Madonna (US), Martin Solveig (Fra) @ Olympiastadion, Helsinki, 12.8.2012

Jos lähtee 12-vuotiaan tyttären kanssa Madonnan keikalle, on lähtökohdat vähän toiset kuin aikuisten bailabaila-meiningillä. Nimittäin aika moni rouva ja herra oli sonnustautunut parhaimpiinsa ja vetäneet skumppaa alle vähän reilumminkin. Sen verran huteraa olivat joidenkin askelmerkit tanssimuuveissa sitten kun Madonna sen Vogue -hittinsä lopulta soitti. Itselläni oli alla kaksi päivää Flow-festareita ja vähän eri maailmasta tuli stadionin varttuneemman yleisön sekaan astuttua, mutta sepä tässä musadiggailussa on kiehtovaa, kun voi vaihtaa tunnelmia persoonallisista indiebändeistä valtavirran suosimiin maailman tähtiin tosta vaan.

Saavuimme vähän yli kahdeksan Olympiatadionille ja jouduimme kuuntelemaan reilun tunnin ranskalaisen tähti-DJ Martin Solveigin soittamia megahittejä. Seassa oli Adelen Set Fire To The Rainia  ja Gotyen Somebody That I Used To Know sekä tietenkin itse Madonnaa lievästi miksattuina versioina, mikä ei sinänsä paha. Välillä Martin pisti omat tulkinnat sujuvastu sekaan ja jaksoi juontaa stadionkansaa kuin olisi lämmittänyt naisten kympin juoksijoita lähtöviivalla. Ihmettelen vain miksi sitä pitää soittaa tajuttoman kovalla. Onneksi oli korvatulpat, mutta siitä huolimatta bassot tärisivät munuaisissa asti. Eikä muuten tullut epäselväksi kuka on Martin Solveig on. DJ-pöydän edessä välkkyivät metrin korkuiset kirjaimet hänen nimeään. Ja varmuuden vuoksi tuli nimi vielä spiikattua jokusen kerran.

Taisipa Solveig kuitenkin onnistua tehtävässään ja sai Madonna-kansan lämmitettyä – hetkeksi, sillä pian jengi taas jäähtyi. Alkoi nimittäin Madonnan odottelu ja sitä kesti.  Solveigin lämpö varisi stadionin viilenevässä illassa ja itsekin verhouduin flow-koomaan mussuttamaan useamman pätkän metrilakua. Solveig kyllä mainitsi omassa osuudessaan Madonnan saapuneen stadionille, mutta kesti vajaa puolitoista tuntia, että stadionin valot sammuivat ja spektaakkeli pääsi alkamaan. Odotus palkittiin käsittämättömän vaikuttavalla katolilaisella munkkiveljeskunnan messulla. Intro suitsutti komeata kirkkolaulua ja niin vahvoja uskonnollisia fiiliksiä, että sitä alkoi toivomaan, että Madonna ei lauteille nousisikaan. Mutta tulihan Madonna Louise Veronica Ciccone lavalle ja tapansa mukaisesti shokeeraten. Heti oli tädillä Girl Gone Wild aloitusbiisissä kädessä ase ja aikamoinen teurastus saatin nähdä ensimmäisen vartin aikana. Silmitöntä ampumista ja videoscreenin täydeltä verenroiskeita. Madonna on halunnut järkyttää, mutta miksi raa’an väkivallan kautta, jos kerran muuten kiertueen teemana on ollut suvaitsevaisuus. Madonna haluaa leikkiä pinnallisia rooleja ja tämän ampumissinfonian hän olisi saanut tehdä aikanaan Guy Ritchien kanssa perinteisen elokuvan muotoon, missä ikäraja olisi kohdillaan. Yllättävän paljon stadionilla oli nimittäin perheitä ala-asteikäisine lapsineen, mutta konsertin startti ei ollut heidän silmilleen sopivaa. Madonna aloitus oli action-mielessä näyttävä lavastuksineen ja tappelukoreografioineen, mutta ei oikeassa yhteydessä.

Madonnan konsertti oli uskollinen uudelle MDNA-albumille. Viimeisintä tuotosta ei tullut pahemmin kuunneltua ennalta. Taisi tulla peräti kahdeksan biisiä uutukaiselta, jota kriitikot eivät kauheasti ilmestyessään kehuneet. Madonnalle voi kuitenkin nostaa hattua, että jaksaa pyristellä ajassa kiinni. Hän hankkii aina trendikkäimmät biitintekijät ja pyrkii uudistumaan lauluntekijänä. Madonna voisi soittaa hitit sulle, rahat mulle -periaatteella, mutta ei antaudu sille, vaan pitää kiinni kunnianhimoisesta linjasta.

