esitys kasvoi vaikuttavaksi yhden miehen enkelikuoromaiseksi kokemukseksi. Tärinät olivat taputeltu pois.

Vahvan lauluäänen omaava Joensuu on työstänyt musiikkiaan antaumuksella ja teemat ovat uskonnollisia. Joku voisi tulkita sanoitukset gospeliksi, vaikka kyse on jumalasta luopumisesta. Itse näen kappaleet yleismaailmallisena eksistentialismina kuten Amen 1 albumilta kuultu Closer to God antaa ymmärtää. Mikko Joensuu soitti myös yhden hienoimmista pop-biiseistään There Used to Be Darkness, jota hän ei sanojensa mukaan ole aikaisemmin soittanut yksin. Vapautunut Joensuu jutteli jo helpottuneena loppupuolella keikkaa. Hän olisi viihdyttämyt yleisöä vaikka tunnin lisää, mutta lämmittelijällä on aikarajansa. Täytyy myöntää, että Joensuun maalailevaan musiikin harmaisiin sävyihin uppoutuu helposti ja niitä olisi kuunnellut pitempäänkin. Joensuu päätti 50 minuuttia kestäneen osuutensa tunnustukselliseen biisiin What Have I Done. Harmaa oli muuttunut puhtaan valkoiseksi.

fullsizerender-3Suurelle yleisölle Ebbot Lundberg on tuttu The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen messiaanisena nokkamiehenä. Hän on myös tuttu varhaisemmasta hoikempien vuosien Union Carbide Productions –kokoonpanosta, jonka kappaleella Chamelion Ride keikka alkoi iskevästi. Nyt Ebbot Lundberg kiertää The Indigo Children -yhtyeensä kanssa, joka elää tämän projektin ulkopuolella itsenäistä elämää nimellä Side Effects. Joukkio asteli kasvomaalauksissaan ja yhtenäisissä mustissa pitkissä palttoissaan lavalle hieman yli klo 22. Jykevän kokoinen Ebbot näyttää nuorten miesten keskellä kuin Gandalf olisi hobittien piirittämä. Tästä jäikin leikkisästi mielen päälle ajatus bändin nimestä – miten hyvin sointuisi yhteen Ebbot & The Hobbits.fullsizerender-4

Setin toisena kappaleen kuultiin The Soundtrack of Our Lives Behind the Mask (2001) -klassikkoalbumilta löytyvä Nevermore. Kolmas biisi vei tuoreen materiaalin pariin, jonka aloitti viime vuonna ilmestyneen albumin nimibiisi For the Ages to Come. Ebbot Lundbergin musiikin juuret ovat tukevasti 1960-luvulla, jolloin helisevät kitarat harhailivat siinä hippilaitumien ja psykedeliametsän rajamailla. Tähän sixties-maisemaan kun tuo ripauksen rosvojouokon uhmaa, niin puhutaan musiikista joka täytti Korjaamon vaunusalin. Uuden albumin väkevää antia olivat myös Backdrop People, I See Forever sekä erityisesti To Be Continued, joka nousee kevyesti edellisvuoden parhaimpien hymnien joukkoon. Selkeästi Indigo Children ei ole jäämässä  Ebbotin yhden levyn projektiksi, sillä bändi soitti uunituoreen julkaisemattoman kappaleen Where Are You Now.

fullsizerenderSettilistaan mahtui vielä lisää vanhempaa materiaalia. Union Carbide Productionin tunnetuin kappale Golden Age oli ikään kuin itsestäänselvyys. The Soundtrack of Our Lives ajan mestariteos Second Life Replay päätti varsinaisen osuuden. Encoressa kuultiin vielä muutama biisi, joista bändin isoin hitti ja yksi koko maailman parhaista rollaripastisseista Sister Surround ei jättänyt ketään kylmäksi. Yhtä lailla ohittamaton oli aina niin rennosti rullaava The Passover.

Korjaamo sijaitsee uinuvassa Töölössä. Se on yksi pääkaupunkimme parhaimpia keikkaluolia, vaikka on hitusen Tavastiaa pienempi ja museoympäristönä vähemmän katu-uskottava. Korjaamon soisi heräävän ja nostavan päätään Olympiastadionin tornin korkeudelle, jotta jengi oppisi käymään siellä kuten Tavastialla. Toisaalta viihdyn  juuri siksi Korjaamolla, koska siellä ei ole tunkua.img_0787

 

The Mars Volta (US), Snoopy Dogg (US), Jimmy Cliff (Jam), Metronomy (UK), Mikko Joensuu (Fin), Bloc Party (UK), Suicidal Tendencies (US), French Films (Fin), Jukka Poika & Sound Explosion Band (Fin) @ Ruisrock, Turku 8.7.2012

Ruisrockin päätöspäivä alkoi epävakaassa säässä ja aika taisaiseksi sadepäiväksi se muodostuikin. Taisipa olla ensimmäinen festaripäivää, jonka jälkeen tennarit oli heitettävä roskikseen. Varsinkin niittylavan edusta lillui liejussa ja mudassa. Kahdesta kertakäyttösadetakista molemmat repeytyivät, joten suosittelen rokkidiggareille kunnon sadesuojaa, mikäli ei halua kastua. Kumisaappaat ovat pelimiehen jalkineet, mikäli kestää kantaa riskin sateettomasta päivästä. Toki aina voi sukkahien läiskyessä äyräitten yli astua tallustelemaan paljain jaloin. Ruisrockissa ei ole riskiä astua lasinsiruihin.

