Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo @ Sellosali, Espoo, 14.4.2017

Joose Keskitalo on kummitellut nimenä jo toistakymmentä vuotta. Kehuja en ole voinut välttyä kuulemasta eikä uteliaisuudesta ole ollut pulaa. Toimeen en vaan ole tarttunut, kunnes tänä pitkänä perjantaina päätin loputtoman Joose Keskitalo-paastoni.

Joose Keskitalo julkaisi reilu kuukausi sitten uuden albumin Julius Caesarin anatomia ja kiertää sen puitteissa pitkin Suomea. Oli yllättävää mennä katsomaan pienten lavojen miehen konserttisalikeikkaa Espoon Sellosaliin. Epäilin, että Joose Keskitalo tuskin täyttäisi salin paria eturiviä enempää, sillä mistään massojen musiikista ei todellakaan ole kyse. Ostin 14€ lipun ja säntäsin saliin, kunnes järjestysmies ohjasikin toisaalle. Keikka pidettiin yllätyksekseni lämpiössä. Pikaisen arvion mukaan paikalle oli saapunut reilu 60 henkeä, joka olisi ollut lohduton näky salissa, mutta lämpiömiljöössä  loi mukavan  baaritunnelman.

Joose Keskitalo astui lavalle yhtyeineen vain pari minuuttia yli ilmoitetun esitysajan. Keikka kesti vajaa puolitoista tuntia, mutta siihen mahtuikin liuta mielenkiintoisia musiikkikappaleita. Ensiksi pitää nostaa esiin taustabändi The Mystic Revelation of Teppo Repo. Akustinen bändi toi kepeyttä ja elävyyttä Joose Keskitalon muuten pohdiskeleviin säveliin. Kolmihenkisen yhtyeen muodosti Eero Tikkanen – kontrabasso, Arwi Lind – rummut ja Otto Eskelinen – bandoneon/saksofoni. Settilista keskittyi uuteen albumiin ja homma lähti liikkeelle varovaisen kutittelevasti Minä piiloudun -kappaleella. Seuraavana soitettu Yö on paljastava petokset nousi koko keikan profiilibiisiksi. Rullaava kappale on näyte Joose Keskitalon kyvyistä tehdä tarttuvia melodiakulkuja. Hienoja hetkiä kuultiin keikan mittaan useita. Joosen kappaleet ovat kestoiltaan napakoita, joten settilistaan mahtui lähes parikymmentä biisiä. Uusista biiseistä Rottala Revisited on Joose Keskitalon nuoruuden talon sisuksiin sukeltava unenomainen kuvaelma. Talot tuntuvat olevan muutenkin Keskitalolle mieleinen laulunaihe, kun teemaa jatkoi Salaisuuksien talo.

Joose Keskitalo
Joose Keskitalo jatkaa persoonallisten  laulaja-lauluntekijöiden perinnettä muistuttamatta kuitenkaan erityisesti ketään. Jos jotain, niin ehkä laittaisin samaan laariin Riston kanssa. Toisaalta Keskitalo on lähinnä Leonard Cohenia, jonka hän mainitsee itsekin esikuvakseen. Joose Keskitalo on oma vahva persoonansa, jolla on proosallinen ote lauluntekijänä. Hän kertoo tajunnanvirran viemiä lauluja vapaudesta, historiasta, uskonnosta ja ties mistä. Mielenkiintoisia hetkiä tarjosivat kappaleet Me kuljemme vuorille ja Iloisesti Aineet rientävät. Vanhemmasta materiaalista Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen sai ensiksi suupielet hymyyn, mutta myös ajattelemaan syvemmin. Uuden albumin toinen singlejulkaisu Pian kaikki vaikeudet on radioystävällisin biisi ja eittämättä se voisi soida samoilla soittolistoilla kuin Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia, mutta muiden kappaleiden joukossa se on simppeliydessään heikoin lenkki. Varsinaisen setin päätti timanttinen Tietoisuus.

Yhtye palasi vielä soittamaan encorena Pimeydestä pimeyttä vastaan, joka löytyy Keskitalon albumilta Tule minun luokseni, kulta (2009). Joose esitti vielä yksin kitaran kanssa hartaan Ah mikä Varjo –kappaleen, joka on poiminta pitkäsoitolta Ylösnousemus (2014). Se takoi osuvasti pitkäperjantain taivaankannen kiinni. Joose Keskitaloa tulen seuraamaan jatkossakin. Hän on nyrjähtelevien ja soljuvien laulujen kirjoittajana ehkä aikamme originellein seppä.