Madonna täyttää näinä päivinä 54 vuotta ja eipä voi muuta kuin ihailla naisen sutjakkaa liikkumista lavalla. Jos vetää Bruce Springsteen megapitkiä konsertteja, niin Madonna jää kestossa alle puoleen, mutta jorauksen määrällä Madonna tavoittaa vastaavan ellei pahemmankin rääkin. Toki siellä on hengähdystaukoja, kun Madonna vaihtaa pikavauhtia uusia roolivaatteita. Näinä taukoina videoscreeneillä nähdään Madonnan kiertuetta varten tehtyjä videopätkiä. Madonnan laulua on usein arvosteltu, mutta aika hyvin ääni pysyi kasassa siitä huolimatta, että mimmi tosiaan heilui lavalla kuin hurrikaani.

Madonnan konserttien tärkein pointti on se, ettei tähti tee esitystään yksin ja eikä hän olisi mitään ilman maailmanluokan tanssijoitaan, taustahenkilöitään ja orkesteriaan, vaikka aika lailla syntyi disko-fiilis, kun sai pitkälti kuulla valmiita taustanauhoja. Konsertin mielenkiintoisinta antia edusti Baskimaasta Madonnan löytämä trio Kalakan. Kaverit saivatkin ansaitusti yllättävän paljon lava-aikaa.

Vanhat hitit olivat tiukassa ja vasta Express Yourself sai 43.000 päisen yleisön villiintymään. Saatiinpa siinä kuulla samalla pätkä Madonnan perintöprinsessan Lady Gagan Born This Wayta. Kyseistä kappaletta on moitittu plagiaatiksi Express Yourselfistä, mutta ehkäpä tässä Madonna päättikin näyttää sitä suvaitsevaisuuttaan. Sämplejen käyttö tuntuu juurtuneen Madonnan keikkakulttuuriin. Omia ja muiden biisejä sekoitellaan alinomaan. Uusista biiseistä Turn Up The Radio soi tarttuvimmin. Vanhoista hiteistä kuultiin mielenkiintoisia sovituksia, kuten Open Your Heartista, missä edellä mainitut Kalakanin häiskät olivat vahvasti messissä. Human Naturen aikana Madonna päätti vilauttaa pakaroitaan. Rohkeaa. Vaikka on tädillä kankut kuosissa, ei housujen valuttamisessa ollut kauheasti eroottista voimaa. Hanurin vilauttelu anarkistisena temppuna kuuluu enemmän miespuolisten urpojen toilailuihin. Videoscreeniltä nähty Justify My Love -video sen sijaan sisälsi Madonnan onnistuneesti kylvämää mystistä aistillisuutta.

Pääsylipusta sai pulittaa kentälle 97€, mikä on rutkasti enemmän mitä herra Springsteen veloitti vastaavasta. Madonnan hinnoittelua on kritisoitu, mutta artisti on puolustellut show’n olevan hintansa väärti. No, olihan se visuaalisuudessaan hengästyttävän komea, mutta musiikillisesti jäi ehkä hitusen valjuksi, sillä aina tähdeltä kuitenkin odottaa enemmän tuttuja hittejä uskollisemmassa muodossa. Lähdimme pois hieman ennen loppua ja muutama biisi jäi kuulematta. Silti Madonna tarjosi mielestäni paremman satsin kuin kolmen vuoden takainen Jätkäsaaren keikka. Sen jouduin kuitenkin jättämään sairastumisen vuoksi kesken jo puolessa välissä, joten perspektiiviä vertailuun ei taida olla riittävästi. Jos Madonna vielä kolmannen kerran astuu Suomen kamaralle, niin ehkä katson keikan silloin alusta loppuun tai jätän kokonaan väliin  – varsinkin jos se kilpailee Flow’n Feistin ja Björkin kanssa. Nyt Madonnan tiketti tuli ostettua paljon ennen Flow’ta tyttärelle lahjaksi ja tästä täytyi pitää tietenkin kiinni.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki 31.7.2012

Silhuetissa jäntevä hahmo seisoo kevyessä haara-asennossa, kädessään Telecaster-kitara ja taustalla avautuu ihmismeri. Hahmo kääntyy ja nostaa kädet ylös ja kymmentuhatpäinen yleisö lainehtii aalloissa. Tämä mies lavalla on pomo.