Päivä alkoi tihkusateessa letkeissä reggae-tunnelmissa, joita Jukka Poika & Sound Explosion Band tarjosi rantalavalla. Bändi on taitava ja Jukka Pojan tarinat lempeitä. Kukapa tästä ei tykkäisi. Tosin en jaksa uskoa, että skaala kauheasti laajenisi ja kyllästymisen kynnys voi olla pelottavankin lähellä.

Aurinkolavalla aloitti hieman aikataulusta myöhässä French Films, joka oli juuri heittänyt keikan Roskildessa. Saavutus  tuoreelle kotimaiselle kitarapoppis-bändille, jonka esikuvat ovat hyvinkin Britanniassa. Katsoin miltei koko keikan ja uutena tuttavuutena voin todeta kiinnostavaksi bändiksi. Bändi on julkaissut vasta ep:n ja yhden pitkäsoiton. Soitanta sujuu, mutta laulanta ei heti hurmannut. Toisaalta brittipop-perinteeseen kuuluu, että riittää, että laulu on persoonallista. Meininki oli hyvä, mutta biiseistä ei mikään jäänyt erityisesti mieleen. Ehkä seuraavalla keikalla soi se helisevien kitarasaundien hyväilevä hittibiisikin.

Pakko oli poikeata hetkeksi telttalavalle, missä jenkkikulttibändi Suicidal Tendencies pyöritti yleisöä. Pumppu taidetaan luokitella johonkin trashin, speedin ja punkin välimaastoon. Miltei 30 vuotta mättänyt kööri oli hurjassa vedossa, mitä tulee yleisöön. Ihan eturiviin ei meikäläinen todellakaan tämän genren parissa pyri, mutta videoscreenit paljastivat, että aikamoinen taifuuni kävi lavan edessä, missä jengi sinkoili, mossasi ja sekoili kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen Ruisrock päivähän tässä oli käsillä, mutta itse en halunnut antaa kaikkia paukkuja, sillä listalla on vielä monta kiinnostavaa artistia.

Harvakseen keikkaileva Eppu Normaali oli jätettävä väliin, vaikka onhan bändin merkitys nuoruudessa suuri. Nyt combo on vain käynyt puuduttavan tasapaksuksi, joka ei enää yllätä. Hyvinhän ne vanhat klassikoit soi jo 2009 Ruissalossa, kun ylöjärveläiset viimeksi näin. Sen sijaan suuntasin rantalavalle, missä oli mahdollisuus nähdä Bloc Party ensimmäisen kerran. Muutaman vuoden breikiltä palannut bändi oli pirteässä kunnossa ja soitti pari uutta biisiä tulevalta albumiltaan. Ihan hyvät rantapartyt bändi laulaja Kele Okereken johdolla sai aikaan ja etenkin läpimurtohitti Banquet sai tassut nousemaan. Silti jäi vähän tylsähkö fiilis ja uudesta albumista ei jaksa odottaa kovin ihmeellisiä.

Seuraavaksi singahdin ensimmäistä kertaa festarin aikana lounalavalle, missä aloitti Mikko Joensuu yksin akustisella kitarallaan ja huuliharpullaan. Mikko on paremmin tuttu kehutusta Joensuu 1685 bändistä, mutta alkanut vasta keikkailemaan soolona jokin aika sitten. Eikä mitään julkaistua ole vielä edes tarjolla. Tämän keikan perusteella toivon, että pian on debyytti kauppojen hyllyssä. Nimittäin Mikko Joensuun hauras olemas, kuulas tulkinta ja koruttomat biisit olivat vaikuttava paketti. Ensimmäinen fiilis oli varhainen Bob Dylan. Laulu on kaukana mielikuvasta ja väitän, että paremmassa suunnassa, mutta olemus ja biisit olivat niin Dylania. Habitus on tosin enemmän Woodstockin hippikatalogista aurinkolaseja myöten. Keikan ainoa miinus oli se, että alkoi sataa kaatamalla. Jengiä siksi vain kourallinen. Mikko tarttui välillä myös sähköiseen kitaraan ja lopun huipennus oli kakofoninen, erittäin kaukana siitä Dylan-mielikuvasta. Tästä miehestä on kuultava lisää.