 

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki 18.5.2012

Jämpti aikataulu tuntuu kuuluvan jokapäiväiseen elämääni, nimittäin taas meni tiukille ehtiä tapahtumapaikalle ajoissa. Vielä pari tuntia ennen keikan alkua  olin vielä Kanta-Hämeessä urheiluhommissa. Lievän ylinopeuden ja erilaisten velvoitteiden jälkeen hyppäsin kotona taksiin ja päräytin Savoyn eteen tasan minuutti ennen konsertin alkua. Nits oli odotettu vieras, joten lippukin löytyi lompakosta. Konsertti alkoi teattariesitysten tapaan klo 19 ja sisälsi väliajan.

Vuonna 1974 perustettu amsterdamilaisyhtye sai minusta ystävän niin kuin monesta muustakin suurempaan kansainväliseen suosioon yhtyeen saattaneella In the Dutch Mountains -albumilla vuonna 1987. Nimibiisi ja J.O.S Days ovat bändin komeimpia sävellyksiä edelleen. Nykykokoonpanossa laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Henk Hofsteden lisäksi soittavat alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1981 remmissä vaihdellen kokoonpanossa soittanut kosketinvelho Robert Jan Stips.

Savoy-teatteri vetää 750 katsojaa, mutta yllätyin kun parvekkeelta puuttui väkeä parisen sataa. Nitsillä on Suomessa suppea, mutta uskollinen kannattajakunta ja olisi voinut kuvitella tuvan täyttyvän. Käykö Nits täällä liian usein? Bändi on vieraillut jo 30 vuoden ajan ja  esiintymisiä mahtuu liuta. Onko lipun hinta korkea? No, kyllä 37€ menee kipurajoille, mutta kun kuulijakunta on pääosin keski-ikäistä keskiluokkaista musiikin kuluttajaa, niin ei se ole rahasta aina kiinni, varsinkaan kun tietää miten takuuvarma esiintyjä Nits on. Onko uusi albumi mennyt ohi? Malpensa julkaistiin maaliskuussa ja eihän Nitsillä ole mitään asiaa Suomessa soittolistoille tai levykauppojen näyteikkunoille. Levyn löytää vain, jos etsii. Entä tiedotus ja markkinointi? Savoyn markkinointi on paikoin näkymätöntä. Kivat kotisivut, mutta harva sinne eksyy. Helsingin kaupungin omistamana kulttuurilaitoksena Savoylla on kyky haalia mielenkiintoisia esiintyjiä, mutta olematon markkinointibudjetti tekee väistämättä tilanteen, että moni kiinnostava nimi menee ohi. Tuoreessa muistissa on on reilun kolmen vuoden takaa The Men They Couldn’t Hangin keikka, missä oli juuri ja juuri sata kuulijaa, mutta potentiaalia olisi ollut saada sali lähes täyteen, jos vaan Poguesin perintöprinsessasta olisi tiedotettu. Nitsistä huomasin yhden pienen mainoksen Hesarissa, mutta ei se ollut minua varten, sillä osaan käydä Savoyn sivuilla. Jos orkesterissa ei ole uutuusarvoa, niin eipä mediakaan hehkuta. Kiitos tosin Hesarille, että nosti päivän tärpiksi. Ei siinä mitään, minulle Nits kelpaa sen kokoisena kuin se nyt on.

Nits on tunnettu konserttiensa hiotusta visuaalisesta ilmeestä. Tällä kertaa lavalle oli kattoon ripustetuista valokannuista kytketty kettinkejä kuin amppeleita. Taustalla oli viritetty kaksi epäsymmetristä screeniä, joissa oli viljalti erilaista videomateriaalia. Viidentenä kuultu suorasukainen sovitus J.O.S Days -hitistä sai kuvituksekseen tuoretta lätkämateriaalia Suomi-USA -ottelusta. Tiedä häntä, oliko lupa oikeudenomistajilta kunnossa. Yleisössä tuskin löytyy ketään vasikoimaan. Henk Hofstede on tunnettu Suomi-diggarina, mutta nyt yleisön kosiskelu lätkällä oli mielestäni turhaa. Yhtä luonnotonta Nitsille on laulattaa yleisöä. Ensimmäisen encoren vikana biisinä kuultu In the Dutch Mountains meni läskiksi aika pitkälle siitä syystä, että Henk yritti saada monotonisen Mountains-sanan yleisöstä irti oikealla hetkellä. Ei taimannut sitten millään ja muutaman harjoittelun jälkeen se onnistui kohtuullisesti.