Vuonna 1949 New Jerseyn Freeholdissa, jota myös fariseusten seurassa kutsutaan luvatuksi maaksi, syntynyt Bruce Springsteen on ehkä kaikkein kirkkain helmi ja todiste siitä, että rock on ikuinen nuoruus. Iästä huolimatta. Springsteenin poikkeuksellinen lahjakkuus ja tarmokkuus huomattiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja ensiksi levy-yhtiön mestarit yrittivät leipoa miehestä folk-tähteä Bob Dylanin tapaan. No, olisi Springsteen siihenkin muottiin taipunut ja sittemmin todistanut taitavansa myös folkin muutamalla albumilla. Springsteen loi kuitenkin oman tyylilajinsa heartland rock, johon on toki muitakin liitetty Tom Pettya ja Southside Johnnya myöten. Springsteen on lajinsa ylivoimainen kuningas tai The Boss kuten häntä todella kutsutaan. Tämän lempinimen herra sai jo silloin kun stadioneille oli vielä vuosia matkaa. Mies nimittäin maksoi bändinsä jätkille palkan ja pomohan se on, joka lyö setelit käteen keikan jälkeen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä, jotka lähes kaikki tuntevat vain etunimeltä. On eräs Elvis ja tämä Bruce.

Eilinen konsertti Helsingissä oli Springsteenin neljäs kerta Suomessa, keikkoja on toki vuoden 2003 Rising-kiertueen tuplakeikka mukaan laskettuna viisi. Jokainen keikka on ollut mammuttimainen ja osoitus siitä, että Bruce Springsteen on syntynyt viihdyttämään yleisöä. Kolme tuntia on kulunut helposti ja huomaamatta. Joskus tunnin keikkakin voi olla tuskallinen kokemus, mutta Springsteenin seurassa ei ole sitä ongelmaa. Brucea ja mitä tahansa stadionsankaria pitää muuten aina kuunnella kentällä, katsomoiden penkit ovat jalkapallon katselua varten. Eilinen Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osuuden päättänyt Helsingin konsertti taisi saada Springsteenin kaikkien aikojen pisimmän keikan tittelin. Kellotin kestoksi 4h 10min. Keikan finaalissa oli venytyksen makua, mutta hurmoksellisessa tunnelmassa sen ei olisi toivonut loppuvan koskaan. Sitä todellakin yhtyi viimeisten biisien joukossa kuultuun Southside Johnny & The Asbury Jukes biisin sanoihin I Don’t Want to Go Home. Tämä biisi on muuten Steven Van Zandtin käsialaa.

Brucen taustalla hääräävä mestarillinen E Street Band on kärsinyt viime aikoina alkuperäisten jäsenten kadosta. Ensiksi menehtyi Danny Federici ja vuosi sitten myös Clarens Clemons siirtyi saksofoneineen ikuisten muistojen bändiin. Clemonsia saatiin korvaamaan veljen poika Jake Clemons ja hyvin jätkä päräyttikin. Ihan sinne eturiviin setänsä vakipaikalle ei rookie vielä päässyt, vaan veteli siellä muun torvisektion jatkeena. Pidemmissä sooloissa kuten Dancing in the Darkissa, pääsi Jake lavan keskiöön. Laskin lavalla soittaneen kaikkiaan 16 muusikkoa, joten voidaan puhua E Street Big Bandista. Tällä kokoonpanolla tavoitettiin niin gospel-tunnelmat kuin herkät folk-fiilikset. Ainoa ketä en havainnut lavalla oli Brucen vaimo Patti Scialfa.

Bruce aloitti kohteliaasti sanomalla hyvää iltaa suomeksi ja näytti olevan hyvässä kondiksessa muutenkin. Eipä sitä neljän tunnin vetoja ihan keskenkuntoisena vetäisikään. Miehen ääni kuulosti jopa paremmalta kuin viimeksi Tampereen Ratinassa 2009. Bändi on soittanut kiertuellaan runsaasti John Fogertyn tuotantoa ja Helsingissä saatiin kuulla ensi kertaa Rocking All Over the World. Springsteenin kynästä on lähtenyt niin monta omaa mestariteosta, ettei covereita tarvitsisi soittaa lainkaan. Brucepa kunniottaa rock-historiaa ja haluaa esittää sellaisia viisuja jotka ovat olleet hänelle merkittäviä esikuvia uran alussa ja omaa tyyliä luodessa kuten Detroit Medleyssä ja konsertin päättäneissä Twist & Shoutissa kuultiin. Jackie Wilsonin tunnetuksi tekemä (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher sai sellaisen messiaanisen käsittelyn, että Olympiastadion oli nousta ilmaan. Tällä coverilla tehtiin tosin niitä minuuttejakin keikkaan, mutta ansaitusti.