Pikkupätkän kuuntelin Jimmy Cliffin taidokasta Jamaika-reggaeta. Äijä on soittanut jo ennen Bob Marleyta, mutta edelleen vetää timmissä kunnossa  – ja mikä ääni miehellä onkaan. Näin Jimmy Cliffin edellisen kerran vuoden 1993 Ruisrockissa ja tämä 19 vuotta ei ollut muuttanut miestä mihinkään, ehkä parempaan suuntaan. Jimmy Cliff julkaisi aivan Ruisrockin alla tuoreen Rebirth– albumin joka on saanut innostuneen vastaanoton. Etenkin miehen omasta kynästä lähteneet rymit ja sanat toimivat erityisen hyvin. Klassikkoaineksia omaanva One More soi keikalla tarttuvasti. Jos voi suomireggae hyvin, voi se alkuperäinen vielä paremmin.

Sateen hellittyä olikin hyvä siirtyä telttalavalle, missä britti-elektropopbändi Metronomy tanssitti yleisöä. Vesi oli tulvinut myös teltan sisälle ja märkyys madalsi hippaajien askelta. Metronomy oli uusi, piristävä tuttavuus. Ennakkofiilis synnytti mielikuvan uneliaammasta materiaalista, mutta moodi nousikin ilon puolelle. Joseph Mountin johtama yhtye on soittanut jo reilun kymmenen vuotta ja tehnyt useille hittiartisteille remixejä, mutta meikäläiseen bändi ei ole tarttunut aikaisemmin. Ennakolta en edes ehtinyt tutustua heidän tuotantoon pahemmin, ainoastaan The Look soi viehättävästi Ruisrockin nettisaitilla. Metronomy oli ehkä positiivisin yllätys ja ei muuta kuin paremmin tutustumaan.

Snoop Dogg ei kuulu kiinnostukseni kohteisiin nyt eikä koskaan aikaisemminkaan. Maailman kuuluisimpien rap-artistien joukkoon kuuluva heppu oli kuitenkin bongattava. Hieno show tanssityttöineen, mutta kun biisit eivät putoa, niin eivät saa myöskäään päätäni kääntymään. Täytyy tunnustaa katselleeni keikkaa olutkarsinasta, joten eipä ne saundit sinne asti ihan tykisti kuuluneetkaan. Mutavelli ei tuntunut kuitenkaan muuta yleisöä haittaavaan, sillä takapuolet keikkuivat terhakkaasti. Ruisrock tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta ei kaikille kaikkea. Siksipä suunta eteenpäin.

Meikäläisen osalta festarin päätöskeikka oli rantalavalle noussut The Mars Volta, jonka progressiivinen rock ei jaksanut innostaa. Ehkäpä se oli väsyneeseen mielentilaan liian vaikeata. Komealta laulaja Cedric Bixler-Zavalan johtama orkesteri kuulosti. Omalla klubikeikalla bändi olisi varmasti päässyt oikeuksiinsa varsinkin kun kuulija olisi ollut terävämpi ja hereillä. Viimeinen esiintyjä Two Door Cinema Club sai jäädä odottamaan seuraavaa mahdollisuuttaan. Ennakkokuuntelun perusteella en ihan kybällä kiinnostunut, vaikka pirteä bändi brittien suosioon on noussutkin.

Vuoden 2012 Ruisrock oli kaiken kaikkiaan onnistunut tapahtuma. Muutamia keikkoja jäi näkemättä, mutta suunnitelmissa olleet bändit tuli pääosin tsekattua. Yleensä sitä noukkii ennakolta itseään kiinnostavat orkesterit ja siksipä harvoin pettyy. Ehkä sitä pitää olla seuraavalla kerralla uteliaampi ja rohkeammin tutustua bändeihin, joita on karttanut, inhonnut tai josta ei tiedä ennalta mitään. Riippuu tietenkin millaisen line-upin Ruisrock saa kasaan. Enpä usko, että ensi vuottakaan tarvitsee jättää väliin. Sen sijaan ruoka- ja juomapuoleen toivoisi kehitystä. Panttijärjestelmä on hyvä, sillä silloin ympäristö säilyy puhtaana. Joka jamppa pitää 2€ palautustölkistä jo aika hyvin huolta. Pressipuolen ruokamäärään kannattaa myös satsata, ettei tarvitse myydä ei-oota. 20€ noutopöytä näytti hyvältä niille, joille ruokaa riitti. Hienoa, että joihinkin hanoihin oli saatu muutakin kuin suomalaista peruslageria. Oli aika nastaa vetästä laadukkaat vehnäoluet samalla kun fiilisteli tuttujen kanssa. Sehän se festarin keskeinen pointti. Niin musiikki on tärkeää, mutta hyvässä seurassa.