Aika usein Nits-nokkamies Henk Hofsteden ääni muistuttaa John Lennonia. Tuskin olen ainoa, joka tätä on pohdiskellut, mutta vielä vahvemmin hänen äänenkäyttönsä tuo mieleen Neil Finnin, joka tunnetaan paremmin Crowded Housen keulilta. Olkoonkin niin, että Henk on tulkitsijana laaja-alaisempi. Eikä myöskään voi välttyä hetkistä verrata miestä Leonard Coheniin. Näistä referensseistä olisi moni suunaukoja kateellinen. Vertailuista huolimatta Henk Hofstede on oma persoonallisuus, vaikkakin olemukseltaan näyttää virkamiesmäisen laimealta. Eikä 61-vuotiaan harmaus ole tuonut yhtään lisää väriä ilmeeseen, mutta tästä huolimatta hän onkin valjuista kaikkein karismaattisin.

Nitsin musiikki on leimattu taidepopiksi, mutta mielestäni se on varsin iisiä kamaripoppia, jossa on beatles-vaikutteita ja uuden aallon vivahteita. Vertailukohtia voisivat olla Talking Heads, XTC tai vaikkapa Wilco, mutta Nits pärjää ihan omillaankin. Nitsin tuotannossa on kokeellisia elementtejä, avantagardista leikkisyyttä, välillä kilkettä, kalketta, suhinaa, mutta alusta on rakennettu aina selkeälle pop-kaavalle. Taide on vaan musapuolella tuppaa sanana olemaan helposti liian tuomitseva ja nostaa valtavirrassa kulkevalle lähestymiskynnyksen turhan korkeaksi. Nitsin pariin soisi uusien ystävien astuvan rohkeasti, tämä bändi jos joku hipstereiden pitäisi löytää.

Henk Hofsteden mukaan faaraon kiroukseen sairastunutta Robert Jan Stipsiä saapui tuuraamaan Titia van Krieken. Tosiasiassa Stipsin kädessä on jokin tulehdus, jonka kanssa on aika vaikea vetää Cars & Carsin über-kaunista pianomelodiaa. Tuuraaja luo luonnollisesti lieviä ennakko-odotuksia, koska niin kivenkova muusikko Stips on. Eipä huolta, sillä Titia oli 6 vuotta bändin riveissä viime vuosituhannen vaihteessa ja biisit olivat hallussa. Titia toi itseasiassa moniin biiseihin lisäarvoa taustalaulullaan, sillä useissa Nits-levytyksissä on oleellista taustalla kuuluva naislaulu kuten nyt kuulimme hienossa Ivory Boyssa.

Savoyn hyvä puoli on sen akustiikka. Parvekkeelta jos jotain möläyttää, voi olla varma, että Henk sen kuulee ja dialogia syntyy helposti yleisön välille. Nitsin musa on täynnä hienoja nyansseja, ja siksipä makuni olisi mieltynyt hieman matalammasta äänentasosta. Korvatulpista ei tarvitse edes puhua, sen verran asiallinen meininki miksauspöydän takana kuitenkin oli. Silti jaksan ihmetellä miten iso soundi lähtee puoliakustisesta kitarasta, koskettimista ja rummuista. Harva pystyy samaan. Keikka kesti reilun kaksi tuntia ja teatterin väliaika oli paikallaan.  Varsinainen setti päätyi Sister Rosaan, jonka loppuun oli näppärästi sovitettu pätkä Beatles -klassikkoa The Ballad of John and Yoko. Tällä Henk tosiaan piti huolen, että Lennon on huulilla, kun hänen lauluansa kuuntelee. Yleisö jaksoi taputtaa Nitsin kahteen kertaan lavalle. Vikana kuultiin tyylikäs veto Sketches of Spain -biisistä.

Nits on minulle on aina ensisijaisesti rautatieasemamusiikkia. Kyllä Savoyssakin asemille puksutettiin varsinkin kauniissa valssissa Adieu, Sweet Bahnhof. Sanoittajana Henk Hofstede on ikiaikainen matkailija, joka hakee fiiliksiä keski-eurooppalaisista maisemista ja punoo lyriikoita peilaavista ikkunoista kuten huumaavassa The Train -biisissä, joka ei taaskaan valitettavasti mahtunut settilistaan. Ja vielä yksi detalji, jos joku ihmettelee, miksen kirjoita The Nits, niin siihen vaan sellainen selitys, että bändi jätti the-määreen jo aika päiviä sitten pois.

Nits on mielestäni paras manner-eurooppalainen yhtye melkein millä mittapuulla mitattuna tahansa. Se on iso väite. Bändi ei ole millään tavalla trendikäs, vaan ulkoisesti konservatiivinen epäpoppispumppu. Arvokkaasti vanhentuneet herrasmiehet  ja nainen jaksavat kuitenkin yllättää nuorekkaalla soitannallaan ja Henkin lämpimällä jutustelulla. Näin Nitsin edellisen kerran Savoyssa 2005 ja tuo konsertti on edelleen suurten suosikkien joukossa. Nyt sama paikka seitsemän vuotta myöhemmin ei ihan tavoittanut samaa kokemusta, mutta ei sillä niin väliä.