E Street Band esitti reilu 30 biisiä ja jos biiseistä laskee sämplet ja pätkät mukaan, on määrä liki 40. Ja etenkin jos huomioi vielä ne 5 bisiiä, jotka Bruce veti yksistään ennen varsinaisen keikan alkua. En nähnyt tätä lämmittelyä, sillä tähtäsin vasta oletettuun aloitusaikaan, joka piti olla klo 19. Keikka tosin alkoi vasta 19.48. Springsteenin keikoilla on ollut jo perinteistä, että yleisö heiluttelee pahvilappuja toivebiiseistä, joita maestro sitten aina yllätykseksi noukkii lavalle. Tällä kertaa Bruce nappasi kiertueneitsekasteen saaneen Light of Dayn ja veti sen kuin tosta vaan bändin kanssa. E Streetin Bandin keikkakunto on aina ollut tunnetusti kova ja jokaiselle kiertueelle on treenattu iso satsi biisejä soittokuntoon. Tässä täytyy nyt kuitenkin tuottaa pieni paljastus, sillä  kuulemma  ennen konserttia Springsteenin apurit jakavat toivebiisipahveja hardcore-faneille. Tosin tämä on tietoa kylän miehiltä, eikä tarkkaa omin silmin nähtyä todistetta asiasta ole.  Hyvinkin voin uskoa tätä väitettä. Käsikirjoitetaan ne teatterinäytelmätkin. Tärkeintä, että yleisö viihtyy. Toki siellä on varmasti sydämestä omin käsin tehtyjä pahvilappuja.

Omiksi suosikeiksi keikan sadosta nousivat ikihyvä The Night, väkevästi vedetty Prove it All Night, harvoin livenä kuultu Darlington County, Because the Night, missä Nils Lofgren pääsi näyttämään kitarasoolotaitonsa  ja aina yhtä vaikuttava Clarens Clemonsin bändiin liittymisen ajoista kertova Tenth Avenue Freeze Out. Biisi keskeytettiin tyylikkäästi ja The Big Man sai Screenillä oman ansaitun muistohetkensä. Uudesta tuotannosta Shackled and Drawn jytisi parhaiten ja tietenkin varsinaisen keikan päättänyt Land of Hope and Dreams. Keväällä julkaistu Wrecking Ball -albumi on mielestäni yksi pomon kehnoimmista. Epätasainen kokonaisuus, joka on tuotettu tylsän keskitien rockiksi ja kun biiseihin ei olla saatu tarpeeksi ideaa on tungettu epäluontevaa irkkupoljentoa, vaikka toki Brucella onkin puoliksi irlantilaiset juuret. Silti levyllä on hetkensä ja se on osoitus miehen tuotteliaisuudesta ja luovuuden ehtymättömyydestä. Ja mikä parasta uudet biisit toimivat livenä yllättävän hyvin.

Konserttilava on massiivinen, mutta koruton. Springsteenin keikalla on aina tärkeintä sisältö, eivätkä kolossiaaliset monumentit ja pyrotekniikat. Lavan toisessa kulmassa liehui Suomen lippu ja toisessa kulmassa oli itseensä kiertynyt Yhdysvaltain lippu. Olihan keikassa valtiovierailun fiilistä, sillä katsomossa istui ex-pressa Tarja Halonen. Se ei ollut ihme, että lopun hittiputkessa Tarjakin jammasi innostuneesti, mutta myös samassa seurueessa ollut Päivi Räsänen alkoi hillitysti heilumaan. Sisäasianministerin ekat kaksi tuntia meni kännykkää näppäillessä, vaikka evankelistaa olikin tullut kuulemaan. Bruce on luvatusta maasta ja omaa saarnaamisen suhteen profeetan taidot.

Nähdyistä Brucen keikoista eilinen spektaakkeli nousi kun nousikin vuoden 2008 Helsingin keikan ohi ja osoitti sen, että parhaimmillaan stadionkeikkallakin voi tuntea olevansa lähellä artistia, vaikka välimatkaa onkin 50 metriä. Bruce on syntynyt lähtemään ja esiintymään ihmisten edessä. Yhtä hyvin hän voisi vetää puolentoista tunnin hittiputkikeikan ja vetää hillot himaan, mutta kun laji on miehelle intohimo ja hinnoittelukin maltillista, ei voi valittaa. Kenttälippu maksoi 69€ eli sellaiset 17 euroa per tunti. Ei riistä tämä pomo.